Hallitus on kyllä velkaantumiseen osoittanut antamisen riemua oikein urakalla. Kaikki tuottoisa toimintaa halutaan lakkauttaa eikä työllistämistoimista ole tietoakaan. On kyllä vähän sellainen 1990-luvun alun olo, että tästä se alamäki alkaa, Ei silloinkaan ulospäin kerrottu, missä mennään, ei ainakaan hallituksen toimesta. Joten.

Tuota Saarikon kuvaa joudun katsomaan joka päivä naapurin Salessa.

Antamisen  iloa. Voi ja voi.Antamisen riemua

VR:n sinivalkoinen rautatiekontti seistä jökötti ovet levällään keskellä pihaa kuin valtava metallijalkainen hämähäkki, jalat vähän sivuille harottaen kuin otus olisi ollut valmiina ahmaisemaan kärpäsen kitusiinsa heti kun vain silmä vältti, sinisestä oli kyllä enää vain muistot jäljellä, matkan varrella värin sini oli tahriintunut ties mihin pölyihin ja muuhun niin että vaikutti enemmän harmaalta ja likaiselta kuin siniseltä.Poika oli niin sanotusti jonkun verran reissussa rähjääntynyt mutta kuitenkin toimittanut hänen tavaransa perille sen jälkeen, kun hän sen Turussa oli saanut kaakelitehtaan naapurista hankittua.

                      Ajatteliko hän silloin tuon kontista tulleen mielikuvan vähän lapsellisen seksuaalisia assosiaatioita tai hämähäkkiä symboloimassa itsenäistymisen pelkoa niin kuin hän hyvin  entisenä kirjallisuuden opiskelijana tiesi. Siinä tuo avaruuden hirviö  joka tapauksessa vaani körpäsrukkaa niin että tuntui kuin mielikuva olisi edustanut vain jonkunlaista vainoharhaa.

                      Ei. Sen sijaan hän oli ajatuksissaan kävellyt taloa ympäröivän puuaidan portille ja katseli kadun toisella puolen olevaa kolmikerroksista kivitaloa, jonka alakerrassa majaili K-kauppa, sinne noustiin lyhyet kiviset portaat ylös. Sitten hän äkkiä muisti ,että silloin hänen lapsuudessaan 1960-luvulla, kun hän oli asunut niillä kulmilla, siinä oli ollut apteekki ja jostain aivopoimujen syövereistä pamahti muistikuva jostakin hammastahnasta, jonka hän oli siitä apteekista käynyt ostamassa ties mistä syystä. Hän muisti vielä sen tuubin keltaisen värinkin mutta ei sitten muuta, ihmetteli vain että mistä se nyt päähän pälkähti. Tai että miksi hän sellaista erilaista tahnaa oli halunnut, oliko hänen pitänyt sitä äidiltä oikein erikseen kinuta. Oliko hän nähnyt jossakin vetoavan mainoksen. Kaiken lisäksi tahna oli ollut niin pahanmakuista, ettei hän ollut voinut sitä käyttää, äiti tietysti nauranut, että tuliko nyt hyvä mieli…

                      Hän ei käsittänyt, miten sellainen asia saattoi juuri nyt palautua mieleen. Mihin se litttyi? Siihenkö, että hän oli menossa mainostoimistoon töihin. Vai johonkin muuhun? Siihen hulluun Mossellaan rymistelleeseen, konkan tehneeseeen isäpuoleen, velipuolen isää. Vai oliko hän tosiaankin nähnyt tahnasta mainoksen jossakin? Ei mitään hajua mutta äkkiä vain palasi mieliin se pettymyksen tunne tuon tahnan pahasta mausta, saattoi kuvitella, miten äidille oli vahingoniloinen nauru maittanut jos se silloin sen huntalon kanssa naimisissa ollessaan nauroi ylipäänsä millekään.

                      Koko kadun toinen puoli oli täynnä samanlaisia kolmikerroksisia kivitaloja samoin kuin seuraavatkin kadut jokeen asti, jota ei kyllä joeksi kutsuttu vaan Laanaojaksi, ruskeavetinen kapea rapakko. Hän arveli, että talot oli rakennettu joskus 1950-luvulla. Yhdessä niistä he olivat asuneet Hakakadulla silloin, kun äiti oli ollut naimisissa sen yhden hullun, velipojan isän kanssa.

                      Mutta nyt hän oli muuttanut toiselle puolen Suomea entiseen kotikaupunkiinsa Ouluun. Hänen avioliittonsa oli hajoamssa. Vaimo oli saanut sijaisuuden Kärsämäeltä kesäkuussa ja muuttanut sinne heidän 4-vuotiaana tyttärensä kanssa. Naimisissa he olivat olleet jo neljä vuotta, yhdessä kuutisen vuotta.

                      Kun hän kaakelitehtaalla oli kertonut yhdelle turkulaiselle olevansa menossa Ouluun  mainostoimistoon töihin se oli naurahtanut, että sinne poronpurijoiden joukkoon. Siihen olivat tyssänneet hänen kehuskelun halunsa. Samaa poronpurijanuotia oli veisannut entinen Kansan Uutisten kolumnisti ja Lievestuoreen Quevaraksi mainittu tyyppi Hämeenportin kusirännin äärellä.

- Mä oon sieltä kotosin, hän oli vähän suivaantunut kun oli odottanut samassa kaupallisessa, uudessa paikallisradiossa olevalta vähän enemmän sympatiaa. Se soitteli aina aamuisin tunnin levyjä, valitteli sitten että sillä meni teostoraporttien kirjoittamiseen enemmän aikaa kuin ohjelmaan itseensä. Koulutustilaisuudessa se oli vuotta aiemmin se oli istuskellut  levystudion pramean peilin edessä kuin mikäkin nääntynyt sjokoirs ja manaillut, että piti vanhan ukon vielä tulla häpäseen ittensä. Silloin hän kyllä ei ollut tiennyt kuka suuruus siinä hänelle niin  sanaili, katsellut vain vähän kummissaan.

- No sitten sen kyllä ymmärtääkin, se oli sitten litsejään kiinni vetäen sanonut kuin hänen, ilmiesesti lapsellisen pettynyttä ilmettä katsellessaan.

                      Työt alkaisivat joka tapauksessa maanantaina olipa tilanne mikä tahansa. Niemelä tumppasi tupakan kovaksi talloutuneeseen pihahiekkaan, ajatteli ohimenevän ajatuksen siitä montako vuosikymmentä erilaiset ihmiset olivat sitä hiekkapihaa kovaksi talloneet. Kontin takana häämötti haaalistunut, matalareunainen hiekkalaatikko ja sen takana pihakeinu mutta ei auttanut kuin mennä kantamaan veliupuoeln avuksi loput tavarat asuntoon.

                      Piti kuitenkin vielä kerran vilkaista selkänsä taakse K-kaupan taloa. Mistä ihmeestä se pahanmakuinen tahna oli äkkiä palannut mieleen?

- No kantamaan siitä, täällä koko päivää oo aikaa lorvia, hän sanaili sille mutta ei sitä näyttänyt naurattavan.

                      Pitihän hänen silti vähän herrain tavoille opiskella, kun mainostoimistookin oli menossa.

                      Se lähti kiikutrtamaan raskasta kirjalaatikkoa rappukäytävään hartiat vähän lysyssä.

- Laatikkoon, vähän ihmettelin, kun olin kirjoittamisen takia keskellä semanttista viidakkoa sanojen sävyjä tsekkaamassa.

- Niin laatikkoon, Eeva vähän jo ärtyi kuin olisi jollekin vähä-älyiselle puhunut.

- Niin laatikkoon, se vielä tiuskahti ja minähän sain siitä syyn ruveta saivartelemaan oikein urakalla, että no minä tipautan sen laatikkoon, onhan tuossa pihalla laatikoita, pudotan sen sinne ja sitten kun kysyt, että mihin laatikkoon ja pudotitko sanon, että jotain siinä luki sekajätteestä.

Laatikko kuin laatikko.

Ei se kauhean vihainenkaan ollut, kun on jo tottunut tähän minun verbaalierotiikkaan.

Ja syynsä siihen on. Kun maailmassa on kaikenlaisia laatikoita.

Pahvilaatikoita. Postilaatikoita. Keräyslaatikoita. Jätelaatikoita. Romulaatikoita. Muuttolaatikoita jne jne.

Että jos kirjoitan tien vieressä olevasta laatikosta se saattaa lukijassa herättää kummastusta ellei kontekstista selviä mikä laatikko. Tai ellei kirjoita jotain salapoliisiromaania tyyliin laatikon arvoitus.

Niin että laatikoilla toki on väliä.

Laatikosta muistui mieleen Eeva-Liisa Mannerin runo, missä asiakas menee kauppaan ostamaan hedelmän. Myyjä tuo banaanin jne mutta ei kelpaa, koska asiakas haluaa hedelmän.

Vaikka kyllähän minä tiesin, mihin laatikkoon kirje viedään.

Tosin unohdin sen sitten postittaa kuitenkin.

Meni K-kaupasta tullessa aikaa, kun odotin pääsyä käsienpesuun. Yksi nainen siinä touhusi, kuivasikin kädet altaan äärellä, sitten piti vielä vilkaista peilistä, että kehtaa siinä petolinnun perseellä kauppaan mennä.

Toi loppu tais olla vähän rumasti sanottu.

Mutta siinä se kirje pääs unohtuun reppuun.

Että  näin.

"Hur väljer vi egentligen vem vi skaffar barn med? Enligt en ny studie har kvinnans ägg själva en del att säga till om här.

John Fitzpatrick är docent vid Stockholms universitet och en av författarna till studien.

– Vi blev ganska överraskade när vi upptäckte att äggen faktiskt väljer mellan spermierna, och att de föredrar vissa mäns spermier mer än andras.

Ja, forskarna har alltså upptäckt att olika kvinnors ägg attraherar vissa mäns spermier mer än andra mäns. När mannens spermier är inom ett par centimeter från sitt mål i äggledaren, vägleds de av kemiska substanser som utsöndras av follikelvätskan som omger kvinnans ägg. I studien jämförs follikelvätska och spermier från sexton par som genomgick fertilitetsbehandling. Kersti Lundin, laboratoriechef på Sahlgrenska universitetssjukhuset, har läst studien.

– Jag tycker de har gjort studien på ett bra sätt. De har gjort lite olika slags jämförelser. De har jämfört mellan två follikelvätskor från patienter samtidigt, och ett spermaprov, och så har de tittat på om spermierna simmar mer till den ena follikelvätskan än till den andra.

John Fitzpatrick menar att det egentligen är äggen som väljer, eftersom det är de som har möjlighet att vara kräsna i verkligheten. I ungefär hälften av fallen föredrog kvinnans ägg partners spermier, och i andra hälften spermier från en annan man. Eftersom studien använder follikelvätska utan ägg, säger Kersti Lundin att det inte går att säga vad resultaten kan innebära för behandlingen av ofrivillig barnlöshet.

– Det är ju inte så att de kommit fram till någon slags behandlingsmetod eller så, men det skulle i alla fall kunna innebära på sikt en förklaring till vissa infertilitetsorsaker. Det är ju så att ungefär en tredjedel av alla patienter, där vet man inte varför de inte kan få barn, säger Kersti Lundin."

 Kristofer Ditt

Kuluttaisin siis harkiten, korjaisin enemmän ja ostaisin uutta vain silloin kun oikeasti tarvitsen.

Vaatteet ja tavarat kierrättäisin. Kierrätyskelvottomat tavarat hävittäisin asianmukaisesti.

No, kun on Kelan päivärahoilla pitkään elänyt ei tuo kulutusvimma ole päässyt oikein iskemään ja vaatteetkin aina ostettu kirpparilta jo vuodesta 2000. Joten siinä suhteessa olen ilmastovelvollisuuteni täyttänyt jo kauan ennen Greta Tuhnbergiä, joka vielä 2000 – luvun alussa lenteli vanhempiensa kanssa pitkin ja poikin maapalloa.

En ole omistanut autoa enkä lennellyt Thaimaaseen ja takaisin.

Kierrätyksen ongelmana on se, että kirjat, vaatteet ja muu rompe ei tahdo enää kelvata mihinkään, kun joka paikka alkaa olla täynnä. Autoton ei kaatopaikalle kamaa helpolla kuskaa.

Että näitä haasteita köyhällä piisaa.

Mutta sellainen ehdotus minulla olisi – presidentin on syytä kutsua nämä Hurstin leipäjonon köyhät ja muut köyhät Linnan itsenäisyyspäivän juhliin, koska hehän ovat jo 1990 – luvun lamasta asti olleet ilmastotaistelun etulinjassa eli ihan oikein sen taistelun veteraaneja, ihmisiä jotka ovat – ei tosin vapaaehtoisesti – mutta luopuneet kerskakulutuksesta toisin kuin ne monet, jotka nykyisin Lexuksen ratin takaa siitä paasaavat.

Että ei muuta Sauli kuin kutsukorttia väsäämään.

Että saat sinne Linnaan muitakin veteraaneja kuin ne iänikuiset vanhat sotaratsut.

Oletteko muuten nähneet pääministerin käsieleitä, kun hän puhuu. Ensin kädet nousevat kämmenet ylöspäin rintojen tasalle ikään kuin kohentelisivat rintsikoita, sieltä tipahtavat alas kämmenet sivuttain ja näitä sivuttain olevia kämmeniä hän sitten siirtää sivulle niin kuin avaisi jotakin tai levittäisin auki jotakin. Mitäköhän hän haluaa näillä eleillä viestiä? Tulee mieleen natsien heil- kädenkohotus, joka symboloi mitä symboloi. Jokainen kuvitelkoon mitä haluaa. Mutta älkää ajatelko moloa, jormaa tai muutakaan epäasiallista – pyydän.

Arttu Wiskari on kuulemma ravintoloitsija. Melkein kuulen korvissani, kun hän loitsii ravinnosta oikean makuista kädet vispaten ja suu loitsusanoja pursuten. Ravintoloitsija. On siinäkin käsite.

On. Jokaisen aivoissa on evolutiivisesti vanhin osa, joka ei ole kosketuksissa aisteihin. Se saa informaationsa vain aivoilta ja se uskoo saamiinsa viesteihin, Koeteltu konsti vakuuttua tästä on ajatella sitruunan imeskelemistä. Suuhun hulahtaa sylkeä, koska liskoaivo uskoo, että suussa on sitruuna.

Kohtelemme itseämme usein niin armottomasti ja piittaamattomasti, ettemme ikinä tekisi sellaista kellekään muulle. Tietenkin on hyvä asia, ettemme kohtele kaltoin kanssakulkijaa, mutta itseäänkin pitää kohdella kuin ihmistä.

Paitsi  että itsensä pitää antaa levähtää ja sairastaa, kun sen aika on, on tärkeää valita, miten puhuu itselleen, ääneen tai äänettömästi. Se merkittäv ä aivojen osa raukka uskoo, mitä sanotaan, Jos toistuvasti vakuutetaan, ettei sinusta tähän ole, tämä homma epäonnistuu satavarmasti, olet lahjaton, ei tästä mitään tule, elämä on paskaa ylipäänsä ja tämä teksti vasta paskaa onkin, niin liskoaivo, tiedostamaton, kirjoittava minä – miten sitä haluaakaan nimittää – alkaa uskoa sanoihin. Se luulee niitä todeksi ja alkaa ohjata käyttäytymistä sen mukaan.

Alitajunnan voima on valtava. Mitä se uskoo, siihen suuntaan ihminen liikkuu. Alitajunta on kuin norsu ja tietoinen mieli on pieni norsun ohjastaja. Oleellista on saada tietoinen ja tiedostamaton toimimaan hyvässä sovussa ja yhteistyössä. Norsua ei pidä hakata vaan houkutella ja kohdella ystävällisesti.

Puhu siis itsellesi kuin ihmiselle. kohtele muutenkin itseäsi ihmismäisesti. Kunnioita itseäsi, ole itseisi ystävä, ole itsellesi reilu ja osaava johtaja. Harjoita itsemyötätuntoa.

Sano, että kyllä sinä tästä selviät. Osaat kyllä, olet taitava. Ratkaisu löytyy, ole kärsivällinen.

Onneksi itselleen puhumiseen ei tarvitse uskoa. Se toimii, uskot tai et. Toimii vielä paremmin jos puhut ääneen ja toistat viestiäsi. Tutkijat ovat havainneet, että toisen( tai kolmannen) , sinä – muodon käyttäminen on tehokkaampaa kuin minä – puhe.

Alitajunnalle kannattaa puhua myöntölausein. Se ei oikein tajua ei-sanaa. Jos sille hokee, että älä velttoile, se poimii vain sana ”velttoile”. Sano mielummin: olen tarmokas. Tai vielä tehokkaammin: olet tarmokas.

Alitajunnalle tai kirjoittavalle minälle voi antaa myös tehtäviä ja deadlineja, niin hassulta kuin se kuulostaakin. ”Ensi maanantaina tiedät ratkaisun tähän ongelmaan”. Ha kas, kun maanantaiaamu koittaa tiedät, mitä mieltä olet. Tai sitten et tiedä mutta ei yrittämisestä haittaakaan ole ollut.

Aivojen ja psyyken kuormitusta keventää, kun sanoo alitajunnalle: Jätän tämän asian sinun pohdittavaksi. Mieti sitä viikon verran. Kysyn sinulta silloin, mihin tulokseen tulit. Alitajunnan kovalevy alkaa työskennellä ja tietoinen mieli voi keskittyä muuhun.”

Anneli Kanto; Kirjoittamassa( Reuna, 2020)

Kotkalainen, entinen huippulentopalloilija – ja tämä muistetaan mainita aina – oli nostanut kaupunkia vastaan kanteen laittomasta irtisanomisesta. Hänet irtisanottiin vuosi ennen eläköitymistä. Ja tässä tulee jutun kummallisin osa – vuoden päästä irtisanomisesta hän olisi ollut turvallisesti eläkkeellä ja ilmeisesti elänyt sen vuoden ansiosidonnaisella päivärahalla ihan mukavasti.

Mutta ei kun oikeuteen.

Olen lukenut edesmenneen turkulaisen juristin kirjan narsisteista oikeudessa – sellaisiakin on eivätkä juristit oikein pidä heistä, koska heihin ei tehoa mikään järkipuhe, on vain voitettava hinnalla millä hyvänsä vaikka olisi miten väärässä.

Juristi oli muuten Markku Salo.

Lentopalloilija siis haastoi Kotkan kaupungin ja hävisi käräjillä ja joutui korvaamaan 30 000 oikeuskulut.

Ei kun hoviin. Ja taas tuli turpiin.

Omat oikeuskulut tälle naiselle olivat 50 000 euroa.

Siis melkein 100 000 euroa yhden vuoden takia.

Voi vain kysyä että miksi.

Mikäpä siinä. Lätkänpelaajia hän kuulostaa vihaavan yli kaiken, noita itseään täynnä olevia alfauroksia, joita joutui Turussa opiskellessaan Wiklundin kahvilassa tuijottelemaan ja kuuntelemaan niiden elvistelevän keskenkasvuisia puheita, Lieneekö syynä se, että Lapissa ei juurikaan lätkää pelata, ei pelattu 1970-luvullakaan, silloin kun itse pelasin Kärpissä, kun nyt tällainen toksinen maskuliini olen. Varsinainen myrkynkylväjä, jonka jäljiltä pellossa ei idä siemenkään.

Kirjojakaan eivät pojat Lapissa saaneet lukea – en oikein tajunnut asiaa – oliko sosiaalinen paine niin kova. Itse menin kirjastoon Karjasillalla jo eka luokalla, ei sitä oltu kielletty. Luin paljon – kirjasto oli rauhallinen paikka paeta äidin uuden avioliiton riitaisia melskeitä. Tietenkään en sitten Kärpissä puhunut kirjoista, puhuttiin muusta  enkä minä olisi halunnut nolatakaan itseäni kertomalla, että luen Tiina-kirjoja. Tai ainakin luin jonkun aikaa, ehkä minä vain halusin tutkia vastapuolen strategioita, olin sillä lailla kaikkiruokainen ja kaukaa viisas. Nykyään kai minut leimattaisiin muunsukupuoliseksi tai peräti kehotettaisiin vaihtamaan sukupuolta, kun en silloin 12-13 –vuotiaana, murrosiän kynnyksellä niin kovin satavarma ollut identiteetistäni.

Branderista tulee aidosti mieleen 1970-luku kaikkine raknteellisine haasteineen. Mitä on rakenne? Hierarkioita luovat kaikki yhteisöt. Vain suuressa joukossa ihminen on hetken tasa-arvoinen, massaihminen. Ehkä tuo loputon puhe rakenteellisista ongelmista on vain vanhaa vallankumouksen kaipuuta sieltä 1970-luvulta – pannaan hommat uusiksi ja rakennetaan uusi, uljaampi maailma.

Muuten kirja vaikutti olevan täynnä ylilyöviä, groteskeja kuvauksia nuorten reippaiden urheilijapoikien – amerikkalaisten – tekemistä joukkoraiskauksista yms. En jaksanut niitä sen enempää lukea.

Antti Tuuri kutsuu ruotsalaisia romaanissaan ”Aavan meren tuolla puolen” aboriginaaleiksi eli alkuperäiskansaksi. Oivaltava vitsi hyvässä romaanissa eli Tuurin tapaan ilman täytesanoja, Tuuri taitaa verbin käyttö ja tarina etenee kuin juna. Mistä tulikin mieleen havainto median käytöksestä – jos epäasiallinen sivusto uutisoi näiden ei-aborginaalien raiskanneen Ruotissa yön ruotsalaisiapoikia hautausmaalla on aika varmaa, että seuraavana päivänä uutinen on suomalaisissa iltapäivälehtien nettiversioissa – tätä on jatkunut jo aika kauan. Tosin epäasiallinen sivusto toimitetaan Ruotsissa.

Että näin tällä kertaa.

Paitsi – olin 2000-luvun alussa työllisyyskurssilla, jossa koulutettavana oli myös eräs entinen mielisairaanhoitaja – tuli kerran puheiksi Kärpätkin ja hän tokaisi kohtuullisen suivaantuneena olleensa vuonna 1981 Oulun Seurahuoneella tarjoilijana katsomassa, miten pohjoisen pojat juhlivat ensimmäistä Suomen mestaruuttaan: - Vittu mitä sikoja, kuului lakoninen äkäisen tupakansavupilven saattelemana.

Mutta mitäs muuta siellä kaukalossa, sikojen juottoastiassa voisi olla? Kuin sikoja.

Omassa näköpiirissäni – joka on koronan takia aika kapea – on yksi palvelutalon asukas, 90 v, joka oli tottunut aamuisin sentään käymään ystävänsä kanssa rollaattorikävelyn. Se loppui korona takia kuin seinään – kuoli tuoliin istuessaaan.

Yksi tarkomakas 90 v. nainen joka oli tottunut kävelemään, käymään uimassa yms – halli suljettiin – nyt ei tahdo pysyä pystyssä.

Yksi tarmokas palvelutalon asiakas, joka ei enää päässyt taloon ja joutui kuukausien eristykseen kotiinsa, muisti meni ja voimat.

Montako näitä on?

Onko kukaan laskenut.

Itse olen vitsaillut kun en muutakaan jaksa, että näitä nyt ei sitten lasketa koronakuolemiksi.

Turha tässä on Halosen ruotsalaisille nauraa varsinkin kun sitä ikääkin alkaa olla.

 Soitin  toissa perjantaina Kontinkankaan terveysasemalle kysyäkseni aikaa. Soittopyyntö otettiin ja luvattiin soittaa. Ei kuulunut soittoa.

Laitoin viestin omahoitoon, ei ole kuulunut vastausta vaikka suvaitsin epäillä jopa syöpää googlattuani asian perään.

 Ilmeisesti Oulussa on jo koronan takia sama tapa kuin etelässä, että perjantaina kaikki vastaamattomat puhelut heivataan roskiin. Kaleva ei asiasta tiedä ja muutenkin lehti on maksumuurin takia tehnyt ainakin netissä itsensä lukemattomaksi -. tosin se kannttaa lehdelle joten ymmärrettävää. Ilmeisesti pitää muuttaa Oulusta pois kun ei enää voi seurata uutisia.

 Seuraavalla viikolla varasin ajan yksityiselle ja pääsin nopeaan lääkärille, palvelu oli hyvää ja luomi todettiin vaarattomaksi – ainakin vielä.

 Sääli niitä joilla ei ole edes varaa mennä yksityisella, siellä olikin paljon porukkaa siinä yksitiýisessä.

Tosin toiseen yksityiseen soittaessani maanantaina olin jonossa neljäskymmenes. En kerro formojen nimiä. Mutta mutta.,… tässä  näin sotea odotellessa. ja syksyä pelätessä.