Olin juuri paiskomassa pukukopin ovea kiinni jokaviikkoisen kuntosalirääkin aloittaakseni kun joku soitti.  Willem Tellin omenoita tulittava taistelukutsu  kaikui rytmikkäästi korviin kopin sisältä ja olin pakko aukoa lukko vaikkei niin olisi kiinnostanutkaan mutta saattoihan se olla Ylppö tai joku teatterin porukoista – tuottajan oli oltava aina tavoitettavissa jos tälle taiteelliselle väelle hätä tuli näin olin oman toimenkuvani sille syksyä määritellyt Mustan Haukan munasuojien kera.  Vaikka korvissa kyllä joku vinkui pahanilkisesti,että mikä minä oikein luulin olevani, joku suurikin tuottaja, Selinin veroinen stara. En tiedä oliko tuo ääni muistuma hörökorvan narsismipuheista vai juuri sen paljon lukemani kirjoitusoppaan kuvailema sisäinen ääni, joka meissä kaikissa alkaa kailottaa kun lähestymme jotakin tärkeää, kailottaa kuin apinanaamainen portinvartija, että mikä sää oikein luulet olevas.

 Niin kuin Mervi oli minulle lopuksi huudellut. Mikä, anteeksiantaivainen sielu, Dostojevskin idiootti joka ei todellisuudesta mitään tajunnut, ei osannut pitää varaansa. En tiennyt, olin tankannut moista viisautta yhdestä kirjoitusoppaasta vuoden päivät kuin mantraa, niin kuin päättäneenä vielä yrittää, en edes tiennyt mitä minä oikein yritin todistaa itselleni, sen että minustakin oli vielä johonkin, että voisin joskus kirjoittaa, että saisin pelastettua ne tyttären matkatavarat tuli mitä tuli. Että säilyttäisin ainakin itsekunnioitukseni enkä antaisi tuollaisten paskamaisten sisäisten äänten nujertaa itseäni lopullisesti. Että minä painaisin menemään kuin Musta Haukka aikoinaan painoi, mikä sinällään oli aika paradoksaalista koska olin jo niiden mattokasojen aikaan ajatellut, että äitini on hullu mistä seurasi automaattisesti ,että minunkin täytyi olla hullu tai ainakin olin nuorena ollut, miten muuten minä olisin selvinnyt sellaisen kahjon ämmän käsittelystä mutta ilmeisesti minä olin purkanut hulluuteni pelikentille ja nyt siinä teatterin pelikentällä purin taas kerran tuota samaa tuntoa politiikkaan, annoin väen voimakkaan rynniä päin vihollista kuka ikinä se olikaan. Porvari – se kuulosti Ylpön keskiluokkaispuheiden perusteella vähintäänkin omaperäiseltä ja mitä yhtään tiesin ne Tuvalla päivystävät paperiduunarit tulojensa perusteella olivat mitä porvarillisinta porukkaa ja siksi varmaan viihtyivätkin sen kailottajan kapakassa.

                      Vaikka joskus minua vähän nolostuttikin, koska niillä energioilla olisin ehkä jonkun työpaikankin saattanut saada jos olisin yrittänyt, en tiedä mikä sai minut panostamaan kirjoittamiseen, sekö surkea kesä vuotta aiemmin kun olin onnistunut sen putkirempan keskellä tuhoamaan kaikki rahani ja päätynyt taas kerran Kuusamoon äitimuorin riesaksi, tajunnut siellä saunassa että minulla täytyy olla joku suunnitelma syksyksi, jotakin tekemistä mistä pitää kiinni ja millä saada elämä edes johonkin järjestykseen, muuten en enää selviä ja siinä sivussa kun olin sitä käsikirjoituskoulutustakin käynyt niin olin vain jatkanut jääräpäisesti samalla linjalla, itsekuriahan sitä piti kapitaalin vankkureiden vetäjällä olla, muuten ei pärjännyt. Sama kai se minulle enää mihin minä elämäni tuhlasin tai mihin aikani käytin, en jaksanut istua baareissa vaan kiikutin sinnekin kirjoituslehtiöni ja raapustin salamyhkäisen näköisenä omiani niin kuin olisin päättänyt näyttää kaikille, että hullu tässä ollaan, jättäkää mut rauhaan ihan suosiolla. Ja kyllähän ne jättikin. Ja minä kirjoitin, kirjoitin Perasta, nuoruudestani, noista Toshiba-mankan ja Venceremosin sävyttämistä ajoista lätkineen ja Kärppineen, koetin antaa Peran kertoa omaa tarinaansa, etsin omaa ääntäni, mitä muutakaan kirjoittaja enää siinä tilanteessa olisi voinut tehdä.

Se oli velipuoli ja sillä oli ongelma.Niin se antoi ymmärtää. Sen ääni kuulosti niin surkealta että sekin alkoi ärsyttää, teki mieli muistuttaa sitä niistä suhteista joista se oli puhunut uutta työpaikkaa sen altakeinuvan tehtaan sijalle etsiskellessään – että suhteita piti olla, niillä maailma pelas ja se siinä puhunut ,että vasurit varmaan sitä siinä hommassa auttaisivat, minä kuunnellut lähinnä huvittuneena että entäs ne muut työttömät ja se solidaarisuus. Kuta kiivaampaa menoa pidin sitä herkemmin ärryin, minusta alkoi tuntua kuin ympärilläni olisi ollut vain lauma ääliöitä, hitaita kusipäitä jotka eivät mistään mitään tajunneet, aina niille sai olla sanomassa ja rautatiekiskosta vääntämässä. En erikoisemmin pitänyt tästä introspektiivisestä havainnosta, siinä oli jotakin liian tuttua, jotakin koppavan ylimielistä, jopa narsistista häpeä myöntääkin, ehkäpä se hörökorva oli oikeassa, en osaa sanoa enkä kyllä pyydellä anteeksikaan jos se kaikki jo sieltä nuoruudesta kumpuaa, koska mitä vaihtoehtoja minulla oikein oli, pärjätä piti, menestyä, se oli ollut ajan henki, nyt en enää tiedä mitä henkeä seurata tai miten naureskella Urheiluruudun idiotismeille, missä aina kailotetaan jonkun Selänteen suurenmoisia uria aivan kuin samalla kustaisiin päin katsojaa, että susta oo mihinkään ,kato nyt tätäkin miljonääriä miten hyvin sillä menee luuseripaska…

 Ongelma? Minusta se oli vain haaste johon piti tarttua vaikka miten olisi vituttanut, sen verran oli yrittäjäkursseja valtion rahoilla tullut käytyä ja positiiviseen ajatteluun panostettua enkä uskonut että Musta Haukkakaan minun muinaisessa nuoruudessani Heinäpään kulmilla olisi ihan heti ensimmäisen haasteen edessä alkanut kompuroimaan, sen verran sillä sitä taistelutahtoa kuitenkin oli ollut. Vaikka tekikin mieli vain pamauttaa känny saman tien kiinni mokoman persereikäpaviaanin korvaan, mikä minä enää olin sen ruikutuksia kuuntelemaan, suuri Musta Haukka, urhoollinen isoveli jona minä sille olin ikäni heilunut ja siihenhän se saatanan vasemmistoliittolainen paviaani aina luottikin kuin pikkulapsi, pikkulapsi joka noita transferenttisia tulkutuksiaan minulle tulkutti että kun ei oltu vasaraa kädessä pidetty, oikeaa työtä koskaan tehty, luonnosta piitattu eikä äidistäkään, ei oikein mistään,  isäkö minä sille olinkin tai olin aina ollut,  sekö se sen uusioperheen perverssi kuvio oli silloin nuoruudessani ollut, se kuvio johon tuo mustapalttoinen hautausurakoitsijan näköinen Pate sitten oli Fazerin sinisineen ja maaseudun ylijäämäpoikamiehen naimahaluineen oli pamahtanut,  isä  johon se turvautui kun hätä tuli, sekö se meidän uusioperseen tragedia aina, sellaiselta se onnistui enimmäkseen kuulostamaan ja olinhan minä siitä  Ylpöllekin vittuillut että kun se kunnallisvaaleissa oli onnistunut saamaan kohtuudella ääniä kapakoista missä se itseään mainosti niin sehän oli saman tien nimetty niiden kulttuurilautakunnan varamieheksi, mies joka minulle oli kaunaisena kuin uhmaikäinen pikkulapsi uhonnut jotta se ei eläissään ollut kirjastoon jalallaan astunut eikä astuisi, teatteriinkin se meni vasta kun sai lautakunnan jäsenyyden ansiosta vapaalipun, minulle tullut sitä vielä erikseen kapakassa vilkuttelemaan että kato nyt mitä mää sain niin kuin se karkkipussi olisi ollut ihmeellisintä mitä se maailmassa tiesi, en oikein ollut älynnyt mitä se sillä eleellään oli halunnut kertoa mutta  Ylppö oli kerrankin vähän vaivaantunut ja sanonut, että et Kivelä viittis, minua lähinnä huvittanut vaikka en minä nyt sen enempää mekkalaa siitä viitisnyt pitää, sen verran minussa vielä tuota vastuullista isoaveljeä majaili vaikka vituttikin aina ajatella sen kusipään isää joka minulle pari vuotta oli isäpuolena ja konkan tehneena liikemiehenä pyssyineen ja vittuuntuneen vänrikin ja suurenmoisesti loukatun miehenpuolen eleineen esiintynyt, sadistinen vanginvartija ja suokuokkaleirien vahti joka tuskin edes älysi että joku uskalsi sille hanttiin panna.

                      Ja kuitenkin olin sen syksyn aikana alkanut käsittää että se saatanan kahjo oli ollut minulle enemmänkin, isä siinä mielessä kuin 7-vuotiaat pikkupojat nyt ylipäänsä osaavat isäänsä ajatella tai kuvitella tai mitä nyt koko käsite isä sitten tarkoittaakaan mutta aina kun kuvittelin sitä sanaa ja suljin silmäni niin siinä se saatanan mulkku irvisteli minulle oravahampaineen kuin lupauksena siitä, mitä tämä miehinen, patriarkaalinen yhteiskunta tulisi minulle antamaan sillä kuuluisalla isän kädellään. Isä kuin jostakin irvokkasta pilakuvasta, viettienergian kanavoija, ties mikä Saimaan kanavan uusrakentaja. Sitä oikeaa, biologista isäähän minä en ollut osannut edes muistella tai en ollut muistellut, en ennen kuin se oli ilmaantunut vielä kerran riitelemään äidin kanssa elatuksistani minun 17-vuotispäiväni kunniaksi, sitäkö rupista totuutta minä siinä koetin selvitellä milloin mitäkin kautta ja mitä sekään enää auttoi, mitä sillä oli merkitystä, se oikea isähän oli kuollut ja mitä myöhemmin näin ei se toinenkaan näyttänyt pitkäikäinen olevan ja senhän äiti sitten sillä surkuhupaisalla jouluaterialla oli muistanut todeta samalla kun kehuskeli omalla kunnollaan, en ollut osannut enää kuin katsella sitä kummissani – siltä naiselta tuntui vain puuttuvan normaali tunne-elämä niin etteivät minua ne Flora-paketit ihmetyttäneet, minähän olin ne oikeastaan kehittänyt ihan omiksi tarpeikseni, tämän epäpuolustuksen kun en enää ollut jaksanut kuunnella tyhjänpäiväisiä syytöksiä samalla kun  kipristelin omissa isäpohdinnoissani ja koetin olla tulematta ajoittaisissa katkeruudenpuuskissani hulluksi.

                      Mutta lehtijuttu oli tehty, ehkä se edellistä esitystä kritisoinut runoilija joka hääri sen naisehdokkaan tukiryhmissä yhdessä Tarjan kanssa sai nyt uutta aihetta selitellä niin kuin se oli selitellyt edelliskerralla yhden esityksen edellä minulle kuin suurtakin juorua kertoen että mainettaan parempi, en minä moisesta mitään ollut tajunnut kun en ihan maineen takia ollut mitään tekemässä mutta ehkä tämä kahden kokoelman mies ajatteli asiat toisin, ainakin se esiintyi jonkunlaisena vasemmistolaisena yhteiskuntakriitikkona niin kuin ei olisi kuullutkaan 70-luvun jääneen jo kauas sitten taakse. Niin kuin olivat kyllä jääneet 80-luvun vapauden tuuletkin, jotka 90 – luvun lama pyyhkäisi myrskyn lailla tieltään ja nyt taaperrettiin tätä 2000-luvun uutta kinttupolkua, joka markkinavetoisuudessaan oli saanut kaikki puolueet näyttämään saman sekatavarakaupan eri osastoilta, keskiluokan hämäräperäisiltä kamakauppiailta.

- Mitä nyt..minä ärähdin.

                      Se alkoi puhua pulputtaa toisesta autosta joka niiltä nyt puuttui sen päivän keikalle.Yhdellä autolla ne eivät bändin kamoja ja soittajia saaneet Muhokselle roudattua, kun olivat meidän kanssa onnistuneet yhteiskeikan sinne järjestämään sen siloposkisen saksalaisen gaulaiterin näköisen ehdokkaan vaalitilaisuuteen, pulleaposkisen ja hyväntuulisen näköisen miehen jonka kasvot loistivat aina sellaista iloa ettei siitä osannut uskoa pahaa edes hyvällä tahdollakaan.

- Missäs se toinen auto sitten on…

                      Velipoika kuulosti nololta kun se selitti, että toisen auton kuski oli niin päissään ettei se voinut ajaa, että oliko minulla nyt joku ratkaisu tähän niiden akuuttiin ongelmaan kun piti se bändikin saada sinne Muhokselle paikalliseen ravintolaan, keikan se oli saanut sovittua.