Kämäri istua äkötti jo siellä salin puolella, alkoi heti selittää että oli jo soitellut museon rakennustutkijalle ja rakennusvirastoon, muistiokin sillä oli jo valmiina ja sen pohjalta minä, kynämies voisin ruveta laatimaan suojeluesitystä.

- Ai sille Sotkamon pojalle soitit?

- Mistä sää sen tunnet?

- Olin siellä kerran valokuva-arkistossa töissä sillon ku sosialismi alko romahtaan ja Nikolai ja Elena ammuttiin…

                      Siitä tuntui olevan jo aikaa. Silloin oli koeluonteisesti kokeiltu avioeroa pari vuotta, olin asunut yksin Heinäpäässä samanlaista isoa kaksiota kuin nytkin, sitten muutettu taas yhteen ja kokeiltu avioliittoa ja sitten olikin ollut aika lopettaa kaikki kokeilut. Jotenkin mieliin olivat jääneet ne ihmismassat jotka Itä-Saksasta piikkulanka-aitojen läpi olivat velloutuneet kuin sopulit Unkarin puolelle vapauteen.

- Että oikein töissä.

- Ihan oikeissa töissä sijaisena, istuin kymmenen kuukautta kattelemassa valokuvia, töitä paljo ollu siinä mielessä virkamiehenä oli ihan kiva olla..

                      Kämäri vilkaisi mutta ei kommentoinut, ehkä se entisenä yliopiston assarina otti kommentin itseensä.

                      Silloinhan olin kyllä museon kuvia vahdatessa ihmetellyt niitä Heinäpään puutaloja kun juuri olin Turusta vanhaan kotikaupunkiin palannut, tyystin unohtanut miltä koko Heinäpää nuoruudessani näyttänyt, kuin eri kaupungilta.

- Justiinsa.

                      Ihmettelin vähän Kalevan intoa uutisoida asiaa juuri nyt. Aloin kuitenkin katsella Kämärin papereita kuin ammatti-ihminen että jos semmoinen läpyskä piti vääntää niin sitten väännettiin vaikka olisi ollut harmainta haisuakaan mikä tönö ja missä kaipasi nyt kiivaita suojelutoimenpiteitä, tullut niitä läpysköitä väännettyä eikä niihin ihan kaikkea sydänvertaan koskaan ollut pusertanut. Paskaa mikä paskaa. Toisin sanoen suhtauduin asiaan hyvinkin ammattimaisesti.

                      Murrekerhon vetäjä pamahti sekin paikalle, tömäkän puuhakas eläkeläinen.Uutinen näytti häätäneen kaikki ulos koloistaan ja kohti toria mekkaloimaan, ilmassa alkoi olla suuren urheilujuhlan tuntua. Aloin taas kerran ymmärtää tiedonvälityksen syvintä olemusta. En tuntenut vetäjää sen tarkemmin, jonkun käsinuken kanssa se heilui kuin Muppet-showssa virkistelemässä murteen avulla virkakielen jäykistämää suutaan ja siinä sivussa kävi porisuttamassa vanhainkotien mummuja ja papparaisia että mitä ne raataamalla vielä mahtaisivat mistään mitään muistaa vai joko yläkerta pätki pahemman kerran Alzheimer- osaston kuivettuneita aivoparkoja kivistellen.

- Kaivinkoneet on jo paikalla, se sanoa töksäytti ja ihan virallisella virkakielellä kuin tullipuomi.

                      Kämäri vilkaisi minua. Hymähdin. Kalevan otsikoinnin liikkeelle panema kiireen tuntu alkoi kihistä ilmassa.

- Entäs nyt…

- Tota noin…pittää kai mennä paikan päälle kattomaan mikä tilanne…

- Mikä tilanne mikä tilanne – tilanne paha..vitsailin ja lähdimme ulos ja Isoakatua kaupungille päin, en viitsinyt sanoa että en oikein tiennyt mikä talo oli kyseessä, kävelin vain Kämärin perässä ja tunsin lievää omantunnon pistosta, ehkä se yksi nuori intoilija koirabaarista oli oikeassa, se jonka näytelmäkyhäelmää olin Krouvissa asiantuntevin elein arvioinut ja se siitä hyvästä kiitellyt minua, toki sitten aina muistaen haukkua minut kyynikoksi kun nähtiin, mikä lie äidin pikku päivänsäde sekin Lapin tuntureiden kasvatti, sepitteli mielessään jotakin suurenmoista rakkaustarinaa lappalaisen isänsä ja etelästä tulleen äitinsä välille, loihti näiden kahden kohtaamisesta suurta draamaa. Mutta nyt tuntui ihan itsestäkin että olin toivoton kyynikko. Sitten ajattelin taas lapsia että ei perkele, kai sitä jotakin sentään piti yrittää, pelastaa ne perkeleen matkatavarat, ja kun tulimme talon pihalle näimme, että jokaisesta puutalosta oli kaivinkone haukannut palan pois kuin maistiaisiksi.Seisoimme siinä hetken aikaa töllistelemässä tätä näkyä, sitten Kämäri alkoi näpsiä kännykkäkamerallaan kuvia ja sanoi laittavansa ne nettiin, sen verran se kuulosti vielä olevan töpinöissään ja vihainen, en oikein tiennyt mille, ehkä sekin vain halusi purkaa yleistä elämäntilanteen ja työttömyyden aiheuttamaa angstiaan. En osannut ajatella mitään, paikalliseen luonnonsuojelijoiden lehteen oli kirjoittanut kerran jutun jossa haukuin moiset puutalot kun niissä ja niiden vinttikomeroissa olin lapsuuttani äidin kanssa viettänyt, kiertänyt vuokralta toiselle eikä siitä ihan ihannimmat muistot olleet päällimäiseksi jääneet, kyllä kunnon kerrostalo ja kylpyamme oli ihan eri asia mutta en ollut moisia mietteitä edes opiskeluaikojen alkeisvihertävässä ilmapiirissä viitsinyt niin ääneen julistaa kun jotenkin vaistosin että joukkovoimassa oli aina jotain pelottavaa, silloin piti vain olla samaa mieltä tai hiljaa, joukoissa kun oli sitä tyhmyyden tiivistämää energiaa ihan nokko.

- Mitähän se Kalevan toimittaja oikein ajo takaa sillä jutullaan…

                      Talonrähjäke oli siinä kahden ison kerrostalon puristuksissa ja muukin kadunvieri jo täynnä elementtilootaa niin että jotenkin se näytti taloparka olevan kuin ihan väärässä paikassa.

- On tää, Kämäri vielä sanoi. Sillä sentään kännykkäkamera, minulla oli vain äidin vanha nokialainen jonka se oli tuikannut minulle kun piti itselle ostaa uusi ja parempi, minulle kyllä vältti vanha paska puhelinkin ja sehän ne laskutkin maksoi kun minulla ei ollut enää liittymää, olin menettänyt sen maksamattomien laskujen takia Mervin jälkeisessä hässäkässä ja monta sataa euroa olisi pitänyt Soneralle maksaa takuuta ennen kuin uuden olisi saanut ja muissa liikkeissä tiirailtiin taas ulosottovelkoja joista oli tullut merkintä rekistereihin, olin sillä lailla rekisteröity luuseri ja ne velathan olivat alkaneet tulla osituksen takia kun tuomarin laskua lykkäsi ja siihen päälle elatusmaksutkin kun Helsingin kaupunki oli päässyt eksän riitelyn takia että minulla olisi jotakin omaisuutta jolla voisin helpottaa pääkaupunkiseudun talouskurjuutta. Ja näin. Äidin iloksi minä sitten oli aikani soitellut palevelunumeroihinkin mutta kyllästynyt kuunetelemaan sitä innotonta läähätystä ja minä nyt tässä hipelöin alushousujani höpinää vaikka alussa sekin oli kiihottanut uutuudellaan, soittaa nyt jonnekin hevon helvettiin ja kuunnella sellaista puhetta ja vedellä käteen, kaikkea se naisenpuute teettikin. Mutta sillä oli ollut Mervin vähän ankeiden jäähyväisten jälkeen mentävä, sehän oli valitellut lopuksi uupumustaan vaikka nukkui hyvin ja söi hyvin, olin jotenkin tajunnutkin että uupuuhan sitä kun näkee ettei hommasta tule mitään eikä minustakaan ollut ollut sitä suoraan sanomaan, laiskuuttani vain siinä notkunut luultavasti.