Vaan kyllä se luottaa sanottiin ennen. Eli on hyvä, kelpaa. Itse olen jo aikoja sitten vieraantunut murteesta, koska se kai oli koulutuksen tarkoitus – muillekin kuin saamelaisille, jotka nyt valittavat että heidät vieraannutettin omasta kulttuurista.

 

No, kyynikko sanoisi että ei muuta ku porot rein etteen ja moottorikelekat helevetiin ja kottaan takasin asumaan, mitä sitä nyt ölölylämmitteisissä pöksissä asumaan,sortajien pöksiä kaikki.

Tämä nykyajan identiteetikeskustelu on jotenkin kovin hankalaa kun puolet tämän hyvinvoinnin luojista, joutuu poteen huonoa omaatuntoa eikä syyttä mutta ne jotka syyttää on ihan lapaset kourassa avuttomia. Luopuis edes niistä moottorikelkoista tai kehitysavusta jonka varassa niitä diktaattorivaltioita pitää yllä.

 

Mutta aikoinaan ihmettelin äitini termiä kotamikko, kunnes myöhemmin tajusin, että kuusamolaiset,savolaiset maanvaltaajat hääti saamelaiset Kuusamosta ja  se olematon oli ”kotamikko” eli saamelainen.

 

Että oppi keskiluokkaisen kielen, sivistyneemmän.

 

Ensi kosketuksen tuohon kielelliseen ristiriitaan törmäsin oppikoulussa, kun kirjoitin sumeilematta aineeseen maalimasta ja sain palautuksessa vastaani punakynällä merkityn huomautuksen, että se ei ole maalima vaan maailma. Maalima on kuusamoa ja maata ja limaa, kun taas maailma on maata ja ilmaa. Että näin.

 

Nyt olen lueskellut kirjaa Päätalosta ja Onni Palasteen ”Suomussalmen sankareita” ja ilahtunut taas kerran siitä murteesta, joka joskus lapsena minua ympäröi kotona ja sukulaisten luona.

Vaikken siitä enää niin perusta.

 

Täällä Kainuussa kuitenkin kuulee paljon eläväistä murretta, kun pojat mennee pellie kahtomaan. Ja muuta mukavaa.

 

Enoni kielessä laitos ei ollut se laitos johon myöhemmin tutustuin vaan laitos oli jonkunsorttinen tekele. Oliko siinä sanassa jotain halveksuntaa savupirttikansantaholta koululaitosta kohtaan, että se on nyt joku tekele. Kieli elää ja ilmaisee ihmisten tunteita.

 

Olen monesti naureskellut, että olisin lapsena tarvinnut tulkin selvittämään monin minuun kohdistuneita moitteita.

 

Mikä on esimerkiksi rumahengen rupukka? No oli mikä oli vuonna 1983, kun kirjoitin Eurassa myöhemmin palkittuja novelleja minä tuoreena isänä törmäsin tuohon sanaan kuin omaan menneisyyteeni, se oli vähän outo kokemus yliopistossa olleelle nuorelle isukille. Ehkä törmäys johtui juuri silloin julkaistusta Joni Skiftesvikin novellikokoelmasta, joka palautti kielen rytmillään muistoja pohjoisesta vaikkei Skiftesvik suoranaisesti murretta käyttänytkään.

Mutta kieli kuin kieli niin kyllä se luottaa.

 

Silihoonki.

 

Tai miten kieli muuttui joskus 1960-luvulla kun ihmiset muuttivat kaupunkiin. Heinäpäässä oli aikoinaan sanonta – mitä tekis, että mainittas.

Kuulin täällä, että maalla sanonta oli mennyt näin – mitä tekis, että mainittas, naisko talon emäntää vai tappasko kissan.

 

Voihan riivattu. ja rumahengen rupukka.

Viime vuosina olen huomannut ,että monet lapsuuteni oudot sanat on helpointa tarkistaa suomi- karjala – sanakirjasta, olen sillä lailla kuitenkin itämurteiden kasvatti vaikka ikäni l