Kännykkä kätisi heti aamusta.

                      Se oli Kämäri. Se alkoi kyselemään, että olinko jo lukenut aamun Kalevan. Sanoin ettei minulle edes tullut sellaista lehteä, netistä korkeintaan katsoin enkä sieltäkään kovin usein, en minä ollut tottunut lukemaan uutisia televisioruudulta. Tai jos luinkin niin silloin joku muu luki niitä puolestani.Lehti oli lehti, siinä piti sormenpäät painomusteesta mustua vaikka miten olisivat tutkijat profetoineet jotta tuo jokakodin huoneen nurkkaan survottu ihmekone tulisi suistamaan koko kirjapainoalan konkurssiin.

- Niinpä, Kämäri kommentoi niukasti. Olin häirinnyt sitä, se oli selvästi töpinöissään. Jotakin etäisesti tuttuakin tuossa kohkaamisessa oli. En älynnyt mitä ihmettä se nyt puuhaili, tavallisesti niin velmu ja rauhallinen ihminen, joka keski-iän kriisissään vaikutti enemmän keskittyneen alapään asioiden verbalisoimiseen kuin mihinkään intomieliseen kiihkoiluun.

                      Se kehotti minua vilkaisemaan kyseisen lehden sivua 5, sitten se jatkoi samoilla lämpöisillä olevansa menossa asukastuvalle yhdeksitoista niin voitaisiin ruveta tekemään suojeluesitystä.

- Mitä…koetin siinä heräillä. Norpatko olivat loppumassa maailmasta vai mitä, vielähän meitä vanhoja poikia viiksekkäitäkin piisasi viiksillä ja ilman. Ja missä minä sen lehden lukisin, kun sellaista ei ollut, Tuvalla kai sitten jos sinne asti pääsisin, olin kuitenkin vaihteeksi käynyt kurssin päätteeksi salilla viuhtomassa pyörällä ja kolistelemassa laitteilla, olo oli sitä myöten kohtuullisen hyväkin, kun en Tuvallakaan ollut pällistellyt paria tuoppia pidempään ja nekin olin saanut juoda visusti rauhassa korokkeen päälle laitetulla peräpöydällä pyöreän pöydän ääressä remakasti nauravaa taiteilijaa tiiraten mutta se oli pitänyt loukkaantuneen linjansa eikä suvainnut edes vilkaista minuun päin, ei niin että olisin edes odottanut mutta jollain lailla ihailin sen kykyä pitää linjansa.

                      Kämäri sanoi kerrankin tiukasti ,että tuut sitten yheksitoista niin katotaan ja lue se lehti.Lupasin tulla vaikken tajunnut koko asiasta, uteliaisuutta herätti jo Kämärin tohkaaminen ja määrätietoinen ote todellisuuden asioihin. Sen verran se sitten valisti että kyseessä oli Isollakadulla oleileva puutalo joka oltiin nyt aikeissa purkaa.

- Vai niin, sanoin kun en muutakaan keksinyt.

                      Keitin kuitenkin ensin puurot, olo oli takkuisen väsähtänyt salin jäljiltä, hyvä mutta väsähtänyt, lihakset kaipasivat palautumista mutta sitten joku ääliö soittaa tohkaa heti aamusta kuin mikäkin kapiainen jonkun ihmepuutalon takia.  Puuro paloi pohjaan siinä asiaa harmitellessa. Olisin mielummin fiilistellyt hetken niillä nuoruusmuistoilla, joita mieleen pukkasi – että miten mukavaa oli ollut vintata hikisenä, kroppa kuumottaen pakkasessa kotiin harkkareista, kun olo oli ollut kuin jossakin vähän kivulloisessa pumpulissa olisi liikehtynyt. Mutta kun ei niin ei…ja puuro harmitti, vitutti suorastaan. Ei minusta ollut mihinkään, äitimuori oli varmaan mattokasoineen ja florapaketteineen ihan oikeassa, miehestä ollut enää muuhun kuin margariinipaketteja panemaan jos niitäkään, sais pakit koko meijeriteollisuudeltakin mokomakin vetelys. Sitten mieleen pölähti eksä ja avioliiton lopunaikaisia asioita kun olin seisonut rivitalon pihalla tupakalla ja eksä oli tullut viimeisenä keväänä huutelemaan minulle, että tuota pyörääkään oo saanu korjatuksi, ei susta oo mihinkään.Muistin vieläkin sen olon mikä oli tullut – että olen tyhmä ja likainen ihminen. Se oli valahtanut niistä sanoista päähän kuin itsestään, en ollut jaksanut enää edes riidellä aivan kuin olisin tajunnut, että se alkoi olla meidän avioliittomme lopun alkua, minun osakseni näytti siinä aviodraamassa kerran toisensa jälkeen tulevan tyhmän ja ruman ja likaisen ihmisen osa, että vaimokulta olisi saanut esittää fiksua ja viisasta. Eksä tuskin oli itseään tyhmänä ja likaisena pitänyt, tai ainakaan halunnut pitää.

                      Sain kuitenkin puuron raavittua kitusiini ja lähdin vinttaamaan sille toiselle tuvalle Kalevaa tavaamaan.

                      Vain suojeluesitys voi pelastaa otsikko julisti. Jouduin miettimään hetken, että mitä puutaloa nyt piti suojella, en saanut päähäni ensimmäistäkään. Techopoliksesta siinä puhuttiin niin että kai jossakin naapurissa oli joku tönö joka oli minulta jäänyt täysin huomaamatta. Vihjattiin, että vain asukasyhdistyksen suojeluesitys voisi pelastaa talon, tajusin miksi Kämäri oli ollut niin töpinöissään. Ennen niitä oli Heinäpäässä ollut paljonkin, silloinkin kun sen yhden hullun jälkeen olimme taas joutuneet muuttamaan 66 oli Aleksanterinkadun päästä purettu isoa kaksikerroksista hirsitaloa, Nahkapökkeliksi sitä oli sanottu ja mitä myöhemmin oli saanut tietää pihapiirissä ollut joskus teurastamo, jännältä kai sellainen oli pikkupojista tuntunut kun siellä sahanpurun hajuisissa raunioissa oli saanut käydä seikkailemassa vaikka äitimuori miten varoitellut, että siellä vaan nauloihin vaattees revit tai tiput ja henki lähtee, ketä siitäkin sitten syytettäs.

 Mutta nyt ei seikkailtu. Toimittaja hehkutti miten vanhan Oulun viimeisetkin muistot olivat katoamassa.Laitoin lehden pois ja litkin kahvin. Kirjailija hääri tiskin takana.Mietin missä välissä se ne romaaninsa oikein kirjoittaa, olihan sillä kyllä vapaapäivänsä kun paikan omisti. Saattoi sillä lailla päivänsä organisoida. Ja mitä vittua se minulle kuului milloin se ne pökäleensä päkitti, en minä niitä lukenut, Cottoneissa oli aikoinaan ollut ihan tarpeeksi ja jos dekkaria kaipasin otin yleensä Fossumin ja nautin sen psykologisesti tarkasta silmästä.

 Poltin tupakan, vieläkin viisteli mielessä että ei musta oo mihinkään, vähän alavireinen olo kuin vanhassa rämässä kitarassa, päin persettä saundi , lenkille piti varmaan päästä  elpymään, mutta raavin siitä kuitenkin itseni ylös ja sille toiselle tuvalle, kun olin jotenkin alustavasti saanut selville Kämärin tohkaamisen syyn.