Tuijotin Krouvin isosta vanhasta viinipullosta tehtyä vihreää lamppua, siinä se toljotti pyöreän paskanruskean pöydän päällä kuin jossakin kajuutassa, me olimme merirosvoja kaikki siinä tuoppien äärellä, minä olin taas vaihteeksi jaksanut paasata Ylpölle siitä miten kukaan poliitikko mitään paskaa tajunnut siitä, missä jamassa Suomi oli, niitä samoja juttuja joita olin paiskonut jo alkusyksystä blogiin samalla kun olin antanut ymmärtää, että koko Suomi oli vajonnut 90-luvun laman jälkeen jonkunlaiseen kollektiiviseen psykoosiin, joka kuin jonkun saatanan äkillisen mielenhäiriön kourissa oli määritellyt 500 000 ihmistä työkyvyttömiksi, muut ahneet sitten keskittyneet enemmän kehumaan nokiavetoista huippuosaamistaan. Olin täpinöissäni, tulessa, kiihko kiemursi suonissani kuin tulinen litku, Musta Haukka aavisti vaaran, Musta Haukka halusi pelastaa isänmaan jonka korruptoituneet politikot ja kyyniset virkamiehet paskat välittivät siitä mitä tulossa oli, siellä se eläköitymisen ja työvoimapulan pirunnyrkki odotteli meitä jo silmät viiruina nurkan takana valmiina huitaisemaan pesäpallomailalla kansantalouden kallon halki, tuhoamaan koko maan, nauramaan vain paskaisesti päälle kuin kusipäisin nuorisohuligaani. Sitä olin siinä Ylpöllekin tuopin äärellä koettanut selittää, se lähinnä virnuillut tavalla josta ei ottanut selvää pitikö se minun puheitani minkään arvoisena vai hymyilikö lähinnä ammattipolitikon kyynistä hymyä, litki kuitenkin drinkkiään tyynesti, tajusin jotenkin ettei se kuunnellut minua. Olin tulessa.Paskat välitin sen kyynisyydestä. Olin profeetta, suuni hillui kuin pahimmalla heinoslaisella maailmanlopun aattona, näin näkyjä, visioita niin kuin mainostoimistossa oli hoettu. Piti olla visioita ja minullahan niitä piisasi. Eikä tuota poninhäntäistä paskiaista kiinnostanut, varokoon vaan, kuihtuvan puolueen kurja soturi, me työttömät kurjat perustaisimme uuden puolueen ja ryöväisimme niiltä kaikki äänet, tekisimme niistä mykkiä paskapöntön istuskelijoita.
- Ota nyt Kivelä rauhallisemmin, kai ne muutkin jotain tietää, se hymähti, siemasi drinkkinsä. Jos se ei siemaillut se seisoi vessan oven vieressä olevan peliautomaatin kimpussa ja hakkasi rahaa koneeseen. Teki mieli ajatella, että veroeuroja, mokomakin roisto mutta koska tein sille töitä pidin parempana olla ilkkumatta työnantajalle liikaa. 
- Vitut, minä uhosin. Olin väärinymmärretty nero, kukaan ei tajunnut paskaakaan, kukaan ei nähnyt, kukaan ei kuullut, kaikki vain mennä tohottivat niin kuin mitään vaaraa ei olisikaan. Vain se yksi virkamies jaksoi paasata mutta eihän sitä kukaan kuunnellut, niuhottajaa. 
Selvitin Ylpölle sen hörökorvan touhuja, sitten oikaisin tuvalle missä se yksi adventisti oli kieltäytynyt palkkaamasta minua kotiavuksi koska epäili minun olevan liian iäkäs, haukuin varmuuden vuoksi Mäkäränkin, mokomankin natsipaskan joka vaan puliveivasi yhdistyksessä omia demarijuoniaan mikäli ei ollut naisten tissien kimpussa työllistettyjä kähmimässä saati sitten Kämäri joka ollut paljon muusta huolissaan kuin vanhojen puutalojen suojelusta tai sitten tärisi kokouksia läpi niin että tuntui kuin se olisi ollut koko ajan vaan krapulassa tai muuten vain vittuuntunut entinen yliopiston assari. Ollut alkanut edes niiden nettihommien kanssa yhteistyöhön vaikka puhetta oli ollut, kaikki olivat nykyään pelkkiä paskahousuja, yhteiskunta kuin ahneiden pokeripelaajien pöytä jossa jokainen vain kurkki mykkä ilme naamallaan omia kortteejaan. Semmoista sontaa koko meininki. Annoin palaa, mustaa lättyä lensi päin vihollisen molkea niin että kädet melkein tärisivät, tajusin olevani naurettava pelle. Mitä se hörökorvakaan työttömiä auttoi, kunhan vittuili tai se risteilyalus, kukaan, kukaan ketään auttanut, syyttelivät vain kirkkaan viinan juojaksi ja muuten vaan juopoksi saman tien, siinä enää edes kyselty oikeusturvan perään, missä oli ay-liike niistä pippaloista, ei missään ja mitä siitäkin tulisi kun köyhät eivät enää voineet matkustaa, pyörivät samoja ahtaita ympyröitään, notkuivat kaltaistensa kanssa kapakoissa, vihasivat kaikkea vähänkin vieraamman näköistä ja haukuskelivat aikansa kuluksi naapuripizzerian vierasmaalaisia lätynpaistajia, kohta olisi koko Suomi täynnä vitun rasisteja jotka vihasivat kaikkea vähänkin vieraan näköistä ja politikot vain heristelisivät sormeaan kuin eksäni täynnä moraalista suuttumusta että hyi hyi tuhmaa, ei saa potkia neekeriä…
- Vai niin, Ylppö lähinnä hymähti mutta minä olin lietsonut itseni taistelutahtoiseen raivoon, hain tiskiltä uuden tuopin. Minulla oli trauma. Minulla oli varmasti monta traumaa, ainakin sata, olin hullu ja sitten huomasin olevani lähinnä väsynyt, ei se ottanut tosissaan minun puheitani, vanha vasemmistolainen paska. Kosto eli vaikka miten olisin sen rahoja ryypännyt. En jaksanut oikein ajatella mitään. Mokomakin kyyninen vasemmistolainen paska, nussikin kaikkea mikä liikkui, rotannahkojakin varmaan. Vitut minä siitä, kenestäkään. Mutta Musta Haukka tiesi, vaara vaani. Sitä se ei tajunnut, kehuskeli vaan miten niillä oli kolmen muun suuren puolueen kanssa kassakaappisopimus jolla valta jaettiin. Mitä lie kehuskellut. Ylimielinen roikale, mutta vaara vaani, kauhea kamppaaja iski tuhannen tärisevän tuutsin voimin. Kaikkihan ne kehuskeli aikansa, Adolfkin kunnes oli tärissyt bonkkerissaan tiensä päässä ja ajatellut, että vitut koko Saksan kansalle, mokomille luusereille, joutuivat palamaan helvetin tulilla nekin. Annoin palaa sytytyslankani loppuun asti mutta Ylppö vain hymähteli. Tajusin olevani vieläkin suurempi pelle mutta en jaksanut välittää.Joku pakko tuntui ajavan minua eteenpäin kuin amokissa. Tämä oli juostava nyt loppuun asti vaikka miten vitutti ja hävetti. Kuskaa viuluun koko vitun kirkkokuoro, jaksa niin enää välittää.