Auto heilahti ja hän korjasi hätäännyksissään melkein liikaa takaisin omalle kaistalle, vilkaisi taas peiliä ja tajusi että siellä se vaan tuli se auto, ihan perässä, hän ei käsittänyt mitä aikeita tuollaisella autolla saattoi olla, mitä se odotti, milloin se aikoi hyökätä ohi ja kiilata hänet ojaan tyhjällä tiellä.Hermot siinä alkoivat reistailla kohta.Pudasjärvelle oli vielä matkaa, mentiin melkein asumattomia seutuja joita kyllä Taivalkosken jälkeen riitti ihan ihailtavaksi asti, onneksi ei sentään niitä poronkantturoita ollut liikoja tiellä seisoksimassa, se siitä yöstä vielä olisi puuttunut.

                      Helppohan sen oli puhua ymmärtämisestä, olisi itse katsellut kaikki ne vuodet poikaansa, neuvonut ja huutanut, ihan sama mitä sille oli sanonut se vaan virnuili ja teki niin kuin teki, jatkoi juomistaan niin kuin hänen tai kenen tahansa sanat olisivat olleet yhtä tyhjän kanssa.Olisi Leila itse tullut pitämään puheitaan pojalleen, mitä se nyt oli jos joskus sitten istua turrotti votkalasin äärellä muka ymmärtämässä ja näyttämässä miten hyvä äiti se kuitenkin oli.Helppohan sitä oli tehdä kun ikänsä oli vielä Ruotsissa asunut, siellä sitä varmasti viisastuikin niin paljon että saattoi ymmärtää yhtä sun toista sellaista mitä sellainen tavallinen siivojan tollukka niin kuin hän ei älynnyt alkuunkaan.Toista se oli Ruotsissa, siellä sitä ymmärrettiin Ossinkin kaltaista juoppoa, päätä silitettiin ja rahhaa syyvettiin että juohan lissää ku et näytä vielä tarpeekses saaneen, turha tuota nyt on töissä käyvä ku elämä muutenki on niin vaikiaa, senkun vaan oot ja ryyppäät, siltä vanahalta ukolta käyt vähän sitä täppiä hakemasa lissää että jaksaa taas ottaa, haukut vaan kaikkia muita siitä että elämä on niin vaikiaa, naurat paskasesti jos joku tullee sanomaan, semmosta se on Ruotsissa, siellä kaikki on niin paljijo parempata ja hienompata ku heillä täällä Suomessa,sinne ku sitä pääsis niin vois olla yhtä hieno ku Leilaki ja puhua hienoja ymmärtämisestä ja mistä kaikesta se puhukaan..

- Perkele, Elliltä pääsi kirous suusta, sitten hän vilkaisi taas takapeiliä – siellä se tuli vieläkin, pulssi tuntui nousevan kun hän kuvitteli mitä kaikkea se  voisi tehdä siinä tyhjällä tiellä, kukapa siihen avuksi tulisi jos se äkkiä kiilaisi hänet tieltä, tiedä vaikka tappaisi, rahat veisi eikä uskaltanut kovin paljon lujempaakaan ajaa.

                      Hetken aikaa hän tunsi itsensä naurettavaksi, mitä ihmettä hän oikein kuvitteli, painoi kaasua ja pälyili kuin hullu takapeiliä koko ajan ja kuvitteli että tuo takanatuleva auto todella ajoi häntä takaa ja oli aikeissa tehdä hänelle jotakin ja kaikki se vielä isän hautajaisten edellä.Oliko hän tosiaankin tulossa hulluksi.Mutta mitään naurua ei suusta tullut ulos, hän vain ajoi eteenpäin, koska tunne oli niin todellinen ettei hän päässyt siitä eroon, oli vain ajettava vaikka päässä jyskytti miten.Ja aamulla olisi ajettava takaisin, tiedä tuliko se poika Turusta sitten isän hautajaisiin kun oli alkanut puhelimessa niin ihmettelemään, että miten hän taas sinne pohjoiseen.Että kehtasikin.Mitä ne olisivat kaikki sanoneet jos sekin olisi jäänyt pois, hänen sitten vain katsella kun Leila särpi poikansa kanssa viinaa isän hautajaisissa ja olihan hän siskolle sanonutkin ,että nälkään ne melkein isän siellä vanhainkodissa tappoivat ne laiskat hoitajat, paljoa viitsineet vanhuksia syöttää tai hoitaa, oli hän sen nähnyt kun siellä oli käynyt, sellaisia laiskoja nuoria vosuja jotka muuta ku kynsiään lakkasivat ja tuijottivat, turha niille oli mennä sanomaankaan mitään, loukkaantuneet vaan olisivat, nenäänsä  nyrpistäneet ja käskeneet itse tulla syöttämään isänsä jos siltä tuntui.

                      Mutta ehkä isällä nyt oli hyvä olla kun pääsi äitin viereen kirkkomaalle lepäämään, niinhän se oli halunnut, oli pelännytkin että he hautaisivat sen jonnekin muualle, vannottanut häntäkin että minnekään muualle ei saanut haudata kuin Kuusamon kirkkomaalle äitin viereen.Sitä ajatellessa hänelle tuli vähän parempi olo ja takanatuleva auto unohtui hetkeksi niin kuin sekin miten hän oli äkkiä lähteä paukaissut Kivelästä, hän ei oikein käsittänyt mistä tuo raivo oli tullut mutta äkkiä hänestä oli vain tuntunut siltä ,ettei hän jaksanut kuunnella enää hetkeäkään Leilan vääryämisiä Ossin ymmärtämisestä tai muustakaan, saati sitten katsoa kun ne juoda särpivät siinä kyökissä votkaansa ja olivat niin äitiä ja poikaa että, Ossilla se typerä virnistys naamallaan niin kuin sillä aina Leilan seurassa oli, ei siitä oikein saanut selvää oliko se vihainen vai mitä se ajatteli, niin kuin se olisi ollut täysin läpinäkymätön, musta kivi, ollut aina, aina se sama outo virnistys suupielissä sanoi sille mitä tahansa.

                      Hän ei osannut kuvitellakaan mitä se oikeastaan oli silloin pikkuisena tuntenut kun oli joka kesä äitiään odottanut lomalla kyläilemään, minä se oli äitiään pitänyt vai mummuaanko se oli aina äitinään pitänyt,  ei sellaisista asioista oltu koskaan puhuttu, ei hänkään niitä lyhyitä lomanseutuja ollut halunnut pilata puhumalla sellaisista asioista kun oli tuntunut, että siskolla oli muutenkin ollut tarpeeksi vaikeaa.Vaikka nyt tuntui ,että olisi pitänyt puhua, olisi pitänyt huutaa, karjua, raivota, tehdä mitä vaan että se olisi enemmän pitänyt pojastaan huolta.

                      Ettei tarvinnu sitten tulla vääryämään, että ei ois muka ymmärretty.

                      Sitten hän huomasi taas auton ja mielessä alkoivat pyöriä villit kuvitelmat siitä mitä tuo mies voisi hänelle tehdä.Sen verran hän taustapeilistä näki että autoa ohjasi mies, ikää hän ei pystynyt arvioimaan.Ehkä se vain jahtasi häntä tahallaan.Mutta sitten kuvitelmat ottivat taas vallan ja näki miten mies ajaisi auton rinnalle, puskisi hänen Hondansa tien sivuun.Ja mitä sitten.Hän voisi laittaa ovet lukkoon mutta mitä se auttaisi, se särkisi kuitenkin ikkunan, löisi sen säpäleiksi ja kiskoisi hänet, vanhan ihmisen autosta, oikein riuhtaisi ulos ja kiskoisi tien varteen männikköön, raiskaisi.Minkä hän sellaiselle isolle voimakkaalle miehelle mahtaisi.Jos yrittäisi vastaanpanna se lyödä majäyttäisi jollakin kepillä tai jakoavaimella päähän.Totta kai sillä olisi jakoavain autossaan ja sillä se sen ikkunankin rikkoisi ja sitten raiskaisi hänet.Minkä hän sille mahtoi.Yksinäinen nainen keskellä korpea Taivalkosken ja Pudasjärven välillä, ei mitään liikennettä tiellä.Turhaan siinä huutaisi apua tai mitään.Ja jostain kumman syystä hänelle pukkasi sitten mieleen taas kuvaa Leilasta ja Ossista kun ne istua napottivat kyökissä.Vieläköhän ne siellä joivat, olivat jo tulleet humalaan ja Leila itkisi miten paljon se kuitenkin aina oli rakastanut Ossia, miten se aina katui sitä että oli jättänyt poikansa isän ja äidin elätiksi Kivelään.Sitähän se taas humalapäissään ruikuttaisi niin kuin monta kertaa ennenkin.

                      Ellin teki mieli nauraa niin valheellisia sanoja.Mutta mitä muutakaan se olisi voinut sanoa enää siinä tilanteessa.Ei se tehtyä tekemättömäksikään saanut eikä poikansa elämää toiseksi voinut muuttaa, ei mitään.

                      Sitten hän vilkaisi taas taustapeiliä.Siellä se tuli.Tuli oli irti.Isä.Ei se voinut olla isä koska isä oli kuollut, makasi ruumishuoneella kylmänä kuin kivi, päivällä se haudattaisiin, seppeleet oli valmiina ja ilmoitus lehdessä, tuskin sinne paljoa vieraita tulisi, seurakuntakoti oli varattu, kaikki hoidettu, monta päivää hän oli saanut juosta ja sitten sisko alkoi puhua siitä ymmärtämisestään niin kuin olisi pitänyt Ossiakin parempana ihmisenä kuin häntä.Sekö siinä oli häntä niin siepannut vihasta.Että se oli alkanut sen kanssa juomaan.Että hänenkin olisi pitänyt istua siihen ja ottaa votkaa kun se tarjosi.Että otahan Elli ku aina oot niin kiriä, mitä me nyt tässä ennää, isä on kuollut…Isä, isä pirtissä silloin 50-luvulla sitomassa jänisansalangasta muorille hirttoköyttä:

- Tähän ne huorat hirtetään, se oli huutaa melskannut ja säikytellyt äitiä ties minkä hulluuskohtauksen saaneena ja keitä siellä enää silloin oli ollut, hän ja äiti ja Ossi,Ossi sellainen pikkupoika ja peloissaan, hänen sitä oli pitänyt koettaa rauhoitella.Sekö hänen olisi pitänyt siskolle kertoa että sellaista se sinun poikasi pääsi näkemään kun sinä sen sinne ukolle ja muorille heitit että hyvä sun siellä on poikarukka olla.Pirun paskat.

                      Ja päivällä isä haudattaisiin äidin viereen.

                      Tie näytti loputtomalta.Liian pitkältä, äkkiä se oli se sama tien jota hän oli yhdeksänvuotiaana kävellyt evakossa soita pitkin ja lehmiä mukana ja väsynyt että se oli se tie, josta ei tiennyt milloin se loppui vai loppuiko se koskaan, pelon tie kun sitä käveli eikä tiennyt, väsyneenä ja niin uuvuksissa että nukkui seisaaltaan kun käveli ja oli siinä taas ja isä huusi, äiti käveli ja oli se tie.Ja ryssä siellä jossakin, vihollinen niin kuin tuo auto. Väsyneet ajatukset harhailivat sekavina sinne tänne, piti keskittyä ajamiseen ettei olisi ojaan posauttanut.

Tie kiemurteli sekametsän keskellä kuin harmaa peräsuoli täynnä lattean , arkisen kaurapuuron kuituisia, oikeaoppisen terveitä jätöksiä. Ruokaympyrän kokoinen, oikeaoppinen annos johon kuitenkin tuo äkillinen pirtissä koettu raivonpuuska oli iskenyt kyntensä kuin nälkäänsä kiljuva, heikkopäinen kakara valmiina kiskaisemaan moiset suttuiset sotkut päin seiniä. heittänyt siinä sivussa hänen ajatuksensa kauas menneeseen, tukkinut päähän tunnon, että siinä hän makaa pirtin valkokylkisen uunin kupeella kovassa kuumeessa joskus 50-luvun alkupuolella kun hän vielä kotona oli asunut, suusta on pursunnut jo pellolla verta ja isä hädissään juoksuttanut hänen sisään kesken hirrenajon että nyt se tyttörukka kuolee ku vertahi sylykee ja juottanut paloöljyä kun ei muutakaan ollut keksinyt, siinä hän sitten kolmatta päivää mätänevien hamppaitensa kanssa maannut jossakin horteessa mitä nyt yhtään semmosia asioita saattoi edes muistaa, tuskin edes tiennyt  että hampaat mädäntyivät suuhun, ei ennen kuin Kemissä sitten eron jälkeen kun lääkäri oli kiskonut ne kaikki suusta ja laittanut tekohampaat tilalle alta kolmekymppiselle akalle. Siinäkö sitä olikin sitä hyvää lapsuutta josta sille pojan riekkolaisellekin kertoa, piessan irvistelijälle kun aina oli sillä lailla puhumassa, että hän ei muka sitä oo kunnolla kasvattanut vai olivatko nekin vain hänen omia kuvitelmiaan, mistä se olisi siihen hätään tiennyt, ajoi vain eteenpäin ja koetti olla vilkuilematta takapeiliin kun se siellä kuitenkin tuli ja hän niin kuin olisi siirtynyt ajassa taas muualle, suolle lehmien kanssa tarpomaan keskelle evakkotietä ja kaiken hajoamista, väsymystä joka sekin alkoi jo painaa niin kuin ajatus siitä että oli ollut ihan järjetöntä lähteä ajamaan keskellä yötä Ouluun mutta ajettava oli kun ajamaan oli lähtenyt, vieläkin pisteli vihaksi, pisteli kuin kuumia neuloja ihoon olisi joku piru hangollaan tökkinyt että oli se perkele koko sisko, mokomakin torsake semmosia alkaa puhumaan hänelle ja sisko muuttui äkkiä silmissä äidiksi ja äiti joksikin jota ei tuntenut kun se heilui luutineen pirtissä ja motkotti aina kaikesta ja sanoi ja arvosteli eikä koskaan ollut hyvä vaikka miten olisi raatanut, ei koskaan, se väsymys puudutti jäsenet ja hänen oli pakko tarrata rattiin kahta lujempaa ettei tuo hulluuskohtaus olisi vienyt mennessään, isäkin olisi vielä pitänyt aamulla haudata, ei siinä parannut hulluksi tulla, ajatus joka olisi ilman tuota takaa-ajajaa ruvennut jo naurattamaan aivan kummalla tavalla

                      Naurattamaan kummalla tavalla.Suolia kurni nälkä, ne pomppivat nahan alla kuin levottomat ankeriaat.Tuli ahdas ja levoton olo.Piti vain ajaa, puristaa rattia.Pirun paskat hän Leilasta ja sen puheista, aina niin olevinaan ollut.

Taivalkosken vaaramaisemat alkoivat taittua tasaisemmaksi tieksi.Elli huomasi tuijottavansa väsynein silmin harmaana nauhana auton alle katoavaa tietä kuin ei olisi koskaan ennen nähnyt sitä niin selvästi vaikka oli ajanut samaa tietä tuhansia kertoja.Huoli takana tulevasta autosta oli hetkeksi hellittänyt ja ajatukset pyrkivät jo Ouluun, siihen että hänen pitäisi saada nukahtaa vähän aikaa ennen kuin taas oli ajettava takaisin Kuusamoon.Hulluko hän oli.Ja mitä Leilakin sanoisi päivällä.Parempi ettei sanoisi mitään, kohmeloko kai sillä sitten oli jo kun yön sitä votkaansa särpi.Ainahan se oli ollut olevinaan kun Ruotsista tuli, milloin puhumassa siitä että lapsia piti ymmärtää, kyllä hän sen puheet muisti, senkin kun se oli moittinut häntä siitä että hän komensi omia poikiaan aivan liikaa.Niin kuin niitä pössejä muuten olisi voinut kasvattaa, kahta isättä kasvanutta poikaa.Olisi itse kasvattanut yksin lapsensa niin tietäisi.Kehtasikin tulla sillä lailla puhumaan.Helppohan se oli viinamukin äärellä esittää ymmärtäjää, ei ollut Ossikaan kauaa Ruotsissa viihtynyt silloin 70-luvulla kun Leila oli sen sinne touhunnut.Siinä sen senkin kasvattamiset näki.Mokomakin märäke ja vielä isän hautajaisten eillä.Sitä oltiin niin olevinaan kun Ruotsista tultiin ja vähän parempana ihmisenä itseään pidettiin.

Mokomakin rupitissi.Naurun pyrki väkisinkin suuhun.Mokomakin rupitissi ja vääräke.Oliko hän tosiaankin tulossa hulluksi.

                      Elli huomasi taas tarraneensa rattiin lujemmin niin että ranteita pakotti.Oli pakko vähän hellittää muuten ei olisi enää saanut autoa pidettyä tiellä.Tie se oli joka autoa vei.Tie.Taivastie.Tiedä minne taivaaseen sitten isän tie vei, oli hän papille siellä seurakuntatalolla kertonut isästä kun se oli kysellyt että millainen ihminen se tämä vainaja oikein oli ollut, sepästä ja maajussista ja rahdinajajasta ja mitä kaikkea se isä olikaan eläissään ehtinyt tekemään, hänkin jo penikkana ollut sen kanssa tukkia ajamassa metsästä, kyllä hän sen muisti, Pontuksen ja kaiken sen rehkimisen.Niitä hän siinä oli sille papille koettanut selittää ja kertoa kun se sitä puhettaan oli suunnitellut, jotenkin vähän semmoinen olemattoman oloinen nuori mies, mahtoikohan osata kunnon puhetta edes pitää.

                      Sitten hän taas vilkaisi taakseen, siellä se vielä oli.Tuntui kuin hän olisi ollut tulossa hulluksi.Mitä hän oikein kuvitteli ja miksi juuri nyt tuollaiset kuvitelmat alkoivat vaivata häntä.Isän kuolemastako se johtui.Olihan hän nähnyt sen unenkin jo ennalta niin kuin hän monesti näki kun joku läheinen kuoli.Unessa oli isä sovitellut arkkua ja kun hän oli sitä ihmetellyt isä oli vain sanonut että täytyyhän sitä sovittaa että mahtuu.Se oli tuntunut niin omituiselta ja pelottavalta, arkku oli seisonut pystyssä kirkon seinää vasten ja isä oli mennyt sinne sisälle seisomaan kädet aivan kylkiä myöten ja sitten nauranut että kyllähän tähän hyvin mahtuu kun näinnikäästi pannee käjet ettei kolohi seiniä, taitas taivaan isä tykätä jos se Jussi rikkonaisella arkulla taivaan satamaan tulis…

                      Se nauru…hän kuuli sen taas.Hulluksiko hän tuli kesken ajomatkan, alkoi kaikenlaista kuvitella ja nähdä vaikka miten olisi pitänyt itseään ihan tervejärkisenä ihmisenä.Mutta tuo isän nauru kuulosti jotenkin hyvältä.Kyllähän sen oli jo keväällä nähnyt vanhainkodissa että ei se pitkäikäinen eläjä enää ole, itsekin sitä puhunut että kyllä tästä jo Hellin viereen joutais..Hän oli melkein kuin kauhistunut kun se niin puhui, sanonut että elekää te isä tuommosia vielä..mutta isä oli vain toistanut sen äitin viereen menemisensä eikä hän sitten enää muuta ollut osannut sanoa, ei koskettaa sen kättä, ei mitään, seisoa vain siinä kuin tollo, katsella kun se makasi sairaalan sängyllä niin laihana ja heikkona ja pienenä kuin olematon linnunpoikanen…

                      Elli koetti taistella kyyneleitä vastaan, ei voinut ruveta siinä autossa itkemään eikä pysäyttää uskaltanut kun se toinen vielä tuli perässä, hän ei käsittänyt miksi sen piti kilometritolkulla ajaa perässä, ohi ei mennyt vaikka miten olisi voinut.Ellistä alkoi tuntua että hän näki näkyjä, ettei siellä mitään autoa ollutkaan, että hän vain kuvitteli koko auton…mutta ei uskaltanut enää vilkaista peiliinkään, olkoot koko auto, minkä hän sille mahtoi, tuli perässä eli ei, hän ajoi ja jos pysäytti ja päälle kävi niin sitten kävi.Kaikki tuntui äkkiä niin yhdentekevältä, tuntui kuin olisi ollut jossakin unessa ja ajanut siinä unessa autoa, kaikki muuttui joksikin sumuksi ja hänellä alkoi olla täysi työ pitää auto tiellä, ajatella jotain tavallisempia asioita ettei olisi purskahtanut väsyneeseen itkuun, hän itki niin harvoin, oli kuin jotain sisältä olisi kuollut, muuttunut kovaksi kuin kivi, hän tunsi sen taas ja ajoi eteenpäin.Kun hän seuraavan kerran Pudasjärven jälkeen vilkaisi peiliä hän huomasi auton takaa kadonneen.Se tuntui oudolta, ensin sitä pelkäsi ja sitten äkkiä se vain katosi, minne lie mennyt.Kaikki oli niin outoa.Isä oli kuollut ja vaikka sen oli tiennyt, tiennyt odottaa että niin tapahtuisi se oli silti tullut kuin yllätys kun hänelle oli vanhainkodista soitettu että isänne on kuollut keuhkokuumeen jälkisairauteen.Hän oli vain pidellyt sitä luuria siinä, katsellut olohuoneen peräseinällä olevaa taulua missä vanha partasuinen ukko jahtasi veneensä keulasta nuorta veteenkarkaavaa alastonta naista, nainen kurkisi taakseen kuin peläten että mies saa sen kiinni, miehen käsi kurotti kohti nuorta naista, niillä näytti olevan suuri ikäero niin kuin tuo vanha mies olisi voinut olla sen naisen isä, ajatus joka häntä aina hävetti kun hän taulua katsoi.Väinämöinen se kuului se partasuu olevan, niin taulun myyjä oli sanonut ja puhunut Kalevalasta jota taulu kuvasi mutta hän ei niitä ollut sen tarkemmin älynnyt.

                      Sitten kaikki olikin ollut pelkkää hautajaisten järjestämistä, hoidettavia asioita, kiirettä niin ettei siinä paljoa muuta ollut ehtinyt ajattelemaankaan.

                      Loppumatkan hän ajoi jo rauhallisemmin.

 

 

2.

 

 

                      Hän vajosi turraan väsyneeseen uneen oikea käsi otsan päällä.Kaikki kuvat menivät unessa sekaisin.Hän seisoi jossakin korkealla sementtisellä kiveyksellä.Alhaalla kuohui pieni koski niin ryöppyisenä että näytti niin kuin joku olisi viskonut valtavan määrän kauraryynejä ilmaan.Hän oli näkevinään miehen tulossa patosilloilta ja ajatteli hetken niitä valtavia vesimassoja joita tuollainen rakennelma piti paikoillaan, samanlainen rakennelma jota he olivat olleet silloin 50-luvulla Kuusamossa rakentamassa, silloin kun hän oli tavannut sen ensimmäisen poikansa isän.Kaikki tuntui niin sekavalta. Veden seassa hyppeli isoja kaloja, lohiako olivat, hän ei niin nähnyt.Sitten hän näki kosken takana toisella rannalla miehen, se tuli lähemmäksi, varjosti kädellään silmiä ja katsoi, se oli varmaan se sama mies joka äsken oli kävellyt sillalla.Hän oli näkevinään miehessä isän piirteitä.Miehellä oli samanlainen vanha harmaa huopahattu päässään kuin isälläkin oli aina ollut. Mies otti hatun päästään ja pyyhkäisi nenäliinallaan hikeä otsalta.Elli tunsi raskaan puristuksen rinnassaan ja pelkäsi, että mies oli tullut tekemään hänelle jotain pahaa.se näytti niin vahvalta ettei sitä tuollainen pieni koski olisi pidätellyt.Hän ei oikein tiennyt minne olisi lähtenyt, ehkä mies oli aikeissa tappaa hänet.Hän ihmetteli mistä hänen päähänsä niin hassun ajatuksen lykkäsi. Eihän isä hänelle mitään pahaa olisi tehnyt.Sitten yksi kala hyppäsi kiveykselle ja jäi siihen sätkimään, se oli iso siika eikä mikään lohi.Äkkiä häntä iletti katsella moista limaista mötikkää vaikka tulikin tunne, että se olisi pitänyt ottaa kiinni ,sentään noin iso siikaa, hyvä paistinkala.Mutta kädet eivät totelleet ja inhottikin ajatus limaisesta kalasta kädessä niin kuin siitä limasta olisi voinut tarttua jotain ikävää.Hän vain seisoi siinä eikä uskaltanut astua kuohuvaan koskeen.Äkkiä kalat katosivat kiveykseltä ja vesi alkoi virrata rauhallisesti koskessa.Mies vastarannalta oli kadonnut.Kaikki tuntui keveämmältä.Hän avasi silmänsä, vilkaisi kelloa, ei ollut nukkunut paria tuntia kauempaa.Oli vain pakko nousta ylös, lähteä sitten ajamaan takaisin Kuusamoon.Isä oli saatava hautaan, oli kaikenlaista tekemistä.Olo tuntui turvallisemmalta kun saattoi ajatella tekemistä, eivät tulleet kaikenmaailman kummalliset unet jatkuvasti mieleen. Vaikka unia hän oli nähnyt aina ja uskoi, että niissä oli taikaa, sellaista taikaa jonka älyäminen oli tärkeää.Hän muisti kuitenkin vielä auton, ihmetteli miksi se niin sinnikkäästi oli hänen takanaan tullut, oliko sillä olleet jotkin pahat mielessä.Hän ei tuntunut pääsevän ajatuksestaan eroon, alkoi sitten touhuta muuta, tavarat piti pakata. Paavo ihmetteli miksi hän oli yöllä tullut takaisin Ouluun mutta hän käski sen olla ihmettelemättä moisia, hän ei jaksanut ruveta selittämään, pojalle hän voisi siitä takaa-ajajasta sanoa, ehkä se yliopistoja käyneenä ihmisenä älyäisikin asiasta jotakin, voisi ainakin sanoa oliko hän ihan oikeasti tulossa hulluksi vai miksi hän tuommoisia alkoi kuvittelemaan ja kuvittelemaan vielä niin kovasti ettei  osannut kuvitelmaansa muuna kuin totena pitää.Sitten hän alkoi touhuta, laittaa puuroa levylle, leipää pöytään…Poika tulisi junalta, sille piti laittaa syömistä, sitten lähteä.Isä piti saada hautaan äitin viereen kirkkomaalle.Leilalle hän puhuisi hautajaisissa niin vähän kuin mahdollista, mokomallekin koppelolle, kehtasikin häntä tulla haukkumaan ja vielä isän hautajaisten edellä.