Niinpä me lähdimme sille toiselle tuvalle ottamaan oluet, Kämäri oli aikansa jatkanut vihanpitoaan mutta en ollut oikein osannut sanoa sille mitään, lähinnä kai tuijasin taas sen tupakka-askia joka oli sitä oikeaa lajia eikä sätkää niin kuin minulla.Mutta sehän sinnitteli vielä nettisivujen suunnitteluineen ansiosidonnaisilla, en ollut kysynyt, ei ollut tapana udella toisen kurjuuden asteita ei ollut enää sillä lailla solidaarisuuden henkeä ilmassa jos koskaan oli ollutkaan.Tuopin jälkeen lähdin kämpille kirjoittamaan jos en muuta niin blogiin nämä alustavat havainnot talon purkamisesta Isollakadulla.

                      Parin tunnin päästä kännykkä kätisi taas. Kämäri soitteli ja kertoi Kalevan toimittajan soitelleen sille ja kyselleen, että oliko tämä kaivinkoneoperaatio nimiteltävissä skandaaliksi. Olin vähän ärtynyt mutta samalla ihmettelin tyytyväisenä, että pitikö Kämäri minua jonkunlaisena media-alan asiantuntijana.

- Mitä sä vastasit?

- En minä osannu siihen mittään sanua…

- Et vai?

- Oisko mun sitten pitäny kuttua sitä skandaaliksi…

- No jaa…toimittaja mettästi uutista, ei ite kehannu kirjottaa skandaalista mutta ois pannu sen sun piikkiin, vitun rotta…

- Niinkö?

- Niin se marttaliiton kutomapiiri toimii…varmaan Kalevassaki …sanailin vaikken ollut mitenkään varma millä fiiliksillä siellä lehdessä uutista oli lähdetty vedättämään.

- No hyvä sitten että en sanonu mittään…minä tuommosista…se tuhahti kuin olisi jo vähän tullut katumapäälle moisesta lapsellisesta intoilustaan, vanha enemmistökommunisti eli vasemmistolainen yliopistolta. Vähän hiveli itsetuntoa, että se luotti minuun tällaisissa asioissa.

                      Lueskelin vähän aikaa juttujani mutta en päässyt niiden kanssa mihinkään niin että lähdin Oritkariin päin kävelylle, annoin asioiden olla, niin oli parempi ja teatteria piti miettiä kuitenkin, siihen minä sinä syksynä tarrasin kaikkien näiden muiden sählinkien ohessa, en tiennyt miksi, halusinko vain jotakin omaa, olinhan minä niiden puutalon suojelijoiden kanssa saanut saikata jo opiskeluaikoina, niiden villapaitaisten rillipäiden virkamiesten tyttärien ja poikien jotka olivat niin valtavasti halunneet asua puutaloissa enkä minä silloinkaan ollut oikein tiennyt aina miten niihin suhtautua. Joten minä kävelin rantaa kohti, siellä oli jossakin meri tai ainakin sen loppu ja syksyinen kylmä tuuli joka puski ihon alle.Mietin Kalevan toimia, että miten suunnitelmallista uutisen kehittämistoimintaa siellä ideapalaverissa oikein olikaan harrastettu, kirjoitettu ensin juttu, päätetty että aamulla jutun tehnyt toimittaja sitten heti ampaisee soittamaan asukasyhdistyksen puheenjohtajalle ja alkaa syöttää tälle ajatusta suojelusta kun arvelee että siellä joku pätemään pyrkivä reppana kuitenkin jonka itsetuntoa hivelee sellainen rooli niin kuin Kämäriä olikin, tiedä mitä itse olisin tehnyt, käskenyt toimittajan pyyhkiä jutullaan persettä kun tiesivät kuitenkin jo etukäteen että tönö pistetään matalaksi, en ollut varma, ajatus kieppui sinne tänne kuin ne jaloissa pyörivät koivun kellastuneet lehdet, kävelin ja kävelin kuin pois jostakin ja koetin muistella niitä syksyn 74 synkkiä, pimeitä iltoja kun olin pelaamisen lopettamisen jälkeen hortoillut yksikseni samoilla seuduilla, mitä miettimässä, mitä tuntemassa sitä siinä koetin hahmotella ja muistaa että mitä oikeastaan oli ollut, yksinäisyys tuli mieleen ja loputon pimeys, tehtaan punalamppuinen piippu siellä etäällä meren rannassa. Masennus. Lohduttomuus. Isä. Isä ja äiti riitelemässä oikeudessa minun elatuksistani minusta paskaakaan piittaamatta. Raivo joka tuntui hajottavan pään tuhannen tarnoimattoman urogenitaalin päreiksi. Se kaikki.