Niemelä ei oikein tiennyt pitikö Sepe itseään juonikkaana ja ovelana liikemiehenä, joka ei ainakaan antanut ison kirjapainotalon kusettaa itseään vai alkoiko se jo olla niitten mummokullan kuvien kanssa niin pyörällä päästään, ettei oikein tiennyt mitä tehdä. Niin kuin olisi saanut käsiinsä satukirjojen simsalabimaarteen ja huumaantunut näkemänsä kullan kimalluksesta niin tähtitieteellisiin fiiliksiin, ettei enää tiennyt kehen luottaa ja kehen ei.

            Niemelä näki sen sielunsa silmillä istumassa jossakin komeassa ravintolassa lounaalla itsensä toimitusjohtajan kanssa, koettamassa pitää yllä jonkinlaista keskustelua tämän arvokkaan itsetietoisen herran kanssa samalla kun arasti pälyili itselleen luultavasti outoa ympäristöä ja kuvitteli ehkä olevansa vaarallistenkin ihmisten kanssa tekemisissä, herrojen joilla ei mitään muuta virkaa tässä maailmankaikkeudessa ollutkaan kuin kusettaa tavallisia ihmisiä oikein urakalla.

- Se kuvaaja meinas että tosa viiden kuuden tonnin kieppeillä kappale niistä vois pyytää...

            Se viittoili pöydällä olevaa kasaa josta Niemelä äkkilaskemalla sai Sepelle mummonperintöä noin viidenkuudenkymmenentuhannen markan arvosta. Kelpasi sitä tytöntylleröistä isoäidiksikin nimitellä, hyvä ettei mennyt hautaa raapimaan auki ja halailemaan mummoparan maatuvia jäännöksiä.

            Niemelä nyökkäsi Sepen pitkälle porinalle ikään kuin varmistaakseen, että se nyt varmasti oli koko asiansa saanut sanottua ja alkoi sitten itse vähän epävarmasti ja sanojaan tapaillen selittää, että hän ei oikeastaan sijaisena ja arkistonhoitajana tiennyt tällaisista asioista eikä osannut arvioida kuvien hintaa tai sitä mitä niistä oikeastaan voitaisiin maksaa.

            Sepen kasvoille valahti epäuskoinen ja pettynyt ilme.

            Niemelä kuuli oman puisevan äänensä ja oli ymmärtävinään miksi tavalliset ihmiset pitivät omituisia pitkiä koukeroisia lauseitaan laususkelivia virkamiehiä lähinnä kummajaisina, joitten puheita tulkitsemaan tarvittiin aina jokin arabian kielen osaaja.Mutta muuten sitä asiaa ei voinut selittää.

            Kun hän ei muutakaan siihen hätään keksinyt hän alkoi kaivella laatikosta ruskeita kuvien säilyttämiseen tarkoitettuja kuoria ja selitti Sepelle, että nuo arvokkaat kuvat voisi ainakin laittaa sellaisiin pusseihin, säilyisivät paremmin. Niemelä otti pöydältä valkoiset pumpulihanskat ja alkoi sujautella kuvia pusseihin ja selitti samalla, miten kuvat säilyivät paremmin sellaisissa pusseissa eikä niihin tarttunut lika eikä pöly, joka niin kovin helposti haurastutti kuvat piloille.

            Niemelästä tuntui, että hänestä oli tulossa pelle mutta pitihän hänenkin jotenkin yrittää säilyttää arvovaltaansa, kun tajunnut kuvien hintahaarukoista hölkäsen pölähtävää.

            Sepe tuijotteli pöydällä vielä lojuvia kuvia kuin olisi pelännyt että tuon sen niin arvokas aarre murenee äkkiä pelkäksi pölyksi ja tomuksi sen silmien edessä: - Niin...niinhän se on...oikein..enpä oo tuota tullu aatteelleeksi..laita vaan...se puhua takelteli ja katseli häntä kädet selän takana ristissä kun hän varovaisin kädenliikkein ja kuvan kerrallaan valkoiset pumpulihanskat kädessään sujautteli sen isoäidin kallisarvoista perintöä rapiseviin pusseihin ja pinosi sitten kuvat siistiksi pinoksi pöydälle.

            Hetken aikaa Sepe näytti siltä kuin olisi ollut valmis ottamaan vaikka asennon jos hän sellaista olisi sattunut sille karjaisemaan.

- Minä voin soittaa johtajalle...Niemelä sitten keksi.

            Hän rupesi vääntelemään numeroita ja kun sai johtajan yläkerrasta kiinni selitti sille asian asiakkaasta, joka oli tullut kyselemään kuvien hintoja.Johtaja sanoi ettei sellainen hinta-arviointi oikeastaan kuulunut museon tehtäviin, joku antikvariaatti ehkä olisi voinut auttaa mutta pyysi kuitenkin Niemelää lähettämään asiakkaan sen juttusille.

            Niemelä laittoi luurin takaisin kannikkeiiinsa ja sanoi Sepelle, että tämä voisi mennä yläkertaan kysymään johtajalta vielä asiasta, se hänet alakertaan opastanut kanslisti voisi kertoa missä johtajan työhuone oli.

            Sepe laittoi kuvat pusseineen takaisin muovikassiinsa ja hän saatteli sen ovelle, näytti että samat portaat takaisin ylös ja käytävää pitkin toimistolle.

 

2.

 

            Sepen lähdettyä ja portaiden kolinan laannuttua Niemelä katseli taas valokuvia seinällä.Illalla hän oli soittanut kioskista vaimolle mutta se oli mennyt riitelyksi.Vasta puhelun loputtua hän oli muistanut ettei ollut puhunut tyttären kanssa mitään.Se harmitti.

            Sitten Niemelä keksi mennä katsomaan arkistokaapin kortistosta mahtoiko olla totta, ettei museolta todellakaan löytynyt kuvaa noin huomattavasta henkilöstä.Hän penkoi kortteja.Ei sitä löytynyt.Se tuntui jotenkin omituiselta, melkein kuin virheeltä.Hän kolautti harmistuneena laatikon kiinni.

            Sitten hän soitti taas johtajalle.Hän ei oikein tiennyt miksi häntä oli äkkiä niin kovasti alkanut harmittamaan se ettei tuon lehden perustajan kuvaa museolta löytynyt.

            Niemelä kysyi oliko aivan totta ettei museolta löytynyt ensimmäistäkään kuvaa näinkin tärkeästä henkilöstä, sentään Kalevan perustaja.Niemelä kertoi jo penkoneensa kortiston mutta sieltä ainakaan ei löytynyt merkintöjä että kuvaa olisi olemassa.

- Jos kortistossa ei ole tietoja niin sitten sitä ei ole, johtaja sanoi ja muisteli tuon perustajan aikoinaan toimineen kaupungissa ennen lehtialalle siirtymistään kansakoulun opettajana.

            Niemelä laittoi luurin takaisin paikoilleen ja jatkoi nuokkumistaan. Kuva-arkisto oli keväällä ollut hyvä työpaikka gradun tekemisille, hän oli voinut päivällä kirjoitella töissä pitkän pätkät alustavaa tekstiä jota hän sitten illalla kotona keittiössä sakean tupakansavun keskellä oli kirjoittanut puhtaaksi. Ei olisi koskaan uskonut, että vähän yli sadan liuskan paukuttaminen kolmosvälikkeellä saattoi sitten kaikkinensa kuitenkin viedä koko talven. Toukokuussa viimeisiä rivejä vedellessään hän oli ollut jo niin väsynyt, että Turussa tekelettä  yliopistolla professorille näyttämässä käydessään hän tuttujen kanssa saunassa oli ehättänyt ottaa vain pari paukkua viskiä ja sammunut muistamatta itse koko asiaa, herännyt aamulla Karppisen kämpiltä ja saanut kuulla, että hänet oli käytänössä pitänyt kantaa autoon ja viedä jonnekin nukkumaan.

            Silmien ummistaminen tuntui hyvältä.Sai hetkeksi unohtaa vaimon lähdön ja kaikki ne syytökset, joita se oli lähtiessään räkinyt päin näköä. Ehkä niissä oli jotain totta, ehkä ei, hänen olonsa oli kuin omassa päässä sellaiseen pyöritykseen joutuneella pakilla, ettei tiennyt enää missä päin vaihtoaitio oikein on.

            Äkkiä hän havahtui, kun muisti että yläkerrassa kirjastossa hän oli nähnyt yhden vanhan kansakouluhistoriikin.Samassa hän säntäsi pystyyn: saattoihan olla että siinä historiikissa olisi kuva tuosta miehestä. Hän ei oikein tiennyt miksi hän sitä sitten alkoi äkkiä penkoa. Sepellähän oli jo se kuva, mitä hän oikein asiaan enää sekaantui mutta häntä kiusasi vain ajatus siitä, että saattoiko tosiaankin olla niin ettei noin tärkeä henkilö olisi omassa turhamaisuudessaan jättänyt jälkeensä yhtään valokuvaa, joista varmasti yhden olisi pitänyt päätyä museollekin. Kuvia siellä kyllä oli. Tuhansia kuvia joita hän niitten sijaisuuskuukauksien aikana oli ehättänyt katsella liikaakin.

            Hän lähti harppomaan kolisevat ritiläportaat ylös kirjastoon, kääntyi ylhäällä heti oikealle ja meni  katsomaan historiikkia.Ja bingo - siellä se Sepen juuri äsken näyttämä pulleaposkinen mies seisoskeli oululaisten kansakoulun opettajien 1800-luvun lopun ryhmäkuvassa  tosin nyt iloisempi ilme kasvoillaan. Niemelällä alkoi poltella näpeissä.Jotenkin tuli omituinen olo ja kävi mielessä, että mahtoiko kissalla olla samanlainen olo kun se hypisteli hiirtä näpeissään.Ja täytyihän sellaisen ihmisen olla kiinnostunut valokuavuksesta, uudesta teknisestä innovaatiosta kun oli ollut valmis perustamaan sanomalehdenkin, herranen aika, sehän oli ollut jo silloista teknologiakaupunkia niin kuin silläkin hetkellä kaupungista kovasti suunniteltiin, tehtiin kampanjoita ja muuta.

            Niemelä otti kirjan mukaansa ja lähti ottamaan toimistolle kuvasta kopiota. Jotenkin tuntui kuin tuo ajatus siitä, ettei museolla muka ollut kuvaa niin tärkeästä ihmisestä olisi loukannut häntä henkilökohtaisesti.Eihän sellainen voinut olla totta. Kopio kädessään hän sitten vei kirjan takaisin kirjastoon ja palasi alakertaan katselemaan tuota ryhmäkuvaa, jonka keskivaiheilla ylärivissä opettaja ja tuleva lehdenperustaja pullotteli poskiaan kuin olisi jo miettinyt missä muualla hän voisi elämänsä viettää kuin niitten armaitten kolleegoittensa kanssa jukuripäisiä oululaiskakaroita koulimassa.

            Niemelä katseli vähän väliä miehen kasvoja, pyöreäkalloista päätä jota peitti ohut tasaiseksi kammattu tukka.Viistot korvat sojottivat päälaesta kuin lepakon siivet.Siloposkisuus sai sen vaikuttamaan äidin pikku kultsulta vaikka brezneviläisen tuuhaeta kulmakarvat tekivätkin tuosta äidin pikku kultsusta vähintäänkin omaperäisen otuksen. Tuntui kuin mies olisi mietitnyt jo itselleen jotain muuta uraa kuin paikkaa siinä hikisen pienessä kansakoululuokassa puupäisten oululaiskakaroitten opastajana, ehkä sillä siinsi jo päässään visio uudesta ajasta, lehdestä missä se valistaisi vähän suurempaa joukkoa ihmisiä sanomalehdessään, tienaisi siinä sivussa rahaa ja jakaisi viisauden sanaa oululaisille kuin jumala joka korkeuksistaan on laskeutunut alas maahan puhumaan ihmisille uudesta ajasta.

            Ulkona museon pihalla talonmies keräili syksyn lehtiä maasta, hän moikkasi sitä vaisusti. Vaimon sanat kesäkuulta palailivat taas mieliin: - Näin tässä nyt kävi, se oli sanonut niin kuin olisi ollut joitenkin isompien voimien vietävänä, niin kuin olisi katsellut itseään sivusta, jakaantunut kahtia. Tupakanpoltosta oli tullut taas riitaa, vaimo sanonut että sitä oli aina hävettänyt töissä kun sen vaatteet olivat haisseet tupakalle, Niemelä ärtynyt tapansa mukaan moisista syytöksistä, hän ollut kevään aikana gradua tehdessään ehtinyt moista asiaa edes miettimään, saati sitten menemään ulos parvekkeelle tupakalle, vaimon puheet olivat tuntuneet vain aivan liiallisilta, olihan hänellä jumalauta ollut siinä gradussakin tekemistä kun viranomaisetkin silloin syksyllä, kun hän oli ilmoittautunut yliopistoon olivat vieneet häneltä saman tien päivärahat, hänhän oli päätoiminen opiskelija. Ei olisi kuulemma viety ellei hän typerys olisi mennyt itse asiaa toimistossa kertomaan.Uudessa työssä se viihtyi, työkaverit olivat mukavia ja johtajakin jotain muuta kuin ihmisiä terrorisoiva Elena Pudasjärveltä, kiirettäkään ei ollut niin paljoa kuin edellisessä paikassa. Niemelälle oli jäänyt mieleen vaimon kertoma uni. Unessa se oli ollut kallioisella saarella istumassa yksin, vesi oli ollut aivan kirkasta ja läpinäkyvää niin että se oli saattanut nähdä pohjaan asti ja jostain etäältä oli kuulunut saareen ohiajavien autojen ääni.

- Mulla oli siinä unessa oudon tyyni ja rauhallinen olo, se oli sanonut.