Pieni, arviolta seitsemänvuotias poika makaa sängyssä tippa suonessa, sängyn päädyssä on jokin toinenkin laite josta en oikein tiedä mikä se on.Poika valittaa sydäntäraastavasti äidilleen ja hoitajalle että ei jaksa enää juoda, se on kai menossa vatsan ultraäänikuvaukseen ja nestettä pitäisi litkiä toista litraa.Olen osastolla, sen täytyy olla elokuun loppua tai syyskuun alkua, minua tutkitaan ennen sytostaattihoitojen aloittamista ja jos merkitys on persereikä universumin kohdussa kuten joskus nuorena kirjoitin niin sillä hetkellä oikein millään asialla ei ole vielä mitään merkitystä.Sillä kertaa tutkitaan kaiketi polvea, koska epäillään että polvessa pitkään ollut tulehdus ja jalan ruusu voisivat myös olla  oire mahdollisesta veritulpasta joten siinä minä rullailen pyörätuolilla pitkin odotustiloja, harjoittelen ajamista ja kääntyilemistä ja kuuntelen tuota poikaa ja katselen laitetta joka roikkuu sen sängyn päädystä ja jostain helvetin syystä ajattelen, että missä on pojan isä jota ei sängyn reunalla näy, alan sepittää tarinaa avioerosta ja pojan sitkulaista mahakivuista jotka siis johtuvat erosta ja isän ikävästä ja kaikesta sellaisesta vaikka en sitä ihan suoraan itselleni mieleen päästäkään, siis tätä ajatusta, poika vain ei jaksa juoda ja isä on missä on, tulee mieleen joku toinen samannäköinen pikkupoika ja jossain kärrätään pedillä huonokuntoista vanhusta joka makaa silmät ummessa peittojen alla ja siinä minä istun, viikko menee osastolla kolmen hengen huoneessa missä yksi likemmäs kahdeksankymppinen äijä potee uusinutta keuhkosyöpäänsä ja nukkuu enimmäkseen sädehoitojen välit koko ajan tai ainakin makaa silmät ummessa mitä nyt joskus soittelee jonnekin kännykällään ja kertoo katon rajassa ylhäällä olevista ikkunoista näkyvästä maisemasta tai kyselee minulta tupakkapaikasta minne ei kuitenkaan jaksa lähteä, toinen laitimmaisen pedin laihtunut mies on huonossa kunnossa vaippoineen ja isoine tiputuspusseineen, ei saa syödyksi ja laskee alleenkin niin että yöllä vedän sermin kiinni että saisin nukuttua, vaadin myös unilääkkeet ja Buranaa polven kipuun, aamulla kortisolit ja pahoinvointilääke

                      Minulla on syöpä, pahanlaatuinen kasvain jota sitten seuraavan vuoden helmikuun ensimmäisen kontrollikäynnin jälkeen on kertoman mukaan epäilty myös alussa sarkoomaksi mutta joka viralliselta nimeltään on anaplastinen suurisoluinen ALK-positiivinen lymfooma.Käytännössä se on nakkimakkaraa vähän suurempi patti oikeassa nivusessa jota vielä toukokuussa sen ensimmäisen kerran havaitsessani luulin tyräksi, googletin tietoa ja tutkin, koetin jopa tukkia tuota tyrää takaisin paikoilleen, silloin se ei ollut vielä ihan kananmunan kokoinenkaan, sittemmin sitä tuli luultua hematomaksikin ensimmäisten ohutneulanäytteiden jälkeen ja taas oltiin Googlen kimpussa harrastamassa amatöörimäistä lääketiedettä.Mutta syöpä, pahanlaatuinen kasvain, se ei käynyt edes mielessä ennen elokuista käyntiä kirurgian polilla, missä sitten nuori, sangen kaunis naiskirurgi toi tuon tosiasian eteeni hieman hämärässä vastaanottohuoneessa kohtuullisen tylysti: - Pahanlaatuinen kasvain…sitä epäillään paksuneulanäytteen perusteella, tarkemmat tiedot saadaan kunhan patologi on mikrosskooppeineen tutustunut näytteeseen..

                      Ja housut alas, kirurgi kopeloi pattia ja ihmettelen miten nopeasti se on kasvanut kuukaudessa.

- Niin ne tekee, se sanoo ja onnistuu olemaan edelleenkin tiukka ja lyhytsanainen, en oikein ymmärrä kenestä niistä se puhuu.Housut jalkaan ja kirurgi kertoo että hoidoista päätetään palaverin jälkeen, en oikein ymmärrä mistä hoidoista, pelkään lähinnä että minua aletaan leikellä, se käy mielessä.Ja siinä kaikki, asiasta ilmoitetaan, kävelet ulos kirkkaaseen odotusaulaan, ulos, olet poissa, et missään, et osaa ajatella koko asiaa.Pahanlaatuinen kasvain.Siinä kaikki.Et edes käytä sitä sanaa joka vielä 60-luvulla supistiin nurkan takana ja hiljaa kuin ilmoitus varmasta kuolemantuomiosta.Syöpä.Syöpä nyt saatanan kakara.Villinä rehottavat solukko kuin huussintakainen horsmapusikko.Syöpä johon tarjottiin hoidoksi myös terveyskaupan koivuntuhkasta tehtyä juomaa ja mitä myöhemmin luen Hymystä joku mies vielä nyt kertoi parantuneensa keuhkosyövästään jollakin havupuusta tehdyllä juomalla, mutta näitä kaikkia spekulaatioita, tietoa ja tietämättömyyttä tulee imettyä sitten koko syksy.

                      Mutta nyt olen menossa ultraan kuvauttamaan polveani.Ja poika itkee, ei jaksa juoda ja minä saatana mietin että missä on pojan isä, miksei se ole siinä vuoteen vierellä lohduttamassa poikaansa.Ja nivusessa minulla on nakkimakkaran kokoinen patti, anaplastinen, epämuodokas, holtittomasti kasvava solumassa…aivan kuin olisin päättänyt kasvattaa ihon alle toisen sukupuolielimen ikään kuin varmuuden vuoksi…

 

2.

 

Ja taas olen siinä samassa vähän pimeässä röntgenosaston huoneessa missä olin kun minulta otettiin paksuneulanäyte heinäkuussa, lasikaappeja, sänky johon hoitaja ohjaa minut makuulle kunhan ensin olen saanut taas kerran housuni alas, alan tottua siihen että riisuudutaan vähän väliä munasilleen  tutkimuksia varten, lasketaan housut että lääkäri saa kopeloida pattia, tätä minun nivusseutuuni eksynyttä varaelintä jonka sisältöä alan myöhemmin kuvitella laumaksi seonneita seeffereitä jotka yrittävät pistää minua matalaksi.Sellaisia hulluja piskejä jotka on rääkätty pilalle ja jotka käyvät kenen tahansa kimppuun.Oikeastaan olen tainnut aloittaa sen psyykkaamisen jo aiemmin elokuussa ennen osastolle tulemista.Hoitaja tulee ja sivelee polvitaipeeseen geeliä, alkaa sitten tutkimaan, toteaa että polvessa on kysta, Bakerin kysta joka on puhjennut mutta ei veritulppaa.

                      Sitten hortoilen pyörätuolilla pitkin Oys:n käytäviä koska en jaksa odottaa hakemaan tulevaa hoitajaa, pitäisi kyllä, en saisi kävellä kuulemma.Eksyn, pyörätuolilla kulkeminen on raskaampaa kuin luulinkaan, kädet alkavat väsyä, kello lähentelee viittä, ruoka-aikaa ja olen eksyksissä vaikka kuvittelin osaavani helposti takaisin osastolle.Hetkellisen paniikin jälkeen suunnistan näköpiirissä olevalle ulko-ovelle, koska ainakin sitä kautta osaan takaisin kellarissa olevalle syöpäosastolle ja kun tulen käytävää osastolle tulee hoitaja vastaan ja sanoo että jaa siellähän sä olet, sua on jo etsitty..Vähän nolottaa mutta ei tule enempää pyyhkeitä, menen syömään jos menen, se saattaa olla se kertakin kun naapuripedin mieheltä tulee vaippoihin kesken pinaattikeiton eikä ruoka maistu enää minullekaan, se on surkeaa, kuulla kun se avuttomana selittää hoitajille että kun ei pysty pidättämään.

                      Jotenkin sitä tulee oudoksi syksyllä kun tuotakin tyyppiä alkaa muistella groteskein äänensävyin yhdelle tutulle että sehän on nyt kaveri ku lapsuuden nirvanassa, paskoo housuun ja tytöt syöttää, en mahda mitään, sellaista tulee suusta ulos ja kun oikein ajattelee niin sitä miettii että mikä regressio tämä sairaus oikein on.En osaa sanoa, keksin kyllä teorioita tai mietin myöhemmin miksi nämä geenivirhesolut alkavat jakautua niin nopeasti, mikä saa ne lisääntymään hirveällä vauhdilla, massamaisesti, kiihkeän joukkoliikkeen tavoin, fanaattisesti, nämä mutaatiosolut jotka pitävät sisällään solujen ikiaikaisen, evoluution mukanaan tuoman kyvyn mutaation, kyvyn reagoida ympäristön muutoksiin.

                      Mihin muutoksiin minun imusoluni sitten olivat reagoineet.

 

3

                      Kun kerron ihmisille tuosta pyörätuolin veivaamisen raskaudesta joka muistaa heti jonkun tuttunsa joka ei halunnut apua vaan halusi itse nousta tuolillaan Rukallakin rinnettä ylös, siitäkin on sitten kerrottava, tuosta pyörätuolilla sekoilusta ja osastosta kun on saanut ensimmäiset sytostaatit ja lähtee sairaalasta, se tuntuu helpottavalta, yöt syöpäosastolla alkoivat tuntua oudoilta ja osastolla on ilmeisesti paljon huonokuntoisia ihmisiä koska kahvihuoneessa käy harva ja nekin kaikki kiikuttaa tietty pussia mukanaan telineessä.Pussinkuljettajat ja sitä minäkin sitten raahaan kun saan ensimmäisen tipan ja käyn vessassa kusemassa punaista virtsaa sytojen ansiosta vaikka kaikki tuntuukin epätodelliselta koko ajan, jotenkin että en tiedä kenelle tämä tapahtuu, olen läsnä ja poissa ja pakko mennä Milouhun, baariin kun pääsee kotiin, testaamaan että mitä tarkoittaa tämä tulehdusalttius eli valkosolujen määrän pieneneminen ja se että pitää vältellä isoja yleisötilaisuuksia.Mikä on iso tilaisuus, saako mennä tavarataloon, pää vilisee kysymyksiä.Kaikkea, sitäkin että kenelle puhun ja mitä, milloin tukka lähtee päästä ja mitä mä sitten teen, kaljuna hörökorvana ja kaikkea muuta.

                      Kuten senkin että alan jo osastolla pitää kirjaa lääkärien puheista kun kaikilla on kiire eikä tahdo saada tolkkua mitä sanotaan.Ja kun tässä näitä muistoja alkaa kelaan niin tajuaa miten sekava pää oikeastaan viime syksynä oli, sen vain torjui että jaksoi, alkoi piirtää ja tehdä kaikkea muuta kuin miettiä sitä missä tilanteessa on.Nyt sen vasta tajuaa.

                      Ja mitä ajattelen tuosta regressiovaipasta niin jo Raamatussa sanottiin, että ihmisen on tultava lapsen kaltaiseksi päästäkseen taivasten valtakuntaan, toisten mielestä se tarkoitti kylläkin hengellistä lapsenkaltaisuutta eikä vaippahousuisuutta mutta mitä yhtään ymmärrän vanhustenhuoltoa niin kyllä siellä taitaa molemmat edellytykset täyttyä siihen taivaspaikan lunastamiseen, paskat housuissa ja pää pihalla – metodilla.Minun imusolmukkeeni jotka näin äkkiseltään alkaa kuulostaa jonkinlaisilta ruseteilta siis olivat reagoineet johonkin tosi ärhäkästi, näin sen käsitin sitten kun luin kirjasta Ruokavalio ja syöpä jotain tietoa syöpäsolun luonteesta ja käsitin että punaviini ja valkosipuli-dieetti yhdessä muiden ruoka-aineiden, soijan, rosmariinin yms..auttaa elimistöä puolustautumaan näitä aggressiivisten mutaatioiden hyökkäyksiä vastaan.Sellaisia asioita tulee sitten syyskuusta pohdittua paljonkin yhdessä noiden groteskien havaintojen kanssa, kaiketi puolustaudun shokilta, kaikki on jotenkin helvetin sekavaa ja pelottavaa ja kun äitimuorikin änkeää asumaan makuuhuoneeseen tuntui kuin voisin tulla hulluksi, onneksi minulla on juttuseuraa ja tukea jonka avulla selvitä pahimman yli, toisaalta päätän aloittaa taas piirtämisen ja maalaamisen, ostan kankaitakin ja värejä Eevan kanssa että pääsisin alkuun, se tuntuu hyvältä aivan kuin ajattelisin että kun tässä nyt tämän kuoleman kanssa on alettu vehdata niin sama tehdä jotain sellaistakin joka tuntuu hyvältä tai ainakin tuntui joskus.Niinpä minä sutaisen jo elokuussa Porin karhun levyttämään ja muita kuvia.Tuntuu kuin elimistössäni tapahtuisi jotakin jota en ymmärrä, se on alkanut elää omaa elämäänsä, se on kehittänyt tuollaisen patin jota voisi nimitellä Patti Smithiksi joka rääkyy kurkku suorana yhtä sun toista ja minähän nimittelenkin, koetan kehittää siihen jotain suhdetta koska se on selvästikin asettunut aika muhevana möykkynä nivusseutuuni mokomakin aggressiivinen möykky.

                      Mutta sitä mitä vielä myöhemminkin mietin on tuo solujen aggresiivisuus, siis tuon mutaatiosolujen aggressiivisuus ja se että ne alkaa kuin maanisesti kasvaa nopeammin kuin muut solut, se ihmetyttää mua, se on kuin graduni aihe, massa, joukkoliike joka äkkiä alkaa spontaanisti kerätä kannattajia,kasvaa kuin taistolaisuus 70-luvulla, siinä on jotain outoa.Jos geenit on lakikirja jonka kopioiti menee syövän kohdalla pieleen niin miksi nää väärin kopioidut solut, kapinalliset solut alkaa niin villin kasvun, mikä siinä on se virhe, sitä sitä miettii, oudoksuu, kysyy…mihin elimistö, ihminen reagoi, nakkaako sitä ikäänku solujen lakikirjan vittuun ja kehittää mutaation vai mitä, en tiedä, kuhan kysyn, tää tauti opetti kyseleen…