Mitä ajatella tästä maailmasta nyt kun pörssit romahtavat yhden näkymättömän pöpön takia ja jopa Erika Vikman kokee olevansa voittaja vaikka olikin kakkonen. Kun tässä nyt kuitenkin Dannyn kanssa kaveerataan.

Vähän niin kuin ennen vitsailtiin, että pelin kyllä hävisin mutta taskubiljardissa mä voitan sut aina

Ja heko hekot päälle.

Tai että Hilkka Olkinuora, pastori ja entinen taloustoimittaja, muistelee nuoruuttaan kun opetti nuoria naisinsinöörejä ja kauppatieteen maistereita. Oli tullut vastaan tapaus, missä nuori nainen oli mennyt uuteen duuniin ja äkännyt, että johtajana on mies, tyyppi, jolle hän opiskeluaikoina väsäsi esseitä.

Vituttiko? Varmaan. Mutta toisaalta minussa herää sisäinen kyynikko – että eikö johtaja ollut ihan oikeassa paikassa, teettämässä työt muilla, johtamassa.

Ja mitä tästä opimme? Emme mitään.

Ja tämä Kivenmäen tapaus ikävine taklauksineen – pari terävää analyysia olen lukenut. Nyt on kuulemma tullut tällainen nuorten taitokiekkoilijoiden polvi, joka ei ihan tarkkaan ympärilleen katsele eli ei osaa varoa.

 Mutta nyt mediassa leviää lähinnä mielikuva jääkiekosta väkivaltaisena lajina.

Mitä tästä pitäisi oppia.

Enpä osaa sanoa.

Urheilu kehitettiin joskus 1800-luvulla sivistämään eurooppalaisia yhteiskuntia, opittiin pelaamaan sääntöjen mukaan, rautatiet mahdollistivat eri seutujen pelit ja väkivaltaisuuden vähenemisen.

Uskommeko me, että teknologia hävittää väkivallan maan päältä?

En tiedä enkä osaa ajatella asiasta yhtään mitään.