7.8. 1973

 

“Taas se rääkki alkaa, eilen oli  Pakkalassa vain LK-testi ja se oli aika kevyt. Minulla se kylläkin meni päin persettä mikä tietysti harmittaa.Mutta ei se mitään, kyllä se aika vielä paranee.Lihaskuntotesti on näitä uuden valmentajan keksintöjä, hypitään penkille ja alas ja juostaan keilojen väliä niin lujaa kuin päästään. Kämä, Jööken isä oli ajanottajana ja aikani oli surkea. Ja aina kun niin tapahtuu minä alan mesota itselleni, että pitää parantaa, pitää parantaa. En minä tiedä miksi minä niin teen. Aina minä niin olen tehnyt, niinhän urheilijat tekevät parantaakseen suoritustaan – katselin kerran yhtä pikajuoksijaa joka harjoitteli Pakkalassa, se otti lähtöjä yhä uudestaan ja uudestaan ja aina palasi paikoilleen lähtötelineisiin jotenkin tyytymättömän näköisenä, näytti niin kuin se olisi jupissut itsekseen koko ajan, jollain lailla se jopa näytti koomiselta, en tiedä miksi.

 Nyt minä kirjoitan tätä päiväkirjaa, jonka eno osti minulle jo muutama joulu sitten. Olen kirjoitellut siihen aina silloin tällöin mitä mieleen on juolahtanut vaikka en olekaan mikään hyvä kirjoittaja, en ole saanut koulun aineista koskaan enempää kuin seiskan, nyt tosin jostain syystä olen vähän parantanut tahtiani siinä. Siinä ainakin, minun tekee mieli kirjoittaa mutta tuntuu kuin kynä pysähtyisi hetkeksi miettimään voiko niin kirjoittaa. Sitten alan miettiä sitäkin, että miten kynä muka pysähtyy. Minähän siinä pysähdyn. Niin minulle usein käy. Ajatukset menevät jotenkin sekaisin. Käsihän siinä pysähtyy ja käden pysäyttää joku ajatus niin kuin kentällä, kun äkkiä ei potkaisekaan vaikka on aikonut, tulee vain jotakin joka estää potkun tai muuten vain päättää olla potkaisematta, kun tuntuu että ei siitä maalia tule vaan jätkien haukut, että miksi nää siitä vetäsit, oisit syöttäny, mää olin ihan vappaana ja se harmittaa, kun oli itse ollut aivan varma että siitä nyt tulee maali ja kun sitä ei sitten tullutkaan niin sai kaikenlaista kuullakseen. Mutta sellaistahan se peli oli.  Ja nyt siis päädyin pysähtyneestä kynästä jonnekin kentälle, kyllä tämä kirjoittaminen on aika vaikeaa, miten ihmeessä minä nyt sinne kentälle menin vaikka kynästä piti kirjoittaa tai siis siitä pysähtymisestä.

Ja sitten minä rupean miettimään sitä kynää. Kuivamustekynää, että kuiva.Ja muistan sen kansakoulun mustekynän jolla piti tuhertaa niitä aakkosia ja pelätä, että aina sotkee vihon kun se muste valuu minne sattuu.Vai oliko se niin? En muista, ehkä minä vain luin sen jostakin kirjasta.Tai kosmoskynää.Että miksi kosmos. Ja sitten minusta tuntuu ,että olisi syytä lopettaa se miettiminen tai tulee ihan oikeasti pöhköksi.

Joten…

                      Sitä paitsi miksi minä kirjoitan, että harjoitukset ovat rääkkiä. Niin vain sanotaan. Jätkät sanovat kaikki niin että nyt se rääkki alkaa. Me olemme käyneet jo diakonissalaitoksen urheilupolilla mitauttamassa niin veriarvot kuin keuhkojen tilavuudenkin, tämä kaikki on tuon uuden liimaletin ansiota, Erkan aikana ei sellaisista olisi ollut puhettakaan. Sitten ravataan lenkillä Pakkalan pururadalla tai mennään kiipeämään mäkihyppytornin rinnettä ylös monta kertaa, itse asiassa niin monta kertaa että alkaa lopulta lähinnä yrjöttää ja tulee viikonlopun bileet mieleen, varsinkin ne yhdet viime talvelta kun oksentelin pitkin ja poikin Japen äidin vessaa Torikadulla. Mutta sitä en tähän laita, minua nolottaa se vieläkin. Päässä soi vaan se biisi jotta elämältä kaiken sain. Vaikka en minä Annua mihinkään kirkkoon tietääkseni ole viemässä.Ja sitten ovat tietysti myös punttitreenit Pyrinnöllä. Joskus minusta tuntuu, että en enää jaksa mutta sitten taas puren hammasta yhteen, en kai minä nyt niin helpolla ole luovuttamassa.En tietenkään.Sitä paitsi meillä on torstaina peli Pudasjärvellä, siis jalkapallopeli, en nyt puhu jääkiekosta josta äsken kirjotin, minä kun harrastan niitä molempia jos tätä nyt kohta enää miksikään harrastamiseksi voi sanoa kun pitää joka päivä olla menossa ja kohta alkaa koulukin, siinä sitä sitten on kaikkea taas.

                      Pudasjärvellä on varmaan hiekkakenttä niin että heikkoa tekee. Hiekalla juokseminen on tympeää, tuntuu kuin kenkä sutisi koko ajan jalan alla, lipsuisi kuin huonosti voideltu suksi ja sitten kun kaatuu se tuntuu polvissa heti, eihän siellä kuitenkaan verkkarit jalassa saa pelata. Pikkuhousut pitää olla ja OTP:n punaisten paholaisten pelipaita. Mistä tuleekin mieleen, että pitäisköhän minun taas vetää käteen. En kyllä jaksaisi mutta jotenkin tästä kirjoittamisesta tulee kumma olo. Tuntuu kuin muuttuisi joksikin toiseksi ihmiseksi, alkaisi vain ihmetellä omia sanojaan. Että miten niin rääkki. Rääkätäänkö meitä. Rääkkääminen kuulostaa rumalta, samanlaiselta kuin maalla kun serkkupoika oli alkanut tahallaan vääntämään kättä selän taakse ja kysyi, että sattuuko sattuuko…

 Mutta itsehän sitä on lajinsa valinnut, ei kai sellaista pitäisi  sitten valittaa. Monesti minä kyllä runkkaan aina ennen pelejä, tulee jotenkin niin levoton olo ja käyn sitten hakemassa pelikassista jemmasta Jallun, menen vessaan ja levitän lehden lattialle, siinä on aina sitten joku nainen levittelemässä jalkojaan jollakin tiikerinnahkataljalla, se näyttää jotenkin kummalta, ei Annu näytä sellaiselta vaikka enhän minä vielä ole edes nähnyt miltä se näyttää, kokeillut kyllä olen ja karvat tuntuivat ihan samalta kuin omatkin karvat vaikka samalla minusta tuntui kuin koko pää olisi ollut valmis räjähtämään, jännitin niin helvetisti, paljon enemmän kuin jotain peliä, en tiedä mitä.

                      Eksyin taas asiasta, minunhan piti kirjoittaa pelaamisesta ja siitä Pudasjärven jutusta koska sitten perjantaina on taas peli, nyt Tuirassa ja Kärppiä vastaan.Hiekkakenttä saa heikotuksen tunteen päähän, en tiedä miksi. Tuiran kenttä on vielä hiekkaisempi ja ikävämpi, sitä paitsi meidän pitäisi saada nyt joukkuehenki päälle, joukkuehenki… mutta ajatus lepattaa jonnekin aivan muualla, juhannukseen kun oltiin Annun mökillä Oulunsalossa ja sieltä se menee sinne Japen bileisiin kun kiivettiin annun kanssa Keskarin aidan yli ja yritettiin nussia katsomossa, kaikkeen, tuntuu kuin olisi äkkiä niin helvetisti sanottavaa, kerrottavaa ettei tiedä mistä alkaisi. Johtuuko se tästä kirjasta. Minua huvittaa aina se että eno sai päähänsä ostaa minulle tällaisen, sitähän se vähän silloin jouluna vinoilikin että jospa susta vaikka kirjailija tulis..En minä tiedä mitä se sillä tarkoitti, kyllä minä luen paljon kaikenlaista mutta en minä koskaan ole ajatellut ,että minusta tulisi joku kirjailija. Enhän minä edes tiedä mikä semmoinen on. Kai se kirjoja kirjoittaa. Äidistä kirjat, ainakin suurin osa, on ihan jonninjoutavia pevviisejä, sitä se on aina jaksanut jankuttaa että ei saa lukea yöllä, menee silmät pilalle. Mutta ainahan se jotakin jankuttaa ja kun en kuuntele se alkaa huutaa että minulla menee kaikki sen puhe toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

                      Niin kai se sitten menee.Mutta ottaen huomioon miten paljon se puhuu jää sitä kyllä vielä sinne pääkoppaankin jonkun verran kolisemaan.Heko heko ja papukaijamerkit päälle, johan oli hyvä vitsi. Minä rupeankin joksikin humoristiksi niin kuin Arijoutsi, sen kirjat on kyllä ihan mukavia vaikken minä sitä Tuplavahinkoa koskaan älynnyt, Kiljusen herrasväen paremminkin. Mutta mutta minä olen taas eksynyt jonnekin huitsinnevadaan kun piti kuitenkin miettiä sitä joukkuehenkeä, meillä on sen kanssa ongelmia, jätkät ei oikein pelaa tosissaan ja se harmittaa minua, ne ei yritä tarpeeksi ja sitten minä alan aina kentällä huutamaan niille että syöttäkää samperi ja sellaista ja tietäähän sen mitä siitä seuraa – pukukopissa ne mulkoilee minua vihaisesti eikä valmentaja sano mitään vaikka minusta sen pitäisi. Sitä me nyt kaipaisimme, joukkuehenkeä, sen kun saisimme Pudasjärvellä päälle niin hyvin menisi, ei ne maalaiset kuitenkaan ole niin hyviä vaikka miten pelaisivat kotikentällä. Se on aina vähän metka juttu pelata vieraissa, varsinkin jossakin Pudasjärvellä, tuntuu kuin sieltä kentän reunalta voisi joku äkkiä käydä päälle, on sillä lailla orpo olo oudossa paikassa niin kuin olisi jollakin halvatun sotaretkellä vihollisen selustassa, en kyllä tiedä mikä ihme se selusta on mutta tulee mieleen, että sitä on niin kuin kiertänyt jonkun selän taakse ja paukuttelee pyssyllään sieltä. Tuntuisi kyllä vähän raukkamaiselta ammuskella jotain selkään mutta ehkä sodassa ei sellaista miettis. Sitä vaan ampus, ammutaanhan mekin, lämitään, tykitetään ja milloin mitäkin mutta ei kai se ihan sama juttu ole vaikka en minä tiedä oikeastaan nyt kun sitä asiaa vähän tarkemmin ajattelen. Mutta mutta siinä joukkuehengessähän minun piti pysyä, jotenkin on koko kesän ollut OTP: n pukukopissa sellainen ikävä tunnelma, en minä tiedä, ehkä jätkät pitää minua niuhottajana, en pidä siitä että hävitään, Ipe on pakkina surkee ja sille saa aina huutaa kun se ei syötä ajoissa vaikka miten olisin laidassa vapaana, joskus minusta tuntuu että se tekee sitä tahallaan.

                      Joukkuehenki, en minä nyt oikein tiedä miksi minä sitä rupesin ajattelemaan. Joskus kun pelit sujuvat sen tuntee, se on jotenkin vain siellä kentällä meissä kaikissa, kaikki tuntuvat pelaavan samaan suuntaan, kaikki syötöt menee aina nappiin eikä kukaan rutise turhista, en minä osaa sanoa mutta tiedän kyllä mikä se on, se vain on, se on äkkiä siinä kentällä kuin henki tai jokin, en minä osaa sanoa, se miten me silloin Vaasassa voitimme Tapparan, silloin henki oli päällä, tuntui kuin kaikki olisivat vain halunneet voittaa, ei siinä ollut muuta, se oli kummallista, sitä on vaikea selittää mutta sen kyllä tietää kun sitä ei ole, kun kaikki koko ajan vain natisevat pukukopissa ja haukkuvat toisiaan eikä valmentaja sanoo muuta kuin jotain älytöntä että pojat pojat eipäs nyt liikaa…minä en suoraan sanottuna pidä sellaisesta valmentajasta ja meillä nyt on sellainen, sitä ei jotenkin vain tunnu kiinnostavan koko touhu ja se minua harmittaa vaikka mikä minä olen sille sanomaan, tämmöinen Pätkä etten sanoisi, siinäpähän Puupää touhuaa mitä haluaa jos kerran meinaa valmentaja olla Mutta eihän minun sellaisia pitäisi ajatella, ei valmentajista, minähän olen aina tottunut ajattelemaan että valmentajan sana on laki. Mutta joskus kesällä kun katselin sitä puupää minua alkoi vistomaan, en tiedä miksi, teki mieli sanoa jotakin, en nyt tarkoita tätä liimalettiä, jääkiekkovalmentajaa, se taas enemmän pelottaa, sillä on aina se omituinen sininen jääkiekkoliiton kansio mukanaan ja sen katse on sellainen että se ei siedä mitään vastalauseita vaan on aikeissa tehdä jotakin sellaista mitä sen mielestä siinä seurassa ei aiemmin ole tehty tai on tehty sen mielestä päin persettä, jotakin sellaista siitä tulee mieleen.

                      Ja se on pelottavaa. Se että se on tosissaan. Minunhan pitäisi oikeastaan pitää siitä mutta olen epävarma, ehkä siksi että en tiedä jaksanko harjoitella tarpeeksi, se LK-testi oli yksi harmin aihe. En oikein osaa sanoa, tuntuu kuin aina pitäisi vain tehdä enemmän ja enemmän, tulee tunne kuin kakarana kun katseli taivasta ja ajatteli että se on ääretön, että se ei koskaan lopu.Jotakin sellaista että alkaa pyörryttää vaan ja kuta enemmän pyörryttää sitä enemmän ajattelen, että vedän kännit jos voitamme pelin Pudasjärvellä, jos häviämme vedän vielä kovemmat kännit, urheilijan elämä on sillä lailla kovaa, Männi tai Kartsa hakee kuitenkin kaupasta kaljaa kun pyytää ja sitten me menemme vaikka Ripen kanssa tai Annun pellolle istumaan ja kiskomme kaljaa niin että tulemme känniin.Sitten minä vain tuijotan taivasta ja on hyvä olla, jotenkin kaikki pehmenee, sulaa pois kuin lumi keväällä, en minä osaa sitä sen paremmin selittää, ei vain hetkeen tarvitse enää yrittää mitään, saa vain olla, kukaan ei raivoa siitä miten surkeasti pelit menivät, en minä itsekään, en vain jaksa hetkeen enää välittää mistään..