Hakonen istui loosipöydässä ikkunan edessä vaikka oikeastaan hän olisi halunnut tehdä mitä tahansa muuta kuin tulla taas litkimään kaljaa, se oli kuin jonkunlainen turvarituaali johon hän aina vaikeissa tilanteissa sortui, lipitti olutta ja pohti, pohti pohtimistaan yksiä ja samoja asioita kunnes jossain vaiheessa humalaa huomasi pohtineensa samaa asiaa jo tunnin, kaikki alkoi sillä lailla mennä päässä sopivasti sekaisin eikä hän sitten enää jaksanut miettiä oliko hän niin itsekäs paskiainen kuin vaimo oli antanut ymmärtää muuttokuormaa tehdessään, sehän kuulosti silkalta projisoinnilta, itsekäs paskiainen se itse oli mutta kun ei kestänyt tuota omaa eroaiettaan muuten oli sitten päättänyt pläjäyttää moisen mällin päin hänen naamaansa.Kuta enemmän sellaista mietti sitä vihaisemmaksi siinä oikeastaan tuli, mikä paska sekään oli häntä syyttelemään itsekkääksi, hänhän oli vittu sen gradunkin siinä talven aikana vääntänyt, hän jonka oikeastaan olisi pitänyt kirjoitella omia tekstejään, ruveta kirjailijaksi kun silläkin saralla oli menestystä tullut.

                      Vaimo oli lähtenyt lapsen kanssa, tavarat pakattu jo vuotta aiemmin VR:n konttiin, ero ei ollut selvä, mikään, sillä mitä hän ajatteli tai oli ajattelematta ei ollut enää mitään merkitystä aivan kuin hän olisi vain odottanut mitä tuo nainen suvaitsi päättää, he olivat tapailleet muutaman kerran sen vuoden aikana, hän käynyt kylässä sen ja lapsen luona, kaikki tuntunut jotenkin omituiselta vaikka hän olikin ymmärtänyt, miksi Satu oli halunnut lähteä, se ei ollut kestänyt hänen äitinsä sekaantumista heidän avioliittoonsa, nyt sillä oli virka ja asiat kunnossa.

Kadun toisella puolen neulekaupan näyteikkunassa oli kasoittain pyöreitä, pehmeitä lankakeriä ja neuleasuja.Ne toivat taas vaimon ja lapsen mieleen.Hakonen huokasi ja siemaisi tuopistaan, selasi Ilta-sanomia eteenpäin.Tunnettu historiallisten viihderomaanien kirjoittaja ennusti tarinoiden tulevan uudestaan suomalaiseen kirjallisuuteen kaikenlaisten postmodernien kokeilujen jälkeen.Siinähän sitä olikin – pitkää villalankaa punottavaksi postmodernien neulekokeilujen jäljiltä ja ihan Utrion omilla virkkuukoukuilla…

- Terve…

                      Pöydän viereltä kuuluva kirkas naisen  ääni keskeytti Hakosen hyvinalkaneen ärtyneen introspektiotuokion, jota hän oli ollut valmis höystämään vähemmän kotoisilla ja pehmoisilla muistoilla vaimon ikävämmistä luonteenpiirteistä.

- Voiko tähän istua..

                      .Elisabeth Taylorin näköinen tummatukkainen opettaja seisoi pöydän vieressä,sen takana  pälyili tumma pyöreäpäinen, iso mies ja hymyili niin kuin olisi päättänyt osallistua Hangon uuden keksipaketin kansikuvakilpailuun.

- Juu istukaa vaan…

                      Sirkkua näki yleensä Haarikassa, se istui siellä entisen työväenlehden ilmoitushankkijan kanssa.Ne änkesivät loosiin häntä vastapäätä.Iso, tumma mies moikkasi kättään kohottaen.Hakonen ei osannut sanoa oliko se ruskea vai musta vai jotain siltä väliltä.Hakonen arveli sen olevan somali.Hän ihmetteli oliko tuo puolituttu opettaja ruvennut seurustelemaan jonkun somalin kanssa.Ehkä se mies liittyi jotenkin Sirkun entisiin töihin Unescossa.Kovin paljoa sellaisia tummia miehiä ei kyllä Oulussa päässyt näkemään.

- No mitäs täällä yksikses mietit..

- Tarinan uustulemusta, Hakonen viittasi pöydällä avoinna olevaan lehteen.

- Vai tarinan..

- Niin, Hakonen naurahti ja lisäsi että sillä kaljankittaamisella ainakin seuraavaksi päiväksi saattaisi olla tiedossa aikamoiset tärinät mutta sitä tuskin pidettiin kirjallisuutena oikeissa piireissä, enemmänkin vain tarinan alkiona, josta 20-vuoden kypsyttelyllä saattaisi oikeakin tarina syntyä.

- Vai semmosia..

                      Sirkka lähti hakemaan nille tuopit tiskiltä.Hakonen pälyili ympärilleen.Pubin ruskeantumma sisustus tuntui herrasmiesmäisen englantilaiselta, hillityltä raskaan ruskeassa patinassaan.Ennen ravintolan tilalla oli ollut toisenlainen baari mutta 80-luvun lopulla uusi omistaja oli taloudellisen nousukauden kunniaksi vetänyt sisustuksen kokonaan uusiksi.Sitten hän vilkaisi tummaa miestä.Se hymyili leveästi koko ajan niin kuin olisi kaikilla eleillään koettanut ilmaista, että oli isosta koostaan ja erivärisyydestään huolimatta täysin harmiton ja vaaraton.Sille olisi voinut laittaa kaulaan kyltin ja kirjoittaa siihen isoin mustin kirjaimin: olen harmiton vaikka iso ja musta.Hakoselle tuli kiusaantunut olo sen tolkuttomasta hymystä, hän olisi uskonut vähemmälläkin ettei se ollut aikeissa kuristaa häntä siihen paikkaan.Kädet sillä olivat isot kuin lapiot, se hädin tuskin mahtui korkeanojaiseen loosipenkkiin, mihin se koetti itseään survoa kuin kenkälusikkaa olisi ollut vailla.

Hakosen katse kiersi tiskille ja sieltä neulekaupan näyteikkunaan.Tytärtä tuli taas ikävä vaikka välillä hän miettikin, että kumpaa hän lapsessa ikävöi, lasta vai omaa lapsuuttaan.Vaimon mielestä varmaan omaa lapsuuttaan.Tytär oli mennyt syksyllä jo toiselle luokalle ja lähetteli kortteja ja kirjeitä, joihin se oli piirrellyt kissoja ja kukkia.Tummalle miehelle hän ei keksinyt mitään sanottavaa.Mieleen palasi se Sirkun seurassa usein istuva käkättäennaurava ilmoitushankkija.Hakonen mietti että olikohan se saanut potkut.Kerran hän oli kuullut sen naureskelevan etteivät Lada-mainokset enää tahtoneet mennä kaupaksi, talouden suhdanteet olivat alkaneet kääntyä sellaiseen suuntaan.

- Mitäs sulle, Sirkka alkoi kyselemään pöytään tultuaan.Tumma mies tarrasi tuoppiin joka melkein katosi kokonaan sen isoon kouraan.Hakonen huomasi tuijottavansa liikaa sen kämmenen sisäpuolta missä iho paljon vaaleampaa kuin ulkopuolella.Ehkä sitä häiritsi sellainen tuijotus.Hakonen koetti olla tuijottamatta, vaivaantui kun alkoi tuntua että ehkä sitä sitten vaivasi enemmän se hänen välttelevä katseensa.Ei oikein tiennyt kummin päin olisi ollut luontevasti,tuli mieleen että vaimon kanssa oli monesti tullut samanlainen olo.Se hymyilytti mutta hän koetti olla hymyilemättä ettei tumma mies olisi saanut päähänsä että sille naurettiin.Hän siemaisi isot suulliset olutta ja sytytti tupakan. Sillä menolla he saisivat kyllä melkoisen tuijotuskilpailun aikaiseksi sen tumman kanssa.Tai sitten hän alkaisi itse ärtyä siitä kun ei tiennyt miten päin olla.Niinpä hän kääntyi vastaamaan Sirkulle, se sai toimia ukkosenjohdattimena.   

- Mitäs tässä työtön, aikaani kuppaan.

- Sulta loppu ne hommat.

- Sinne jäi koulukoti ja häiriköt, paskaako noista, sentään hyvät liiton korvaukset tuli, kai tässä jotenkin taas pärjää..

                      Hakonen naurahti.Hyvin hän kuitenkin oli sen laitoksen palveluja pystynyt kehumaan vaikka alussa oli tuntunut,että miten jotain koulukotia voi markkinoida.Mutta kun hän oli kuullut paljonko sijoittajakunta joutui maksamaan yhden nuoren laitosvuorokaudesta hän oli arvellut, että Limingan kunnalla oli paljonkin syitä markkinoida tuota kolhoa kerrostaloa keskellä peltoja, se tuotti kuitenkin vuodessa miljoonien liikevaihdon.Vaikka maisteri olisi miten naureskellut, että niiden nuorten selviytymismahdollisuudet olivat fifti fifti, puolet pärjäs elämässään, puolet, sama vaikka olisi mennyt jakamaan rahaa Helsingin rautatieasemalle sokkona, lopputulos olisi ollut melkein yhtä hyvä.

- Heikkoo se on ollu mullakin, joitain sijaisuuksia vaa, Sirkka sanoi. Talven ja kevään aikana se oli sanonut saman asian monta kertaa.Ettei vakituisempaa työtä ollut, pelkkiä sijaisuuksia. Sen kaikki opiskeluaikaiset tutut olivat jo saaneet virat yliopistolta ja kouluista, tarranneet niihin kaksin käsin kuin sinitarra seinään.Somaliasta se oli puhunut paljon ja harmitellut sitä että siellä Unescon hommissa sillä olisi ollut hyvä olla mutta kun maassa tilanne oli muuttunut sieltä oli ollut pakko lähteä pois kun ne paskapäät somalit olivat alkaneet sotimaan keskenään ja se oli menettänyt hyväpalkkaisen työnsä ja palvelijansa joita niitäkin sillä kuulemma miehensä kanssa Somaliassa Mogadishussa oli ollut.Kerran se oli vähän ennen lähtöään tullut ryöstetyksi, joku paikallinen oli siepannut siltä kaulakorun kaulasta aivan asunnon portilla.Sitä se oli Haarikassa selvittäny tuohtuneena niin kuin olisi ihmetellyt, miten ne mutakuonot kehtasivatkin käydä auttajiensa kimppuun.

- Tämä tässä on Ahmed, Sirkka sitten kääntyi esittelemään vieressä istuvaa tummaa miestä.

                      Ahmed työnsi leveän kouransa pöydän yli.Hakonen puristi kättä, oma pieni kämmen tuntui katoavan Ahmedin leipälapiokouraan kuin salmiakkipastilli Afrikan viidakon pimeyteen.  Taas hän huomasi vilkuilevansa sen kämmenen vaaleampaa sisäpuolta, iho näytti joltakin lapsen iholta, vaaleanpunaiselta.Hävetti tuijotella vieraan ihmisen käsiä niin intensiivisesti .Ahmed puristi kevyesti, varoen.Hakonen oli odottanut lujaa, kovaa puristusta.Ehkä se vain pelkäsi rusentavansa hänen kätensä kappaleiksi.

                      Sirkka kertoi Ahmedin tulleen Suomeen muutamaa kuukautta aikaisemmin Kuopion kautta.Kuopiossa sen maamiinan vahingoittama jalka oli leikattu.Taas Ahmed hymyili leveästi.Hakonen arveli ettei se ymmärtänyt puoliakaan siitä mitä he puhuivat.

- Vaikka kyllä ne Kuopiossakin onnistu pilaan sen jalan kun eivät osanneet leikata kunnolla, Sirkka sanoi vihaisella äänellä.Kuulosti ettei Suomessa mitään osattu tehdä kunnolla, ehkä sitä painoi erokin.Hakonen ei osannut sanoa mitään kuopiolaisten kirurgien leikkaustaitoon, vilkuili vain hämillään Ahmedia joka hymyili kuin ei olisi tajunnut sanaakaan siitä mistä puhuttiin.Muutaman kerran se työnsi kättään pöydän yli Sirkkaa kohti kuin aikeissa kopeloida tai koskettaa sitä mutta Sirkka työnsi käden kiukkuisesti pois ja käski sitä olemaan kunnolla.Ahmed vetäisi kätensä saman tien kuin nuhdeltu pikkupoika.Hakonen ei kehdannut kysyä seurusteliko Sirkka Ahmedin kanssa vai miksi se liikkui sen seurassa vai oliko se tuon pakolaisen oppaana Unesco-taustansa takia.

- Mites täällä Suomessa, oletko viihtynyt, Hakonen sitten kysyi Ahmedilta kun Sirkan kopeloimisyritykset näyttivät vievän keskustelua väärään suuntaan.Hakoselle tuli olo että sitä häiritsi kun Sirkka istui hänen vieressään.Hakonen huomasi puhuvansa kirjakieltä joka kuulosti omissa korvissa jäykältä ja kankealta kuin olisi puhunut jotain itselleen vierasta kieltä tai istunut koulussa vastailemassa jonkun kireän opettajan kysymyksiin.

- Kylmä, hyvin kylmä, Ahmed naurahti ja hytisytti yläruumistaan kuin selventääkseen mitä kylmällä tarkoitti.Että sen mielestä Suomessa oli kylmää.Ahmed katsoi Hakosta kuin varmistaakseen että hän oli ymmärtänyt.Hakonen koetti nyökytellä että kyllä, kyllä hän ymmärsi mitä kylmä tarkoitti.Hän ei ollut aivan varma kerjäsikö Ahmed myös sääliä siitä hyvästä ,että oli joutunut sotaa paetakseen muuttamaan Somalian lämpimistä niinkin kylmiin oloihin,melkein napaseuduille vai yrittikö se vain jollain epätoivoisella tavalla tulla ymmärretyksi vieraissa oloissa.

- Onhan täällä, joo,Hakonen sitten sanoi vaikkei juuri sillä hetkellä kylmä ollutkaan, enemmänkin elokuinen lämmin päivä.

                      Sirkka sanoi Ahmedin teloneen jalkansa Somaliassa maamiinaan.

- Jos sitä jalkaa ei olis  Kuopiossa leikattu se olis varmaan pitänyt amputoida jo aikaa sitten, Sirkka jatkoi kuin asiakkaansa kokemia vääryyksiä kuvaileva asianajaja.Itse asiakas vain hymyili leveällä suullaan kuin koettaen vakuutella kaikilla mahdollisilla tavoilla omaa vaarattomuuttaan.Vaikutus alkoi olla päinvastainen – tuntui kuin se hymynaamarin takana olisi piileskellut vaarallinen viidakon peto, joka vain odotti tilaisuuttaan.Ehkä se johtui siitä ,että sellainen hymyileminen alkoi vaikuttaa jo luonnottomalta.

- Miina,Hakonen kääntyi katsomaan Ahmedia.Häntä vaivasi oma puhetapa, kuulosti kuin hän olisi pitänyt itseään tai tuota tummaa miestä niin vähäjärkisenä että koetti koko ajan puhua mahdollisimman hitaasti ja ymmärrettävästi ja artikuloida jokaisen sanan selvästi, puhua kuin pikkulapselle jolla oli vaikeuksia ilmaista itseään, hyvä ettei kiskonut taskustaan tussia ja paperia jolla piirtää asiat selviksi.

- Maamiina astu, Ahmed sanoi ja nosti ison jalkansa loosin penkille, taputteli kädellään oikean jalan polvea.Hakonen katseli jalkaa.Miinoista puhuminen tuntui äkkiä oudolta.Teryleenihousun peittämä iso jalka lepäsi hetken penkillä, sitten se laski jalan takaisin pöydän alle.Sota ja miinat tuntuivat hyvin etäisiltä asioilta mutta siinä hänen edessään istui tumma mies joka oli ollut menettää jalkansa astuttuaan miinaan.Lehdessä akatemiaprofessori ja kirjailija esitteli mielipiteitään kirjallisuudesta ja totesi ,että työttömyydestä voisi kirjoittaa kunnon romaanin ehkä joskus 20 vuoden päästä,sitten asiaan alkaisi olla etäisyyttä tarpeeksi.Ja kaikki suurten ikäluokkien edustajat jo sopivasti haudan partaalla, Hakonen ajatteli happamesti Utrion mielipiteestä,siirsi silmiin sattunutta lehteä syrjemmälle.Miinoilla ja Utrion mielipiteillä ei tuntunut olevan mitään tekemistä keskenään.

- Miina paha, Ahmed vielä sanoi.

- Miina paha.

                      Se kuulosti jotenkin pikkupoikamaiselta ja pelokkaalta.Hakonen koetti olla hymyilemättä ettei olisi loukannut sitä.Ehkä se johtui siitä ettei se osannut kieltä, kaikki mitä se sanoi kuulosti jotenkin lapselliselta.Hakonen ei tiennyt miltä tuntuisi elää maassa missä sai koko ajan pelätä polkaisevansa jalkansa miinaan.Hän vain istui siinä ja joi tuoppiaan, murehti vaimoaan ja lastaan jotka asuivat etäällä, toisella puolen Suomea.Miten sellaisia asioita olisi voinut verrata toisiinsa.Ja jossain aivopoimujen liepeissä lepäili kitkerämpikin havainto – pitikö hänen nyt tuntea tuota tummaa miestä kohtaan sääliä siitä että Somaliassa jotkut klaanipäälliköt olivat päättäneet ottaa asein mittaa toisistaan.Kaikki oli vain kovin suhteellista.Hän ei oikein tiennyt mitä ajatella ja siemaisi sitten tuopin tyhjilleen, nousi hakemaan tiskiltä uutta.Oli turhan vaikeaa eläytyä tuon ihmisen kärsimyksiin.Olihan hän kuullut miten vanhat ihmiset puhua papattivat, että ei sitä Suomessakaan miehet sotaa pakoon pötkineet niin kuin nämä somalit, mitä ne niitä tänne kuskasivat suomalaisten elätettäviksi.Äidinkin kanssa siitä oli edellisviikolla tullut riitaa ja se oli jankannut että ei ne Suomen miehetkään olleet sotaa pakoon lähteneet,Hakonen oli koettanut selittää ,että Somaliassa oli käynnissä vähän erilainen sota, sisällissota, ei se sota jota Suomen miehet olivat toisessa maailmansodassa käyneet mutta äiti oli siihen vain tuhahtanut että silti ikään kuin vain ilmaistakseen ettei se pitänyt näkemästään eli noista tummista vieraan näköisistä miehistä Oulun kaduilla.

                      Jollain lailla sen lapsellisuus ärsyttikin. Hakonen vilkaisi taas neulekaupan ikkunaa, muisti vaimon edellissoiton kun oli taas tullut riitaa,Hakonen alkanut rähistä vaimon puheista kun oli tullut tunne, että se piti häntä lähinnä pahatapaisena kakarana jolle se aina alkoi saarnata siitä miten perhe-elämää oikein elettiin ja miten ei.Sitten hän vilkaisi Ahmedia ja mietti millaisena pakolaisena hän sitten itse itseään olisi pitänyt, ainakin hänet oli tilapäisesti lempattu perheestä ulos kuin jäähypenkille vislattu kuumakalle.Oli jotenkin irrallinen ja outo olo vaikka ne tutut, vanhan kotikaupungin nurkat auttoivatkin asiaa.Ehkä tuolla miinan runtelemalla tummalla miehellä oli vieläkin irrallisempi oudompi olo.Vaikka hitusen hänen tekikin mieli sääliä itseään ja ajatella, että siinä Sirpa raahasi sitä perässään kuin jättimäistä, puhekyvytöntä nallekarhua, häntä se tuskin olisi alkanut vaimon lähtemisen takia säälimään, korkeintaan hymähtänyt huvittuneesti ja käskenyt olla miestä eikä kitistä turhista.

- Meidän täytyy lähtee, Sirpa sanoi kun hän palasi tuoppeineen pöytään.

- Jaa, sehän oli pikainen olut.

- On vielä asioita hoidettavana…

                      Hakonen ei ruvennut kyselemään mitä hoidettavia asioita niillä vielä oli, ehkä Sirpa oli jonkinlaisena tutorina Unesco-taustansa takia.

- No nähdään..