Vessassa käydessään hän vilkaisi pöytää mutta ei saanut selville kuka äänen omistaja olisi voinut olla.Ääni kuitenkin puhui kiivastuneella ja vähän inttävällä sävyllä jostakin tuttavastaan, joka oli istunut samassa pöydässä vietnamilaisten kanssa, joku niistä vietnamilaisista sitten lähtenyt vessaan ja jättänyt kuin tahallaan lompakon pöytään, mistä kertoja kaveri oli kaivellut esiin vietnamilaisen pankkikirjan ja nähnyt sillä olevan pitkälti toistasataatuhatta rahaa.

- Aivan kuin ois tahallaan jättänyt sen siihen että kaikki varmasti näkee, ääni sanoi sävyllä joka vihjaili vietnamilaisen tahallaan leuhkineen rahoillaan, oikein ärsyttäneen sen kaveria.Hän ei ollut oikein varma mitä tuosta ärsyttämisestä olisi pitänyt seurata mutta saattoi kuvitella, että moisen ärsyttämisen olisi ehkä äänen mukaan pitänyt johtaa jonkunlaisiin väkivaltaisiin toimenpiteisiin tai ainakin entistä suurempaan tarkkaivaisuuteen siitä mitä nämä maahan tulleet vieraannäköiset ihmiset oikein  touhusivat ja mistä niille sellaisia summia siunaantui.

                      Pöytäseurue ei kuulostanut olevan kovin innostunut äänen kertomuksesta koska se hetken hiljaisuuden jälkeen vakuutti uudestaan, että se vietnamilainen oli tosiaankin jättänyt kuin tahallaan sen lompsansa siihen, tiesihän sen että niillä oli rahaa kun katseli millaisilla autoillakin ne kaduilla ajelivat ja sossu tietysti maksoi kulut, autokoulut ja kaiken…

                      Hänen häivähti mielessä kuva kaupan kassalla telineessä nähdystä juorulehdestä, jonka kannen kirkuvanpunaiset kirjaimet olivat kertoneet jonkun somalipakolaisen saaneen sosiaalitoimelta sadantuhannen markan rahat uuteen autoon, itse jutussa sitten kerrottu asiallisemmin että rahat oli annettu vammaisen pakolaislapsen vanhemmille autoon, koska lain mukaan sellainen vammaiselle lapselle kuuluu.

- Ei maksa…

                      Se oli joku toinen ääni, naisen, siinä kajahti suuttumus kuin kertojan tunkkaisen möreän kova kuin ruostuneen peltitynnyrin sisältä tuleva ääni olisi loukannut sitä jollakin tavalla ja varsinkin väite, että sosiaalihuolto kustantaisi vietnamilaispakolaisten autokoulut.

- Kyllä ne saatana elintasopakolaisia on, turha sitä on muusta puhuakaan, ääni sanoi nyt vihaisesti ja suuttuneena siitä, että sen väitteitä kehdattiin epäillä, jokainenhan saattoi sen nähdä kun vähänkin käveli kadulla, hienoilla autoilla ajelivat ja eivät näyttäneet alkuunkaan köyhiltä, mitä pakolaisia ne sellaiset olivat, eivät mitään, ryysyissä niitten olisi pitänyt kulkea, kontata kadulla polvet verillä kerjäämässä almuja suomalaisilta, näyttää siltä että ne tosiaankin olivat paenneet jotakin eivätkä vain tulleet varastamaan leipää suomalaisten rehellisten työtätekevien kansalaisten suusta.

                      Hänellä kävi mielessä hämmentynyt tunne kuin joskus lapsena, kun joku oli laittanut tielle siiman päähän lompakon ja kun sitä sitten oli kurottanut ottamaan onnelisena löytämästään olikin lompakko äkkiä vetäisty pois takaisin pusikkoon ja sieltä alkanut kuulua räkäistä, vahingoniloista naurua.

                      Kuulosti siltä niin kuin äänen omistaja ei olisi kuulunut pöydän vakioistujiin tai sitten pöytäseurue muuten vain paheksui sen liian kiivasta otetta asiaan josta muilla ei ollut mitään erikoisempaa mielipidettä. Ääni vain ei suostunut lopettamaan, se oli saanut hengen päälle kuin vastustajansa yllättänyt joukkue joka painaa pää höyryten yli siniviivan.Nyt se alkoi kertoa toisesta tapauksesta joka kuulosti kiihdyttävän sitä vielä enemmän, hän näki silmissään hurjistuneen katsomon joka buuaa ja viheltää vastustajan vittumaisimmalle pelaajalle joka juuri todella törkeästi on vetäissyt kotijoukkueen pelaajalta ilmat pihalle ja levittelee tuomarille psykopaattisen viattomana käsiään kuin ei tietäisi moisesta teosta yhtään mitään. Äänen naapurustossa oli ollut talo myytävänä 700 000 markalla ja kun joku vietnamilainen oli sen perjantaina ostanut oli talo heti maanantaina ollut täynnä vietnamilaisia, ainakin kymmenen pakolaista oli heti muuttanut taloon.

                      Ääni lausui nuo sanat ja ihmismäärät täsmällisesti ja selvästi ikään kuin olisi korostanut sitä, miten suurista summista oli kyse ja millaisista ihmismääristä jo puhuttiin, ihmismääristä jotka ostelivat talojakin kuin tuosta vaan. Oli vain ajan kysymys milloin pato murtui kokonaan.

- Mitä se semmonenkin on…en mä mikään rasisti oo mutta silti…ääni lopetteli toisen esimerkkinsä kuin puhettaan pitävä poliitikko, joka ei suoranaisesti ketään syytä mutta silti tai sitten se äkkiä oli huomannut, ettei sen profetia kiinnostanut oikeastaan ketään muuta siinä pöydässä.

- Eihän niitä voi poiskaan rahdata, sanoi joku toinen ääni, kuulosti pelkästään tuskaantuneelta, väsyneeltä kuulemaan kertojan juttua, hän muisti äkkiä opiskeluajoilta 80-luvun alkupuolelta vaihtoehtolehden johon he olivat tehneet jutun silloisista teddypojista jotka olivat ilmoittaneet suorasukaisesti että moiset venepakolaiset olis voinut lähettää saman tien takas sinne vittuun mistä ne oli tulleetkin, silloin se oli kuulostanut lähinnä eksoottiselta mielipiteeltä näiden Yhdysvaltojen eteläosien musiikkia diggaavien nuorten miesten suista eikä hän oikein ollut edes ymmärtänyt miksi hänen tuttunsa oli halunnut juuri näitä tyyppejä haastatella. Ehkä se oli ajatellut vanhana akateemisen sosialistiseuran jäsenenä, että siitä saisi kunnon provokaation joka silloin muutenkin aikojen muuttuessa ja Kekkosen hortoillessa muistamattomana kepun talutettavana, housuihin kuseksivana horiskona oli ollut ajan sana julkisuudessa.

                      Väsähtänyt ääni törähti kuin saksofoni keskelle kertojan kolisevia peltirumpuja, joku toinen ääni tuli saksofonistin perään kuin tukemaan sen sooloa ja vakuutti ettei niitä nyt voinut enää poiskaan rahdata, kuulosti vähän eksoottiselta kun ne puhuivat näistä ihmisistä kuin jostakin rahtitavarasta joka nyt oli siinä, satamassa eikä niitä nyt enää poiskaan voinut enää rahdata.

- Kyllä ne silti tuntuu ihmeellisesti sitä rahaa saavan, peltitynnyrimies sanoi vielä kuin empien moisen vastarinnan edessä, ehkä sen profetia ei ollut uponnut siihen keskipäivän rattoisaa hetkeään viettävään seurueeseen, harmissaan siitä ettei keskustelu ollut mennyt sen haluamaan suuntaan, ehkei se itsekään oikein tiennyt mihin suuntaan se olisi keskustelua vienyt, toisteli vain kuulemiaan huhuja ja juoruja ja sai sillä lietsottua itsensä kiukkuiseen vihaan purkaakseen ties mitä omia paineitaan.

                      Kun hän lähti uudestaan vessaan hän sivulle vilkaistessaan huomasi kuitenkin, että peltitynnyrimiehellä oli samanlainen liki pikimusta pystytukka kuin hänen opiskeluaikojen tuttavallaan. Jotenkin se hämmensi Hän muisteli tutun kertoneen isästään yhden asian – se oli istunut aina viikonloppuisin yksin omakotitalonsa kellarisaunassa juomassa Koskenkorvaa, mitä tekemässä, sitä tuttu ei ollut kertonut mutta siinä vessan kaakeliseiniä tuijottaessaan hän kuvitteli miten se mies, veteraani pyöritti siellä omassa yksinäisyydessään viinan voimin omaa kauhuelokuvilla täytettyä teatteriaan, sotamuistojaan, koetti unohtaa ne, juoda ne upoksiin jaksaakseen taas viikolla painaa töitä perheen eteen, joi ja joi niin kuin Pystypetteri olikin aina juonut kun sille päälle oli sattunut, jotenkin se tuntui ymmärrettävältä vaikkei hän tiennyt miksi. Mies joka yksin taisteli kaikkia vihollisiaan vastaan niin kuin tuo peltitynnyrimies nyt vaikka sillä ei mitään sotaa vielä ollutkaan mutta ehkä se kuvitteli jo sen, kuvitteli miten nuo lompsiaan sinne tänne unohtelevat vinosilmät äkkiä olivat rajan takana valtavina laumoina valmiina ampaisemaan heidän kaikkien kimppuun.

                      Miksi nuo vieraat ihmiset herättivät heissä niin outoja tunteita, hän muisti äkkiä kuulleensa miten Pystypetteri oli Turussa Vanhassa apteekissa joutunut riitoihin sen entisen kiivaan taistolaisen kanssa, isättä kasvaneen pojan joka oli alkanut riitelemään Petterin kanssa raskaana olevaa sosiaalityöntekijää puukottaneen kurdin puolesta, inttänyt että sitäkin piti ymmärtää, että ehkä sitä oli kidutettu, ja Petteri varmaan ilmoittanut suorasukaisesti ettei sellaisessa mitään ymmärtämistä ole ja siitä tämä opintonsa kesken heittänyt taistolainen sitten kimpaantunut niin että oli alkanut huitomaan isolla baarijakkaralla Petteriä, miten tapaus päättynyt sitä Petteri ei mökillä ollut kertonut.