Tarja alkoi kuitenkin selittää yhden ehdokkaan kampanjapäällikön eli tämän meidän edellistä esitystä mainettaan paremmaksi kehuneen runoilijan ehdottaneen meille kahta uutta keikkaa. Joten otettiin kalenterit esiin ja alettiin merkkaamaan  uusia keikkoja ja tsekkaamaan vanhoja, minäkin siinä tiirailin kosmoskynän suttaamia sivuja kuin ihmetellen mille avaruuslennolle minä oikein sillä söheltämisellä olin aikeissa lähteä, mahdollisesti kuuhun kusemaan isä Jumalan suuhun tai tutkailemaan paskamatojen avaruusmatkailua tennistossun hikisen sisustan välityksellä ja muuta mukavaa. Ja sitten sen päälle lähdettiin harjotuksiin, Sarjiskin oli ilmaantunut paikalle, Hauenpää ja Marva odottivat jo kadulla oven edessä ja mentiin sisään, kävin kokeilemassa ovea saliin mutta en saanut sitä auki, en enää edes kironnut vaan painelin keittiöön ja kerroin porukalle tilanteen tai olin siis itse asiassa kertonu jo sen heti ku tultiin sisään, aloin soitella velipojalle ja siellähän se istui jo saatana Lentävässä vetämässä kaljaa Kovin oli lyhkäset hautajaiset ajattelin. Huusin sille sitten että nyt perkele alat tulla aukomaan meille kämppäs oven että me päästään edes jonnekin harjotteleen ku tässä on oltu harjottelematta ja esitys illalla, selitin sille vähemmän kauniisti senkin että mu noo tehtävä hoidella niitten autoja ja logistiikkaa, suoraan sanottuna karjuin raivona ja porukka katteli vähän ihmeissään, velipoika tulkutti että ne mitään maksa mun työstä, kysyin että eikö niistä 700 eurosta edes kymmentä liikenis, ei kuulemma, vituttekin että se vaan kaljaa litkii, alko oleen oikeen kunnon martyyriolo mutta velipoika lupas tulla aukoon ovia jahka saa kaljansa juotua, se asuu sopivasti siinä naapurissa isoa viiden huoneen ja keittiön kämppää yksin joten sieltä löytyy sen verran tilaa ja treenata oli pakko kun Tarjakin oli ollut poissa ja kipeä.

- Meidän perseessä on tapana hoitaa asiat näin huutamalla, sanailin siinä vähän nolona selkäni takana seisovalle porukalle vaikkei kukaan reagoinutkaan.

 No menin vielä raivoni raivottuani kokeilemaan salin ovea ja sehän perkele aukesi, ehkä se pelko että se ei aukea oli saanut minut kokeilemaan ovea liian varovasti. Oma raivoamiseni oli alkanut jo hävettää, sillä menolla minä pilaisin kyllä imagoni kokonaan.

 Menin sitten sanomaan s porukoille että asia yes, harjotukset  voivat alkaa. Sitten piti vielä selvitellä velipojan kanssa sitä logistiikkaa Tekstailin sille että se olisi voinut tuoda meille kahvia kämpiltään mutta se ei kuulemma halunnut lähteä tuopin äärestä. Sain uuden raivarin. Minäkuvaani alkoi sille päivää tulla liikaa lommoja sillä raivoamisella. Mitä minä oikein hermoilin, esityksethän sujuivat jo, ei minulla olisi pitänyt olla mitään hätää tai huolta, kaikki vain tuntui vastustavan niin kuin jossakin olisi minua vastassa lymynnyt joku jättimäisen vastustaja joka pisti tosi lujasti hanttiin, sellainen satakiloinen paininukke jota en saanut väännettyä mattoon. Vitutti koko touhu mutta parin tekstailun jälkeen saatiin asia sovittua siihen pisteeseen että kuski löytyi. Velipoika jo ihmetteli että tähänkö tämä meni. Kysyin että mihin tähän, teki mieli muistella niitä sormusvarkauksia ja muuta mitä osituksen aikaan oli tapahtunut, teki mieli rakennella katkeruuden sävyisiä sukusaagoja joissa muisteltiin kaikki koetut vääryydet viimeisen sadan vuoden ajalta mutta en jaksanut. Velipoika kuulosti jotenkin pelästyneeltä tai hämmästyneeltä niin kuin ei olisi osannut kuvitella, että olen sille vittuuntunut. Eihän isukit sellaisia ole, ei sille pikku puuhapetelle saanut olla vihainen,  ei ainakaan Pate, tämä meidän varaisä jonka äiti nyt oli lempannut senkin pellolle. Velipoika ei sanonut enää mitään. Teki mieli sanoa että mihin muuhun kun kuskit istuu lärveissään eikä koko vitun kaupungista tunnu löytyvän selväpäistä ajajaa, ittelläni kyllä on kuorma-autokortti mutten ole ajanut vuosiin, sanoinkin sitten ulkona tupakalla Liinulle että olisin lähtenyt itse ajamaan mutta kun me ei olla vielä niin kuuluisia niin en viitsi tappaa porukkaa ihan vielä…

Liinu vain vilkaisi, ei sanonut mitään. Nolotti. Ylppö ei raivonnut koskaan, ei ainakaan varmaan Liinun nähden ja minä siinä heiluin kuin heikkopää suu vaahdossa. Maine mennyttä. Surkeaa oli. Ja ylpönkin seurassa oli vaahdonnut niitä omia profetioitani. Mikä paska minua oikein vaivasi vai sellainenko minä jo silloin nuorenakin olin ollut, en vain muistanut kun olin sirotellut sen raivopäisyyden päälle oman sivistyneen maisterikuorrutuksen ja koettanut olla jotain muuta. No tulihan se totuuskin sieltä sitten esiin, kai minun olisi pitänyt vain olla tyytyväinen kun löysin oman itseni. En vain vittu oikein pitänyt siitä itsestäni.Olisi siinä Mervilläkin piisannut hauskaa jos olisi nähnyt sen sivistyneen herrasmiehen heiluvan kuin hullu vaikka olinhan minä senkin aikana joskus polttanut päreeni mutta miten siinä olisi voinut olla oma itsensä kuin sillä oli se poikakin joka jo lähtökohtaisesti oli pelännyt minua kuollakseen kun ei sellaista aikuista miestä ollut siinä huushollissa kuuteen ikävuoteensa edes nähnyt, pelännyt kerran niinkin paljon että kun oli pari tuntia joutunut olemaan minun kanssani kahdestaan oli heti alkajaisiksi alkanut soittelemaan mummulleen, Mervin äidille että tuu äkkiä hakeen mut täältä pois, itkua vääntänyt ja minä siinä ihmeissäni että mitä vittua minä nyt teen, omista lapsista sen verran kokemusta etten ollut käsittänyt pojan reaktiota ollenkaan ja olihan se Mervin äiti sieltä autoineen syöksynyt sutena paikalle pelastamaan pikkuipanan minunkaltaiseni hirviön kynsistä niin että koeta siinä sitten leikkiä jotakin uusioperhettä niissä oloissa ja kun olin kertonut asiasta Merville sekin oli nyrpistellyt naamaansa niin kuin minä olisin onnistunut sanomaan jotain pahasti ja vielä naureskelemaan sen pojan itkuille, eihän sellainen sopinut pikkuvilipetterille niin ihana ja soma kuin se oli. Enkä minä ollut kauaa leikkinytkään, alkukin ollut sitä lajia karu että Mervi melkein ensimäiseksi kun olin niille mennyt oli komentanut minua hakemaan poikaa pois pihalta palloa pelaamasta ja irvistellyt kuin vittuillakseen että näytähän nyt onko susta mihinkään, minä mennyt kuin koulutettu koira että pakko kai se on jos meinaa tolta lahoperseeltä vielä jatkossakin vittua saada, poika tosin ei ollut ollut moksiskaan minun noloista tuu sisälle pyynnöistä vaan oli jatkanut pelaamistaan niin kuin ei olisi käsittänyt mitään mitä yritin sille vaisusti sanoa ja tajusinhan minä sen, täysin vieras mies siinä komentelemassa sisälle. Sellaista hauskaa se oli ollut alussa, keskikohdassa mutta lopussa Mervi sitten äkkiä alkanutkin itkemään että minun olisi pitänyt olla tiukempi heti alusta monen asian kanssa, niin sen juomisen kuin pojankin kanssa ja minä lähinnä hymähdellyt että joo ja joo ja kaikkea kivaa sullekin terveisin se vitun joulupukki, että jos kaupungin lastensuojelu on näinkin hyvissä hanskoissa niin johan tuli turvallinen olo. Oli sillä tavoin se huumoriosasto jo siinä vaiheessa kaluttu loppuun kuin kuolleen rupisen rakin koipi.

  Harjoitukset menivät hyvin, porukalla oli energiaa, ehkä minun raivoamiseni tarttui, pistin vähän vanhaa kärppävauhtia päälle vaihteeksi, mikäs siinä, Tarja sai sovittua kuskaamiset näille muusikoille, minua säälitti, se teki sitä kipeenä, sen näki ja kun tulin kotiin luin sen blogista että se oli epäillyt jaksaako se tulla..ja sitten vielä kuskata näitä muusikoita siinä sivussa..

Kotimatkalla Kansankadulla rupesin kehittelemään näytelmää, en oikein tiedä mikä minua vaivasi, tuntui kuin olisi käynyt koko ajan vähän ylikierroksilla, innostunut liikaakin moisesta projektista, kohta minusta varmaan leivottaisiin Suomen näytelmäkirjallisuuden pelastajaa, sepustaisin valtavaa draamaa taiteilijan ja politikon välisestä konfliktista, siinä olisi joku vanhan sadun muurahainen vastaan hilpeä heinäsirkka asetelmaa, jossa muurahainen raataisi siinä missä sirkka vaan vetelee viulullaan kuin Mozart-vainaa konsanaan, vähät välittää mistään, se kyllä kuulosti siltä työttömältä Peteltä yhtä paljon, en tiennyt mihin minä tähtäsin vai olinko minä päästänyt nuo nuoruuteni fantasiat valloilleen ikään kuin niiden äidin kiikuttamien mattokasojen kunniaksi, noiden humalahuuruisia pippalojaan pitelevien paskamatojen kunniaksi, siltä se nyt tuntuu että se nousukiito alkoi jo ennen joulua ja jatkui sitten tyttären lähdettyä takaisin Helsinkiin, en vain saanut sitä mielentilaa loppumaan, humalahuuruiset paskamadot todellakin halusivat pitää pippalonsa oikein viimeisen päälle ja nyt kun makaan tässä ja odotan pääsyä osastolle tai jonnekin en osaa ajatella mitään, ne tyypit ovat taas kadonneet oven takaa, ihmisiä tulee ja menee ja ovet aukeavat, joku huutaa haluavansa tuonne enkä tiedä onko se joku harha vai todellisuutta, on aamuyö tai aamu, aika liikkuu jotenkin väärin ja makaan ja odotan, joku hoitaja tuo sämpylän ja mehua, ystävällistä että minusta pidetään huolta ja minä vain makaan ja makaan vanha viinahajuinen hippi ylimielisine mielipiteineni…

Ja mitähän sitten mahtoivat olla ne humalahuuruisia pippaloitaan pitelevät paskamadot, ainakin Ylppö sillä drinkkien litkimisellään olisi sopinut joukkoon niin kuin minäkin, joka istuskelin iltojani milloin missäkin pubissa kun en muutakaan sen touhuamisen oheen keksinyt vai oliko politiikkaa itsessään sen lajin kollektiivista narsismia, että siinä sitä muutama humalahuuruinen paskamato oikeita pippaloitaan pitelikin kun vallankahvaa itselleen katseli, sopihan sitä sellaisia sekaviakin mietiskellä jos alkoi niitä mattokasoja muistella ja sitä mitä siitä seuraisi, minähän en oikein mitään voinut sille ,että asustelin äidin omistamassa asunnossa, en jaksanut enää riidelläkään satunnaisia raivonpurkauksia lukuun ottamatta, vaistosin vain taas kerran olevani tuolle naisparalle suuri uhka niin kuin minun käsittääkseni puolet miessukukunnasta oli, minkä minä sille mahdoin, koetin vain kestää ja olla tulematta liian kyyniseksi niin että ehkä nuo fantasiat joita siinä kehittelin olivat enemmänkin varattuja tyttärilleni, siihen matkatavaroiden pelastamisprojektiin, täytyihän minun isänä lapsiani sen verran ymmärtää. Että nekin vinttasivat omilla jopoillaan omien haaveiden tuulisia ja jäisiä rännejä kohti tulevaisuuttaan niin kuin minäkin olin aikoinani tehnyt ja siinä mielessä tietysti saattoi ajatella kun muisti tyttären kesäisen käynnin ja sen unen ja ne pelot joita äkkiä olin tuntenut, että ehkä äitikin silloin kun olin Mustana Haukkana leikkinyt suurta sankaria oli jotakin tajunnut, ottanut silloin Patensa, sen hilpeän mustapukuisen hautausurakoitsijan miehekseen, elämä oli sillä lailla kuitenkin mysteeri kun sitä sellaisessa mielentilassa mietti.Pitikö minun siis taas kerran ymmärtää ja ymmärtää mitä, sitäkö että asiat vain olivat niin kuin olivat, en minä niitä muuttaa voinut vaikka miten olisin päätäni seinään hakannut. Halu halusi haluta ja sai aikaan toimintaa ja siinä minä vielä hyörin pää kolmantena jalkana kuin ennen lootassa. Halu halusi haluta ja loi merkityksiä ja merkitys oli humalahuuruinen paskamatojen pippalo joka oli mitä oli ja siitä kai tässä pitää jatkaa taas matkaa kohti ties mitä universumin persereikiä joissa se kohtu sijaitsee.

Hävetti se oma möykkääminen, sitten mielessä kävi että sellainenkohan minä avioliitossakin olin ollut, yrittänyt vimmatusti käydä sivistyneestä ihmisestä, karsinut ja karsinut omaa minuuttani niin ettei siitä lopulta ollut ollut jäljellä kuin kuivettunut ranka, jota ihailla ja tajuta että korkein aika lähteä jos aikoi jotain vielä itselleenkin persoonallisuudestaan säästää. Saattoihan sen niinkin käsittää.Tai Pate jolle äidin käsittelyssä oli käsittääkseni käynyt samoin – pelko oli sanellut pelin ja siinä äitimuori nyt pää sekaisin ihmettelemässä, että kuka mitä saunassa kusi hä. Semmoista metafysiikkaa se päähän pisteli paluumatkalla myös.