Kielikeskusamanuenssi ja kuuden kuukauden työllistämistyössä oleileva Niemelä oli istunut itseloihtimansa tupakansavun keskellä Kielikeskuksen studion takahuoneessa jo toista tuntia, tehnyt muistiinpanoja, lueskellut ja pohtinut muodonmuutosten, transformaatioiden merkitystä.Käsitteestä oli vaikeaa saada kiinni vaikka hän olikin jo kääntänyt mielessään kirjailijan tarkoittamat presentimentit ennakkoaavistuksiksi.Sen sanan hän tunsi ja oli alkanut muistella äitinsä ja sukulaistensa puheita noista ennakkoaavistuksista, siitä miten äidillä oli aina muka ruvennut kutisemaan suupieltä kun se oli odottanut vieraita tulevaksi, sehän oli ennen vanhaan ollut tapana vaikkei hän oikein osannutkaan hahmottaa mitä tekemistä sellaisella ajattelulla enää olisi ollut tieteellisempään ajatteluun tottuneessa mielessä yhtä vähän kuin  Hymy-lehden palstoilla kadonneita sormuksia jahdanneella Aino Kassisella yliopiston kuppilan älyä säkenöivässä ilmapiirissä.

- Vierasko se aikoo ku tuota suupieltä niin rupes kutisemmaan, äiti oli aina sanonut eikä hän oikeastaan koskaan ollut voinut käsittää miten jostakin suupielen kutinasta olisi voinut tietää jonkun olevan tulossa kylään.Enemmän kai sellainen olisi pitänyt diagnosoida jonkun oirehtivan huuliherpeksen aluksi.Ellei sitten vieraana pitänyt sitä virusta joka oli tulossa kylään mutta sellainen ajatuskulku alkoi tuntua jo liian sekavalta ja sotki toisiinsa fyysisen ja sosiaalisen todellisuuden tavalla jota hän ei osannut hahmottaa.

            Leveistä lasi-ikkunoista näki studion puolelle.

            Ilmeisesti tiiviissä pienessä kyläyhteisössä tuollainen uskomus oli ollut aivan yhtä relevantti kuin kirjailijan kuvaamaan pienen bushmanni-heimon keräilykulttuurin parissa, missä oli uskottu, että toisen ihmisen tai saaliseläimen lähestymisen oli voinut tuntea omassa ruumissaan vaikkei tuo toinen vielä ollutkaan näkösällä.Ihminen oli samastunut toiseen puhtaan fyysisesti, kyennyt hetken olemaan se toinen.Niemelä tuli ajatelleeksi lätkänpelaamista, siinäkin oli pitänyt osata ennakoida vastustajan tekemisiä sen liikkeistä,siihenhän riplaaminenkin perustui, hämäykseen.

            Hän ei ollut varma oliko käännös mitenkään tarkka mutta hän arveli kirjailijan mahdollisesti tarkoittavan samantyyppisiä asioita.Mielikuva vieraan aikomisesta oli kuitenkin saanut hänen omat ajatuksensa liikkeelle ja se tuntui juuri sillä hetkellä tärkeimmältä, mieleen oli kylvetty hedelmällisen oloinen ristiriita josta saattaisi aikanaan gradun verran satoakin kertyä jos vaan jaksoi painaa homman loppuun.

             Kuukautta aikaisemmin hän oli päättänyt tehdä gradunsa tai ainakin hänellä oli tuntu, että hän saattaisi sen nyt lopulta tehdäkin, jotakin omalle elämälleen, että eihän hän vain voinut istua ja murehtia mainostoimistosta saamiaan potkuja vaikka monesti ajatus omassa itsesäälissä rypemisestä tuntuikin parhaalta vaihtoehdolta, mistä taipumuksesta vaimo hänelle joskus viehättävään tapaansa ilmoittikin. Töihin lähdön jälkeen gradu oli jäänyt roikkumaan ilmaan kuin räkä sieraimeen vaikka hän vielä epämääräisesti saattoikin muistaa sen innostuksen, kun oli ensimmäisen kerran sivariaikanaan tutustunut tuon appiukon hänelle esittelemän kirjailijan näkemyksiin samalla kun lievää pahempi hämmennys mielessään katseli Sadun, vaimonsa etenevää raskautta ja jossain mielensä syvissä sopukoissa pohdiskeli isäksi tulemisen mysteeriota.Vieraat asiat olivat silloin lähestyneet häntäkin, se kai oli sitten tehnyt tuosta kirjailijasta hänelle jotenkin erityisen.Nichts furchtet die Mensch mehr als die Beruhrung durch unbekanttes.  Serkun mies,Topias, yliopiston tutkija ja kemisti oli kerran kadulla vastaan tullessaan sanonutkin opettavaisesti, että hänen kannatti tehdä se gradu, papereista olisi aina hyötyä ja niin hän sitten istui siinä polttamassa ja pohtimassa muodonmuutoksia. Jokin tuossa ajatuksessa kiehtoi, se tuntui niin järjenvastaiselta, saattoiko olla tosiaan niin kuin kirjailija antoi ymmärtää, että jotkut bushmannit olivat aikoinaan pystyneet aavistamaan toisen ihmisen lähestymisen omassa  ruumiissaan, tunteneet isänsä tai jonkun muun lähisukulaisen lähestymisen suorastaan fyysisesti, se kuulosti lähinnä telepatialta, enteiden näkemiseltä, joltakin mystiseltä, jota hänen järkevänä itseään pitävän ihmisen oli vaikea ymmärtää. Sitä hän siinä oli koettanut pohtia, käännellyt ja väännellyt ajatusta suuntaan jos toiseenkin, kirjoittanut ylös muistiinpanojaan.Toisaalta kirjailijakin sanoi , ettei tuossa asiassa tärkeintä ollut se pystyivätkö ihmiset tosiaankin aavistamaan asioita vaan se että ihmiset asettivat toisensa samanarvoiseen asemaan, saattoivat kuvitella olevansa joku toinen, kuvitella tuntevansa toisen ruumiin omassa kropassaan.

            Aivan kuin ihmiset yhteenkuuluvaisuudessaan olisivat kokeneet olevansa yhtä lihaa ja ruumista - poika saattoi aavistaa isänsä lähestyvän kylää kun hänellä alkoi kolottaa olkapäästä samaa kohtaa missä hänellä isällään oli jokin vanha vamma.Aivan kuin kirjailija olisi olettanut, että näiden ihmisten välillä oli jokin näkymätön side, jokin telepaattisuuteen vivahtava kollektiivisen kommunikaation muoto.

            Ajatus ei oikein tuntunut ottavan suuntaa, muodonmuutokset viittasivat siihen ,että ihminen kykeni muuttumaan joksikin toiseksi, olemaan toinen ja sitten taas oma itsensä  mutta mitä se sitten tarkoitti ja miten siitä voisi ruveta tekemään gradua, hän muisteli innostustaan siitä kun oli sivariaikoinaan lukenut kirjan ensimmäisen lauseen, sen miten kirjailija sanoi että mikään ei pelottanut ihmistä niin kuin tuntemattoman kosketus.Se oli kuulostanut lähinnä kauhukertomuksen alulta mutta kun kirjailijan elämänkokemusten ja juutalaisuuden taustalle piirsi holokaustin karmeudet alkoi vähän ymmärtääkin mitä kirjailijan mielissä oli mahtanut olla tuota lausetta kirjoittaessa.

            Sitten äkkiä hän kuuli koputuksen ovelta, hätkähti vilkaisemaan ikkunan takana olevaa studiota, luokkahuoneen näköistä tilaa pöytineen, tuoleineen,nauhureineen ja televisioineen. Samassa hän tajusi senkin, miten savuinen huone oli, silkkaa laiskuuttaan hän ei vain viitsinyt lähteä tupakkapaikalle, ajatteleminen tuntui vaativan paljon röökiä ja mielessä pyöri sekin, että sama vaikka antaisivatkin hänelle potkut, olihan hän saanut jo mainostoimistostakin potkut, välistä kaikki vain tuntui niin saatanan samantekevältä kun tuo loistava tulevaisuus iskulauseita suunnittelevana copyna olikin äkkiä vaihtunut siksi istuskeluksi Kielikeskuksen studiossa, työksi joka enimmäkseen oli pelkkää lorvimista, opettajien tilojen varailua, ohjelmien nauhoittamista, kirjavarausten tekemistä, pelkkää näpertelyä.

            Ainakaan sen vieraan tuloa hän ei ollut aavistanut, hän naurahti ja meni avaamaan ovea.Aavistaminen kuulosti muutenkin jo joltakin haamukätisen molken touhulta, maalivahdin joka pystyi vaistoamaan kudin suunnaan pelkästään hyökkääjän kengännumeroa meditoimalla.

- Voisitko sinä vähän auttaa minua, oven takana seisova vaaleansiniseen jakkupukuun pukeutunut siistinnäköinen nainen sanoi. Se puhui niin hienoa ja korrektia kirjakieltä, että Niemelä vähän hätkähti, katsahti naista ja sen takana seisovia nuoria tyttöjä, lapsia, joista vanhempi piteli pienempää sylissään, se oli vauva vielä, tuskin osasi kävelläkään, Niemelällä kävi mielessä tunto että oliko hänkin, esikoinen joskus pidellyt omaa veljeään samalla lailla sylissä.Ainakin omaa tytärtään hän oli pitänyt monestikin, tuntenut hyvinkin omissa nahoissaan sen koliikkikatkuisen surkean itkun, joka oli ruvennut omiakin suolia vääntämään solmuun.Sitten hän nolostui kun tajusi taas miten savuinen huone oli, naisen täytyi varmaan ihmetellä sitä vaikkei sen ilmeistä mitään erottanutkaan. Aivan kuin tuon naisen ilmaantuminen siihen ovelle olisi vasta saanut tajuamaan sen huoneen savuisuuden.

- Minä haluaisin kuvata tyttäreni laulamista, täällähän on sellaiset laitteet...nainen kuitenkin jatkoi samalla kohteliaan korrektilla linjalla hänen ilmeisestä hämmingistään ja tupakansavusta  piittamatta.

- On tuolla studiossa.

- Voisitko sinä auttaa kun minusta tuntuu, että minä en osaa käyttää niitä...

            Naisen korrekti puhetapa sai olon tuntumaan oudolta, melkein alemmuudentuntoiselta niin kuin hän olisi ollut joku savuisesta luolastaan päätään ulostyöntävä törkyinen vuorenpeikko joka häthätää sitten koetti putsailla nokisia vaatteitaan ja yskiä kurkkuaan selvemmäksi, kun näki edessään tuon hienostuneen sinisen jakkupuvun ja ihmisen, joka kaikilla eleillään, ruumiillaan ja kielellään vakuutteli omaa hienostunutta olemustaan, sitä että se oli ihminen joka otti toiset huomioon toisin kuin monet muut törkymöykyt.Omaa alemmuudentuntoaan peitelläkseen ja tupakansavun aiheuttamaa kiusaantumista lieventääkseen Niemelä ajatteli muutaman valikoidun ajatuksen tuosta hienostelevasta jakkupuvusta milleristisen tyypillisenä äitinä, joka rääkkäsi lapsiaan pakottamalla ne laulamaan mitä milloinkin.

- Eiköhän se onnistu, hän sanoi vaikkei ollutkaan aivan varma osasiko hän käyttää kameraa, jota ei ollut käyttänyt kuin kerran, silloin kun oli kokeillut itse esiintymistä kameran edessä mutta lopettanut nähtyään televisioruudulta omat masentuneet ja vaivaantuneet ilmeensä, turhautunut ja tuntenut ettei hänestä vain kerta kaikkiaan ollut mihinkään, oma naamataulu oli näyttänyt ruudussa surkealta kuin olisi jossain välissä vain vaihtanut paikkaa perseen kanssa.

            Studiota ja videokameraa keskuksessa käytettiin oppilaitten esiintymisharjoitusten ja kieliharjoittelun apuvälineenä, tulevat insinöörit ja tekniikan alan ammattilaiset harjaannuttivat itseään kielitaitoiseen busineksentekoon, liike-elämän ja kaupanteon sanasto tuli tutuksi kun väänteli englantia naama ruvella kameran edessä ja pian sitä saattoikin jo hipsiä Japaniin kauppamaan  suomalaisia laatutuotteita, uutta teknologiaa josta jo mainostoimistossa oli ollut puhetta, asia joka tuntui saavan Niemelän taas jo pelkkänä ajatuksena pahalle tuulelle, ei auttanut kuin ajatella eteenpäin, pohtia graduaan ja lykätä sillä epämiellyttäviä ajatuksia etäämmälle, siellä ne kuitenkin olisivat kuin kivenmurikat mutapohjassa odottelemassa aikoja parempia.

            Hän meni naisen edeltä vieressä olevaan studioon, tunsi itsensä hitusen aikaa jopa tärkeäksi avatessaan studion oven omilla avaimillaan, laittoi valon päälle. Matalia valkoisia pöytiä ja muovituoleja pitkin huonetta, perällä muutama televisio korkeilla telineillään ja siirrettävillä pöydillä, videonauhureita, beetamaxia ja VHS:ää ja kamera jalustallaan. Niemelä käveli päättäväisesti kameran luokse, vaistosi että häntä katsottiin, alkoi tutkia kameraa niin kuin muistaisi heti miten sitä käytettiin mutta kesti aikansa ennen kuin hän sai päähänsä miten kamera oikein kytkettiin televisioon ja saatiin nauhoitus päälle.

- En oo niin usein käyttäny tätä...

            Hän onnistui kuulostaa niin anteeksipyytelevältä että hävetti.Mainostoimistossa häneltä oli odotettu räjähtäviä ja näyttäviä ulostuloja, ideoita mutta enimmäkseen hän oli ollut kuukauden katselun jälkeen niin tympääntynyt riitaisaan toimistoon kuin sen lihavaan, siaksi haukuttuun toimitusjohtajaankin.Mutta elämässä oli ajateltava aina eteenpäin, niinhän se äitimuorikin oli aina opettanut. Potkujen jälkeen työvoimatoimistossa tosin se eteenpäin ajatteleminen oli vähän takkuillut, kun virkailija, vetelän näköinen harmaatakkinen mies oli melkein ensi töikseen kysäissyt, että käyttikö hän alkoholia ja miten paljon. Mielessä oli käväissyt kiukun lisäksi se etteikö niillä muunlaisia asiakkaita vaivoinaan ollutkaan.

            Kuva alkoi näkyä ruudulta heti, hän siinä etualalla, nainen lapsineen takana, Niemelä siirtyi syrjemmälle niin että kamera olisi osunut lapsiin, lapsiparkoihin joita tähdättiin kameralla että laula nyt, lurautapa äidille äidin mieleksi joku laulu kun olet melkein kuin päässyt jo telkkariinkin,annappa nyt tulla...

            Niemelä antoi mikrofonin äidille joka tyrkytti sitä nyt vanhemmalle toisella kymmenellä olevalle tytölle.Tyttö oli laskenut pienemmän konttimaan lattialle ja siellä se mennä vipelsi toisten jaloissa kuin pieni pörräävä mato.Vanhempi tytär ei ollut erikoisen halukas laulamaan yhtään mitään, äiti tyrkytti sille mikrofonia ja Niemelä koetti peitellä omia kiusaantuneita ja vahingoniloisiakin ilmeitään - siitäpähän sai äitsykkä, mitä ihmeen oopperatähtiä se oli jo alkumetreillä lapsiparoistaan kouluttamassa, kuvitteli tietysti jossakin huterassa pääkopassaan että muutaman lurituksen jälkeen tyttöparalle jo lykättiin levytyssopimusta kouraan.

            Äiti yritti maanitella tyttöä, että laulaisit nyt vähän, hän ostaa sitten vaivanpalkaksi jälkeenpäin jäätelön. Lahjontaosastokaan ei näyttänyt tuottavan tulosta, tytär katseli jonnekin kuin koko asia ei olisi kiinnostanut sitä pätkääkään ja Niemelästä tuntui että sitä kiusasi jo hänenkin läsnäolonsa mutta mitä hän saattoi tehdä, piti vahtia vehkeitä eikä äitsykkä kuitenkaan saanut tyttöä laulamaan.Niemelä aavisteli koko laulusession päätyvän katastrofiin.

- Laula nyt...äiti maanitteli mutta tyttö seisoi vain paikoillaan ja koetti olla katsomatta kumpaakaan heistä, Niemelä meni siirtämään kameraa, seisoi sen vierellä kuin olisi tekemässä jotakin vaikkei itse asiassa tehnyt yhtään mitään muuta kuin vilkuili vaivaantuneena pitkin huonetta.

- Seuraa ku hai laivaa, äiti sitten äkkiä sanoa tokaisi kun näki pienemmän konttaavan jalkojensa juuressa.Naisen  puhetavan äkillinen pudotus kirjakielestä murteellisempaan ilmaisuun sai sen vaikuttamaan joltakin toiselta ihmiseltä, äidiltä joka oli saanut tarpeekseen kakaroistaan ja hienostuneesta puhetavastaan ja monesta muustakin asiasta, siitäkin että se siinä apinan raivolla yritti laulattaa selvästi lauluhalutonta kakaraansa.Sanoissa tuoksahti lievää pahempi väsymys, pohjaanpalaineiden jauhelihakärtsäysten kitkerä sivumaku.

            Niemelän oli kuitenkin vaikeaa havaita tuossa lattialla pörräävässä pienessä madossa mitään vaaralliseen julmaan terävähampaiseen haikalaan viittavia piirteitä saati sitten kuvitella, että se pieni toukka äkkiä ampaisisi kahdelle jalalleen ja torraisi terävillä hampaillaan äitimuoria jalasta kiinni niin että veri vaan roiskuisi pitkin mikrofonia pitelevän siskon hameen helmoja.

            Äiti vilkaisi vielä vähän tuskastuneena vanhempaa tytärtä mutta tämä näytti kadottaneen loputkin laulamisen halunsa ehkä silkasta solidaarisuudesta pienempää siskoaan kohtaan, ehkä sekin oli päättänyt liittyä julmien terävähampaisten haikalojen sukukuntaan hetkeksi.

- Antaa sitten olla, äiti puuskahti ja Niemelä melkein nolostui sen puolesta, tiedä mitä perheonnea siinä oli koetettu pitää yllä, vahvistaa yhteenkuuluvuutta, tuottaa äidille hyvää omaatuntoa jota kiireinen virkanainen aina silloin tällöin koetti paikkailla laulattamalla lapsosiaan.

            Niemelä rupesi laittamaan laitteita kiinni kun laulamisesta ei näyttänyt tulevan yhtään mitään, ihmiset ruudulla näyttivät taas omituisilta, eivät ollenkaan sellaisilta kuin televisiossa oli tottunut, ehkä se johtui valaistuksesta tai muusta, huone oli hämärä eikä Niemelä ainakaan ollut löytänyt lisää valoja mistään kun kerran oli niitä varta vasten etsinytkin.

- Kiitoksia nyt kuitenkin, nainen sanoi kohteliaasti kun ne tekivät lähtöä.

- Mikäs tässä, tämähän kuuluu työhön, Niemelä niukkaili vastaustaan ja katseli naisen perään takapuolta joka keimaili jakkupuvun alla kutsuvana ja mukavana ilmestyksensä.

            Saatuaan laitteet kiinni hän käväisi omassa huoneessaan, poltti yhden tupakan bushmannien ennakkoaavistuksia koskevia muistiinpanoja vilkuillen, hänellä ei ollut oikein mitään aavistusta mistä kohtaa gradua rupeaisi kirjoittamaan, hän ajatteli taas tuota kirjailijaa nuorena miehenä Wienissä vuonna 1927 kun se äkkiä kahvilassa oli lukenut lehdestä , miten paikallinen oikeus oli vapauttanut työläismielenosoittajia ampuneet poliisit, hallituksen lehti oli oikein toitottanut tuomion olleen oikeudenmukainen, siinä samassa tuo nuori mies oli nähnyt miten ihmisiä virtasi mustanaan johonkin suuntaan ja se oli itsekin liittynyt tuohon kiihtyneeseen ihmisjoukkoon.Ihmiset olivat polttaneet raivoissaan Wienin oikeuspalatsin, 90 mielenosoittajaa oli ammuttu kadulle.Kirjailijan omien sanojen mukaan se oli siitä lähtien koettanut ymmärtää tuon ilmiön merkitystä.Sitten ajatus vaelsi taas tuohon lapsiaan laulattamaan pyrkineeseen naiseen ja sen hienostuneeseen puhetapaan.

            Asiaa aikansa mietittyään Niemelä päätti lähteä kahville.

            Kielikeskuksen johtaja, vanhempi nainen ja lapsiaan laulattamaan yrittänyt opettaja istuivat samassa pöydässä yliopiston yhden aulan liepeillä olevassa kahvilassa.Niemelä ei viitsinyt ängetä samaan pöytään, hänhän oli vain työllistetty mutta ikään kuin ollakseen kuitenkin samassa seurassa hän istui viereiseen pöytään. Johtaja, harmaatukkainen lempeäilme nyökkäsi niukalti tervehtimisen merkiksi, naiset kuulostivat puhuvan seuraavan syksyn salivarauksista ja tunneista.

            Kahvi maistui jotenkin kitkerältä ja ässähtäneeltä mutta Niemelä kaateli sitä kuitenkin kitusiinsa samalla kun toisella korvalla kuulosteli naapurinpöydän puheita kun ei enää ennakkoaavistuksiakaan jaksanut pohdiskella.

            Laulattaja selitti miten kaikki ihmiset aina ottivat sen puheet aivan sananmukaisesti, se itse kuvitteli että ihmiset tosiaankin tarkoittivat sitä mitä sanoivat, taloyhtiössäkin sille puhuttiin aivan eri tavalla kuin muille ihmisille.

            Sen ääni kuulosti valittavalta niin kuin se olisi odottanut, että harmaatukkainen johtaja jotenkin ratkaisee tuon ongelman joka Niemelästä kuulosti lähinnä siltä että se puhui itse niin korrektisti ja hienostuneesti, ettei ihmekään jos kaikki sen edessä kalpenivat puhumaan eri tavalla mutta tuokin havainto häipyi hänen päästään saman tien jonnekin tunkkaiseen tupakansavuiseen hämärään aivojen poimuissa eikä johtajakaan näyttänyt osaavan tai haluavan mitenkään kommentoida laulattajan puheita. Sitten Niemelä äkkiä muisti minkä aineen opettaja se oikein oli, keskuksessa sitä ei yleensä näkynyt koska suomen kielen opetuksen tilat olivat toisaalla kaupungissa.

            Olikohan se sitten tarkoittanut sen laivaa seuraavan hainkin aivan sananmukaisesti otettavaksi kävi Niemelän mielessä mutta ironia ei jaksanut kantaa sen pidemmälle, ehkä sen pienen madon hampaat tuntuivat äidin pehmeissä tisukoissa tosi teräviltä nasaaleilta. Viereisissä pöydissä istuskelevia naisia tiiraillen hän joi kahvinsa loppuun, nuoria opiskelijoita jotka puhuivat tenteistään, omista opiskeluajoista tuntui olevan jo ikuisuus.

- Täytyy kummiskin tehdä lasku niistä korjauksista, laulattaja sanoi johtajalle.

- Kivivuori kuitenkin soittaa toimistolta ja kysyy että mikä lasku se on, johtaja sanoi.

- Kivivuori, se ihmetteli.

- Se talouspäällikkö, se on tarkka poika.

- Ai niin se, laulattaja sanoi helpottuneella äänellä niin kuin olisi ollut ajatuksissaan jossakin aivan muualla, hain terävissä hampaissa, tytöissään jotka eivät suostuneet laulamaan, se hoputti toisessa pöydässä istuvia tyttöjään syömään jäätelönsä loppuun.

- Ette te voi niitä kävellessä syödä.

            Lähtiessään ne veivät kahvikupit ja asetit ruokalan edessä olevaan tiskivaunuun.Johtaja käveli hitaasti ja arvokkaasti, sillä oli vanhan naisen hidas ja vakaa askel, viisissäkymmenissä ellei ylikin, tuntui vaikealta arvioida itseään vanhempien ihmisten ikää, tuntui vain että ne olivat kaikki vanhoja, se näytti suhtautuvan opettajien kiistoihin rauhoittelevasti ja siksi kai toiset olivat mitä hän oli kuullut sitä mieltä, että sen olisi sopinut jo jäädä eläkkeelle.

            Hänkin nousi ja vei kuppinsa. Junnuaikojen lätkävalmentaja istui kopissaan lasin takana, se oli yliopistolla vahtimestarina, hän moikkasi vaisusti kun taas mieliin palasi häpeän tunne siitä kun se oli kertonut peliaikojen tutusta, pojastaan, miten sillä oli jo talo ja miten se hääri markkinointipäällikkönä jossakin isossa firmassa, kerro siinä sitten jumalauta että sain tuossa juuri potkut mainostoimistosta tai muutakaan yhtä ylevää ja perkelettäkö hän enää sitä nolostelemaan, ei tiennyt miksi, oliko sillä vielä jotain valtaa häneen kun hän silloin joskus nuorena oli pelannut sen valmentamassa joukkueessa, oli kierretty Suomea, käyty turnauksia ja voitettu mitaleita. Hän vilkaisi Erkan isoa aataminomenaa kurkun seutuvilla, sen siitä aina parhaiten muisti, laihan pitkän kaulan ja tuon teräväreunaisen aataminomenan. Opiskelijoita meni pitkin käytäviä isoina hälisevinä laumoina, käytävät pitkiä ja leveitä kuin jossakin tehdashallissa.

            Hän käveli laiskasti tupakkapaikalle nurkan taakse, istui sohvalle, pani palamaan ja alkoi miettiä miksi hän Erkasta aina ensimmäisenä muisti sen aataminomenan ja miten se oikein liittyi siihen  mitä hän gradussaan oikein oli aikonut tehdä, aavisteliko hän jotakin.

 

 

 

2.

 

Lehtiä putoili puista, eivät ne enää olleet vihreitä vaan punaisen oransseja ruskeita, eivätkä ne koskaan olleet olleet edes vihreitä koska mitään selvää vihreää ei ollut olemassakaan, se oli vain sana jolla kuvattiin tiettyä asiaa, haivaintoa ja se riitti normaaliin kommunikaatioon, hän jotenkin äkkiä oivalsi tuon kirjailijan tarkoittaman ajatuksen muodonmuutoksista.Se oli pelottava.Kaikki muuttui muuksi muuttui niin kuin silloin 70-luvulla oli ajalteltu.Se joka näki päätti sanojen merkityksen.Muutoksen sisällön.Jokaisen juuri hänen silmiensä edessä kadulle putoavan lehden värin vaikka  värien kirjo jonka hän näki oli loputon.Jos hän olisi ollut taiteilija hänen olisi pitänyt käyttää koko värien paletti kuvaamaan tuota putoavien lehtien monimuotoista värikirjoa, eikä sekään olisi riittänyt.Se oli loputon.

            Hän katseli katua ja ajatteli, että se aataminomena oli ennustanut oikein, mikään asia ei ollut niin itsestään selvä, ei edes se kuka lopulta oli syyllinen, käärme, Eeva vai Aatami, kaikkihan ne olivat olleet osallisia rikokseen Jumalaa vastaan.