Niemelä tuijotti käsi poskella viran vakituisen haltijan seinälle laittamia perhekuvia – äiti kolmen lapsensa kanssa hymyilemässä kuvaajalle, vaaleatukkainen pieni poika yksin omassa kuvassaan. Yksi museon tutkijoista, lapseton sinkku oli juorunnut hänelle ylhäällä kahvihuoneessa, että viran haltija oli jo toista kertaa naimisissa ja sen uudella miehellä oli itselläänkin kolme lasta. Niemelä laski, että yhteensä niillä sitten siinä uusioperheessä oli kuusi lasta. Hän oli naisen sijaisena sen äitiysloman ajan. Kuvat herättivät hänessä hämmentyneitä tunteita – oma vaimo oli muuttanut lapsen kanssa etelään elokuussa ja jättänyt jälkeensä pelkkiä syytöksiä siitä, miten kelvottomana miehenä se Niemelää oikein piti, se ei olisi voinut kuvitellakaan tekevänsä Niemelän kanssa toista lasta.Pelkkä muisto vaimon sanoista nostatti happamen maun suuhun.

                      Niemelä haukotteli. Arkistossa ei oikein ollut mitään tekemistä, kevään hän oli kuluttanut kirjoittamalla graduaan puhtaaksi. Toukokuussa olivat tulleet maisterin paperit ja kesäkuussa vaimo oli ilmoittanut muuttavansa, se oli saanut pienestä etelä-hämäläisestä kunnasta viran..

- Niin siinä nyt kävi, se oli sanonut jotenkin vaisun ja alistuneen kuuloisesti kun oli istuttu museon edustalla penkillä kesällä ja se oli kertonut asiasta. Niemelä oli ollut niin väsynyt gradun vääntämisestä ettei hän oikein ollut jaksanut edes reagoida vaimon sanoihin. Ei se eropapereita vielä ollut lähettänyt mutta sitä kai se sitten mietti.

                      Isot tummanharmaat metallikaapit tuijottivat Niemelää kuin pystymättä antamaan vastausta pään sisällä velloviin levottomiin kysymyksiin.Niemelä pyöritteli kynää kädessään, katseli punaisen Barkerin sileää ja uurteista pintaa, antoi etusormen kosketella kynää, laittoi sen sitten takaisin pöydälle, mietti rupeaisiko taas katselemaan arkiston valokuvia. Kuvia katselemalla sai ajan kulumaan – hän oli niitten kahdeksan kuukauden aikana löytänyt paljon omiin lapsuus – ja nuoruusmuistoihin liittyviä kuvia paikoista, joiden olemassaoloa ei olisi enää muuten muistanutkaan.Uudestakadustakaan hän ei ollut muistanut, että silloin 70-luvulla sitä olivat reunustaneet pitkät vanhojen puutalojen rivit.

                      Äkkiä puhelin soi. Niemelä säpsähti.Hänelle soitettiin arkistoon harvoin.

                      Yläkerran keskuksenhoitaja ja kanslisti soitti ja kysyi, että saattoiko se lähettää yhden asiakkaan sinne alas arkistoon. Niemelä naurahti mielessään, asiakkaita kävi niin harvoin että niistä ei kovin kummoista jonoa saanut aikaiseksi.

- Lähetä vaan.

                      Arkisto oli kerrosten välissä ja muutaman kerran Niemelä oli koettanut miettiä ,mikä huone se aikoinaan oli mahtanut olla silloin kun rakennus vielä hänen nuoruudessaan oli palvellut kirjastona. Hän ei osannut kuvitella mitä tarkoitusta varten se huone siinä oli ollut. Arkistoon tultiin kolmannesta kerroksesta kolisevia ritiläportaita. Niemelä nousi tuolistaan kun kuuli portaiden kolinan, meni avaamaan lukossa olevan oven. Kanslisti oli saattanut asiakkaan ovelle asti. Niemelä vilkaisi tummatukkaista laihaa naista ja haistoi sen parfyymin miedon tuoksun, se sai taas vaimon hetkeksi palaamaan mieleen ja tyttären, joka syksyllä oli aloittanut koulussa ensimmäisellä luokalla. Päässä pyöri kuin sotkuinen lankakerä.

                      Ovella seisova valkoista muovikassia kädessään roikottava keski-ikäinen mies näytti kuin väärään paikkaan eksyneeltä. Niemelä peräytyi miehen edeltä takaisin omaan konttorituoliinsa, istahti alas. Mies käveli kasseineen poikittain hänen työpöytäänsä olevan toisen pöydän eteen ja nosti mukanaan tuomansa muovikassin pöydälle.

- Tulin näitä mummon kuvia näyttämään, se sanoi epävarman kuuloisesti.

                      Miehellä oli vaalea lyhyt pusakka, käsi pyrki pusakan taskuun ja haeskeli sieltä paikkaansa samalla kun toinen käsi keskittyi viittoilemaan pöydällä olevaa muovikassia. Muovikassi näytti tyhjältä.

- Tai siis isoäidin kuvia, pusakkamies sitten korjasi sanomisiaan aivan kuin hänen ilmeensä olisi ollut niin tyly että sen oli pakko heti ottaa virallisempi linja sanomisiinsa. Miehen selkäkin näytti suoristuvan, Niemelä ajatteli että Suomen kaikki selkävaivaiset olisi ehkä kannattanut tuoda sinne rankaansa suoristelemaan, toisaalta huvitti kun se hänen tai sitten jonkun muun syyn takia oli alkanut muuttelemaan mummoaan heti kättelyssä isoäidiksi. Mummo oli kyllä hänestä kuulostanut paremmalta, jotenkin herttaisemmalta, isoäidistä tuli mieleen lähinnä telaketjutankki joka vyöryi yli suu puhkuen pyhää vihaa ja raivoa.

            Pusakkamies otti kassista kuvia kourallisen ja levitteli niitä pöydälle ilman sen kummempia pyyntöjä. Hän rullasi jaloilla potkimalla tuolin pöydän viereen, kurotti käteensä yhden kassista ulos tupsahtaneen kuvan ja huomasi katselevansa rusahtavareunaista pahvipohjalle liimattua henkilökuvaa jostain 1800-luvun loppupuolelta. Samoja kuvia olivat arkiston monet pahvilaatikot ja ruskeisiin paksuihin voimapapereihin käärityt porvarisperheiden albumit pullollaan.

            Hetken aikaa vanhan todellakin isoäitimäisen myssypäisen naisen kuvaa katseltuaan hän laittoi kuvan takaisin pöydälle, vilkaisi muitakin samanoloisia kuvia ja sitten miestä kuin selitystä odottaen. Oliko mies aikeissa lahjoittaa kuviaan museolle, monet niin tekivät vaikka useinmiten kuvat olivatkin uudempia, 50-luvun postikorttikuvia kaupungista, kuvia joita joku oli löytänyt ehkä vanhasta pahvilaatikosta vintiltä tai sitten värillisiä 60-luvun lomakuvia, joitten värit olivat jo tuon edesmenneen ehkä onnistuneenkin loman kunniaksi alkaneet haalistumaan ja saivat rannoilla tai milloin missäkin seisoskelevat ja onnellisesti hymyilevät ihmiset näyttämään siltä kuin jokin elämää suurempi voima olisi lopullisesti  pyyhkimässä niitä pois maailmankartalta.

            Perhepotrettia siinä näytti olevan, siloposkista pulisonkiäijää kuin suoraan poliisin rikosrekisteristä, ryhmäkuvia, kaikki jostakin edellisvuosisadan lopulta jolloin parempi väki siinäkin kaupungissa oli alkanut otattaa itsestään tuon uuden hullutuksen mukaisia kuvia kaupunkiin perustetuissa studioissa ja valokuvaamoissa.

            Hän rullasi taas tuoliaan taaksepäin ja otti kasvoilleen ilmeen jonka kuvitteli kuvastavan virallista mutta vähän ihmettelevää suhtautumista miehen esittelemiin kuviin.Mistä oikein oli kyse.

            Mies ryki kurkkuaan selvemmäksi käsi nyt oikeaoppisesti suun edessä niin kuin hänelle ja varmaan sillekin oli jo kansakoulussa opetettu: tärkeintä oli etteivät bakteerit päässeet leviämään pisaratartunnalla, nuo pienet näkymättömät salakavalat otukset.Äiti oli niitä aina hänen lapsuudessaan nimitellyt pasiliskoiksi.Pusakkatakki alkoi selittää olleensa niistä kuvista neuvotteluissa paikallisen sanomalehden, Kalevan kanssa, lehti kun oli tekemässä historiikkiaan ja tuota historiikkia tehtäessä oli käynyt ilmi, ettei lehdellä ollut yhtään nuoruudenkuvaa perustajastaan, sillä nyt sitten oli sattunut mummun peruina sellaisia kuvia olemaan tästä kyseisestä suurhenkilöstä. Pusakkamiehen kasvoilla lainehti jotenkin yhtäaikaa vaatimatonta tekevä ja omaa erinomaisuuttaan piilotteleva ilme.  Niemelää alkoi  huvittaa tuo mummoparka, joka vähän väliä vaihteli identiteettiään herttaisesta mummelista tankkimaiseksi jyräksi ja takaisin.

            Se nosti pinosta yhden kuvan ja näytti sitä hänelle, ilmeisesti kuvassa oli nyt sitten juuri tämä historiikin sivuille kaipaileva lehden perustaja.

            Kuvassa hieman pulleaposkinen paksukalloinen äijä tuijotti Niemelää tärkätyt takinkaulukset ylhäällä kuin yleinen syyttäjä potentiaalista rikollista.Miehen kaulaa koristi ajan tavan mukainen rusetti ja kulmakarvat näyttivät pöyheiltä kuin Breznevillä, ilme oli vakavan juhlallinen ja vähän julmakin aivan kuin tuon silloin uuden teknisen laitteen, kameran edessä olisikin pitänyt näyttää juuri tuollaiselta. Ehkä ihmiset olivat syvällä primitiivisen sielunsa sopukoissa pelänneetkin tuota ihmevekotinta, joka jonkun herra ties minkä kemiallisen reaktion avulla vangitsi ihmisen kuvan jollekin ihmeelliselle aineelle ja sitten valokuvaajan, tuon taikurin omassa pimeässä huoneessa litkujensa keskellä tekemien loitsujen ja salaperäisiltä vaikuttavien puuhastelujen jälkeen tuo kuva äkkiä simsalabim muuttuikin näkyväksi kuvaksi ihmisestä itsestään, siinä oli jotain jumalallista, paratiisimaista, itse ukko ylijumala loihtimassa ensimmäistä ihmistä omaksi kuvakseen ollakseen tuntematta itseään taivaallisessa loistossaan itseään niin tolkuttoman yksinäiseksi.Mahtoi Jumalalla olla hauskaa kun se päivästä toiseen spatseerasi pitkin taivaan tantereita tuijaamassa alastomia luomuksiaan.Ehkä ihmiset olivat vielä pelänneet sitäkin, että tuo kuva jotenkin sieppasi niitten sielunkin vangikseen.

            Niemelä laittoi kuvan takaisin pöydälle. Vieläkään ei oikein ollut selvinnyt millä asioilla tämä isoäitinsä kuvia näyttelevä pusakkatakki oikein oli vaikka se oli ehtinyt jo näyttää kuvansa ja muuttaa isoäitinsä herttaiseksi mummokullaksi ja takaisin tankkimaiseksi isoäidiksi niin kuin ei oikein olisi tiennyt pitikö sen olla kiitollinen mummokullalle niistä kuvista vai kirota se alimpaan helvettiin, kun joutui noitten kuvien takia seisomaan milloin missäkin.

- Niin...tuota...tulin vähän kyseleen että mikä se niinku olis tämmösten kuvien niinku se hintahaarukka, mitä niistä vois niinku pyytää siltä lehdeltä...

            Mies vilkaisi häntä niin kuin sitä olisi hävettänyt puhua koko asiasta.

            Hintahaarukka sai sen kuulostaan television tulopoliittista kierrosta kommentoivalta toimittajalta.Niemelällä välähti äkkiä mielessä öinen painajainen:  kanaparan rypistelemässä sen kissan terävissä kynsissä kuin elävä ääneen kiljuva rupinen banaani.Haarukoi siinä sitten hintoja.

- Meinaan että kyllä ne semmosessa isossa   talossa yrittää tämmöstä tavallista jätkäpoikaa kusettaa, mies selitti ja näytti yrittävän kasvoilleen jonkinlaista myötätuntoa kerjäilevää ilmettä. Niemelä ihmetteli mistä pusakkamies oli saanut päähänsä, että jokin iso lehti tarkoitti automaattisesti myös sitä, että siellä aina kaupanteossa pientä ihmistä vedettiin objektiiviin niin että urea vaan seinissä lotisi.Ehkä joku saksalainen natsi olisi voinut selvittää moisen mysteerion kertomalla miten tavalliselle ihmiselle piti puhua aina niin, että sen ymmärsi eli selvää suomea. Niemelä ei kylläkään ollut varma oliko suomen kieli yhtään sen selvempi kieli kuin mikään muukaan kieli mutta pusakkamiehen ilme vaati keskittymään siihen, koska pusakkamies jatkoi juttuaan kertomalla ,miten se oli ollut ja itse asiassa jo käynyt lehden toimitusjohtajan, tämän Korkeakiven kanssa neuvottelemassa kuvista, oli siinä neuvottelujen ohessa kierrellyt johtajan seurassa painotaloakin katsomassa.

- Tutut jätkät vähän ihmetteli että mitäs se Sepe siellä toimitusjohtajan kanssa koneita pörrää tutkimassa, pusakkamies naurahti omalle muistikuvalleen ja jatkoi sitten että siinä oli sitten syöty lounaat ja sovittu jo sen Korkeakiven kanssa alustavasti hinnoista mutta hän oli vielä jättänyt kaupat tekemättä, oli päättänyt kysellä hintoja vähän muualtakin, oli kysynyt yhdeltä tutulta valokuvaajaltakin ja se oli käskenyt kääntymään museon puoleen.

            Niemelä ei oikein tiennyt pitikö Sepe itseään juonikkaana ja ovelana liikemiehenä, joka ei ainakaan antanut ison kirjapainotalon kusettaa itseään vai alkoiko se jo olla niitten mummokullan kuvien kanssa niin pyörällä päästään, ettei oikein tiennyt mitä tehdä. Niin kuin olisi saanut käsiinsä satukirjojen simsalabimaarteen ja huumaantunut näkemänsä kullan kimalluksesta niin tähtitieteellisiin fiiliksiin, ettei enää tiennyt kehen luottaa ja kehen ei.

            Niemelä näki sen sielunsa silmillä istumassa jossakin komeassa ravintolassa lounaalla itsensä toimitusjohtajan kanssa, koettamassa pitää yllä jonkinlaista keskustelua tämän arvokkaan itsetietoisen herran kanssa samalla kun arasti pälyili itselleen luultavasti outoa ympäristöä ja kuvitteli ehkä olevansa vaarallistenkin ihmisten kanssa tekemisissä, herrojen joilla ei mitään muuta virkaa tässä maailmankaikkeudessa ollutkaan kuin kusettaa tavallisia ihmisiä oikein urakalla.

- Se kuvaaja meinas että tosa viiden kuuden tonnin kieppeillä kappale niistä vois pyytää...

            Se viittoili pöydällä olevaa kasaa josta Niemelä äkkilaskemalla sai Sepelle mummonperintöä noin viidenkuudenkymmenentuhannen markan arvosta. Kelpasi sitä tytöntylleröistä isoäidiksikin nimitellä, hyvä ettei mennyt hautaa raapimaan auki ja halailemaan mummoparan maatuvia jäännöksiä.

            Niemelä nyökkäsi Sepen pitkälle porinalle ikään kuin varmistaakseen, että se nyt varmasti oli koko asiansa saanut sanottua ja alkoi sitten itse vähän epävarmasti ja sanojaan tapaillen selittää, että hän ei oikeastaan sijaisena ja arkistonhoitajana tiennyt tällaisista asioista eikä osannut arvioida kuvien hintaa tai sitä mitä niistä oikeastaan voitaisiin maksaa.

            Sepen kasvoille valahti epäuskoinen ja pettynyt ilme.

            Niemelä kuuli oman puisevan äänensä ja oli ymmärtävinään miksi tavalliset ihmiset pitivät omituisia pitkiä koukeroisia lauseitaan laususkelivia virkamiehiä lähinnä kummajaisina, joitten puheita tulkitsemaan tarvittiin aina jokin arabian kielen osaaja.Mutta muuten sitä asiaa ei voinut selittää.

            Kun hän ei muutakaan siihen hätään keksinyt hän alkoi kaivella laatikosta ruskeita kuvien säilyttämiseen tarkoitettuja kuoria ja selitti Sepelle, että nuo arvokkaat kuvat voisi ainakin laittaa sellaisiin pusseihin, säilyisivät paremmin. Niemelä otti pöydältä valkoiset pumpulihanskat ja alkoi sujautella kuvia pusseihin ja selitti samalla, miten kuvat säilyivät paremmin sellaisissa pusseissa eikä niihin tarttunut lika eikä pöly, joka niin kovin helposti haurastutti kuvat piloille.

            Niemelästä tuntui, että hänestä oli tulossa pelle mutta pitihän hänenkin jotenkin yrittää säilyttää arvovaltaansa, kun tajunnut kuvien hintahaarukoista hölkäsen pölähtävää.

            Sepe tuijotteli pöydällä vielä lojuvia kuvia kuin olisi pelännyt että tuon sen niin arvokas aarre murenee äkkiä pelkäksi pölyksi ja tomuksi sen silmien edessä: - Niin...niinhän se on...oikein..enpä oo tuota tullu aatteelleeksi..laita vaan...se puhua takelteli ja katseli häntä kädet selän takana ristissä kun hän varovaisin kädenliikkein ja kuvan kerrallaan valkoiset pumpulihanskat kädessään sujautteli sen isoäidin kallisarvoista perintöä rapiseviin pusseihin ja pinosi sitten kuvat siistiksi pinoksi pöydälle.

            Hetken aikaa Sepe näytti siltä kuin olisi ollut valmis ottamaan vaikka asennon jos hän sellaista olisi sattunut sille karjaisemaan.

- Minä voin soittaa johtajalle...Niemelä sitten keksi.

            Hän rupesi vääntelemään numeroita ja kun sai johtajan yläkerrasta kiinni selitti sille asian asiakkaasta, joka oli tullut kyselemään kuvien hintoja.Johtaja sanoi ettei sellainen hinta-arviointi oikeastaan kuulunut museon tehtäviin, joku antikvariaatti ehkä olisi voinut auttaa mutta pyysi kuitenkin Mikkolaa lähettämään asiakkaan sen juttusille.

            Niemelä laittoi luurin takaisin kannikkeiiinsa ja sanoi Sepelle, että tämä voisi mennä yläkertaan kysymään johtajalta vielä asiasta, se hänet alakertaan opastanut kanslisti voisi kertoa missä johtajan työhuone oli.

            Sepe laittoi kuvat pusseineen takaisin muovikassiinsa ja hän saatteli sen ovelle, näytti että samat portaat takaisin ylös ja käytävää pitkin toimistolle.

 

2.

 

            Sepen lähdettyä ja portaiden kolinan laannuttua Niemelä katseli taas valokuvia seinällä.Illalla hän oli soittanut kioskista vaimolle mutta se oli mennyt riitelyksi.Vasta puhelun loputtua hän oli muistanut ettei ollut puhunut tyttären kanssa mitään.Se harmitti.Sitten hän ajatteli taas untaan.Mitähän se kana oikein siinä kuvasti tai se kissa joka tuntui kynineen kanaa elävältä.Äiti ja Saara eivät olleet olleet kovin hyvissä väleissä.Ehkä siinä oli jotain siitä.Oksennuksen tunteen hän kyllä aamulta muisti hyvin.

            Sitten Niemelä keksi mennä katsomaan arkistokaapin kortistosta mahtoiko olla totta, ettei museolta todellakaan löytynyt kuvaa noin huomattavasta henkilöstä.Hän penkoi kortteja.Ei sitä löytynyt.Se tuntui jotenkin omituiselta, melkein kuin virheeltä.Hän kolautti harmistuneena laatikon kiinni.

            Sitten hän soitti taas johtajalle.Hän ei oikein tiennyt miksi häntä oli äkkiä niin kovasti alkanut harmittamaan se ettei tuon lehden perustajan kuvaa museolta löytynyt.

            Niemelä kysyi oliko aivan totta ettei museolta löytynyt ensimmäistäkään kuvaa näinkin tärkeästä henkilöstä, sentään Kalevan perustaja.Niemelä kertoi jo penkoneensa kortiston mutta sieltä ainakaan ei löytynyt merkintöjä että kuvaa olisi olemassa.

- Jos kortistossa ei ole tietoja niin sitten sitä ei ole, johtaja sanoi ja muisteli tuon perustajan aikoinaan toimineen kaupungissa ennen lehtialalle siirtymistään kansakoulun opettajana.

            Niemelä laittoi luurin takaisin paikoilleen ja jatkoi nuokkumistaan. Kuva-arkisto oli keväällä ollut hyvä työpaikka gradun tekemisille, hän oli voinut päivällä kirjoitella töissä pitkän pätkät alustavaa tekstiä jota hän sitten illalla kotona keittiössä sakean tupakansavun keskellä oli kirjoittanut puhtaaksi. Ei olisi koskaan uskonut, että vähän yli sadan liuskan paukuttaminen kolmosvälikkeellä saattoi sitten kaikkinensa kuitenkin viedä koko talven. Toukokuussa viimeisiä rivejä vedellessään hän oli ollut jo niin väsynyt, että Turussa tekelettä  yliopistolla professorille näyttämässä käydessään hän tuttujen kanssa saunassa oli ehättänyt ottaa vain pari paukkua viskiä ja sammunut muistamatta itse koko asiaa, herännyt aamulla Karppisen kämpiltä ja saanut kuulla, että hänet oli käytänössä pitänyt kantaa autoon ja viedä jonnekin nukkumaan.

            Silmien ummistaminen tuntui hyvältä; uni palaili mieleen. Kissa...kana...terävät kynnet...raapiminen...rupinen banaani ku kyrpä joku siis..mikä lie whatever....Äkkiä hän havahtui, kun muisti että yläkerrassa kirjastossa hän oli nähnyt yhden vanhan kansakouluhistoriikin.Samassa hän säntäsi pystyyn: saattoihan olla että siinä historiikissa olisi kuva tuosta miehestä. Hän ei oikein tiennyt miksi hän sitä sitten alkoi äkkiä penkoa. Sepellähän oli jo se kuva, mitä hän oikein asiaan enää sekaantui mutta häntä kiusasi vain ajatus siitä, että saattoiko tosiaankin olla niin ettei noin tärkeä henkilö olisi omassa turhamaisuudessaan jättänyt jälkeensä yhtään valokuvaa, joista varmasti yhden olisi pitänyt päätyä museollekin. Kuvia siellä kyllä oli. Tuhansia kuvia joita hän niitten sijaisuuskuukauksien aikana oli ehättänyt katsella liikaakin.

            Hän lähti harppomaan kolisevat ritiläportaat ylös kirjastoon, kääntyi ylhäällä heti oikealle ja meni  katsomaan historiikkia.Ja bingo - siellä se Sepen juuri äsken näyttämä pulleaposkinen mies seisoskeli oululaisten kansakoulun opettajien 1800-luvun lopun ryhmäkuvassa  tosin nyt iloisempi ilme kasvoillaan. Niemelällä alkoi poltella näpeissä.Jotenkin tuli omituinen olo ja kävi mielessä, että mahtoiko kissalla olla samanlainen olo kun se hypisteli hiirtä näpeissään.Ja täytyihän sellaisen ihmisen olla kiinnostunut valokuavuksesta, uudesta teknisestä innovaatiosta kun oli ollut valmis perustamaan sanomalehdenkin, herranen aika, sehän oli ollut jo silloista teknologiakaupunkia niin kuin silläkin hetkellä kaupungista kovasti suunniteltiin, tehtiin kampanjoita ja muuta.

            Niemelä otti kirjan mukaansa ja lähti ottamaan toimistolle kuvasta kopiota. Jotenkin tuntui kuin tuo ajatus siitä, ettei museolla muka ollut kuvaa niin tärkeästä ihmisestä olisi loukannut häntä henkilökohtaisesti.Eihän sellainen voinut olla totta. Kopio kädessään hän sitten vei kirjan takaisin kirjastoon ja palasi alakertaan katselemaan tuota ryhmäkuvaa, jonka keskivaiheilla ylärivissä opettaja ja tuleva lehdenperustaja pullotteli poskiaan kuin olisi jo miettinyt missä muualla hän voisi elämänsä viettää kuin niitten armaitten kolleegoittensa kanssa jukuripäisiä oululaiskakaroita koulimassa.

            Niemelä katseli vähän väliä miehen kasvoja, pyöreäkalloista päätä jota peitti ohut tasaiseksi kammattu tukka.Viistot korvat sojottivat päälaesta kuin lepakon siivet.Siloposkisuus sai sen vaikuttamaan äidin pikku kultsulta vaikka brezneviläisen tuuhaeta kulmakarvat tekivätkin tuosta äidin pikku kultsusta vähintäänkin omaperäisen otuksen. Tuntui kuin mies olisi mietitnyt jo itselleen jotain muuta uraa kuin paikkaa siinä hikisen pienessä kansakoululuokassa puupäisten oululaiskakaroitten opastajana, ehkä sillä siinsi jo päässään visio uudesta ajasta, lehdestä missä se valistaisi vähän suurempaa joukkoa ihmisiä sanomalehdessään, tienaisi siinä sivussa rahaa ja jakaisi viisauden sanaa oululaisille kuin jumala joka korkeuksistaan on laskeutunut alas maahan puhumaan ihmisille uudesta ajasta.

            Ulkona museon pihalla talonmies keräili syksyn lehtiä maasta, hän moikkasi sitä vaisusti. Vaimon sanat kesäkuulta palailivat taas mieliin: - Näin tässä nyt kävi, se oli sanonut niin kuin olisi ollut joitenkin isompien voimien vietävänä, niin kuin olisi katsellut itseään sivusta, jakaantunut kahtia. Tupakanpoltosta oli tullut taas riitaa, vaimo sanonut että sitä oli aina hävettänyt töissä kun sen vaatteet olivat haisseet tupakalle, Niemelä ärtynyt tapansa mukaan moisista syytöksistä, hän ollut kevään aikana gradua tehdessään ehtinyt moista asiaa edes miettimään, saati sitten menemään ulos parvekkeelle tupakalle, vaimon puheet olivat tuntuneet vain aivan liiallisilta, olihan hänellä jumalauta ollut siinä gradussakin tekemistä kun viranomaisetkin silloin syksyllä, kun hän oli ilmoittautunut yliopistoon olivat vieneet häneltä saman tien päivärahat, hänhän oli päätoiminen opiskelija. Ei olisi kuulemma viety ellei hän typerys olisi mennyt itse asiaa toimistossa kertomaan.Uudessa työssä se viihtyi, työkaverit olivat mukavia ja johtajakin jotain muuta kuin ihmisiä terrorisoiva Elena Pudasjärveltä, kiirettäkään ei ollut niin paljoa kuin edellisessä paikassa. Niemelälle oli jäänyt mieleen vaimon kertoma uni. Unessa se oli ollut kallioisella saarella istumassa yksin, vesi oli ollut aivan kirkasta ja läpinäkyvää niin että se oli saattanut nähdä pohjaan asti ja jostain etäältä oli kuulunut saareen ohiajavien autojen ääni.

- Mulla oli siinä unessa oudon tyyni ja rauhallinen olo, se oli sanonut.

            Niemelälle oli tullut mieleen vaimon isän ja äidin mökkisaari Itä- Suomessa, ehkä se oli istunut siellä ja kuulostellut milloin sen isä ajoi kaupungista autollaan mökille.

            Sitten hän kiipesi takaisin arkistoon ja kävi tarkistamassa vielä kerran kortistosta, ettei lehden perustajasta kuvaa todellakaan löytynyt arkistosta. Tuntui kuin tuosta asiasta olisi alkanut tulla hänelle pakkomielle.Kuvaa ei löytynyt. Hän paiskasi kortiston laatikon turhan lujaakin kiinni. Totta se oli. Hän ei voinut käsittää asiaa. Niin paljon kuin siellä oli kaikenlaisia turpavärkkejä kuvattuna miten saattoi olla mahdollista, ettei niin eteenpäinpyrkivän ja kunnianhimoisen miehen kuvaa arkistosta löytynyt. Olisi luullut että sellainen mies liimailee omia kuviaan jokaikiseeen puhelintolppaankin, ainakin hän entisenä mainosalan ihmisenä olisi kuvitellut niin.Hänestä tuntui, että jossakin oli virhe, jotakin oli joltakin jäänyt huomaamatta, jokin pieni asia, jokin..Hänestä tuntui että hän alkoi olla kuin rikosetsivä murhaa selvittämässä, jossakin oli se johtolanka joka muilta oli jäänyt huomaamatta ja hän huomaisi kyllä sen. Outo kiihottunut olo alkoi nousta mieleen. Kissa repii kanaa, kuorii sitä kuin banaania...

            Hän meni takaisin tuoliinsa nuokkumaan ja antoi raukeiden silmien vajota umpee

            Niitten kahdeksan työssäolokuukauden aikana hän oli ehtinyt käydä läpi suurimman osan arkiston kuvista. Joskus hän oli kuluttanut koko päivänkin pelkästään katselemalla kuvia ja penkomalla niin kuvakaappeja kuin negatiivejakin ja niinpä hän nytkin antoi rauakeudien ajatusten käydä kaappeja järjestelmällisesti läpi kaappi kaapilta kuin johtolankoja tutkiva etsivä. Missä sellainen kuva voisi olla, aivan hyvin se oli voinut jäädä muilta virkailijoilta huomaamatta, jossakin siellä se kuva odotti häntä kuin eksynyt pikkupoika noutajaansa suurella torilla..Ilmassa alkoi olla suuren maalijuhlan tuntua. Ajatus kiihotti häntä. Kissa oli saanut banaaninkuorimisvimman päälle ja repi kanaa auki kuin kiljuvassa nälässään.Jossakin se kuva oli. Pakki kuskasi palloa pitkin laitaa, molke oli varomaton, reppu auki kuin reva levällään, tosta vaan kuti sisään...Ja hän tuulettaisi, veisi kuvan johtajalle, että olihan se täällä, te ette vaan löytäneet sitä mutta hänpä löysi sen.

            Sitten hän äkkiä muisti yhden takahuoneessa olevan pahvilaatikon, joka oli täynnä tunnistamattomia pieniä pahville liimattuja visiittikorttikuvia, 1800-luvun lopun käyntikortteja tavallaan. Ajallisesti ne sopivat juuri lehden perustajan nuoruusvuosiin, hän laskeskeli nopeasti mielessään ja nousi samassa innoissaan tuoliltaan ja kiirehti takahuoneeseen, avasi raskaan teräsoven, sytytti valot viileään ilmastoituun huoneeseen ja haki korkeitten valokuva-albumeita, laatikoita ja kansioita täynnä olevan metallihyllykön välistä, toiselta hyllyltä tuon pahvilaatikon, otti sen mukaansa, vilkaisi mennessään kosteusmittaria, sammutti valot ja palasi takaisin työpöytänsä ääreen laittamaan pumpuhansikkaita käteen ja alkoi selailla kuvia. Niitä oli satoja.  Mutta mysteerio oli ratkaistava, Jossakin tuolla pimeitten kujien sokkeloissa väjyi vaarallinen murhaaja, ovela ikävä kiero kissanainen joka uhkasi koko Gotham Cityä kieroilla juonillaan ja ahneella luonteeltaan, se halusi kaapata koko kaupungin valtaansa mutta Lepakkokaksikko oli valppaana ja varuillaan...

            Kuvat olivat pieniä, vähän tulitikkuaskia suurempia, hänen silmiensä ohi alkoi vilistä ihmsiä ja taas ihmisiä, miehiä ja naisia koreissa juhlavaatteissaan, valkoisia kauluksia naisilla, miehillä tummat puvut ajan mallin mukaan.Mutta hän keskittyi kasvoihin.Hän oli laittanut kirjaston kirjasta kopioimansa kuvan viereensä ja vertasi sen kuvan kasvoja laatikosta löytämiensä kuvien kasvoihin ja koetti painaa mieleen, mikä tuon opettajan kasvoissa oli sellaista joka erotti sen muista ihmisistä. Kissanainen oli saatava kiinni ja estettyä sen kierot juonet.

            Mikähän se tieteenala oli ollut joka aikoinaan oli tutkinut ihmistä juuri kallonmuotojen perusteella, se antorpologian haara jonka mukaan esimerkiksi neekerit kuuluivat alempaan rotuun juuri kallon muotonsa takia. Hän naurahti muistikuvalleen.Kaikkea sitä muistikin, niin kuin hän olisi ollut tekemässä jotain pahaa, suorastaan rasisti sillä menolla.

            Pää, kallon muoto, silmäkulmat, poskipäät, jostakin sieltä hän oli löytävinään niitä tärkeimpiä piirteitä, joita seurata kuvia selatessaan. Ihmisen pää tuntui hahmottuvan kokonaisuudeksi ja kuta tarkemmin niitä katseli sitä yksilöllisemmiltä kaikki alkoivat näyttää.Kuva kuvalta hän loikki eteenpäin, tuntui kuin verenkiertokin olisi vilkastunut pitkästä aikaa ja hän saanut uuden työpaikan sen tympeän arkistossa istuskelun sijaan, jotenkin tajusi Saaraakin sen uuden työn innostuksesta mutta sen enempää hän ei sen asiaoita jaksanut ajatella. Gotham City oli pelastettava.

            Ja sitten äkkiä hän tajusi, että siinä se oli. Tunne oli kuin maalintekijällä joka juuri näkee laukaisemansa pallon uppoavan molken taakse verkon perukoille.Voihan perse. Hän otti kuvan käteensä ja vertaili sitä kopiokuvaan. Sydän tykytti muutaman kiivaamman lyönnin.Hän vertaisi kuvaa valokopion kuvaan ja vaikka visiittikorttimies oli nuorempi ja siloposkisempi hänestä alkoi enemmän ja enemmän näyttää siltä, että juuri siinä oli lehden kaipailema miehen nuoruudenkuva. Kuvan perusteella oli kyllä vaikeaa arvioida miehen ikää, ehkä kaksikymmentä oli aika lähellä. Ehkä ihmiset siihen aikaan olivat näyttäneet ikäistään vanhemmiltakin, vakavammilta mutta muuten miehen piirteet olivat kovasti samanlaiset kuin opettajavuosina otetussa kuvassa. Hän tunsi äkkiä pakahtuvansa riemusta vaikkei vieläkään ollut sataprosenttisen varma siitä oliko mies juuri sama kuin siinä toisessa kuvassa. Hän haki laatikosta suurennuslasin ja alkoi katsella pienempää kuvaa sillä, tarkisti piirteitä aivan kuin ei sittenkään olisi voinut uskoa, että mies oli sama.Mutta kyllä se siltä näytti. Mitä hän nyt tekisi. Hän laittoi kuvan takaisin pöydälle ja huomasi miten pulssi oli edelleenkin normaalia kiihtyneempi.Rikos oli selvitetty. Roisto makasi siinä hänen edessään hilut kintuissa.Gotham City oli pelastetty ja kissanainen tuijotti häntä ilkeästi mulkoillen.

            Sitten hän väänsi johtajan numeron ja koetti nyt saada ääntään vähän rauhallisemmaksi, eihän hän nyt jumalauta halunnut kuulostaa joltakin yli-innokkaalta pikkupojalta joka juuri kuvittelee pelastaneensa Gotham Cityn. Johtajalle hän kertoi penkoneensa takahuoneen visiittikorttikuvia ja uskoi löytäneensä niitten seasta tuon lehden perustajan nuoruudenkuvan. Johtaja kuulosti kiinnostuneelta ja käski hänen tulla näyttämään kuvaa.

            Johtajan huoneessa hän ei ollut käynyt juurikaan sitten tammikuisen työpaikkahaastattelun. Hän muisti vieläkin sen helpotuksen tunteen kun oli saanut tietää saaneensa työn, syksyisen gradunteon aiheuttama totaalinen rahattomuus oli ohi. Vaikkei sekään Saaran lähtöä ollut estänyt. Johtajan selän takana taulussa höyrylaiva seilasi merta. Huone oli iso, turhan iso hänestä ja johtajan työpöydän taakse tuli matkaa. Hän laittoi kuvan ja kopio pöydälle ja koetti olla kihottamatta punaa poskilleen kun huomasi vieläkin olevansa kiihtynyt asiasta. Johtaja nosti kuvat ja katsoi, sitten se sanoi että kyllä tämä näyttää olevan Raappana, samannäköinen se on,samannäköinen....

            Sitten se katsoi häntä ja hänelle tuli pitkästä aikaa hyvä ja lämmin olo mieleen. Ensimmäisen kerran pitkään aikaan.Aploodeja maalintekijälle mutta johtaja ei näyttänyt olevan aploodituulella vaan totesi vain niukasti:

- Sinun täytyy sitten varmaan soittaa sinne Kalevaan...

- Kalevaan, hän hämmentyi äkkiä kun ei ollut muistanut koko muovipussimiestä moneen tuntiin eikä sitä mistä tuo vimmattu kuvanetsiminen oikein oli alkanut.

- Ne on kyselleet meiltä tuota kuvaa aikaisemminkin, johtaja sanoi ja kertoi minkänimiselle toimittajalle hän saattoi soittaa.

 

 

3.

 

Kiireisen oloinen toimittaja ei edes kiitellyt, kun se otti paperipussin ja kirjekuoreen laitetun kuvan jonka Niemelä sille toimiston edessä antoi.Popliinitakkinen keski-ikäinen mies.Niemelä selvitti sille kuvan laina-ajan ja milloin kuva piti palauttaa museolle, maksut tulisivat sen mukaan mihin kuvaa käytettiin. Toimittaja nyökytteli ja kun Niemelä katseli sitä rypylälasisen oven läpi menemässä museon vanhoja portaita alas juuri siinä kohtaa missä hän muisti aikoinaan olleen sen ison kaksirattaisen polkupyörän, jota hän aina poikasena oli käynyt katsomassa hänelle äkkiä tuli halu juosta tuon kusipään perään ja potkaista moista paskiaista perseelle.

            Olisi se voinut edes kiitos sanoa. Jos ei muuten niin sen perkeleen Sepen takia. Jäiköhän siltä nyt mummonperintö lunastamatta. Tais mummosta sittenkin tulla tankkimainen isoäiti joka jyräsi kaikki matalaksi.

            Niemelä meni kahville. Johtaja ja sotkamolainen rakennustutkija istuivat pöydässä miettimässä mitä Itä-Saksalle oikein nyt tapahtuisi kun Unkari oli avannut toukokuussa rajansa ja porukkaa virtasi maasta pakoon kuin uppoavasta laivasta.Uutiskuvissa ihmiset olivat kirmanneet kuin vasikat kevätlaitumelle verkkoaidan väleistä.

- Saattaa olla Honeckerin ja Itä-Saksan loppu…

            Tutkija ei osannut asiaa varmaksi sanoa, nauroi vain niin kuin aina että ainakin Keski-Euroopan teillä pölisi nyt Trabantin pakokaasun katku aika tiuhaan.Niemelä joi kahvia, vaimo palasi taas mieleen.Pakomatkoja oli monenlaisia.Miksi se sitä pudasjärveläistä esinaistaan olikaan haukkunut, Ceacescuksi.Mitenkähän niiden kävisi jos Itä-Saksakin romahtaisi.Elokuussa oululaiset nuoretkin olivat panneet mellakaksi ja hajottaneet Anttilan ikkunoita, nuoria oli ollut satoja kaupungilla.Kalevassa oli piirretty kaaviokuvia siitä miten armeija oli harkinnut joukon hajottamista vesitykeillä, poliisit olivat kulkeneet kaduilla hermostuneina susikoiria mukanaan.Hänen ikkunansa alla Heinäpäässä oli palanut yöllä kadulla amerikanrauta ja hän oli seisonut keittiössä pelkäämässä että koko auto räjähtää.Ajat tuntuivat erikoisilta.

 

4.

 

Sepe jysäytti häntä nyrkillä suoraan palleaan. Iskussa oli kissamaista notkeutta ja hän vähän ihmetteli kun se ei pusakka päällä ollut alkuunkaan näyttänyt miltään nyrkkisankarilta. Ilmat pamahtivat pihalle palleasta yhdellä hönkäisyllä ja hän putosi polvilleen nurmikolle museon eteen, tuntui kuin koko rakennus olisi ollut romahtamaisillaan.

- Vittu sää jätkä kusetit mua, se hönki tulemaan aivan naaman edessä mutta seisaaltaan niin että se alkoi näyttää pelkältä jättiläiseltä hänen silmissään.Tai sitten hän oli pikkulapsi joka tuijotti aikuisia kaukana ylhäällä korkeuksissaan.

            Palleassa poltteli ja hän puristi kaksin käsin mahaansa.

- Töitä minä vaan tein, hän koetti keksiä jotain itsensä puolustamiseksi heti kun sai vedetyksi vähän ilmaa keuhkoihinsa mutta Sepe kumartui ystävällisesti läpsäisemään häntä poskelle ja kehotti häntä tukkimaan turpansa ennen kuin siltä menisivät loputkin hermonrippeet.

- Niinhän ne perkele sannoo aina...kuskaavat uuniin ja tekevät töitä...herrat..herrat tekkee töitä...ja kusettaa jätkäpoikaa...

            Sitten hän näki jotenkin hämärästi Sepen selän takana koko museon hämärän pihan täynnä ihmisiä, niitä oli aivan mustanaan ja hän ihmetteli mistä ne oikein olivat tulleet, kuulosti siltä kuin ne olisivat vain kärsimättöminä polkeneet jalkojaan maahan. Maa petti hänen allaan, se olikin vain syvä monttu johon hän äkkiä putosi, tyhjä avaruus jossa hän lähti leijumaan kuin höyhen, hän leijui ja leijui kuin tuulessa yhä syvemmälle alas maan sisään ja kuuli korvissaan Sepen naurun, riekaleisia revittyjä valokuvasilppuja lenteli hänen ohitseen ja hän vain kieppui yhä alemmas ja alemmas...