Se sama porukka näytti istuvan siinä ovensuussa loosipöydässä puhelinkopin ja hedelmäpeliautomaatin nurkilla aina kun hän sattumoisin oli kaupungissa ja siinä pubissa pistäytymässä. Yleensä hänellä ei kaupunkiin ollut asiaa ellei aikonut käydä kirjakaupassa ostamassa värejä tai muuten vain sai päähänsä ,että oleilu siellä pienessä pitäjässä alkoi käydä hermoille. Sama porukka, samankuuloista naurua ja puhetta, paikallisia äijiä kuluttamassa aikaansa, ehkä sen laman työttömiksi nujertamia niin kuin hänkin vaikkei hän itseään työttömänä oikein osannut pitää, hän kirjoitti, maalasi, piirsi ja olihan siinä perhekin, kaksi lasta ja ylirasittunut sosiaalitoimen urakuvioihin eksynyt vaimo. Samanlainen oudoksuva vilkaisu kun hän meni pöydän ohi ja tiskille ostamaan tuoppiaan, katse kuin tympääntynyt, väsähtänyt kysymys: kukahan toikin tyyppi oikein on…niin kuin työttömyys tai jokin muu raiteiltaan pudonneen ihmisen hämmennys olisi loistanut noista silmistä yhtä aikaa ihmettelevän ja vihamielisen oloisina, niin kuin niillä olisi ollut mielessä syyttää jotakin siitä kaikesta mitä paskaa niille siinä 90- luvun alun härdellissä oikein oli tapahtunut ja jota ne eivät oikein itsekään ymmärtäneet, korkeintaan saattoivat ruveta haukkumaan paikallista valtiovarainministeriksi ylennyttä kokoomuspolitikkoa, joka happamin ja kiukkuisin naamoin ilmaantui vähän väliä televisiouutisiin kertomaan huonoja viestejään, valtion tolkutonta velkaantumista ja sitä että joutui pitkin maailmaa kerjäämään tälle holtittomalle laumalle itku silmässä lisää rahaa, haukkumaan ihmisiä laiskoiksi sosiaalipummeiksi jotka vain valtion rahoilla litkivät kaljaa päivästä toiseen.

                      Elleivät ne sitten sattuneet arvaamaan että maalta, niitä maalaisia jotka päiväseltään lähikunnista tulivat käymään siinä kaupungissa, kävivät kaupoissa, kirjastossa, sairaaloissa, ehkä istahtivat siihen pubiin vähän hämillään ja varoen, sen hän oli ollut näkevinään joskus, vähän huvittuneenakin, entinen kaupunkilainen joka nyt oli muutaman vuoden asunut maalla, rauhallisemmissa oloissa, paikassa jota jotkut varmaan kutsuivat hitaaksi ja hämäläiseksi niin kuin vitsin tapaan, toiset kehityksestä jälkeenjääneeksi maalaispitäjäksi, milloin miksikin, hän vain hämmästeli kaupunkia niin kuin olisi nähnyt sen aina ensimmäistä kertaa, senkin kaupungin vaikkei se edes ollut mitenkään iso taho raponen kasa taloja kaupungiksi siinä ihan pääkaupungin lähistöllä…että niin paljon ihmisiä, liikennettä, autoja ja vilskettä kuin kaikkea olisi ollut liikaa, liian paljon, niin tavaroita, ihmisiä kuin autojakin. Joskus hän kuvitteli, että tosi maalaiselle jos sellaisia nyt vielä oli siihen kaupunkiin muuttaminen olisi ollut melkoinen elämys vähän niin kuin hänen äitinsä sukulaisilla, äidilläkin kun ne silloin joskus 60-luvun alussa olivat sieltä kaukaa Kuusamon korvista Ouluun muuttaneet, seisoneet ehkä tumput suorina jossakin huoltoasemalla lappu kourassa häpeissään kyselemässä osoitetta, että tänne pitäs löytää ku se Arttu siellä assuu, osotteen laitto, oikeen kirjottaa öhötti että tuu se sinähi jo sieltä korvesta kaapuntiin, täällä sitä on elämätä ettei tarvihe niitten pupujussien kanssa elämää pelehtiä ikäsä, että mistähän sitä tämmösen paikan tästä kaapuntista löytäs..sitten jysähtäneet siihen naama punaisina helottamaan kun joku leuhkaoloinen, purkaansa jauhava huoltoaseman tai ties minkä baarin myyjä ääntään venytellen koetti sitten tälle maalaisparalle nauruaan pidätellen selittää mistä sen Artun nyt sitten oikein löytäis kun sitä nyt oikein tuohikontti selässä oli lähetty ehtimään…

                      Siinä sitten katsella sitä purkkaansa jauhavaa leuhkimista naama raivosta punehtuen kuin olisi päättänyt ikuisiksi ajoiksi panna tuollaiset tyypit mieleen, tiedä millä pimeällä kadulla ne jonain päivänä vastaan puikkelehtisivat.

                      Ei hän oikeita maalaisia oikeastaan tuntenutkaan ellei serkkupoikia luettu sellaisiksi, niistä pari ei ollut kaupunkiin muuttanut, kaksi mielenterveyssyistä eläkkeelle jäänyt äidin vanhimman veljen poikaa vaikkei hän niidenkään elämästä mitään tiennyt, nähnyt viimeksi joskus 80-luvulla ukin hautajaisissa, sitten kumpikin tappanut itsensä mitä hän oli kuullut, pappi lohdutellut äitiä hautajaisissa että ei ihan ensimmäisiä tapauksia sitä lajia niillä selkosilla sinäkään vuonna,  niin että sitäkin siinä sitten tuoppiaan hörppien sopi pohtia jos pohti, kun ajatus siellä etelähämäläisen metsämaiseman keskellä oli lähtenyt piirtämisen ja muun luovan mielentoiminnan myötä liitelemään kohti Kuusamon päätalomaisia selkosia,  miettiä ostamaansa kuvataidekirjaa, selailla sitä taas tuo outo kiihko mielessä kun katseli kuvia, outoja ikkunoita johonkin toisenlaiseen todellisuuteen ja sekoittaa tuo omalaatuinen lievän kiihottunut , nuoruuden peliajat mieliin palautteleva tunne siihen nurkassa istuvaan porukkaan, jonka puheita ei voinut välttyä kuulemasta vaikkei osannutkaan sanoa mitä tekemistä niillä puheilla sitten olisi ollut Kleen taulujen kanssa, se oli sillä kertaa ollut hänen ostoksensa, hän ei voinut olla ostamatta, siitä oli tullut hänelle kuin maniaa ja sitten kotona oli pakko kokeilla miltä maailma Kleen silmin oikein näyttäisi.

                      Hän oli jo asiansa hoitanut, bussi lähtisi parin tunnin päästä, iltapäivälehti siinä luettavaksi niin kuin se olisi ollut ainoa asia jonka hän osasi tehdä kunnolla, pelkästään olla, lueskella lehteä, antaa keskipäivän raukean hämärän tulla, katsella tikkataulun vieressä oleilevaa vähänpukeista olutmainoksen naista, joka katseineen kutsui ties mihin ihanaan nautintoon tai muistutti ikävästi aikoinaan mainostoimistossa vietetystä surkeasta ajasta.

                      Joku siinä keskustelussa kuitenkin sillä kertaa kiinnitti hänen huomiotaan vaikkei hän tavallisesti jaksanut perustaa siinä mitä äijät porisivat, haukkuivat poliitikkoja, valtakunnan työllisyyspolitiikan varsinkin, kaikki yhtä ja samaa kelvotonta roistosakkia, juorusivat ihmisistä joiden nimet eivät sanoneet hänelle mitään, nauraa rähättivät tai jankkasivat jostakin iltapäivälehden esiinnostamasta aiheesta ikään kuin tarjoten hekin mielipidettään tuohon epämääräiseen julkiseen keskusteluun jota toimittajat kävivät keskenään. Ehkä se oli ääni, siihenkö hän kiinnitti huomiota, se kuulosti tutulta, oli samalla tavalla miehekkään kova ja määrätietoinen kuin yhden hänen opiskeluaikaisen tuttavansa joka oli kotoisin juuri siitä kaupungista. Ehkä se oli se ääni, niin omituisella tavalla kaikkia sävyjään ja murrettaan ja painotuksiaan myöten kuin kopio hänen tuttavansa äänestä kuin koko ääni olisi kopioitu jossakin äänikopiokoneessa ja survottu tuon hänelle oudon miehen suuhun tai pantu kiertämään pitkin kaupunkia olemaan sen kaupungin kaikkien miesten ääni, rautatie – ja teollisuuskaupungin miesten miehinen ääni.

                      Hetken aikaa hän oli niin hämillään äänen tuttuudesta, että oli jo nousemassa pöydästä kuin mennäkseen moikkaamaan, menisi ehkä vessaan ja siinä sivussa vilkaisisi että oliko Pystypekka tosiaankin paikalla vaikkei sen kyllä pitänyt olla, sehän oli päässyt töihin siihen karavaanareiden lehteen ja kierteli matkustelemassa ympäri maailmaa toimittajana, tuskin se jonain arkipäivänä istuskelisi pubissa puhumassa paskaa niin kuin joskus opiskeluaikoina vaikkei se silloinkaan kovin usein ollut töiltään siihen ehtinyt, sitten kun oli ehtinyt se oli kiskonut yötä päivää viinaa muutaman päivän niin että jätkät olivat alkaneet vuorotella sen kaverina sen ilmaantuessa kaupunkiin päätään paikallislehden toimittamisen aiheuttamista kivuista ja säryistä hoitelemaan koska kenenkään maksa tai pää ei tuntunut sen, sotaveteraanin pojan perässä enää pysyvän. Nyt se kuulosti rauhoittuneen, sillä oli perhettä, lapsi jonka kasvattamisessa se kuulosti käyttävän tiukkoja otteita, he olivat siitä yhden mökkireissun aikana keskustelleet ja se oli sanonut, että lapsille piti olla tiukka, se pani tytön nukkumaan kahdeksalta, ovi kiinni ja lapsi sinne yksin, se oli siitä ihan oikein, hänen oli ollut vaikeaa hyväksyä niin suoraviivaista toimintaa, se tuntui tylyltä muttei hän oikein vastaankaan sen erikoisemmin osannut sanoa – oman tyttären kanssa sai saikata puoleen yöhön ennen kuin sen sai nukkumaan, idealistit se oli nekin haukkunut, sanonut ettei ihanteista ole mihinkään, hän oli koettanut puolustella ihanteita että kyllä kai niitäkin tarvittiin jos ei muuhun niin ainakin ohjaamaan käytöstä johonkin suuntaan, muuten sitä olisi oltu aika eksyksissä.Kuulosti kyllä siltä etteivät hänen selityksensä olleet sille kelvanneet, ehkä se oli alkanut vain näkemään maailman sillä lailla ankarana paikkana että kaikenlaisen paskanpuhumisen aika oli ohi, sitä oli yliopistolla vielä saattanut harrastaa jonkun itsensä sivistämisen nimissä mutta nyt oli tosi toimen vuoro, ehkä se vain oli nuoruutensa harharetket käynyt läpi ja keskittyi siihen zeniläiseen jousella-ampumisen taitoon missä oli tarkoitus olla keskittymättä yhtään mihinkään, ampua vain niin kuin sotilas sodassa, lakata ajattelemasta ja panna hommat haisemaan.

                      Sitten kuitenkin ajatus siitä ,että se olisi siinä pubissa tuntui lähinnä hölmöltä, ehkä vain hänen yksinäisen mielensä toiveikas sepite, töissähän se oli, toimitti lehteä, oli saanut paikan heti Nepalista Unescon hommista palattuaan, se oli vaimoineen yhden kyläilyn aikana esitellyt kuvia, kehunut työtä ja palvelijoita joita niitäkin oli töihin kuulunut, haukkunut kyllä sitten samaan kuumaan Unescon ja koko homman aika hyödyttömäksi puuhasteluksi, hän vähän virnuillut että homma kuitenkin kelpasi, kuulostellut häntäkin mukaan johonkin lehdentekoon ennen kuin paikan oli sitten saanut, sekin varmaan huomannut Nepalin jäljiltä että Suomessa lama ja puoli miljoonaa ihmistä vaelteli toimettomana pitkin katuja ja kuka missäkin, työvoimatoimiston seinät tyhjinä avointen työpaikkojen ilmoituksista. Vanhan kotitalonsa yläkertaan se oli muuttanut, äiti, leskirouva asusteli alakertaa, pulska, hyväntuulinen vanha rouva.

                      Vessassa käydessään hän vilkaisi pöytää mutta ei saanut selville kuka äänen omistaja olisi voinut olla.Ääni kuitenkin puhui kiivastuneella ja vähän inttävällä sävyllä jostakin tuttavastaan, joka oli istunut samassa pöydässä vietnamilaisten kanssa, joku niistä vietnamilaisista sitten lähtenyt vessaan ja jättänyt kuin tahallaan lompakon pöytään, mistä kertoja kaveri oli kaivellut esiin vietnamilaisen pankkikirjan ja nähnyt sillä olevan pitkälti toistasataatuhatta rahaa.

- Aivan kuin ois tahallaan jättänyt sen siihen että kaikki varmasti näkee, ääni sanoi sävyllä joka vihjaili vietnamilaisen tahallaan leuhkineen rahoillaan, oikein ärsyttäneen sen kaveria.Hän ei ollut oikein varma mitä tuosta ärsyttämisestä olisi pitänyt seurata mutta saattoi kuvitella, että moisen ärsyttämisen olisi ehkä äänen mukaan pitänyt johtaa jonkunlaisiin väkivaltaisiin toimenpiteisiin tai ainakin entistä suurempaan tarkkaivaisuuteen siitä mitä nämä maahan tulleet vieraannäköiset ihmiset oikein  touhusivat ja mistä niille sellaisia summia siunaantui.

                      Pöytäseurue ei kuulostanut olevan kovin innostunut äänen kertomuksesta koska se hetken hiljaisuuden jälkeen vakuutti uudestaan, että se vietnamilainen oli tosiaankin jättänyt kuin tahallaan sen lompsansa siihen, tiesihän sen että niillä oli rahaa kun katseli millaisilla autoillakin ne kaduilla ajelivat ja sossu tietysti maksoi kulut, autokoulut ja kaiken…

                      Hänen häivähti mielessä kuva kaupan kassalla telineessä nähdystä juorulehdestä, jonka kannen kirkuvanpunaiset kirjaimet olivat kertoneet jonkun somalipakolaisen saaneen sosiaalitoimelta sadantuhannen markan rahat uuteen autoon, itse jutussa sitten kerrottu asiallisemmin että rahat oli annettu vammaisen pakolaislapsen vanhemmille autoon, koska lain mukaan sellainen vammaiselle lapselle kuuluu.

- Ei maksa…

                      Se oli joku toinen ääni, naisen, siinä kajahti suuttumus kuin kertojan tunkkaisen möreän kova kuin ruostuneen peltitynnyrin sisältä tuleva ääni olisi loukannut sitä jollakin tavalla ja varsinkin väite, että sosiaalihuolto kustantaisi vietnamilaispakolaisten autokoulut.

- Kyllä ne saatana elintasopakolaisia on, turha sitä on muusta puhuakaan, ääni sanoi nyt vihaisesti ja suuttuneena siitä, että sen väitteitä kehdattiin epäillä, jokainenhan saattoi sen nähdä kun vähänkin käveli kadulla, hienoilla autoilla ajelivat ja eivät näyttäneet alkuunkaan köyhiltä, mitä pakolaisia ne sellaiset olivat, eivät mitään, ryysyissä niitten olisi pitänyt kulkea, kontata kadulla polvet verillä kerjäämässä almuja suomalaisilta, näyttää siltä että ne tosiaankin olivat paenneet jotakin eivätkä vain tulleet varastamaan leipää suomalaisten rehellisten työtätekevien kansalaisten suusta.

                      Hänellä kävi mielessä hämmentynyt tunne kuin joskus lapsena, kun joku oli laittanut tielle siiman päähän lompakon ja kun sitä sitten oli kurottanut ottamaan onnelisena löytämästään olikin lompakko äkkiä vetäisty pois takaisin pusikkoon ja sieltä alkanut kuulua räkäistä, vahingoniloista naurua.

                      Kuulosti siltä niin kuin äänen omistaja ei olisi kuulunut pöydän vakioistujiin tai sitten pöytäseurue muuten vain paheksui sen liian kiivasta otetta asiaan josta muilla ei ollut mitään erikoisempaa mielipidettä. Ääni vain ei suostunut lopettamaan, se oli saanut hengen päälle kuin vastustajansa yllättänyt joukkue joka painaa pää höyryten yli siniviivan.Nyt se alkoi kertoa toisesta tapauksesta joka kuulosti kiihdyttävän sitä vielä enemmän, hän näki silmissään hurjistuneen katsomon joka buuaa ja viheltää vastustajan vittumaisimmalle pelaajalle joka juuri todella törkeästi on vetäissyt kotijoukkueen pelaajalta ilmat pihalle ja levittelee tuomarille psykopaattisen viattomana käsiään kuin ei tietäisi moisesta teosta yhtään mitään. Äänen naapurustossa oli ollut talo myytävänä 700 000 markalla ja kun joku vietnamilainen oli sen perjantaina ostanut oli talo heti maanantaina ollut täynnä vietnamilaisia, ainakin kymmenen pakolaista oli heti muuttanut taloon.

                      Ääni lausui nuo sanat ja ihmismäärät täsmällisesti ja selvästi ikään kuin olisi korostanut sitä, miten suurista summista oli kyse ja millaisista ihmismääristä jo puhuttiin, ihmismääristä jotka ostelivat talojakin kuin tuosta vaan. Oli vain ajan kysymys milloin pato murtui kokonaan.

- Mitä se semmonenkin on…en mä mikään rasisti oo mutta silti…ääni lopetteli toisen esimerkkinsä kuin puhettaan pitävä poliitikko, joka ei suoranaisesti ketään syytä mutta silti tai sitten se äkkiä oli huomannut, ettei sen profetia kiinnostanut oikeastaan ketään muuta siinä pöydässä.

- Eihän niitä voi poiskaan rahdata, sanoi joku toinen ääni, kuulosti pelkästään tuskaantuneelta, väsyneeltä kuulemaan kertojan juttua, hän muisti äkkiä opiskeluajoilta 80-luvun alkupuolelta vaihtoehtolehden johon he olivat tehneet jutun silloisista teddypojista jotka olivat ilmoittaneet suorasukaisesti että moiset venepakolaiset olis voinut lähettää saman tien takas sinne vittuun mistä ne oli tulleetkin, silloin se oli kuulostanut lähinnä eksoottiselta mielipiteeltä näiden Yhdysvaltojen eteläosien musiikkia diggaavien nuorten miesten suista eikä hän oikein ollut edes ymmärtänyt miksi hänen tuttunsa oli halunnut juuri näitä tyyppejä haastatella. Ehkä se oli ajatellut vanhana akateemisen sosialistiseuran jäsenenä, että siitä saisi kunnon provokaation joka silloin muutenkin aikojen muuttuessa ja Kekkosen hortoillessa muistamattomana kepun talutettavana, housuihin kuseksivana horiskona oli ollut ajan sana julkisuudessa.

                      Väsähtänyt ääni törähti kuin saksofoni keskelle kertojan kolisevia peltirumpuja, joku toinen ääni tuli saksofonistin perään kuin tukemaan sen sooloa ja vakuutti ettei niitä nyt voinut enää poiskaan rahdata, kuulosti vähän eksoottiselta kun ne puhuivat näistä ihmisistä kuin jostakin rahtitavarasta joka nyt oli siinä, satamassa eikä niitä nyt enää poiskaan voinut enää rahdata.

- Kyllä ne silti tuntuu ihmeellisesti sitä rahaa saavan, peltitynnyrimies sanoi vielä kuin empien moisen vastarinnan edessä, ehkä sen profetia ei ollut uponnut siihen keskipäivän rattoisaa hetkeään viettävään seurueeseen, harmissaan siitä ettei keskustelu ollut mennyt sen haluamaan suuntaan, ehkei se itsekään oikein tiennyt mihin suuntaan se olisi keskustelua vienyt, toisteli vain kuulemiaan huhuja ja juoruja ja sai sillä lietsottua itsensä kiukkuiseen vihaan purkaakseen ties mitä omia paineitaan.

                      Kun hän lähti uudestaan vessaan hän sivulle vilkaistessaan huomasi kuitenkin, että peltitynnyrimiehellä oli samanlainen liki pikimusta pystytukka kuin hänen opiskeluaikojen tuttavallaan. Jotenkin se hämmensi Hän muisteli tutun kertoneen isästään yhden asian – se oli istunut aina viikonloppuisin yksin omakotitalonsa kellarisaunassa juomassa Koskenkorvaa, mitä tekemässä, sitä tuttu ei ollut kertonut mutta siinä vessan kaakeliseiniä tuijottaessaan hän kuvitteli miten se mies, veteraani pyöritti siellä omassa yksinäisyydessään viinan voimin omaa kauhuelokuvilla täytettyä teatteriaan, sotamuistojaan, koetti unohtaa ne, juoda ne upoksiin jaksaakseen taas viikolla painaa töitä perheen eteen, joi ja joi niin kuin Pystypetteri olikin aina juonut kun sille päälle oli sattunut, jotenkin se tuntui ymmärrettävältä vaikkei hän tiennyt miksi. Mies joka yksin taisteli kaikkia vihollisiaan vastaan niin kuin tuo peltitynnyrimies nyt vaikka sillä ei mitään sotaa vielä ollutkaan mutta ehkä se kuvitteli jo sen, kuvitteli miten nuo lompsiaan sinne tänne unohtelevat vinosilmät äkkiä olivat rajan takana valtavina laumoina valmiina ampaisemaan heidän kaikkien kimppuun.

                      Miksi nuo vieraat ihmiset herättivät heissä niin outoja tunteita, hän muisti äkkiä kuulleensa miten Pystypetteri oli Turussa Vanhassa apteekissa joutunut riitoihin sen entisen kiivaan taistolaisen kanssa, isättä kasvaneen pojan joka oli alkanut riitelemään Petterin kanssa raskaana olevaa sosiaalityöntekijää puukottaneen kurdin puolesta, inttänyt että sitäkin piti ymmärtää, että ehkä sitä oli kidutettu, ja Petteri varmaan ilmoittanut suorasukaisesti ettei sellaisessa mitään ymmärtämistä ole ja siitä tämä opintonsa kesken heittänyt taistolainen sitten kimpaantunut niin että oli alkanut huitomaan isolla baarijakkaralla Petteriä, miten tapaus päättynyt sitä Petteri ei mökillä ollut kertonut.