Ja sitten tulee se päivä kun minun pitää mennä oikeusavustajan puheille, asia on vähintäänkin omalaatuinen mutta hoidettava se on.Olen nimittäin puoliorpo, isäni, oletettu isäni ei koskaan ole tunnustanut minua virallisesti ja kun viimeksi ollessani menossa Rovaniemelle koulutukseen soitin hänelle hän alkoi naureskelemaan minulle puhelimessa, että ehei hän minun isäni ole.Kysyin että millä perusteilla hän edelleenkin väittää niin ja hän sanoi ,että hän ei nyt silloin 57 tammikuussa minun oletettuna siittämisajankohtana vain ollut Kuusamossa.Utelin vielä siitä ketä hän sitten pitää minun isänäni ja hän, tämä jo nyt 78 – vuotias mies naurahti että mikä lie ollut soittajapoika Kuusamosta oli minun isäni. Se kuulosti jo aika omaperäisesti sanotulta.Ketä hän tarkoitti.Soittajapoika olin tietysti minäkin sillä hetkellä ja mies sanoi kyllä maksaneensa elatukset mutta isä hän ei ole, ei nyt eikä silloinkaan. Siinä koko puhelu pääpiirteissään ja laskin luurin tai oikeammin suljin kännykän kun olin toivottanut hänelle hyvää päivänjatkoa.

                      Siitä se alkoi.

                      Soitin äidille sen jälkeen ja kerroin tästä asiasta ja sovimme, että äiti menee mahdollisimman pian Kuusamossa lastenvalvojan puheille, hän oli itse sitä ehdottomassa tällä kertaa, asiasta ei oikeastaan ole juurikaan puhuttu.Minua se on vaivannut monesti ja nuorena varsinkin kun isäni ja äitini riitelivät oikeudessa elatuksista tuo epäilys johon sekaantui paljon omaa vihaa isän hylkäämisestä ja kaikkea muuta mahdollista oli tehdä minut suunnilleen hulluksi.

                      No nyt olen menossa asianajajan puheille.Varattu aika on kello 10.45.

                      Puhelun jälkeen pääni oli kohtuullisen myllerryksessä, edelliskerran paria kirjettä lukuun ottamatta olin ollut tämän miehen kanssa tekemisissä abikeväänä 76 jolloin hän myös mutisi ettei ole edelleenkään varma siitä onko hän isäni, se jäi silloin mieleen mutta koska olin nuori ja halusin elää omaa elämääni lähdin lätkimään koko Oulusta ja unohdin asian, hankin oman perheen ja lapset ja sillä selvä.Kun Katja syntyi lähetin toki isälleni kortin jossa kerroin asiasta mutta mitään vastausta ei tullut.Sekin sattui.Oli kuin minulta itseltäni olisi koetettu riistää isyys, oikeus olla isä ja sen puolesta olen saanut kyllä taistella aivan tarpeeksi.

                      Kuulosti siltä kuin tuo vanha mies olisi pitänyt koko asiaa pelkkänä vitsinä ja naureskellut sille ehei hän ole minun isäni.Ja tietyssä mielessä hän on aivan oikeassa, eihän hän koskaan ole ollutkaan minun isäni, paikalla, läsnä mutta minun mielessäni hän on ollut isä tai sitten isä jonka isyyttä myös minä olen epäillyt.Joskus ajattelin, että miestä vaivaa vain Laios-kompleksi – miehen mustasukkaisuus vastasyntynyttä kohtaan, tuleehan tämä tulokas aina riistämään isältä, mieheltä paikan naisensa rinnalla ja niinä peruina minä olen se tulokas joka otti ja vei tuolta mieheltä vaimon, kihlatun.Se on aika reipas teko viisikuukautiselta poikavauvalta mutta niinhän siinä käytännössä silloin 58 puoli vuotta syntymäni jälkeen tapahtui että äiti otti ja lähti vastasyntynyt mukanaan ja alkoi lähetellä sitten isukille Kemistä haasteita elatuksesta.

                      En minä ihmettele jos isä tuli vieläkin epäluuloisemmaksi.Olin sitä itsekin ensimmäisen lapsen syntymää ennen ,se kävi kuin luonnostaan ajatella että onkohan tuo mun vai kenen tekemä, en osaa sanoa onko reaktio tyystin luonnollinen, ainakin se vaikuttaisi siltä mutta minulla se meni ohi kohtuullisen nopeasti vaikka vaimo olikin juuri ennen oletettua raskaaksi tuloaan matkaillut Azerbaizanissa.

                      Hieno homma.

                      Mutta minä vinttasin siis tällä häälahjaksi saadulla 23 vuotta vanhalla Nopsalla taas pitkin sateista Oulua, kirottua tuo sade vaikka peseekin siitepölyt ilmasta keltaisiksi lammikoiksi asvalttien painaumiin.

                      Jätän pyörän sarkan eteen ja poltan yhden tupakan, vaaleaan popliinitakkiin ängennyt mies puhuu Valkeanlinnan edessä kännykkään, takki on vähän ryppyinen ja tulen ajatelleeksi sellaisenkin ajatuksen että pituus jo sinällään on vahvan, luotettavan miehen merkki ,sekin perkele ihan tutkittu asia.Muistan kun olin Riitta-tätini hautajaisissa Muhoksella kantamassa arkkua ja muistotilaisuudessa seisoin pihalla tupakalla, Jukke-enoni sanoi jollekin minulle oudolle miehelle, että tuo tuossa on Martin poika.Mies katsahti minua, pieni pallinaamaisen näköinen idiootti ja lausahti että eikös se Martti ollut pitkä mies.Hetken aikaa minun teki vain mieli vetää moista kusipäätä turpiin, sellaisia ihmiset ovat, piittamattomia paskahousuja, sellaisia me olemme.Tuskinpa sekään mies, muhoslainen ääliö ajatteli loukkaavansa jotakin, ehkä hänen mielissään eli usko että äitini oli ottanut ja lähtenyt paikkakunnalta ja pannut väärän miehen makselemaan elatuksia, mokoma huora, saattoihan sen muualta tulleista akoista uskoakin.Eläköön muhoslaisuus, tuo aina mieliinpainuva elävä ominaisuus meissä ihmisissä, tuo pikkumainen muista paskat kuhan mun suu käy fiilis.Ja isäni tietysti jos hän sellainen nyt on on aina varmasti kertonut tulleensa huijatuksi, kukapa sen tarkistaisi, ehkä hän haluaakin elätellä mielessään ajatusta siitä ,että on marttyyri.Väärinkohdeltu, vääryyksien kohde, oikeutettu millaiseen vihaan tahansa mutta ei ikinä antamaan anteeksi, ei ikinä.

                      Mutta minä kävelen neljänteen kerrokseen ja ihailen Valkeanlinnan vanhaan porvaristyyliin rakennettuja keskikohtaan kapenevia portaita vaikka ajattelenkin, että niitä pitkin on vaikea kanniskella raskaita tavaroita koska toinen reuna on aina kapeampi.Mutta ne muistuttavat minua joistakin vanhoista linnoista, en tiedä miksi, ehkä minä olen Kafkan maanmittari etsimässä omaa Linnaani, turvaa, isää, jotakin, en oikeastaan edes tiedä minä vain kiipeän portaat ja huomaan neljännessä kerroksessa että olen väsähtänyt, kuntosalit taas jääneet viikoksi ja sade muka estänyt ulkoilut.No olihan Tornion reissu raskas ja minä naputellut kaksi päivää sitäkin raporttia itselleni ,en minä näitä enää muille kirjoita, tämä on valmistelua siihen romskuun, minä teen tätä nyt vittu ihan työkseni tämän kesän ja taustalla soi Miles Davis, se antaa lohtua tässä paskassa maailmassa.

                      Soitan ovikelloa ja pääsen vastaanottiin, selvitän asiani kuulokkeet korvissa istuvalle naiselle joka ohjaa minut toimistosihteerin puheille.Sihteerin ovi on auki ja menen sisään, riisun keltaisen jäykän sadetakkini jonka entinen vaimoni muisti minulla aikoinaan ostatattaa Ruisrockiin ellen väärin muista.Hanne-kultsu joka jaksoi aina huolehtia kaikesta niin että multa oli mennä hermot.

- Sinä olet siis nostamassa isyyskannetta, nainen sanoo ja katsoo konetta jossa on jo alustavat tiedot siitä millä asialla oikeastaan olen, sana kuulostaa hieman koomiselta ja nainen kysyy, että keistä lapsista on kyse.

- En minä itse ole kohde vaan minä nostan kannetta omaa isääni vastaan, sanon ja naurahdan ja kerron, että itselläni on kaksi lasta ja kyllä minä niitten isä olen.Ihan varmasti.

- Ai jaa, vaalea pitkä nainen naurahtaa ja kysyy sitten mikä tämän mahdollisen isäehdokkaan nimi on.

- Martti Ilmari Lotvonen.

- Ja sosiaaliturvatunnus..

                      Se minun pitää kaivaa kassista vanhojen 50-luvun oikeudenkäyntipöytäkirjojen seasta mapista ja sanon tunnuksen, isäni on syntynyt 27 eli silloin kun serkkuni kanssa Rivaniemellä asiasta puhuttiin Harri tuohon isäni naureskeluun kommentoi ,että sellaisia ne monet sodankäyneet miehet olivat, pirullisia ja äkkivääriä. Minä en tiedä onko isäni ehtinyt sotaan, en tiedä voiko häntä kutsua isäksi koska hän ei sitä itse halua, koko asia on sillä tavalla mutkikas. Isyys on rooli mutta sen ohessa että se on rooli se on myös biologinen tosiasia, geneettisten arpajaisten oikea rivi joka arvotaan vaikka lopulta oikeudessa elleivät ihmiset muuten suostu uskomaan siihen ,että se mitä miehen elimestä ulos tulee ei ole vain pornoelokuvien tahmeaa tehostehuohotusten säestyksellä jaeltua naisen selkään kaatuvaa piimännäköistä ainetta vaan satoja miljoonia siittiöitä sisältävä luonnon oma tehopakkaus joka parhaimmilaan saa naisen mahan paisumaan melkoiseksi möykyksi.

                      1927 syntynyt eli vuonna 44 hän olisi ollut joulukuussa 44 seitsemäntoista eli kutsunnoissa ehkä mutta ei koskaan ehtinyt rintamalle eli juuri niitä joita varmasti painaa tuokin kokemus koska sota varjosti nuoruutta mutta itse ei ehtinyt sitä kokemaan kunnolla.Ehkä se selittää osan tuosta perverssistä rehvakkudesta jolla hän vastasi minulle puhelimessa, epävarma, typerä, lapsellinen mies joka koettaa olla kovinkin miehekäs olematta muuta kuin lähinnä pelle, surkuhupaisa pelle.Nuori poika kuuntelemassa aikuisten miesten puheita sodasta ja siitä mitä se on.Ja sitten tulee akka joka tekee itsensä paksuksi ja häipyy saman tien.Patotyömaat joilla kovat sodankäyneet miehet näyttivät poikaselle paikkaa.Voin vain kuvitella millaista alemmuudentunnetta se herätti.

                      Sihteeri kuitenkin tenttaa minulta osoteymstietoja samalla kun alkaa selittää miten hänen äitinsä myös oli ollut aikanaan samassa tilanteessa, en aivan käsitä, tarkoittaako nainen itseään, siis sitä että hänen veljensä ei ole koskaan tunnustettu lapsi vaan pelkkä elatustukilapsi jonka isää ei koskaan virallisesti vahvistettu isäksi.Asia joka tapauksessa kuulemma kaivelee edelleenkin hänen likemmäs 80-vuotiasta äitiä.Niinpä.Miksi ihmiset niin kiivaasti hakevat äitiyttä,isyyttä mutta jättävät lapsen heitteille ja katuvat sitten sata vuotta myöhemmin ikään kuin lapsi olisi vain kafkan tapaan vailla oikeuksia oleva huonekasvi tai koira, kotieläin.Se tuli mieleen kun aamulla lähtiessäni luin jostakin blogista nuoren miehen kommentin hedelmöityshoitoon – vastustus osoittaa yhteiskunnan menevänä konservatiiviseen suuntaan.No miten vaan mutta näin henkilökohtaisella tasolla asia ei liiemmin jaksa edes naurattaa, isää tässä etsitään ja kovasti oltiin sitten miten konservatiiveja tahansa ja en minä tiedä millaisia lapsia kahden naisen suhteesta sitten tulee, jossain vaiheessa sitä aina etsii isäänsä, alkuperäänsä.Mieleen palaa vain Saision näytelmä jota käytiin katsomassa yhden päiväkodin johtajan kanssa, siinä vanhempaa miestä vokotteleva tyttö sanoo monta kertaa näytelmän aikana tälle isälle, perheelliselle miehelle että älä leiki mun kanssani..Se kuulosti lapselta jota isä on vietellyt tai joltakin samansuuntaiselta, lapselta joka on petytnyt liian usein, isänsä hylkäämältä tyttäreltä.Ajattelin siinä omia tyttäriäni paljonko minä sitten olen jo heille tuottanut pettymyksiä eron ja muun takia.Olenko jaksanut tarpeeksi.

                      Sihteerilla tuntuu olevan kovinkin empaattinen ote työhönsä koska hän siinä tietoja ja muuta kerätessään kommentoi minun eihän tämä ole kovin mukavaa sanomisiani kertomalla erään ystävänsä pojasta, jonka isä jätti naisen heti naisen tultua raskaaksi.Mies ei liiemmin pojasta perustanut vaan pojan isänä toimi pappa eli käsittääkseni naisen isä.Sitten kun poika oli 12 alkoi tämä isä ottaa uudestaan yhteyttä poikaansa ja oli ihmeissään kun poika ei halunnutkaan tavata eikä pitänyt miestä isänään vaan pappaa.

- Niinhän siinä usein, käy sanoin ja mietin että sellainenhan minäkin olin 13 vuotiaana, täynnä Kärppiä ja omaa pärjäämistäni, oli enoa, oli ukkia, oli uusi isäpuoli ja vaikka mitä, mitäs siinä isästä ennen kuin sitten 17vuotiaana äkkiä koko juttu pamahti silmille.Sanoin naisellekin että kyllä se sitten aikanaan sekin poika isäänsä miettii.

- Niin varmaan.

- Ei se vaan pidä sitä isänään.

- Niin, ehkä sitten ku on 17 tai vanhempi..

                      Saamme paperit kuntoon kun nainen on vielä muistanut kertoa sateeseen liittyen että hänelläkin oli niin kova allerginen nuha että sade tuli kuin taivaan lahjana ja liotti enimmät siitepölyt maahan, nyökkäilen.Jollakin juristilla taas ollut niin kova allergia että on turvonnut koko kurkku sairaalareissun verran.No minä lähden käytävään kun paperit on saatu allekirjoitettua ja ilmaisen oikeusdenavustajan tarve todettua.Käytävässä odottelen, luen lehteä jossa kerrotaan työpaikkakiusaamisesta.Ehkä olen vain jotenkin kiusaantunut, kiusattu, asia kiusaa minua koska olen alkanut sillä tämän viimeisen kerran itseäni rassaamaan jonkun pirun luovuuden nimissä.Juristin ovesta tulee ulos tuttu mies ja kävelee pää painuksissa maton peittämää käytävää, sitten huomaa minut, naurahtaa ja menee ovesta ulos, mietin että onkohan sekin nyt alkanut riitelemään eksänsä kanssa lapsen huoltajuudesta vaikkei varmaan vuosiin ole pystynyt olemaan kummoinenkaan huoltaja, siitä voi kuvitella tulevan paska riita sen uskon vaikken jaksakaan murehtia asiaa sen enempää, näitä tuntuu piisaavan, tehdään lapsia, erotaan, mennään uusin naimisiin, mies unohtaa koko lapsen vuosiksi, ottaa niin pulttia erosta että menee tyystin sekaisin ja sitten vuosien päästä toettuaan pahimmasta tajuaa että sillä on lapsi, poika ja alkaa hakea kontaktia mutta nainen on jo ollut vuosia uusissa naimisissa, poika on unohtanut isänsä niin että miten siihen sitten äkkiä se todellinen isä taas saataisiin mahtumaan siihen sosiaaliseen kuvioon,sellaista se on.

                      Tuttu lakimies pyytää sisään, istun alas ja alan selittää asiaani, siis sitä että olen nostamassa isyyskannetta.Hän kirjoittaa lehtiöönsä jotakin ja alkaa sitten selittää lakia, se ei kuulosta mitenkään lupaavalta koska lakia on muutettu niin että vuoden 76 jälkeen on ollut viisi vuotta aikaa nostaa sitä ennen syntyneiden isyyskanteita.Asia on siis vanhentunut.Minun olisi pitänyt tai äitini nostaa tuo kanne ennen vuotta 81.

- Kas  kun kukaan ei lähettäny postikorttia asiasta, tokaisen kun äkkiä alkaa joko vituttaa liikaa tai naurattaa liian paljon koko helvetin asia.Nyt sillä vanhalla ukolla olisi varmasti helvetin hauskaa jos se näkisi minut siinä pähkäämässä seuraavaa siirtoa.En tiedä, ehkä minä olen ansainnutkin sen paskaiset naurut, en oikein kuitenkaan usko mutta tässä asiassa olen hitusen enemmän kuin jakomielisellä tavalla jakautunut.Kuvittelen että se mies nauraisi lähinnä sille että jään perinnöttä, että turha mun on perintö kärkkyä, rahastahan ne riitelivät jo silloin äitini kanssa kun olin 17 vaikka äiti tiesi myöhemmin kertoa miehen yrittäneen hänen kanssaan jopa naimisiin uudestaan muutamaa vuotta aiemmin mutta äiti otti toisen miehen, isäpuoleni.

                      Pitäisköhän mun sittenkin siirtyä kirjoittamaan kauniita ja rohkeita, oikein kunnon sisäsiittoista draamaa jossa kukaan ei oikein ole varma kuka ketäkin ja missä tuli panneeksi ja millä hinnalla ja paljonko siitä saisi korvausta kun oikein rupeis vittumaiseksi.

                      Juristi sanoo tietävänsä asian koska hänellä itselläänkin on samanlainen tapaus, hän ei selvitä tarkemmin tarkoittaako hän itseään vai ketä mutta minulle tulee olo että minä olen hyvin kafkamaisessa laitoksessa joka vilisee empaattisia mutta tyystin kyvyttömiä ihmisiä.Käsiään levitteleviä Pilatuksia.Enkä sano sitä pahalla.

                      Nuorempana minä joskus haaveilin alkavani asianajajaksi, rupeavani rahastamaan tyhmien ihmisten tyhmillä riidoilla tai auttamaan niin kuin tuo minua vastapäätä istuva mies teki tai ainakin yritti tehdä ja hetken minusta tuntuu ,että voisin olla siinä, istua ja miettiä, näyttää oikeastaan vähän alistuneelta kun ei voi asialle mitään, laki on nyt sellainen että tapaus on vanhentunut,hän kaivaa esiin vielä yhden muistamansa tapauksen missä joku oli vedonnut perustuslakiin tällaisessa tapauksessa.Perustuslain mukaan kansalaisten tulee olla yhdenvertaisia lain edessä ja tässä tapauksessahan niin ei ole.Pitäisköhän lähettää tämä blogi suoraan haloselle, ei joku vuosiluku voi olla raja tällaisissa hyvin henkilökohtaisissa asioissa.Juristi miettii itsekin joskus pohtineensa miksi tuota lakia silloin muutettiin.

                      Minä arvelen että se saattaisi johtua siitäkin ,että pelättiin liikojen äpärien tulevan perimään maita ja mantuja, että niitä silloin 50-luvulla ja sodan jälkeen tehtiin vähän sinne sun tänne eikä sellaisia jakotilaisuuksia sitten myöhemmin haluttu ,että jostakin tulla tupsahtaa joku Artturi vaatimaan omiaan kesken isännän 80-vuotisjuhlien.Juristi ei kommentoi mutta joku syy on täytynyt olla, onko pelätty että tapauksia on kertynyt silloin maan ja isojen yhteiskunnallisten myllerysten aikaan liikaa, silloin sodan jälkeen niin kuin minunkin tapauksessani kun ihmiset ovat liikkuneet työn perässä paikasta toiseen, muuttaneet maalta kaupunkiin, kaksi nuorta on kohdannut Kuusamossa patotyömaalla ja näiden sattumien summana on syntynyt lapsi.Mene ja tiedä.

- Niin, ei mua se perintö kiinnostaa, tämä on vaan muuten tärkeä asia,sanon kun en muutakaan enää keksi.Juristi plärää vielä jotain kirjaa kuin varmistaakseen ettei tee virhettä kun asia on tärkeä, en sano mitään, en jaksa ajatella mitään, pää on tyhjä, ehkä odotin vähän liikoja tältä käynniltä, ilmassa leijuu vain sakeaa pettymystä enkä tiedä kumman, hänen vai minun.Onhan siinä perusttuslaki jos jaksaa taistella.En tiedä.Juristi käy läpi vielä vuoden 58 elatusoikeudenkäynnin paperit mutta niissä ei puhuta isyydestä vaan elatuksista joita tuo mies määrättiin maksamaan ja niin kuin se sihteerikin jo sanoi monesti isyys selvitetään vasta paljon myöhemmin, se ei lapsen pienenä ollessa ole välttämättä se akuutein ongelma.

- Ei kai tässä muuta.. en voi auttaa..

- Täytyy varmaan soittaa äitimuorille..   En jaksa ajatella muuta, kätellään ja poistun käytävään. Asia on vanhentunut, ehkä minäkin jo unhodan sen, kirjoitan romskun loppuun ja pistän sen saatanan pisteen tälle asialle. 

 Kävelen Sarkkaan kahville, kupillinen pohjaanpalanutta pahamakuista kahvia maksaa 1,50 ja tarjoilija minun nyrpistelyistäni ottaneena antaa lasin vettä kyytipojaksi ettei minulle kuulemma tule paha mieli.Sitä naisellista vittuilua parhaimmillaan sekin repliikki mutta en jaksa välittää, tietäisitpä akkaparka mitä minä juuri mietin niin vetäisit nuo vitunkarvas tukkalaitteeksi ja juoksisit helvetin kyytiä karkuun.Tuttu kaljupää, maailmankaikkeuden positiivisin ihminen istuu pyöreässä loosissa ison miesjoukon keskellä, menen perälle ja yksin, loosissa istuu Brantbergin Roopekin, Mannerheim-kirjojen tekijä ja Peran mitalienjakaja, se mies joka ripusti kevät kevään perään minun ja myös Peran kaulaan mitaleita, Kärppien entinen puheenjohtaja, majuri Pesola, vanha mies jo.se joka aina joskus kadulla tuli upseerin harmaissaan vastaan ja sanoi että ,mitä kova, se on lempinimi.  No aika aikaansa kutakin.soitan äidille Kuusamoon, puhelin ei vastaa, soitan sitten isäpuolen kännyyn ja äiti vastaa sieltä, kysyy heti että kävinkö minä siellä ja sanon että kävin ja se alkaa urkkia että mitä.Viimeksi kun soiteltiin se käski muistaa puhua perinnöstä.Kerron asian vanhentuneen ja äiti alkaa motkottaa että minä en vain ole osannut puhua asianajajalle, että minun pitää mennä sinne uudestaan ja vaatia oikeudenkäyntiä, niin se lastenvalvojakin hänelle Kuusamossa oli sanonut ,että oikeuden kautta sitä voi tutkia. En jaksa puhua enää mitään, toistan vain että asia on vanhentunut enkä minä sille mitään voi, ehkä toimisto ei vain halua ottaa hoitaakseen sellaisia juttuja, liikaa töitä muutenkin,elatusasioita ihan elävistäkin tarpeeksi.Köyhiäkin jo ihan liikaa työttömyyden takia, tukehtuvat ongelmiinsa ja potevat kaikki juristeja myöten allergiaa joka turvottaa kurkun niin ettei henkeä saa vedetyksi.Pyydän äitiä käymään uudestaan lastenvalvojalla kun käy kirkolla ja soittamaan isälle.- Soita sinä, äiti urputtaa kuin murrosikäinen joka on saanut kainouspuuskan ja minua lähinnä vituttaa kuin nuorempana että miksi minua rassataan näin tyhmillä vanhemmilla mutta sanon että se soittaa, äiti inttää että ei se vastaa mulle ,sanon että ei se vastaa mullekaan.Äiti lupaa soittaa.Lopetan puhelun ja ajattelen mennä toiseen baariin lukemaan Peran juttua jos saisi sitä ensi viikolla aletuksi.

                      Isästä nyt viis.