Kun tuossa olin sinne metsälenkille lähdössä pyysi Eeva minua viemään  kirjeen laatikkoon.

- Laatikkoon, vähän ihmettelin, kun olin kirjoittamisen takia keskellä semanttista viidakkoa sanojen sävyjä tsekkaamassa.

- Niin laatikkoon, Eeva vähän jo ärtyi kuin olisi jollekin vähä-älyiselle puhunut.

- Niin laatikkoon, se vielä tiuskahti ja minähän sain siitä syyn ruveta saivartelemaan oikein urakalla, että no minä tipautan sen laatikkoon, onhan tuossa pihalla laatikoita, pudotan sen sinne ja sitten kun kysyt, että mihin laatikkoon ja pudotitko sanon, että jotain siinä luki sekajätteestä.

Laatikko kuin laatikko.

Ei se kauhean vihainenkaan ollut, kun on jo tottunut tähän minun verbaalierotiikkaan.

Ja syynsä siihen on. Kun maailmassa on kaikenlaisia laatikoita.

Pahvilaatikoita. Postilaatikoita. Keräyslaatikoita. Jätelaatikoita. Romulaatikoita. Muuttolaatikoita jne jne.

Että jos kirjoitan tien vieressä olevasta laatikosta se saattaa lukijassa herättää kummastusta ellei kontekstista selviä mikä laatikko. Tai ellei kirjoita jotain salapoliisiromaania tyyliin laatikon arvoitus.

Niin että laatikoilla toki on väliä.

 

Laatikosta muistui mieleen Eeva-Liisa Mannerin runo, missä asiakas menee kauppaan ostamaan hedelmän. Myyjä tuo banaanin jne mutta ei kelpaa, koska asiakas haluaa hedelmän.

 

Vaikka kyllähän minä tiesin, mihin laatikkoon kirje viedään.

Tosin unohdin sen sitten postittaa kuitenkin.

Meni K-kaupasta tullessa aikaa, kun odotin pääsyä käsienpesuun. Yksi nainen siinä touhusi, kuivasikin kädet altaan äärellä, sitten piti vielä vilkaista peilistä, että kehtaa siinä petolinnun perseellä kauppaan mennä.

Toi loppu tais olla vähän rumasti sanottu.

Mutta siinä se kirje pääs unohtuun reppuun.

Että  näin.