Siinä sekin ukontorsake oli ajjaa töhhyttänyt karvat korvilla ja niin paksun karvalakin kanssa, että olisi se Poutiainen vai mikä se oli ollut ihmeissään, yhtään ei ollut sivuilleen vilkuillut kun oli sieltä Limingantullista tulla öhöttänyt pitkin Uuttakatua ja minä olin sitten joutunut äkkiä jarruttamaan, kun tajusin että se ei paljon sivuilleen vilkuile, mikä lie maalainen, joka oli Mossenropposellaan kaupunkiin tulossa, siinä se ajjaa tupsutti sen näköisenä että ainoa asia jota se mietti oli se, että kunhan vaan osuin suoraan eikä tipahtais kadulta ulos tai jotakin, jotenkin se naurattikin vaikka taas tuntui vain siltä, että minun pääparkani höpötti omiaan.

 Vaikka ei se ollut samanlainen  kanttikertaakanttimosse niin kuin sillä oravahampaalla oli ollut vaan sellainen Elite, vähän hienompaa mallia, valkoinen ja siinä oli kaikki jotenkin terävämpää, se ei ollut samalla lailla pyöreä kuin se toinen Mosse, sillä kansakoulun opettajalla oli ollut samanlainen ja sen se oli ajanut siihen Nuottasaaren koulun portin pieleen, tunnilla oli nähnyt ,että se oli tiennyt ,että sille jo naurettiin ja se oli ollut siksi tavallista hermostuneempi, kaikki olivat jotenkin vaistonneet sen, ehkä se oli johtunut siitä että sille oli välitunnilla naureskeltu, että oliko se ollut päissään kun oli sillä lailla ajanut, Mara sitä eniten oli nauranut, Mara oli aina sellainen että se nauroi tuollaisille asioille.

 Minulla oli sen Jopon tarakalla iso pelikassi, joka meille oli syksyllä annettu, kun eiväthän ne C-junnut enää vinttaa kamppeet päällä harjoituksiin vaan ovat niin kuin ykkösen äijät ja panevat kamppeet päälle vasta kopissa. Ja minulle oli tullut jotenkin hieno olo, kun olin ajatellut ,että se Kohon kassi oli kuulunut jollekin ykkösen äijälle, jollekin Peenulle joka oli jopa tussilla väkertänyt nimensä kassin kylkeen ja se sama Peenu oli sitten Keskarilla kävellyt niitä rappusia alas luistimet jalassa kohti kaukaloa. Vaikka se oli sama koppi missä aina pelatessa käytiin vaihtamassa luistimet jalkaan niin juuri sillä hetkellä se tuntui ihan eri kopilta.

 Kerran olin ollut ajaa sillä tiikerinahkakuvioisella, muka komealla pyörällä rekan alle kun en ollut katsonut tarkasti, hyvä että olin viime hetkessä ehtinyt jarruttaa sen verran, että jäin sitten siihen keskelle Uuttakatua Mustan Haukan kamppeet päälle katsomaan kun se raskas tukkirekka mennä jurruutti Puistokadun risteykseen sivukettingit kolisten, siinä sitä ukin puutakin varmaan kuskattiin sen ison tehtaan uumeniin. Eno sitä oli joskus nauranut, että on se tuo paperinteko haisevaa puuhaa enkä taaskaan ollut oikein ymmärtänyt, mitä se sillä tarkoitti tai miten ne sitä paperia tekivät, panivatko ne puut jonnekin kattilaan porisemaan ja sitten ne siellä muuttuivat yhtä veteliksi kuin se makaroni, jota joskus kävin ruokkiksella kotona keittämässä ja sitten söin sen niin äkkiä kuin ikinä pystyin, sotkin ketsuppia sekaan ja hermoilin sitäkin ,että varppina muistin panna hellan pois päältä, sen oli äiti kyllä sen tuhanteen kertaan muistanut muistuttaa.

                      Puutaloja siinä enimmäkseen oli koko kadunvarsi täynnä ja hevosiakin näki, kun joku lähti pihasta ajattamaan ties mitä ravikoniaan rattaiden kanssa pitkin katua, kääntyi Puistokadulle ja mennä viiletti konin kaviot asvalttiin paukkuen, ei parannut ajatella yhtään sitä näkyä joka silmiin tuli, kun ukki oli Kivelässä pätkinyt kirveellä sen hevosensa, Pontuksen kavioita lyhyemmäksi ja minä olin ihmetellyt ,että eikö se yhtään satu ja ukki oli sanonut, että ei se tunne mittään ja minä olin päätynyt miettimään omia varpaankynsiäni, joita niitäkin piti aina olla lyhentelemässä kun äiti komensi ja se oli saksilla vaikeaa, äidin mielestä kun ne pitkät varpaankynnet repivät sukat rikki eikä se jaksanut olla aina ostelemassa meille uusia sukkia, mokomillekin rupukoille, joista ne ei muutenkin olisi ollut jo ihan tarpeeksi riesaa.