Oliko hän tosiaankin tuntenut kiitollisuutta sitä mökkiä tuijatessaan, ajatellut niitä Muhoksen Pallopoikien surkeita kiekonvääntäjiä joita vastaan oli käyty seuran rämällä onnikalla pelailemassa niitä pakollisia piirisarjan matseja jotka he aina olivat voittaneet koska vastus oli jo ennen peliä näyttänyt siltä, että luovuttavat kaupunkilaisille ihan suosiolla, että sieltä tulee vastaan niin kovaa porukkaa että turha yrittääkään. Ehkä hän oli siinä pihalla antanut ajatuksen viivähtää siinäkin surkeassa kauhukuvassa, että asumalla tuollaisessa tönössä hänestä olisi tullut joku surkea pelimies joka aina vain olisi hävinnyt pelinsä, siinä ajassa sen oli täytynyt olla pahin mahdollinen vaihtoehto jos hän nyt sellaista asiaa oli osannut edes ajatella, siinä volkkarin takapenkillä tunnelmat olivat toiset, kummalliset, hän ei osannut edes ajatella mitkä eikä hän tiennyt mitä sitten hänestä olisi tullut jos ämmä olisi päättänyt siihen mökkiin jäädä, sellaista osannut ajatellakaan, ehkä se kapina ja muu oli opettanut kuitenkin tajuamaan jotakin tuollaisistakin asioista, siitä miten ne Muhoksen Pallopoikien jätkät eivät olleet sitten taas vuorostaan voineet valita omaa asuinpaikkaansa, olivat vain saaneet hävitä heille ikään kuin tajuten että huonompia ovat ja hän siellä parempien joukossa, voittajia jo senkin takia että asui kaupungissa, sitäkin siinä saattoi pohdiskella kun samalla koetti vastailla tuon etupenkillä istuvan naisen miten matka meni kysymyksiin, hyvähän se meni, miten muuten vaikkei nyt hildegardista viitsinytkään ruveta porisemaan.

Silloin siellä mökin edessä äijä kyllä oli ollut ihmeissään kun he olivat sitten tupsahtaneet mökkiin, oli kai se ikkunasta nähnyt ämmän Datsunin mutta silti onnistunut näyttämään siltä niin kuin kaksi ufoa olisi tipahtanut katon läpi sen ihmeteltäväksi siihen parin räsymaton peittämälle lankkulattialle.Ämmä sai tietysti tapansa mukaan suunsa ensimmäisenä auki ja alkoi selittää miten sillä siskon luona oli pälkähtänyt päähän ajatus, että olisi hyvä jos poikakin kävisi vähän isäänsä tapaamassa ja kun se oli Riitalta kuullut, että sitä ollaan paikalla niin oli sitten saman tien lähtenyt ajelemaan.

Äijä oli kuunnellut siinä pirtin liinalla peitellyn pöydän ääressä ämmän puheita kuin suutaan hengen hädässä kuivalla maalla aukoileva kala, jokin puolipirullinen virnistys sen suupielissä väreili kuin kevyen tuulenhenkäyksen pyörittelemä laineenpätkä mutta hän ei siitä ollut varma, hän nimittäin seisoi ovensuussa jonkun oudon jähmetyksen valloissa, melkein kuin valmiina muuttumaan suolapatsaaksi Raamatun kuvaelmaan tai patsaaksi ylipäänsä, hän ei vain ollut tajunnut koko tilannetta, ämmä oli vetäissyt sen kehiin kuin yllättävän päätykiekon jonka kanssa sitten temppuiltiin, hän ei ollut ollut edes erikoisen halukas lähtemään ämmän matkaan kun se tuon ajatuksensa siskonsa luona oli päähänsä saanut, se vain selitellyt että täytyyhän sun ja hyväähän se vaan tekee ja mikset lähtis, sun isäshän se on ja hän oli vain rimpuillut että ei mua huvita ja mitä paskaa mää siellä teen ja kuka saatana se ukko ylipäänsä on ja varmaan senkin takia ,että tämä ämmän äkillinen idea oli yllättänyt hänet täysin, siniviivan yli oli tultu niin vauhdilla ettei hän tiennyt mitä tehdä, lähinnä huitoa mailallaan sinne tänne, äidin sisko siinä vain vakuutellut kuin tollo että kyllä se Martti siellä mökissään on ja Pera lähinnä ihmetellyt että mistä se senkin tietää, kyttäskö ne toisiaan aamusta iltaan ja ties kuka missäkin millonkin on ja sellanenko se paikka oli tuo maaseutu joka hänelle kaupunkilaispojalle alkoi jo siinä vaiheessa 70-luvun alkua olla kohtuullisen vieras paikka vaikka miten olisi joskus kuunnellut ämmän puheita lapsuutensa tuohitorvisesta paimenpoika-ajasta ja navetoiden paskanlapinoinnista.

- Mikset sinä nyt ommaa issääs halluis nähä, ämmä oli sitten siellä siskonsa luona tokaissut eikä hän enää sellaiseen älyttömyyteen ollut osannut sanoa mitään, oliko hän ajatellut oravahammasta, isää yleensä, jotakin mistä ei edes tajunnut mitä se oli, koko sanaa isä, mitään, ollut samalla tavalla hämillään kuin koko sen vuoden Kirran kanssa että aikuisista ei pirukaan ottanut selvää, ne vain puhuivat niin kuin asiat olisivat noin yleisesti ottaen olleet äärettömän selviä, sitä vain erottiin, riideltiin, pöllittiin rahaaa kukkaroista ja milloin mitäkin ja jos sitä vähääkään ihmetteli niin sai kuulla lähinnä kunniansa siitä millainen kelvoton, kiittämätön heittiö oikein olikaan, kuka sen tiesi, hän ei siinä volkkarin takapenkillä enää jaksanut kiinnostaa vaikka pelottikin mitä hän kaljoissaan saattaisi ruveta päpättämään, huvittikin toisaalta kun niitä ämmän perintöporinoita muisteli, siinä sitä oltiin sitten oikein rahan perässä homostelemaan menossa ja tuo riemukupla vaan päpätti teitä jotka kaikki oli outoja ja muistomerkkiä paheksunut nainen kyseli koulusta, kirjoituksista että miten ne, hyvin nekin, mitä paskaa hän nyt Inkusta Kirrasta tai mistään olisi siinä äkkiseltään ruvennut puhumaan ,kertomaan kaiken, valumaan itkuisena mattona sinne takapenkin uumeniin että elämä on paskaa, abortit on tehty ja vaikka mitä, senkö sä saatanan luuska haluut kuulla, tuskinpa, koko tarinan sieltä käräjäoikeuden riidoista, miehes väitteistä ja muusta, ihan koko jutun miltä se tuntu kuunnella kun ämmä nauro että ton volkkaria ajelevan miehen viilaan hän olis jotain saatanan paskaojaa lapioimassa eikä istus siinä teidän ilona ei edes aina ilona alapäänä enää, ei minään, että mitä pitäis sanoa, sekö että sitten piti mennä reksille itkeen niitä todistuksia, lopettaa pelaaminen, tehdä yhtä sun toista, syödä lääkkeet, kaikki, mitä, mitä saataanaa sä haluut kuulla, et mitään, sen mä jo tiedän teistä aikuisista että mitään te ette haluu kuulla vaikka kysyttekin että mitä miten menee tai muuta ylevää mutta ette halua kuulla miten se ihan oikeesti menee koska se olis jo ihan paskaa kuultavaa ja voi että teitä pitäis sääliä ku ootte olleet niin huonoa isää ja äitiä ja mitä vittua te sitten oikein alattekin itkeen saman tien että vähän kunnoitusta kuitenkin niinku olisitte jotain jumalankorvikkeita maan päällä, perkele.

                      Lysähtää siihen,  voipuneena, kaikkensa antaneena, maitohapot muuseina lihaksissa polttelemassa. Että tältä pohjalta, kiva tutustua kuitenkin.

                      Ja koko ajan mielessä kävi, että tuo ei ollut se mies jota hän sen vuoden ajan oli isänään ajatellut, että se oli se toinen ja että kaikki oli niiltä osin sekavaa ja että se kaikki sekavuus oli alkanut siitä todistuksen hakemisesta ja ettei hän voinut sitä tuolle miehelle selittää ja vaikka oliskin voinut mitä se olisi auttanut, identiteetti oli ehättänyt jo niiden kokemusten perusteella muovaantua eikä tuo mies sille enää mitään voinut. Se olisi vain katsellut jonnekin etäälle sen näköisenä, että äitiinsä on poika tullut kun turhasta alkaa syyttelemään. Että hänkö muka ei olisi oikeutta saanut käydä ja hänkö muka ei olisi jo tarpeeksi elatuksia maksellut.Ja mitä kaikkea paskaa ne aikuiset siinä tilanteessa keksivätkään sanoa.

                      Niin että paskat sille.

                      Sitten ajatus palasi sinne Muhokselle ja siihen mökkiin.Ämmän ihmettelyyn siitä etteikö hän halunnut omaa isäänsä nähdä hän oli lopettanut inttämisensä niin kuin olisi tajunnut jotenkin vaistollaan, että äitiparka oli nyt saanut päähänsä jonkun luodinsirpaletta vakavamman vamman ja hänen paha ruveta keksimään mitään selityksiä siitä miksei hän oikeastaan tuota itselleen outoa miestä halunnut nähdä, miestä joka jo kansakoulussa siellä Nuottasaaren tiilikolossissa oli aiheuttanut hankaluuksia kun se typerä opettaja aina kyselmäss että kuka se sun isäs on ja hän niin tiennyt että kuka, oravahammasko vai joku muu mies joka äidin kanssa asui ja siitä typerästä kyselemisestä suivaantuneena hän oli monta kertaa ajatellut, että hän ei semmoiseen kouluun ikinä mene kun siellä kysellän typeriä asioita ja sitten kun ei osaa vastata niin se typerä opettaja alkaa tuijottamaan niin kuin hän jotenkin vaan valehtelis sille.

                      Eikä hän edes ymmärtänyt mistä ämmä sen ajatuksen siinä äkkiä oli saanut päähänsä, ei siitä äijästä kotona koskaan oltu puhuttu, ei siitä halusiko hän ehkä nähdä sen tai muuta, sieltä vaan tipahteli kerran kuussa niitä postisiirtokuiteja postiluukusta, kai se oli sitten ihan riittävä asia ämmälle, hän niin tiennyt.

                      Mutta siinä se mökki oli, pieni, pitkä pöytä tielle antavan ikkunan alla, ikkunan vieressä samanlaiset sinertävät kaapit kuin maalla mummolassa, kaappien alla tiskipöydät suun muut mitä hän yhtään ymmärsi ja kaappien vieressä ovi johonkin kamariin, jonka hän saman tien kuvitteli siksi kamariksi, missä se isän äiti, anoppi oli maannut paksujen vällyjen alta oli narissut ämmälle sen laiskuudesta tai sitten siitä miten se ei ollut alkuunkaan varma että hän oli sen pojan poika, ties kenen tekemä äpärä oli kulkuakan mukana kantautunut heille, tiedä vaikka jonkun mustilaisen mulukustaan sylykäsemä penikka koko kakara kun on muutenkin niin omituisen näköinen, jotain sellaista hän oli joskus ollut ämmän puheista kuulevinaan niin että siinä tuota kamarin ovea katsellessaan melkein saattoi kuullakin korvissaan ne vanhan akan narinat, nähdä äidin siinä tiskaamassa hellan liepeillä, touhuamassa niin kuin se aina touhusi ja ovi kamariin auki ja se vanha akka siellä vällyjen alla kyttäämässä niin kuin se mökki olisi äkkiä ollut joku elävä olento joka pulputti hänen korviinsa että näin se juttu meni, usko vaan huvikses poika pieni ja vaikket uskoskaan niin meni se silti.Enemmän hän kuitenkin oli tuijannut sitä ukkoo joka alkoi siinä jotakin söpöttää, että pitäsköhän kahvit keittää ja kun ämmä nyökkäs että joo se alko siitä kokoileen itteensä kahvinkeittoon, liikku koko ajan jotenkin hitaasti ja kummallisesti ja kun hänet sitten lopulta äkkäs sieltä ovensuusta sanoa tokaisi että jaa, Perttikö se siellä, aikamieshän susta on jo tullu…

                      Hän melkein punastui kun puhuteltiin.

Ämmä tietysti siinä heti höpöttämässä, että käyhän nyt issääs kättelemässä ja hän meni, puristi kättä jota äijä hänelle tuikutti kuin keitettyä makaroonia, kahvipannu roikkui toisessa kädessä ja se rupesi heti käteltyään kaatelemaan pannuun kauhakaupalla vettä, laittoi hellan kaasuun tulta, istui alas, äimisteli siinä, raapi poskeaan kuin olisi saanut akuutin tulehduksen sinne sänkikarvoihinsa, alkoi sitten kysellä ämmältä, että vieläkö se siinä samassa työpaikassa viinakaupassa oli ja ämmä seisomassa siinä keskilattialla niin kuin ei uskaltaisi alas istua ja selitti ,että siellähän se, että minnepä sitä hyvästä vakituisesta työpaikasta lähtis.Ja ämmä sitten kyselemään äijältä sitä samaa että vieläkö se vaan niitä maansiirtokoneitaan ajelee ja sitä ne siinä kursailee aikansa kuin eivät oikein tietäisi mitä sanoa, vielä äijä ajelee ja hän seistä nyhjää keskilattialla kiikkustuolin takana jonkinlainen hämmentynyt onko hän ollut tässä mökissä joskus tunnelma päällä josta ei osaa sanoa mikä se on ja mistä se tulee niin kuin kaikki olisi yhtä aikaa jotenkin tuttua ja äärimmäisen vierasta.Ja siinä hän vain ihmettelee että mitä helvettiä hän ylipäänsä siellä tekee, havahtuu kun äijä äkkiä kysyy häneltä että vieläkö hän koulua käy ja hän nyökkää henkeään pidätellen ,että joo, vielä.Sitten kenelläkään ei taas ole vähään aikaan mitään puhuttavaa kunnes äijä keksii kysyä ,että vieläkö he asuvat Heinäpäässä ja ämmä vastaa että siellähän he.Ja sitten juodaan kahvit ja istutaan pöydän ääressä ja ämmä kyselee äijältä että joko se on uuden akan itselleen löytänyt ja äijä menee hiljaiseksi ja sanoo, että eihän tuota vielä ole löytynyt ja sitten menee vuorostaan ämmä hiljaiseksi niin kuin olisi tullut kysyneeksi väärän kysymyksen ja sitten vaan juoda äkerretään sitä kahvia ja syödään kuivettunutta känttyä jonka jyrsimiseen tarttis ainakin kahden oravan hampaat ja kaikki koettaa olla niin kuin ei olisikaan ja ämmä tutkailee mökkiä kuin muistoissaan ja sanoo että hyvässä kunnossahan tämä vielä ja äijä nyökkää että onhan se ja häneen iskee äkkiä olon niin kuin hän olisi juuttunut johonkin painajaisten vihreänhikiseen luolaan, missä vääräkyntiset, raivopäiset pullistuvasilmäiset noidat jahtaa häntä huohottaen ja räkä suupielistä roiskuen, mikään ei oikein tunnu todelta, on kuin hän olisi sekoittanuyt ne ämmän kauhujutut siitä mökistä siihen lauantai-iltapäivän aurinkoiseen todellisuuteen, todellisuuteen joka paistaa puolipoutaisena aurinkona ikkunaverhojen takaa sisään hän ei oikein tajua missään mennään. Niin kuin hän juuri sillä hetkellä näkisi sen mökin ämmän ouheitten läpi, kuin jonkin oudon suodattimen – siellä se vanha rusinaryppyinen akka narisee kuivettuneella suullaan, katto vuotaa, ämmä on laiha luuranko synnytyksen jäljiltä, se laahustaa keittiön ja navetan ja lapsenkorin väliä nääntymäisillään ja nälissään, tissit sentään pursuaa maitoa kuin kaksi räjähtämäisillään olevaa palloa, jossain on joku kuollut äijä, isän isä, korttiporukassa ladossa tuikataan mies hengiltä, sudet ulvoo, maisema on täynnä lunta ja sekavuuksia, mikään ei tunnu todelta ja ämmä vaan raahustaa nälissään ja väsyneenä työstä toiseen, pää painuksissa ja äijä seisoo jossakin ovenpielessä vahtaamassa tätä kaikkea, ei sano mitään, koettaa laiskasti ja tympääntyneesti sovitella kahden akan riitoja, hinkua vetisillä keuhkoillaan kuin hukkuva, pihistää ilmaa kuin ohuen mehupillin läpi, siristelee silmiään ellei oo sitten väkisin repimässä hänen silmäluomiaan kiinni että pääsis naimaan, kaikki tulee pätkinä kuin oudosti leikatussa elokuvassa, kuvaa sieltä ja toista täältä ja sitten äkkiä hän vaan on taas siinä kahvipöydässä ja kahvikuppi asetilla ja hän tuijottaa eteensä niin kuin olisi nähnyt aaveen.

- Kuulitko sinä, ämmä sanoo ja kääntyy katsomaan.

- Mitä, hän sanoo niin kuin olisi käynyt kaempanakin.

- Käyttä isäs kanssa vaikka ajelulla, oot täällä vähän aikaa niin minä tuun sitten hakemaan sut, me mennään Riitan kanssa niitä matonkutteita leikkamaan…johan tuota nyt jouvat isäs kanssa olemaan…

                      Hän vilkaisi äijää joka ei sanonut mitään.Hänen kävi äkkiä sääliksi koko ukko niin kuin se aina olisikin ollut sellainen, hinkunut niillä vetisillä keuhkoillaan kuin hukkuva, näyttänyt siltä niin kuin olisi säikähtänyt jotakin pahemman kerran, niin kuin joku olisi paukauttanut siltä palleasta ilmat pihalle vuosikymmeniksi, niin kuin joku olisi rysäyttänyt rautaoven sen nenän edestä kiinni kuin Maxwell Smartin, niin kuin se olisi halunnut olla jossakin muualla, missä tahansa mutta ei siinä ämmän edessä pöydän ääressä.Kuitenkin se sanoo, että mikäs siinä, onhan hänellä aikaa..

                      Sen se sai henkäistyä suustaan kuin jonkun ihmepihahduksen.Hän ei tiennyt mitä tehdä, teki mieli vain sännätä karkuun, häipyä paikalta, olla tavoittamattomissa loppuikänsä, pää kolisi kuin tyhjä tavaravaunu ruostuneilla kiskoilla, ilma tuntui tirisevän rasvankäryä ja hikisiä sukkia. Ämmä oli äkkiä kuin asiansa toimittanut, lähdössä silpomaan niitä matonkuteitaan siihen pieneen pihamökkiin, missä Riitalla oli laatikkokaupalla riekaleiksi revittyjä vanhoja vaatteita ja entisiä tyhjiä maitopusseja ja muuta mistä ne sitten aikansa kuluksi puilla tehdä louskuttivat mattoja. Ja kun ämmä sitten kahvinsa juotuaan ja känttynsä jyrsittyään sanoi että hänpä tästä lähteekin hänen teki mieli ilmottautua vapaaehtoiseksi mukaan, mitä hän sen äijän seurassa oikeastaan, johan toi nähtiin, ruttunaama, mitä hän sillä, perkelettäkö hän sen seurassa, mitään ne ei hänelle selitä, viskoo kuin pakettia toisilleen, että ota sää nyt välillä ja hän ei tiennyt mikä häntä entien risoi vai risoiko mikään, siinä hän vain oli, kauhusta kankee, jähmee ku jäinen tikkunekku, jäi istumaan penkin ääreen ja katto kun ämmä käveli pirtistä ulos ja sano vielä ovella, että tulee siinä tunnin parin päästä hakemaan hänet pois ikään kuin hän olisi ollut joku tarhaikäinen kurahousu ja se häntä vastapäätä istuva ukko vähintäänkin vuosisadan yrmyin puistotäti suoraan Pekasta ja Pätkästä ja vannomatta he tuijottivat silmänsä kipeiksi kun ämmän Datsun kaarsi pihasta ulos ja tielle kujaa pitkin, he tuijottivat  hartaina kuin kirkon penkkiin juuttuneet nukkuneen rukoukset auton perää vaaleanvihreää porrasperää niin kuin se olisi ollut maailmankaikkeuden vihoviimeinen auto matkalla tuntemattomiin universumeihin ja kun sekin auto sitten katosi mäennyppylän taakse kuin maana nielemänä he vain olivat, aika pysähtyi pirtissä, oli hiljaista niin hiljaista että saattoi kuulla korvien suhinan ja sydämen jyskytyksen rinnassa ja hän vannoi, että sen hän vielä ämmälle kosti, että olisi se ainakin voinut varoittaa, kertoa etukäteen kaikenmaailman päähänpistoistaan ja muusta mukavastam hän kirosi vanhempansa, jotka olivat kuin kaksi kävelevää tomppelia, haisevia hikisiä pystyynnostettuja sukkia, kusipäitä joitten korvien välissä lorisi pelkkää lannoitetehtaan raaka-ainetta, hän niin tiennyt, hän vain odotti kuin kiskoille sidottu jotta milloin juna jyrää yli, ei saanut sanaa suustaan, ei käsittänyt mikä häntä vaivasi, se mies pöydän toisella puolen oli hänen isänsä tai ainakin oletettavasti oli, ei se oravahammas joka oli ämmän kanssa ollut naimisissa ja uhkaillut heitä aselle ja milloin mitäkin, ei, hän vain tuijotti, ei jaksanut arvella, ei miettiä , ei kysyä miksei oo näkynyt heillä päin, missäs oot oleillu tai muuta mukavaa, ei mitään, hän vain tuijotti sitä vaaleankukista pöytäliinaa niin kuin ne liinan kukat olisivat olleet muinaisfaaraoitten salaperäisiä hieroglyfejä jotka hänen siltä istumalta oli tutkittava ja tulkittava, koko tuo aikuisten salaperäisen maailman salaperäisyys ikään kuin siinä käsinkoskeltetavana tuntona josta mitään älynnyt. jossain surrasi kärpänen kuin auto kilparadallaan ja äkkiä se äijä onnistui yllättämään hänet täydellisesti aukaisemalla tikkuviivana ryppyilevän mutrusuunsa:

- Jospa me ajettas kirkolle ja ostettas sulle jäätelö…

                      Mieshän oli nero. Sille olisi siitä suorituksesta voinut myöntää vaikka kirjallisuuden Nobelin.Ostetaan sulle jäätelö.Mistähän perkeleestä se sen keksi, sekin siinä volkkarin takapenkillä pamahti mieleen vaikka se toinen auto jolla he silloin sinne jäätelönostoreissulle olivat lähteneet oli ollut sininen Cortina eikä hän oikein osannut sanoa mikä tuossa tilanteessa oli eniten herättänyt hämminkiä, ehkä ei mikään, ehkä hän oli jossain epäselvässä hämäryydessä ajatellut oravahammasta ja sitä että miksei tuo mies ollut ollut paikalla kun se yksi hullu oli heilunut nyrkkeineen ja pyssyineen heitä kiusaamassa, hän niin tiennyt, ei siinä volkkarin takapenkillä eikä siinä Cortinan penkillä, hän vain oli, jäykkänä kuin kanki, mentiin nyt sitten ostamaan jäätelöä, se oli aikuisille joku sellainen merkillinen tapa että ostettiin jäätelöt, siitähän lapset tykkäsivät jos se äijä siinä Cortinan ratissa nyt ylipäänsä lapsista mitään tiesi, hän korkeintaan ajatteli happamena että mieshän oli melkein Einstein mutta tajusi samalla että sama hänen oli vaikka istua se koko tunti siinä autossa ja lipittää jätskiä, kovin paljoa muutakaan ei näyttänyt olevan ohjelmistossa.Äijä näytti enimmäkseen siltä niin kuin olisi saanut kasan räjähtämäisillään olevaa dynamiittia syliinsä, se vain tuijotti eteensä, nousi sitten hitaasti kuin kaikkia liikkeitään varoen.Ruskeat kävelykengät hän jostain syystä pani merkille, suorat teryleenit housut ja valkoisen lyhythihaisen paidan, se oli kuin kuka tahansa kadulla vastaan tuleva mies, tukassa sillä näytti olevan sitä kiharaa jota ämmä hänen hiuksistaan oli pienenpänä etsiskellyt kuin todisteena jostakin että samanlainen kihara tukka sulle tulee kuin isälles, niitä ihmevertailuja hän oli saanut kuulla tarpeekseen ja siinä sitten oli niiden vertailujen toinen osapuoli ja näytti siltä, että oli kadottanut puhekykynsä kokonaan ja kun mitään muutakaan ei ilmennyt he nousivat ja kävelivät pirtistä pihalle, kaksi vaitonaista miestä kuin selliinsä päät riipuksissa raahautuvaa vankia.

- Monesko luokka se sulla oli menossa, se sitten pihalla keksi kysyä ikään kuin olisi siitä parin metrin kävelystä sen verran reipastunut, että ylipäänsä tajusi vielä osaavansa puhua.

- Kolmas keskikoulua, hän sanoi niukasti ja tavalla jolla hän tiesi että aikuisille sellaisissa tilanteissa piti vastata, ei mitään hankalia, epäselviä lauseita vaan yksinkertaisia ilmaisuja koska aikuiset olivat sellaisissa tilanteissa jotenkin hauraannäköisiä, niiden kasvoille tuli omituinen kärsivä ilme niin kuin jokainen sana jonka ne suustaan ulos saivat olisi ollut pakko pusertaa sieltä väkisin ja tuota väkinäisyyttä seurasi yleensä hiljaisuus niin kuin nytkin, kun he kävelivät navetan kulmilla olevaan siniseen Cortinaan, äijä istahti ratin taakse minkä hän käsitti kehotukseksi istua toiselle puolen etupenkkiin jahka oli oven saanut auki, kaikki tapahtui kuin Chaplinin mykkäfilmissä, mikä toisenlaisissa olosuhteissa olisi saanut hänet nauramaan mutta sillä hetkellä häntä ei naurattanut, tilanne oli hämmentävyydessään musertaa hänet kokonaan niin paljon kuin hän siihen ikään jo aikuisten outoja tapoja olikin tottunut näkemään, niihin sopeutumaan ja ne hyväksymään niin kuin joku vanki hyväksyy vankilansa vartijat, minkä sille mahtoi.Ja sitten mentiin, kaksi hiljaista miestä jotka eivät olleet mitään Kristiina Halkolan junan kuljettamia hiljaisia siirtotyöläisiä vaan pelkästään hiljaisia miehiä, vakavailmeisiä korttihuijareita.

Hän kuuli aivojensa suhinan niin kuin hänen päässään olisi ollut joku huoneen hiljaisuudessa köhivä patteri, hän keskittyi tuijottamaan tietä edessään, mäkeä johon auto kiipesi, kuuli soran rapisevan renkaiden alla kuin jättimäisten aamumurojen mikä sai hänet ajattelemaan, ettei ämmä koskaan ostanut muroja koska ne olivat niin kalliita ja hän tuli ajatelleeksi ,että jos tuo mies olisi maksanut enemmän niitä elatuksiaan niin ehkä hän sitten olisi saanut aamulla murojakin, asia vaivasi hetken mutta hän arveli ettei se olisi millään lailla sovelias puheenaihe, sehän olisi ollut kuin moite tuota miestä kohtaan ja kaikessa siinä hiljaisessa hauraudessaan tuo mies näytti siltä ettei se kestänyt sellaisia moitteita, ei mitään, sen tehtävänä oli nyt ostaa jäätelö ja se tehtävä vaati siltä kaiken keskittymiskyvyn niin kuin se olisi ollut kehittämässä uuden atomipommin kaavaa.

Kaikki oli jotenkin epätodellista niin kuin hän olisi nähnyt unta.Aurinko pilkotti pilvenraosta kuin puoliksi syöty taskulamppu.Siinä hän istui autossa jota ajoi mies jota sanottiin hänen isäkseen eikä hän oikein tuntenut mitään, päässä vain humisi ja hän lähinnä toivoi, että se kaikki olisi mahdollisimman pian ohi, hän ei tiennyt miksi hän niin toivoi ja toivoiko hän siinä sen volkkarin takapenkilläkin, että se kaikki olisi vain äkkiä ohi niin kuin jokin ikävä hammaslääkärikäynti. Tie vilisi mustana mattona auton alle, lentokoneet lensivät kentälle, tie oli musta surun matto jota pitkin koneesta valuva väki vaelsi hautausmaan paviljonkiin niin kuin siinä Kirran lahjoittamassa toisessa kuvassa vaikkei hän silloin nuorena sellaisista kuvista tiennytkään, jääkiekosta kaiken, telkkarista Lahjomattomat ja Smart, Me vakoojat, pakollinen annos väkivaltaviihdettä nuoren junioriurheilijan sielun vahvistukseksi, intohimon nuotioon vähän bensaa, tiikeriä tankkiin ja kenkää lankkiin. Hiljaisuus oli kuin hikinen kivi joka pisaroi pitkin auton sisäseiniä, äijä ajoi ja ajoi ja alkoi tuntua, että sinne kirkollekin oli matkaa varmaan jokin sata kilometriä, hän oli näytelmän henkilö jolle kirjailija oli unohtanut kirjoittaa ensimmäistäkään repliikkiä, äijä pääosan esittäjä joka poti dementiaa, ämmä ainoa joka siinä olisi jotain osannut sanoa mutta se riehui jo siellä vajassa matonkuteiden kimpussa, todennäköisesti kehui itseään siskolleen miten suuren hyvänteon se oli tehnyt, pitihän sen pojan isänsä nähdä ja hänen olisi tehnyt mieli huutaa, että nähty oli ,saako nyt lähtiä…niin kuin se olisi ollut joku helvetin iso vitsi vaikkei se sitä ollut, sen hän tunsi, tuon oudon olon joka pyrki suuhun niin kuin univesi olisi alkanut poltella suupieliä, niin kuin kokonainen happamien nesteiden armeijan olisi syöksynyt hänen suupieliinsä repimään ne riekaleiksi.Hetken aikaa hän vannoi kostoa äidilleen joka sen koko ilveilyn oli keksinyt, syötän sille sen oman persereiän rusinasoppana ellei tuo äijä kohta sano jotakin, ellei se räjäytä sitä hiljaisuutta jollakin koska se hiljaisuus alkoi tiivistyä sen auton seiniin kuin räkä, sitä valui joka puolelta, se tukehduttaisi heidät kohta, se imisi heidät omaan räkäliemeensä kuin kaksi pientä tippaa, sinne he katoasivat kuin kusiaiset ison kengän alle mutta äijä ei puhunut, sen ilmeet olivat tyhjät kuin vuosia hangatulla pesulaudalla, sen jalat kaksi mäntää jotka automaattisesti polkivat kytkinä kaasua jarrua kytkinä kaasua jarrua, sillä oli sellainen missio, tehtävä, ajaa autoa, suorittaa tehtävä loppuun, ei muuta, sen pää valtava marmorikuula jota se liikutteli kaulansa varassa niin varoen että hän olisi nauranut muttei uskaltanut, aikuisista ei koskaan tiennyt milloin ne pimahti niin kuin se oravahammaskin ja kun he sen kaupan pihaan pääsivät hän oli huokaista helpotuksesta niin kuin olisi liian kauan veden alla pärskittyään vihdoikin saanut haukata taas happea ja äijä vaan kysy, että tuutti vai eskimo ja suklaata tai jotain ja hän sanoi ,että suklaata ja tuuttu koska se oli pienin hinta jonka se siitä kärsimyksestä saattoi maksaa.Paluumatkalla se sentään sai sitten suunsa auki ikään kuin olisi käynyt kaupassa miettimässä asioita: - Vieläkö sinä pelaat sitä kiekkoa, se kysyi.

- Joo…

- Etkö sinä oo hyvä pellaaja, niin se äitis sano..

                      Jaa, millonkahan se semmosta oli sanonu. Hän niin tiennyt.

- Joo, mää voitin tekniikkamestaruudenkin, hän sanoi äänellä joka kummastutti häntä niin kuin hän hetken olisi ollut joku pikkulapsi joka halusi tehdä vaikutuksen tuohon vaitonaiseen mieheen niin kuin hän oli halunnut tehdä vaikutuksen valmentajiin mutta mies ei ollut vaikutettu, istui vain hiljaa ja ajoi, mitään muuta sanottavaa sillä ei tuntunut olevan, siinä se roikkui ratissa kiinni kuin pelastusrenkaassa eikä hän tuosta matkasta muuta muistanut, ei ennen kuin siinä volkkarin takapenkillä, mentiin johonkin outoon suuntaan niin kuin hän oli mennyt silloin vappuna Kirran kanssa, jotenkin se huvittikin ja hän tunsi itsensä hetken kokeneeksi ihmiseksi, hyvä ettei ruvennut siinä pikkupäissään vitsailemaan että tässähän ollaan melkien kuin kolleegoita oli kato mustakin tulla tos syksyllä isukki mut ei tullu ku se sikiö tippu vessanpönttöön ja mitä olen ymmärtänyt niin ehkä munkin olisi ollut syytä tippua sinne eikä siihen volkkarin takapenkille sun riesaksi mutta kun nyt näin ikävästi on tapahtunut niin eiköhän tää tästä taas kerran, en käy seitsemää kuukautta vuodesta töissä enkä omista asuntoja, en tiedä mistä moista sait päähäsi, kaiketi sua vitutti joku, en tiedä mikä, onhan mun elämä aikaa miettiä mikä ketäkin vituttaa mutta nyt mennään, mua jaksa kiinnostaa, Markus on kuollut ja vaikkei oliskaan kuollut niin se on hiljaa tai sitten se vaan on mussa eikä koskaan poistu, että se on joku sellanen juttu jota ihminen tarttee ettei tulis hulluks koska mitä mä olen tätä elämää nähny niin enemmän täällä liikkuu hulluja sen polin ulkopuolella kuin sisä ja sekin kummalle puolelle joutuu on ihan sattuman sanelema juttu mutta kannattaako sellaisia puhua kun vaan istuu siinä ja muistelee miten ämmä matkaan saatto, perintöä piti ruveta kärkkyyn ja puhtaat housut laittaa jalkaan eihän sitä sun luokses likasissa farkuissa mutta ne nyt kuitenkin tuli laitettua ja tota kaljaakin otin, oli se Hildegard semmonen emäntä vaikka en mä enää naisista sano että emäntä kun ne on enemmän siellä platonisen puolella nää kurtisaanit joita mä tunnen..ja niin hän istui siinä takapenkillä kunnes tultiin jonkun ison kerrostalon pihaan, jota lumivalleineen ympäröivät hämäryyteen mäen päällä vajonneet männyt, hailakat pihavalot ja sitä seurannut tanakka askellus kerrostaloon, joka oli samanlainen elementtiloota kuin monet Oulun uudet talot ja hän katseli sitäkin vähän kuin ihmeissään kuin olisi äitinsä puheista päässyt käsitykseen, että miehellä on enemmänkin rahaa, ainakin varaa parempaan asuntoon, mitä se silloin todistuksenhaun aikoihin oli huudellutkaan, että soraakin myyty satojentuhansien edestä niin että mies oli hänen korvissaan onnistunut kuulostaan miljonääriltä joka vaan aikansa kuluksi kiusailee äidin kaltaista uhrautuvaista naisparkaa,sehän ei tietenkään kuulunut hänen arvioitaviinsa asioihin, mielessä käväisi vain miten hän tuon kutsukirjeen saatuaan oli ensimmäiseksi luullut sen olevan Kirralta, niin typerä hän oli ollut, kuvitellut että kaikki sittenkin jatkuisi, hän ei käsittänyt miksi hän vielä sellaisia ajatteli vaikka samalla ramppasikin Haarikassa jo iskemässä uusia naisia.