Naisten lehden kannessa komeili Annika Saarikko hymyilemässä pää vinossa ja alla otsikko isolla että antamisen iloa.Piti hetki miettiä, että onko tää nyt joku vitsi vai enkö mä osaa ajatella muuta kuin sitä. Että onpa erikoinen otsikko mutta sitten huomasi isomman otsikon alla pienemmän missä kerrottiin kyseessä olevan jutun käsittelevän joululahjoja. Mielessä kävi, että eivät kai toimittajat ole pitäneet vähän hauskaa keskenään.

Hallitus on kyllä velkaantumiseen osoittanut antamisen riemua oikein urakalla. Kaikki tuottoisa toimintaa halutaan lakkauttaa eikä työllistämistoimista ole tietoakaan. On kyllä vähän sellainen 1990-luvun alun olo, että tästä se alamäki alkaa, Ei silloinkaan ulospäin kerrottu, missä mennään, ei ainakaan hallituksen toimesta. Joten.

Tuota Saarikon kuvaa joudun katsomaan joka päivä naapurin Salessa.

Antamisen  iloa. Voi ja voi.Antamisen riemua

1. Elokuu 1986, kontti seistä jököttää

 

VR:n sinivalkoinen rautatiekontti seistä jökötti ovet levällään keskellä pihaa kuin valtava metallijalkainen hämähäkki, jalat vähän sivuille harottaen kuin otus olisi ollut valmiina ahmaisemaan kärpäsen kitusiinsa heti kun vain silmä vältti, sinisestä oli kyllä enää vain muistot jäljellä, matkan varrella värin sini oli tahriintunut ties mihin pölyihin ja muuhun niin että vaikutti enemmän harmaalta ja likaiselta kuin siniseltä.Poika oli niin sanotusti jonkun verran reissussa rähjääntynyt mutta kuitenkin toimittanut hänen tavaransa perille sen jälkeen, kun hän sen Turussa oli saanut kaakelitehtaan naapurista hankittua.

                      Ajatteliko hän silloin tuon kontista tulleen mielikuvan vähän lapsellisen seksuaalisia assosiaatioita tai hämähäkkiä symboloimassa itsenäistymisen pelkoa niin kuin hän hyvin  entisenä kirjallisuuden opiskelijana tiesi. Siinä tuo avaruuden hirviö  joka tapauksessa vaani körpäsrukkaa niin että tuntui kuin mielikuva olisi edustanut vain jonkunlaista vainoharhaa.

                      Ei. Sen sijaan hän oli ajatuksissaan kävellyt taloa ympäröivän puuaidan portille ja katseli kadun toisella puolen olevaa kolmikerroksista kivitaloa, jonka alakerrassa majaili K-kauppa, sinne noustiin lyhyet kiviset portaat ylös. Sitten hän äkkiä muisti ,että silloin hänen lapsuudessaan 1960-luvulla, kun hän oli asunut niillä kulmilla, siinä oli ollut apteekki ja jostain aivopoimujen syövereistä pamahti muistikuva jostakin hammastahnasta, jonka hän oli siitä apteekista käynyt ostamassa ties mistä syystä. Hän muisti vielä sen tuubin keltaisen värinkin mutta ei sitten muuta, ihmetteli vain että mistä se nyt päähän pälkähti. Tai että miksi hän sellaista erilaista tahnaa oli halunnut, oliko hänen pitänyt sitä äidiltä oikein erikseen kinuta. Oliko hän nähnyt jossakin vetoavan mainoksen. Kaiken lisäksi tahna oli ollut niin pahanmakuista, ettei hän ollut voinut sitä käyttää, äiti tietysti nauranut, että tuliko nyt hyvä mieli…

                      Hän ei käsittänyt, miten sellainen asia saattoi juuri nyt palautua mieleen. Mihin se litttyi? Siihenkö, että hän oli menossa mainostoimistoon töihin. Vai johonkin muuhun? Siihen hulluun Mossellaan rymistelleeseen, konkan tehneeseeen isäpuoleen, velipuolen isää. Vai oliko hän tosiaankin nähnyt tahnasta mainoksen jossakin? Ei mitään hajua mutta äkkiä vain palasi mieliin se pettymyksen tunne tuon tahnan pahasta mausta, saattoi kuvitella, miten äidille oli vahingoniloinen nauru maittanut jos se silloin sen huntalon kanssa naimisissa ollessaan nauroi ylipäänsä millekään.

                      Koko kadun toinen puoli oli täynnä samanlaisia kolmikerroksisia kivitaloja samoin kuin seuraavatkin kadut jokeen asti, jota ei kyllä joeksi kutsuttu vaan Laanaojaksi, ruskeavetinen kapea rapakko. Hän arveli, että talot oli rakennettu joskus 1950-luvulla. Yhdessä niistä he olivat asuneet Hakakadulla silloin, kun äiti oli ollut naimisissa sen yhden hullun, velipojan isän kanssa.

                      Mutta nyt hän oli muuttanut toiselle puolen Suomea entiseen kotikaupunkiinsa Ouluun. Hänen avioliittonsa oli hajoamssa. Vaimo oli saanut sijaisuuden Kärsämäeltä kesäkuussa ja muuttanut sinne heidän 4-vuotiaana tyttärensä kanssa. Naimisissa he olivat olleet jo neljä vuotta, yhdessä kuutisen vuotta.

                      Kun hän kaakelitehtaalla oli kertonut yhdelle turkulaiselle olevansa menossa Ouluun  mainostoimistoon töihin se oli naurahtanut, että sinne poronpurijoiden joukkoon. Siihen olivat tyssänneet hänen kehuskelun halunsa. Samaa poronpurijanuotia oli veisannut entinen Kansan Uutisten kolumnisti ja Lievestuoreen Quevaraksi mainittu tyyppi Hämeenportin kusirännin äärellä.

- Mä oon sieltä kotosin, hän oli vähän suivaantunut kun oli odottanut samassa kaupallisessa, uudessa paikallisradiossa olevalta vähän enemmän sympatiaa. Se soitteli aina aamuisin tunnin levyjä, valitteli sitten että sillä meni teostoraporttien kirjoittamiseen enemmän aikaa kuin ohjelmaan itseensä. Koulutustilaisuudessa se oli vuotta aiemmin se oli istuskellut  levystudion pramean peilin edessä kuin mikäkin nääntynyt sjokoirs ja manaillut, että piti vanhan ukon vielä tulla häpäseen ittensä. Silloin hän kyllä ei ollut tiennyt kuka suuruus siinä hänelle niin  sanaili, katsellut vain vähän kummissaan.

- No sitten sen kyllä ymmärtääkin, se oli sitten litsejään kiinni vetäen sanonut kuin hänen, ilmiesesti lapsellisen pettynyttä ilmettä katsellessaan.

                      Työt alkaisivat joka tapauksessa maanantaina olipa tilanne mikä tahansa. Niemelä tumppasi tupakan kovaksi talloutuneeseen pihahiekkaan, ajatteli ohimenevän ajatuksen siitä montako vuosikymmentä erilaiset ihmiset olivat sitä hiekkapihaa kovaksi talloneet. Kontin takana häämötti haaalistunut, matalareunainen hiekkalaatikko ja sen takana pihakeinu mutta ei auttanut kuin mennä kantamaan veliupuoeln avuksi loput tavarat asuntoon.

                      Piti kuitenkin vielä kerran vilkaista selkänsä taakse K-kaupan taloa. Mistä ihmeestä se pahanmakuinen tahna oli äkkiä palannut mieleen?

- No kantamaan siitä, täällä koko päivää oo aikaa lorvia, hän sanaili sille mutta ei sitä näyttänyt naurattavan.

                      Pitihän hänen silti vähän herrain tavoille opiskella, kun mainostoimistookin oli menossa.

                      Se lähti kiikutrtamaan raskasta kirjalaatikkoa rappukäytävään hartiat vähän lysyssä.

 

 Kun tuossa olin sinne metsälenkille lähdössä pyysi Eeva minua viemään  kirjeen laatikkoon.

- Laatikkoon, vähän ihmettelin, kun olin kirjoittamisen takia keskellä semanttista viidakkoa sanojen sävyjä tsekkaamassa.

- Niin laatikkoon, Eeva vähän jo ärtyi kuin olisi jollekin vähä-älyiselle puhunut.

- Niin laatikkoon, se vielä tiuskahti ja minähän sain siitä syyn ruveta saivartelemaan oikein urakalla, että no minä tipautan sen laatikkoon, onhan tuossa pihalla laatikoita, pudotan sen sinne ja sitten kun kysyt, että mihin laatikkoon ja pudotitko sanon, että jotain siinä luki sekajätteestä.

Laatikko kuin laatikko.

Ei se kauhean vihainenkaan ollut, kun on jo tottunut tähän minun verbaalierotiikkaan.

Ja syynsä siihen on. Kun maailmassa on kaikenlaisia laatikoita.

Pahvilaatikoita. Postilaatikoita. Keräyslaatikoita. Jätelaatikoita. Romulaatikoita. Muuttolaatikoita jne jne.

Että jos kirjoitan tien vieressä olevasta laatikosta se saattaa lukijassa herättää kummastusta ellei kontekstista selviä mikä laatikko. Tai ellei kirjoita jotain salapoliisiromaania tyyliin laatikon arvoitus.

Niin että laatikoilla toki on väliä.

 

Laatikosta muistui mieleen Eeva-Liisa Mannerin runo, missä asiakas menee kauppaan ostamaan hedelmän. Myyjä tuo banaanin jne mutta ei kelpaa, koska asiakas haluaa hedelmän.

 

Vaikka kyllähän minä tiesin, mihin laatikkoon kirje viedään.

Tosin unohdin sen sitten postittaa kuitenkin.

Meni K-kaupasta tullessa aikaa, kun odotin pääsyä käsienpesuun. Yksi nainen siinä touhusi, kuivasikin kädet altaan äärellä, sitten piti vielä vilkaista peilistä, että kehtaa siinä petolinnun perseellä kauppaan mennä.

Toi loppu tais olla vähän rumasti sanottu.

Mutta siinä se kirje pääs unohtuun reppuun.

Että  näin.

 

Tämäkin vielä. Tässä alkaa nurkkaan ahdistettu miesparka olla lujilla, kun se vanha teoria nopeimmasta siittiöstä ei pidäkään ehkä paikkaansa vaan naisen munasolu on varannut itselleen oikeuden valita siittiöistä se , joka sopii hänen geneettiseen profiliinsa parhaiten. Epistä sanon minä.

 

"Hur väljer vi egentligen vem vi skaffar barn med? Enligt en ny studie har kvinnans ägg själva en del att säga till om här.

John Fitzpatrick är docent vid Stockholms universitet och en av författarna till studien.

– Vi blev ganska överraskade när vi upptäckte att äggen faktiskt väljer mellan spermierna, och att de föredrar vissa mäns spermier mer än andras.

Ja, forskarna har alltså upptäckt att olika kvinnors ägg attraherar vissa mäns spermier mer än andra mäns. När mannens spermier är inom ett par centimeter från sitt mål i äggledaren, vägleds de av kemiska substanser som utsöndras av follikelvätskan som omger kvinnans ägg. I studien jämförs follikelvätska och spermier från sexton par som genomgick fertilitetsbehandling. Kersti Lundin, laboratoriechef på Sahlgrenska universitetssjukhuset, har läst studien.

– Jag tycker de har gjort studien på ett bra sätt. De har gjort lite olika slags jämförelser. De har jämfört mellan två follikelvätskor från patienter samtidigt, och ett spermaprov, och så har de tittat på om spermierna simmar mer till den ena follikelvätskan än till den andra.

John Fitzpatrick menar att det egentligen är äggen som väljer, eftersom det är de som har möjlighet att vara kräsna i verkligheten. I ungefär hälften av fallen föredrog kvinnans ägg partners spermier, och i andra hälften spermier från en annan man. Eftersom studien använder follikelvätska utan ägg, säger Kersti Lundin att det inte går att säga vad resultaten kan innebära för behandlingen av ofrivillig barnlöshet.

– Det är ju inte så att de kommit fram till någon slags behandlingsmetod eller så, men det skulle i alla fall kunna innebära på sikt en förklaring till vissa infertilitetsorsaker. Det är ju så att ungefär en tredjedel av alla patienter, där vet man inte varför de inte kan få barn, säger Kersti Lundin."

 Kristofer Ditt

 

 

 

Luin Seuran mukana tulleesta Muumi- kalenterista syyskuun kohdalta ohjeita kierrätyksestä, etten käyttäisi liian lyhytikäisiä tuotteita enkä rasittaisi muutenkaan kuluttamisellani luontoa, ilmakehää.

Kuluttaisin siis harkiten, korjaisin enemmän ja ostaisin uutta vain silloin kun oikeasti tarvitsen.

Vaatteet ja tavarat kierrättäisin. Kierrätyskelvottomat tavarat hävittäisin asianmukaisesti.

 

 

No, kun on Kelan päivärahoilla pitkään elänyt ei tuo kulutusvimma ole päässyt oikein iskemään ja vaatteetkin aina ostettu kirpparilta jo vuodesta 2000. Joten siinä suhteessa olen ilmastovelvollisuuteni täyttänyt jo kauan ennen Greta Tuhnbergiä, joka vielä 2000 – luvun alussa lenteli vanhempiensa kanssa pitkin ja poikin maapalloa.

En ole omistanut autoa enkä lennellyt Thaimaaseen ja takaisin.

 

Kierrätyksen ongelmana on se, että kirjat, vaatteet ja muu rompe ei tahdo enää kelvata mihinkään, kun joka paikka alkaa olla täynnä. Autoton ei kaatopaikalle kamaa helpolla kuskaa.

Että näitä haasteita köyhällä piisaa.

 

Mutta sellainen ehdotus minulla olisi – presidentin on syytä kutsua nämä Hurstin leipäjonon köyhät ja muut köyhät Linnan itsenäisyyspäivän juhliin, koska hehän ovat jo 1990 – luvun lamasta asti olleet ilmastotaistelun etulinjassa eli ihan oikein sen taistelun veteraaneja, ihmisiä jotka ovat – ei tosin vapaaehtoisesti – mutta luopuneet kerskakulutuksesta toisin kuin ne monet, jotka nykyisin Lexuksen ratin takaa siitä paasaavat.

 

Että ei muuta Sauli kuin kutsukorttia väsäämään.

Että saat sinne Linnaan muitakin veteraaneja kuin ne iänikuiset vanhat sotaratsut.

 

Oletteko muuten nähneet pääministerin käsieleitä, kun hän puhuu. Ensin kädet nousevat kämmenet ylöspäin rintojen tasalle ikään kuin kohentelisivat rintsikoita, sieltä tipahtavat alas kämmenet sivuttain ja näitä sivuttain olevia kämmeniä hän sitten siirtää sivulle niin kuin avaisi jotakin tai levittäisin auki jotakin. Mitäköhän hän haluaa näillä eleillä viestiä? Tulee mieleen natsien heil- kädenkohotus, joka symboloi mitä symboloi. Jokainen kuvitelkoon mitä haluaa. Mutta älkää ajatelko moloa, jormaa tai muutakaan epäasiallista – pyydän.

 

Arttu Wiskari on kuulemma ravintoloitsija. Melkein kuulen korvissani, kun hän loitsii ravinnosta oikean makuista kädet vispaten ja suu loitsusanoja pursuten. Ravintoloitsija. On siinäkin käsite.