Isä makasi arkussa kädet tiiviisti kylkiä vasten.

                      Mutta eli. Hän tajusi kauhukseen että isä oli elossa ja syvällä maan alla vaikka sen piti olla kuollut niin kuin kuolleet ovat. Niin kuin se oli ollut hautajaisissa vaikka hän olikin äkkiä kesken arkunkannon alkanut pelätä, että ne pudottaisivat arkun ja isä mätkähtäisi siihen keskelle kirkon viertä menevää kujaa ja mitä hän olikaan pelännyt.Ja nyt se tuijotti häntä unen sameiden vesien läpi avonaisin silmin ja suu auki niin kuin olisi huutanut, että päästäkää hänet pois täältä ja hän huusi, että ei ristuksen perseen nimissä se voi enää elää kun se on kuollut, ei vaikka miten oltaisiin oltu unessa ja jossakin mistä hän äkkiä ampaisi taivaalle ja pois kuin kauhuissaan, kuin jostakin syvästä vedestä johon oli ollut hukkumaisillaan niin että pärski ja kakoi veden pintaan päästyään ja haukkoi happea kuin kuivalle maalle kiskottu kala taivaalla lensi valtava kone niin kuin se jota hän silloin lapsena oli juossut ojaan karkuun, ryssien pommikone

 

Elli painaa hujautti hädissään lisää kaasua ja vilkaisi taustapeiliin.

                      Takanatuleva Volkkari näytti sekin vain painavan lisää kaasua.Pelko alkoi kasvaa hänen sisällään, musta ruma möykky joka ärisi, potki ja rähjäsi niin ettei tiennyt mitä sille olisi tehnyt.Pelko supatti hänen korvaansa että tuolla takana tulevalla autolla oli nyt pahat mielessä hänen suhteensa, ei se muuten olisi tuolla tavalla perässä alkanut ajamaan.Järki koetti naurahtaa moisille kuvitelmille mutta nyt kuvitelmat tuntuivat olevan  aivan liian voimakkaita.Oli kuin isän kuolema olisi saanut hänen mielensä aivan sekaisin, hajalle, kaikki villit ja oudot kuvitelmat liikkeelle, sohaissut hänen mieltään kuin kepillä kusiaispesää.

 Tuntui kuin hän ei olisi enää voinut olla kuvittelematta muuta kuin sitä että tuo auto, joka vähän aikaa sitten oli sivutieltä lähtenyt hänen peräänsä ajoi häntä takaa, kohta se saattaisi kiilata hänet ojaan ja tiedä mitä se sitten tekisi, ryöstäisi, raiskaisi, kaikkihan oli mahdollista.Oli yö ja he olivat kahdestaan sillä tiellä, paljoa muita liikkujia ei näkynyt kesäkuisen yön vaalenevassa hämärässä.

                      Hetken aikaa häntä kadutti että oli pitänyt sillä tavalla lähteä ajamaan yönselkään, olisihan hän voinut vain mennä äidin ja isän kamariin nukkumaan ja antaa niitten kahden melskata kyökissä viinansa kanssa, piruako hän niistä. kyllähän hän siskonkin jo tunsi, mokoman märäkkeen, aina suuna päänä puhumassa mitä sattuu.Mutta se raivon tunne oli ollut niin voimakas, että hän oli alkanut pelätä mitä voisi tehdä jos ei lähtisi pois koko paikasta.

                      Niin kuin ne olisivat vain nauraa räkättäneet votkapullonsa takaa hänen typeryydelleen.

- Täytyyhän sitä Ossiakin ymmärtää, Leila oli sanonut  eikä hän vieläkään oikein älynnyt mikä noissa siskon sanoissa oli niin alkanut pistelemään vihaksi, että hänen oli pitänyt äkkiä vain rynnätä kyökistä pois pirttiin, oliko hän siinä alkanut huutamaankin että hän ei tuollaisia puheita kyllä alkanut kuuntelemaan isän hautajaisten eillä, että kehtasikin ruveta tuollaisia suustaan ulos päästelemään.Ymmärtää.Niin kuin sitä hyväkästä ei olisi ymmärretty, hän oli kuitenkin Ossia katsellut jo 50-luvulta asti toisin kuin Leila joka muuta kuin kerran kesässä käväisi lomilla poikaansa vilkaisemassa ja sillä hyvä. Sitten heti vääryämässä votkalasinsa takaa että sitä hyväkästä ei oltu muka tarpeeksi ymmärretty.Että Leila oli oikein Ruotsista asti vääntäytynyt ymmärtämään omaa poikaansa.

- Että oikein Ruohtista asti vääntäyty ymmärtämään, hän irvisteli taustapeilille, kuuli äänessään jonkun pelottavan vivahteen, näki samalla että se auto vaan tulla öhötti takana.

                      Että siinä se vika oli kun he eivät olleet sitä ymmärtäneet niin kuin sen perkeleen juomisessa jotain ymmärtämistä olisi ollut.Hän kuitenkin työssä viinakaupassa niitä juoppoja nähnyt aivan tarpeekseen,niitä aamulla ovenkahvassa täriseviä surkimuksia niin kuin sen kansanedustajan isänkin, turha siinä oli Leilan tulla hänelle mitään ymmärtämisistä puhumaan.

                      Siinä se nyt perkele oli ollut olevinaan niin hyvää äitiä että…vaikka ite penikkansa sillon aikanaan 50- luvulla isän ja äitin elätiksi jätti ku oli niin kiire olevinnaan uuden miehen perään eikä sitä työtäkään sairaalassa voinut jättää, sinne se oli isän ja äitin hoitoon sen jättänyt silloin 40-luvun lopulla ja sinne se oli jäänyt, isä ja äiti pitäneet sitä kuin hupinaan kun muuten pirtti kyllä tyhjentynyt omista lapsista sodan jälkeen, hän sieltä viimeisenä lähtenyt sitten. Elli tunsi miten päässä alkoi huimata, katse oli pakko pitää tiessä ettei olisi ojaan ajanut sitä uutta autoaan.Ja sen toisen penikan jo sitä ennen, pasko penikoita ojanvarret täyteen ku jänis papanoitaan…

- Pasko penikoitaan, hän toisti ääneen, nauru purkautui suustaan kuin mielenvikaisella.Mikä hänelle oikein oli tullut.Hulluksiko hän oli isän hautajaisten eillä tulossa.

Veri suonissa jyskytti kuin meren aallot kallioseinämää vasten.Vielä sitä hyväkästä olisi pitänyt ymmärtää, kumpaakaan.

- Se ukko se sitten vaan heitti veivinsä, Ossi oli sanoa tokaissut isän kuolemasta.Mokomakin.Ukko, mikä ukko isä oli ollut, hyvä mies ja tuo rietas sitä kehtasi vaan ukotella vaikkei muuta ollut kyllä tehnyt viimeisinä vuosina kuin isän rahoja juonut perseestään alas minkä ehti.

Ja takana tuli se toinen auto, perässä ,ei lähtenyt edes ohittamaan vaikka tie oli tyhjä, olisi siinä ollut tilaa kyllä mennä.Elli ei alkanut vilkuttamaan eikä muutakaan.Perässä se tuli, seurasi, kyttäsi vaan milloin voi kiilata hänet ojaan.Ja seuraavana päivänä olisivat isän hautajaiset, niitä oli saanut järjestellä kirkolla monta päivää, tilata arkut ja siunaustilaisuudet ja pappi ja kaikki ja sitten nämä hyväkkäät vaan alkavat juoda särpämään viinaa hautajaisia edeltävänä iltana.Siinä sitä olikin soma pari kyökissä kun äiti ja poika särpivät viinaa ja olivat niin olevinnaan sovussa ja hyvissä väleissä että.Pirun paskat.

                      Elli tunsi miten kylmän väreet menivät selkäruotoa pitkin kun hän kuvittelikin ne siihen kyökin pöydän ääreen istumaan ,sen saman pöydän missä isä aina ennen oli syönyt iltasta, vedellyt puukollaan paksua voita leivälle ja katkonut sitteen leipää suupalasiksi,ruotinut kalaa ja ilta-aurinko oli ollut Rukan päällä järven takana.Elli ei oikein älynnyt mistä moinen kuva äkkiä pätkähti hänen mieleensä.Isä, isä oli kuollut, hän koetti ajatella sitä mutta ajatus ei oikein oiennut mihinkään suuntaan.Vanhemmalle pojalle hän oli soittanut Turkuun ja kertonut isän kuolemasta, kysellyt sen hautajaisiin tulemisia, se riivattu alkanut vaatoilemaan että ei tiennyt, mitä lie riidellyt akkansa kanssa kun niin vaikeana oli ollut, hän sanonut että mitä ne sukulaisetkin siitä jos se ei tulisi, se nauranut että mitä ne, tuskin ne edes muisti häntä enää, mokomakin, semmosiako ne kaikki ihmiset oli, sekin turjake olevinaan suurtakin herraa kun päässyt oikein rohvessoreitten vävyksi.

                      Mutta perkelettäkö hän niistä välitti kunhan sai vain isän kunnialla hautaan äitin viereen.Ja olihan se pojantorsakekin luvannut tulla kun hän oli sanonut maksavansa junamatkan, rahat kun kuulosti olevan taas vähissä, mihin lie taas juuva särpäny rahansa mokomakin.

Tutut vaaramaisemat vilisivät silmissä kun hän kaasutti autoa ylös vaarankuvetta.Kesäyö vaaleni aamua kohti ja äkkiä häntä alkoi melkein naurattaa kun hän tajusi mitä oli tekemässä – siinä hän ajaa kaasutti keskellä yötä kohti Oulua ja muutaman tunnin kuluttua hänen piti lähteä ajamaan takaisin Kuusamoon hautajaisiin.Eihän siinä ollut mitään järkeä, miten hän nyt sillä lailla äkkiä sai päähänsä sännätä tiehensä Kovalaisesta ja kotoa.

- Ymmärtää, mitä pirun ymmärtämistä siinä on jos se yks vaan särpää viinaa ja on juoppo, kyllä sille on puhuttu, on kuule Leila puhuttu niin palijon että kieli on kipiä vieläki,puhuttu ja puhuttu, sanottu että käyt töissä niinku muuthi, juot vaikka sitten viikonloput, piruako siitä mutta mitä vielä, se vaan joi, joi isänki rahat persiiseen, siellä ne Unton kanssa kilipaa laukkas vanahaiskojissa kerjäämässä ukolta rahhaa…

- Mitä sinä ennää tuommosia, isähän on kuollu…

- Ennää, hän oli kivahtanut.Mitäpä sisko semmoista mitä ei ollut ollut itse näkemässä.Ossi oli vain katsoa sirrittänyt heidän riitaansa jonkin pirullinen virne silmissään niin kuin olisi nauttinut siitä, että oli saanut heidät toraamaan keskenään.

                      Elli huomasi pauhaavansa yksikseen tyhjässä autossa, vilkuili aina välillä peiliin – ei se auto sieltä mihinkään ollut kadonnut.Vai näkikö hän jo näkyjä.Mitä se oikein ajoi häntä takaa.Mihin hän siitä karkuun lähti, pakko oli vain ajaa, tie meni edessä ja sitä oli mentävä.

                      Verenpaine sai korvat tykyttämään kuumina, hetken tuntui kuin koko pää olisi ollut räjähtämäisillään.Kehtasikin tulla hänelle semmosia kotkotuksia esittämään ja vielä isän hautajaisten eillä, oma sisko jota hän aina oli pitänyt läheisimpänä kaikista siskoksista, hehän olivat syntyneet peräkkäisinä vuosina ja hän muisti vieläkin miten hän aina oli kiikutellut Leilaa kehdossa silloin kun se oli ollut pikkuinen.Siinä vanhassa pirtissä jonka isä sitten sodan aikana poltti kun tuli evakkoon lähtö ja käsky että talot piti polttaa, ei niitä saanut vihollisille jättää.Tulleen piti oma koti tuikata ja lähtiä.Kyllä hän sen muisti, muisti miten he olivat olleet isän kanssa heinäpellolla ja äkkiä taivaalla oli alkanut jyrisemään kun venäläisten pommikonneita oli tullu ja isä oli huutaa äyskiny menemään että joutuin suojaan ja he olivat hyppineet pelto-ojiin piiloon niin kuin se jotain olisi auttanut jos ne koneet olisivat päättäneet pomminsa heidän niskaan pudottaa.Mutta kaipa niillä oli vähän isommat maalit olleet tähtäimessä kuin jotkut Kivelän Jussin surkiat heinäpellot.Mutta hän muisti sen, sen isän hätäännyksen kun se oli alkanut huutamaan harava kädessään että joutuin penikat suojaan, ryssä tullee…

 

ettei hän eläissään ollut kuullut sellaista jyrinää, juoksi ja juoksi ojaan, pakoon, piiloon, kädet korvilla että ne tappaa heijät kaikki, ei uskalla katsoa, kuulee vain valtavan jyrinän kun ne tullee jostakin ja isän jossakin, minne se meni, isä, kuoliko se hän ajattelee että ne tappo isän ja ei ajattele mitään, kuohuu kuin koskessa kun näkee isän siellä toisella puolen, uskalla mennä yli, ei koskea kaloihin joita sätkii siinä kiveyksellä, inhottaa kaikki, ojassa makaa, kädet korvissa, ei halua kuulla sitä jyrinää, huutaa ja huutaa suu kiinni huutaa

 

                      Jokin hyvänolon tunne valahti hetkeksi väsyneeseen ruumiiseen ja Elli hellitti hetkeksi käsiään ratista, hän huomasi puristaneensa rattia melkein rystyset valkoisina koko ajan niin kuin tuo ohjauspyörä olisi ollut ainoa asia joka enää piti häntä koossa.Ajatukset ja tunteet velloivat päässä sekavina möykkyinä sinne tänne kuin pitkin peltoa viskellyt multapaakut.Leilan sanat soivat vielä korvissa. Että hän muka oli aina niin kireä, että olisi pitänyt vähän hellittää.Että otahan sinäkin Elli vähän votkaa…Hän ei ymmärtänyt mitä se sellaisia oli alkanut puhumaan, hänhän oli ne hautajaisetkin saanut melkein yksin hoitaa, hankkia arkut ja kaikki, sitten tämä hyväkäs vaan tulee Ruotsista ja alkaa heti arvostelemaan kaikesta ja puhumaan ,että hän se isän kanssa kävi kaikki asiat sopimassa vanhainkodissa ja mitä olikaan puhunut niin kuin joku hyväkäs.Mitä lie sopinut, Ossista kai se oli puhunut  ja siitä miten jätti penikkansa isän ja äitin elätiksi, oli muka sitä hakemassa mukkaansa mutta ei koskaan hakenut, Kivelään se Ossi jäi ja siellä kasvoi, kyllä hän ne asiat muisti, muisti miten Ossi-rukka oli joka kesä katsoa killittänyt äitiään kun se oli Ruotsista leviälti tullut lomalle uuden miehensä ja lastensa kanssa.

Kireä.Pirun paskat.Olisi itse tullut hoitamaan asiat eikä vaan puhua paasaamaan viinapullon äärelle.Että häntä sekin sieppasi vihasta.Ruveta nyt sillä lailla viinaa särpämään hautajaisten eillä, ei olisi ennen tullut kuuloonkaan.Mutta Leilahan oli Leila ja Ruotsissa varmaan oppi vähän toisenlaiset tavat, siellä sitä ihmistäkin ymmärrettiin niin kuin heidän olisi vain pitänyt paapoa sitä juoppoa, silitellä päästä kun se isän rahoja ryyppäsi menemään, ottaa osaa siihen että sillä oli niin kova elämä ollut kun äitikin oli hylännyt ja isä ties mikä taivaanrannan maalari ja juoppo.Pisteli vaan vihaksi ajatellakin semmosta paapomista niin kuin heitä ketään olisi paapottu koskaan, kyllä sitä oli pienestä pitäen kovaa työtä joutunut tekemään kun isä oli pellolle ollut komentamassa, siinä oltu paljoa päätä silitelty niin kuin tätä yhtä hyväkästä joka vaan viinaa särpi äitinsä kanssa Kivelän kyökissä ja ilta-aurinkoa ihaili ja niin olisi pitänyt olla päätä silittämässä koko ajan.Ja ne silmät, hän hätkähti äkkiä kun sai päähänsä Ossin silmät kun se oli kuunnellut silmät viiruina heidän riitelyään.Kun se oli katsonut häntä, alta kulmain ja niin kuin se katsoi hartiat vähän lysyssä kuin valmiina säntäämään kimppuun tai karkuun, hän ei oikein osannut sanoa mutta sellainenhan se aina oli ollut, pienestä pitäen, tiedä mikä siitä sellaisen oli tehnyt.Mutta ne silmät, se katse niin kuin joku olisi äkkiä tuikannut häntä puukolla, terävä, pisteliäs katse niin kuin sitä olisi vain huvittanut se että he Leilan kanssa alkoivat riitelemään siinä kyökissä sen ymmärtämisestä.Isän kuolemasta sillä ei paljoa sanottavaa ollut, sen mitä oli äkissyt että se ukkokin huomenna sitten pannaan multiin.