Johtaja nojautui taaksepäin tuolissaan ja käski Niemelän tehdä asian selväksi myös Jukkikselle ettei tarvinnut koko ajan rampata sitä väliä kuin mikäkin idiootti, sentään yliopistollisen koulutuksen saanut mies mitä hän yhtään oli kuullut.Sitten se nauraa virnahti ikävästi niin kuin ei olisi pitänyt mitään niin typeränä kuin aikansa kuluttamista jossakin yliopistossa.

            Niemelä ei saanut sanaa suustaan, suu oli sementtiä täynnä. Se tuli ainakin selväksi, ettei tämä käkkäräpää ollut turhaan aikojaan missä yliopistossa kuluttanut. Mikä lie peruskoulun vammauttama sielu.

            Johtaja rupesi haukkumaan Siekkisen toimistoa, se huusi että siellä oli töissä pelkkiä kallispalkkaisia tuhertelijoita joista kukaan ei näyttänyt osaavan tehdä mitään, Jukkiskin vain haaveili baskeri päässään suuresta sarjakuvapiirtäjän urasta ja jätti kunnon työt vähemmälle.

            Niemelä vaikeni kun ei osannut millään tapaa ottaa kantaa toimiston ammattitaidosta esitettyyn väitteeseen saati sitten kysymykseen työntekijöiden liian korkeista palkoista, hän ei itse ainakaan omasta mielestään harjoittelijana saanut liian isoa palkkaa, itse asiassa hänelle oli kaakelitehtaalla maksettu niiden koteloiden tekemisestä paremmin, pari kesää aiemmin uunimiehenä vuorotöissä palkka oli ollut huomattavan paljon parempi.Vaikka hän epäili että sitä työtä kiharapää tuskin olisi luonnehtinut kallispalkkaiseksi tuherteluksi tehtaassa, joka oli juuri modernisoimassa sekä tuotantoaan että tuotteitaan vastaamaan enemmän nykyaikaisen kuluttajan vaatimuksia samoin kuin tehtaan omistajien tuottovaatimuksia, mitä hän kesällä kahvihuoneessa oli huolestuneiden akkojen kuullut juoruavan samoin kuin siitä, että nämä italialaiset koneet antaisivat kenkää aika monelle, olivat sillä lailla ankaria poikia tekemään tulosta ilman ihmiskäsiäkin, kaiketi ministeri Taxell näin myös oli laskeskellut kun siellä kaakelitehtaan hallituksessa istuskeli asioista päättämässä samalla kun oli oivaltanut etteivät koneet lakkoilleet samalla lailla kuin ay-väki, hieroskellut käsiään yhteen jotta siinähän meni sitten kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

            Jukkiksen hän oli kerran ohimennen alkuaikoina kuullut puhuvan haaveistaan piirtää sarjakuvia, ihmetellytkin miksi se hänelle sellaisia porisi, oliko se kuullut hänen palkinnostaan, kirjoittamisesta, kuvitteli että hän sentään ymmärtäisi sen haaveita toisin kuin muut siinä ympärillä ja kun katseli kiharapään tyynen tyytyväistä ilmettä sen mulkoillessa häntä Jukkiksen haukkumisen päälle hän vähän käsittikin miksi tuo tyyppi oli alkanut hänelle sellaisia asioita porisemaan vaikka samalla oli alkanut tuntua siltä ,että hänestä ei ollut enää pelastamaan edes itseään siltä kusiselta paikalta johon hän näytti itsensä lykänneen.

            Mutta tämä käkkäräpää näytti halveksivan sellaisia taiteellisia ambitioita koska ne vain sotkivat selvää busineksentekoa, saatanan baskeripäät. Ja jollain tapaa Niemelä vaistosi, miten tuo käkkäräpää nautti hänen hölmistyneistä ilmeistään.

            Käkkäräpään naurunräkätys hiljensi hänet kokonaan, oli kuin jokin hänen sisällään olisi käpristynyt kyyryyn, ollut hiljaa mutta kädet nyrkissä, hiljaa mutta kädet nyrkissä…hän ei oikein tiennyt mitä hän kuvitteli tai näki, hän näki lähinnä tuon kädet niskansa taakse kiskoneen käkkäräpään jonka kasvoilla leijui omahyväisen tyytyväinen ilme niin kuin se kaikenmaailman baskeripäät haukuttuaan olisi suorittanut suurenkin uroteon, osoittanut asianmukaista halveksuntaa kaikille itsestään vähän liikoja luuleville kusipäille.

- Teet vaan sille saatanan baskeripäälle selväksi nää muutokset, se vielä sanoi ja antoi kiireisellä kädeneleellään ymmärtää, että palaver päättynyt, Niemelän sopi ravata tiehensä toimittamaan asiaa, luonnoksilla oli kiire niin että ei muuta kuin viestikapula käteen ja radalle ravaamaan, ei täällä jumalauta seisoskelusta maksettu. Eikä siitä kyllä maksettukaan, sen hän huomasi kun hän sitten sen onnettoman kirjapainon takia kävi Babarilta kyselemässä lomakkeiden teosta ja nämä kaksi seisoivat Babarin huoneessa nauramassa hänelle kuin pikkupojat, että pitäisköhän heidän kahden satakiloisen äijän vähän hyppiä tämän harjoittelijan päällä että alkaisivat hommat simahtaa – ja nauroivat niin hersyvästi omalle vitsilleen että hän häkeltyi sanattomaksi, nolostui kun ei keksinyt mitään nokkelaa vastaan, alkoi vain sitten takeltaa lomakkeista ja kirjapainon paperipulasta vaikka kuulikin korvissaan tuon naurun niin kuin he tosiaankin olisivat polkeneet hänet maan rakoon.

            Oliko hän silloin jossakin alitajun pelikentillä muistanut ne Tuikun puheet Ketosen tavasta kohdella alaisiaan, ottanut vähän niin kuin asentoa tuollaiseen nauruun että…että jos hän aiemmin oli ollut sitä mieltä, että Tuikku liioitteli niiden liikemiesten paskamaisuutta niin nyt siinä sitä vapauden ajan tuulahdusta haistellessaan saattoi vähän mielenpiteitään korjatakin toiseen suuntaan.

            Konttorissa haisi liima ja puu.Hallin puolelta kuului laikan tai jonkun muun surraava ääni kuin hammasta olisi porattu. Haalaripukuiset äijät siellä huhkivat, sen verran ovensuusta näki.Vanha aika junttasi työväenliikkeen hengessä kanikoppeja kasaan, hän neuvotteli näiden kanikoppien markkinointiin liittyvistä kysymyksistä johtajien kanssa eivätkä ne mitään kanikoppeja olleet vaan upeita, uljaita elaksoidusta alumiinista valmistettuja messukalusteita ja näyttelyrakenteita, joilla näytteilleasettajat saattoivat tuoda tuotteensa näyttävästi messuvieraiden katsottaviksi, laittaa kipponsa ja kuppinsa vitriineihin kuin kruununjalokivet, kohottaa telineille kuin voittopokaalit.Kanikopeista puhuminen vei ajatukset aivan väärään suuntaan, sai ajattelemaan liialla dödöllä kainalonsa ärsyttäneitä puku rytyssä ja mekot maikkareilla hikoilevia esittelijöitä jotka suu kestohymyyn laastaroituina koettivat kehuskella tuotteidensa paremmuutta, kotkottaa kopin hämäristä ohitsekulkevia messuvieraita hereille.Ei, niin ei saanut ajatella, piti keskittyä ylevään, uljaaseen ja upeaan, siihen miten noiden metallisten, hopeanhohtoisten putkien kautta aukeni kuluttajalle aivan uusi huomen, uusien tavaroiden mukanaan tuoma kirkastus kuin taivaaseenastumisen autuus, kirkkaus jota sopivasti kohdennetut valaisimet vain lisäsivät.Niin piti ajatella, sen hän oli jo ymmärtänyt tuon esitteen tekstiä väkertessään, se olikin melkein ainoa teksti jonka hän niiden parin ensimmäisen viikon aikana oli saanut aikaiseksi vaikka nyt tuon käkkäräpään naureskelua kuunnellessa mieliin alkoi kihotakin jokin ikävä, hänen tulevaisuuttaan koskeva assosiaatio, mahtaisiko tuollainen öykkäri pilkata hänenkin mahdollisia omia kirjoitteluyrityksiä samalla sapekkaalla tavalla jatkossa, naureskeli Erkon palkinnon voittajan surkeita teelmiä ja kehottaisi keskittymään olennaiseen eli kalusteiden uljaiden ominaisuuksien kehuskeluun.

            Tulisi vittuilemaan, että eikö se kunnon työ taiteilijalle maistu, että eikö meikäläinen muka oo mittään tommosen neron eessä.Ja näin. Pelkkä mielikuva sai vitutuksen käppyrät kohoamaan kohti takaraivon kiihdytyskeskuksia.

            Jaksamatta kuitenkin perehtyä enempiä moiseen ikävään tulevaisuudenvisioon hän lähti loikkimaan takaisin toimistolle.Jukkikselle olisi vähän asiaa ja siinä Kansankadun yli loikkiessaan ja vanhaa meijerin punatiilistä rakennusta tuijatessaan hän tuli taas vilkaisseeksi tuota suoraa jota nuorena oli polkenut, aurinkoisena elokuun päivänä se kyllä näytti ihan erilaiselta kuin muistoissa, missä se aina oli ollut tuulinen, pitkä   ränni sylkemässä jäistä makuaan päin naamataulua, pitkät kuorma-autot lastauslaitureiden edessä väisteltävänä ja mitä kaikkea siinä olikaan ollut…kyllä siinä varmaan nuoren miehen mieltä oli puristeltu ja itsekurin kuminauhaa venytelty kun siinä oli vintannut menemään loisteliaat tulevaisuuden visiot mielessään…