Hakonen laittoi kynän taskuunsa, joi tuopin tyhjäksi.Ahmed tuskin sellaisista laitoksista tiesi, se oli vain onnellinen siitä että oli saanut pitää jalkansa.Niin että mitä siinä saattoi sanoa – tervetuloa Suomeen, kylmä täällä kyllä on.Ehkä ihmisetkin vähän koleanpuoleisia joissain paikoin.Jollain lailla hän tajusikin, millaista se saattoi olla – paeta sotaa henkensä kaupalla toiselle puolen maapalloa ja sitten joutua siellä vailla kotimaata paikallisten kiilusilmien ja kaiken maailman nahkapäiden vihan kohteeksi.Puolet niistä koulukodin jätkistä olisi varmasti potkineet tuollaisen Ahmedin hengiltä jos olisivat vähänkin saaneet asiaan aihetta,sen verran rankkojen mankeleiden läpi niitä oli pienestä pitäen kiskottu.Mutta minkä hän sille mahtoi.

                      Ulkona kadulla hänelle palasi mieleen Sirpan miehen juttu siitä miten se oli Somaliassa istuskellut kyllästyneenä parvekkeella rustaamassa yhtä postikorttia viikon, valtameren rannalla ollut hotelli oli pyyhkiytynyt yhden hyökyaallon voimasta kokonaan mereen.Hakonen koetti kuvitella miltä näytti hotelli joka humpsahti äkkiä mereen, oliko se isokin.Sirpan mies oli kapakassa valitellut, että se oli ollut kuolla tylsyyteen Somaliassa kun ei ollut ollut mitään muuta tekemistä kuin litkiä olutta ja kuivata hikeä.Hakosesta siirtomaaelämässä oli myös varjopuolensa, mahdettiinkohan sitä sitten kutsua siksi valkoisen miehen taakaksi.

                      Entä jos tulisikin ero.Niin monta kertaa kun vaimo sitä oli jo aikonut.Mitä hän sitten tekisi.Menettäisi kaiken sen mille elämää oli melkein kymmenen vuotta rakentanut, perheen ,tyttären, kaiken.Niin kuin tuo tumma somali oli menettänyt ja vielä jalkansa siihen kaupan päälle.Auttoiko se panemaan asioita oikeisiin suhteisiin.Tai niiden koulukodin häiriköiden näkeminen.Että huonomminkin voisi olla.Jotain omaa piti olla että sen kesti, ajatuksen erosta.Jotain sellaista joka oli hänen omaansa, sellaista joka oli vain häntä itseään varten, ei lapsia, ei vaimoa eikä ketään muutakaan varten, vain häntä itseään.Sellaista hän tarvitsi jaksaakseen, hän oli lapsesta saakka nähnyt liian monta isää jotka lähtivät kävelemään, katosivat kuin pierut Saharaan. Hän oli joutunut tottumaan liian moneen pettymykseen ja kestääkseen seuraavan mahdollisen pettymyksen hän tarvitsi jotain mistä pitää kiinni, jotain sellaista joka kantoi silloin kun kaikki muu petti. Jotain mihin turvata jos niin kävisi ettei muuttuisi liikaa samanlaiseksi lapselliseksi sössöttäjäksi, tukehtuisi omaan avuttomuuteensa ja jollain lailla hän tunsi sillä hetkellä ymmärtävänsä tuota tummaa miestä, jossakin siellä lapsekkaan puhetavan takana asui valtava raivo, viha ja kuka sen tiesi mihin sellaistakin tunnetta saattoi käyttää jos tarve vaati. Jokin sellainen ajatus siinä pyöri mielessä kun käveli keskustan ihmisvilinässä.Niin kuin olisi itsekin joutunut muuttamaan maapallon toiselle puolen ilman perhettä.Näkisi kaiken uutena ja vieraana, olisi eronnut mies, yksin, halveksittu, häpeissään, raivoissaan, ihmiset katsoisivat pitkin nenänvartta, pitäisivät ehkä juoppona, kelvottomana ihmisenä, uhkana. Niinpä hän ajatteli että voisi vaikka ruveta piirtämään ja maalaamaan, hän oli sitä niin monesti haikaillut.Opettelisi, oppisi tuntemaan itseään, seurustelisi ikään kuin vain itsensä kanssa, olisi edes sen pienen hetken äärettömän itsekäs, unohtaisi kaikki roolit, kaikki näytelmät joita ihmiset näyttelivät, tuijottaisi pensseli kädessään oma sisintään ja katsoisi mitä sieltä tulee ulos, kaivelisi sitä kuin paskakaivoa tai mitä ikinä se olikaan. Näkisi nuo kaikki oululaiset tollot aivan uudella tavalla, piirtäisi ne itselleen uusiksi, vitut välittäisi siitä mitä ne hänestä ajattelivat.Ostaisi vaikka tussit, olihan hän sillä yhdellä kurssilla jo piirrellytkin kun oli sitä uutta muistiinpanotekniikka pitänyt opiskella, istuisi vaan pöydän ääressä kuin pikkupenikka ja piirtää tuhertelisi miten päähän pälkähtää.Ajatus piristi.Hän kiitteli mielessään Ahmedia joka tietämättään oli antanut hyvän idean, paskat hän Utrioista ja muista käkättäjistä, viisastelkoot hänen puolestaan mitä halusivat, kai niillä siihen tarpeensa oli.

                      Sen hän tekisi.Niinpä hän suunnisti kävelykadulta suoraan kirjakauppaan, ajatteli että iso lehtiö sen piti olla ja tussit tai puukynät ehkä sittenkin, otti molemmat, maksoi ja käveli kadulle, tunsi tehneensä jotain tärkeää.Päässä kihelmöi mukavasti.

 

 4.

 

Meri oli siinä, iso ja sininen…hän suttasi kaikki siniset mitä puuväreistä löytyi..

aaltojen piti olla julmetun isoja..sellaisia jotka olivat nielaisseet kitusiinsa kokonaisen hotellin…päässä rupesi huippaamaan kun kuvitteli sen aallon kokoa…

jättiläisen kita joka ahmaisi suihinsa tuon tylsistyneen valkoisen miehen..ei, se olikin Ahmedin nyrkki johon se puristi sen piruparan kuin pienen hyttysen…siihen se tuli…tumma mies ja iso nyrkki…vaaleanpunainen iho kuin lapsella…kaikki pyöri mukavasti päässä ja hän suttasi tumman miehen meren rannalle ja se puristi tuota pientä nyrkissään, mutisi outoja sanoja joista ei saanut selvää mitä kieltä ne olivat.Ehkä se sössötti kuin pikkulapsi joka opettelee puhumaan.

meren sisään ruskeapuinen romahtanut hotelli, pelkkiä pirtoja puuntynkiä

lasi, aurinko…

Sitten hän sai päähänsä että sinä iltana voisi soittaa taas vaimolle ja tytölle, ehkä nyt menisi paremmin kuin pari päivää aiemmin eikä tulisi taas jotain älytöntä riitaa jostakin ikivanhasta asiasta. Vaikka joskus kyllä tuntui että vaimon kanssa puhuminenkin oli yhdenlaatuista miinakentällä kulkemista.Koskaan ei tiennyt milloin se räjähti viimeisen kerran.Mutta hän oli valmis.Hakonen katseli piirtämäänsä ja nosti punaisen värikynän silmien tasalle: ase sekin oli kun oikein käytti.