Vitutti jo muutenkin tarpeeksi vintata aamulla kahdeksaksi haastatteluun mutta kun vielä kaiken hyvän päälle pyörän kumi oli puhjennut kesken matkan niihin loputtomiin lasinsirpaleisiin joita Pakkahuoneenkadun kulmassa olevan yökerhon edustalle oli viskottu niin mieliala ei sen nuoren psykologin edessä ollut enää paras mahdollinen, olin joutunut lykkimään pyörää loppumatkan kevyttä hölkkää, että ehtisin ajoissa paikalle, asia jonka tämä nuori alta kolmekymppinen nainen kyllä sitten omassa raportissaan olikin noteerannut tavalla joka lähinnä huvitti – olin asiakas joka oli tullut ajoissa paikalle ja oli yhteistyökykyinen vaikkakin olemukseltaan vähän vetämätön, kaikki nämä suunnilleen yhdessä ja samassa lauseessa, mikä onnistui kuulostamaan lähinnä siltä että olin täpärästi välttänyt elämän roskalaatikossa ja osasin jo kiitos sen syksyisen huumenuorten kanssa käymäni kurssin herätä herätyskellon soittoon, mikä minun ikäiseltäni mieheltä oli ihan hyvä saavutus parinkymmenen avioliittovuoden jälkeen minkä lisäksi tämä nuori psykologi katsoi lausunnossaan minun syyttävän työttömyydestäni yhteiskuntaa ja siinä tapahtuneita muutoksia ja olin siitä johtuen kyvytön kaikilta osin kantamaan vastuun omasta työllistymisestäni.

                      Ilta oli mennyt harjoituksissa työttömän vinoiluja kuunnellessa ja siitä oli sitten vielä loivennettu Borreen ja minä palaillut tapani mukaan pitkän kaavan kautta kämpille joten sitä myöten oloni ei ihan tähtitieteellisen terävä kyllä ollutkaan mutta sillä lailla ei työtön kuntoututettava voinut tietenkään ryhtyä tällaisissa tilaisuuksissa avautumaan niin että ehkä tuohon yhteiskunnan syyttelyyn oli osatekijänä myös pääkipu jota podin sen pyöränraahamisen ohessa. Osumasta Oysiin ja kahesta kaatopaikalle, mikäpä siinä, olin yhteistyökykyinen, olin kuitenkin saapunut paikalle ajoissa, siitä oli lähdettävä. Ehkä olin erehtynyt kun olin luullut ,että tutkittaisiin uupumustani kun vaikutti siltä ,että tutkittiinkin mielenterveyttäni.

Mitä lausuntoa myöhemmin hetken aikaa jauhoin kapakoissa osaamatta ajatella tästä monipuolisesta syyllisyyskysymyksestä oikeastaan yhtään mitään, koska ainakin Musta Haukka mitä yhtään muistin oli ajatellut aivan toisin – oli turha syytellä olosuhteita koska aina saattoi yrittää pärjätä niissäkin olosuhteissa, ainakin se oli ollut äitimuorin yksi kiivas oppitunti lapsuudessani, tosin saattoi ehkä vähän ihmetellä sitä että olin vanhemmiten lähinnä vittuuntunut moisten viranomaisten koppaviin, yliopistoviisauksilla tapetoituihin lausumiin joita ne lasettelivat tulemaan kuin liukahihnalta mutta en erikoisemmin jaksanut niistä perustaa, ne kai piti luokitella vain vallitsevan yhteiskunnallisen todellisuuden mukanaan tuomiksi väistämättömiksi vallankäytön muodoiksi, joilla ne itse perustelivat omaa toimenkuvaansa, nämä keskiluokkaiset koulutetut ihmiset, joille työttömät olivat vain jotain epämääräistä, lajittelematonta massaa, jota virtasi niiden silmien editse katkeamattomana, persoonattomana vyörynä.

                      Epäilin kyllä että minun kaltaisellani tapauksella ei enää ollut oikeutta moiseen itseironiaan, sellaisen mahdollisuus oli alkanut yhteiskunnasta kadota aivan kuin jonnekin olisi alkanut muovaantua entistä harmaampi ja synkempi sektori, jonka todellisesta sisällöstä kenelläkään ei oikein ollut käsitystä, ehkä se oli se neljäs sektori jonne lentelivät kaikki kentältä ulos paiskautuneet moukarit.

                      Olin valittanut uupumusta ja nyt minusta oltiin jo puolen vuoden päästä leipomassa deekikselle vajonnutta pultsaria tai ainakin siltä minusta tuntuin kun myöhemmin selasin noita lausuntoja, joissa toistuvasti moitittiin toiminnanohjauksen puutteitani – tämä kauniin keskiluokkainen eufemismi hämmensi ensin ennen kuin tajusin, että ennen olisi sanottu suoraan kuten äitini että olin vain kovapäinen ihminen, joka ei älynnyt totella käskyä heti mutta koska sellaisia suoraviivaisia käskyttämisiä ei enää suosittu oli ilmeisesti haluttu tällä käsitteellä vihjata siihen, ettei reagoinut oikein annettuun tehtävään vaan olin alkanut aikani kuluksi pulputella ihan omiani. Psyykkinen toimintani ei niin sanotusti aina ollut annettuun tehtävään tarkoituksenmukaista, kaiketi minä siis sähläsin liikaa.

 Täytyy myöntää, että koneisto toimi tehokkaasti.Ajattelin muutaman valikoidun ajatuksen sekä siitä risteilyaluksesta että hörökorvasta jotka minut sille tielle olivat lähettäneet, ehkä ne tiesivätkin että sen hihnan toisesta päästä pukkaisi ulos pakettia jonka kyljessä luki vajaatyökykyinen. Että se oli sen prosessin todellinen tarkoitus. Saada jonkunlainen leima perseeseen sen työvoimahallinnon nimellä kulkevan lihanjalostustehtaan liukuhihnalta. Narsisti. Vajaatyökykyinen. Soveltuu suorittavaan, vähän kuormittavaan työhön. Ei sovellu enää mihinkään. Käyttää todennäköisesti liikaa alkoholia. On persoonallisuudeltaan epävakaa. Ei omaa virkamiehen vakaata luonnetta niin kuin me. Toivoton tapaus siis. Ammuttava lähimmän navetan taakse ja haudattava hiljaisuudessa. Tosin kaiken tämän jälkeen en enää jaksa sen enempää vitsailla koko asialla, syyt ja seuraukset ovat vähän hämärän peitossa nyt minultakin, en jaksa ajatella vaikka muistankin miten istuin siinä kuin puolustusasemissa, en tiedä miksi, näinkö tuossa nuoressa naisessa omat tyttäreni syyttämässä minua huonoksi isäksi, ehkä se olikin niin, tunsin taas kerran, että en ole tehnyt tarpeeksi, että en koskaan tee tarpeeksi, että se jokin minua rassasi, riittämättömyyden tunne jonka purin sitten yhteiskunnan sättimiseksi mitä se osaltaan tietysti saattoi ollakin, elettiinhän aikaa jolloin kaikilta vaadittiin huippusuorituksia, sillä lailla oli isänmaamme menossa kohti suuria surkeuksia.

                      Mutta kun se alkoi kyselemään sanatestiään minulta katosivat jo loputkin huumorinrippeet siltä aamua.Se kehotti minua kertomaan mitä sen sanomista käsitteistä minulla tuli mieleen kuten vaikkapa joukkoliikenteestä ja minähän sanoin, että eipä minulla siitä mitään tule erikoista mieleen, lipun hinnat on Koskilinjoilla jo niin korkeat etten juurikaan käytä joukkoliikennettä ja muutenkin on alkanut hermostuttaa kun busseissa istuu niin paljon tummaa ahmedia matkalla ei mistään ei minnekään, tulee sillai eksistentiaalinen angsti niin kuin näkisi koko maapallon päämäärättömän kulun keskellä surkeinta arkea, jos ymmärrät, ei mitään rasismia vaan jotain semmosta että alakaa ahistaa että mihin vitun Mogadishuun tässä oikein ollaan matkalla…

- Mutta jotain muuta…tuleeko muuta mieleen..

- No ei mulla oikeestaan tuu, pyörällä mä tännekin tulin ja kumikin saatana pamahti taas puhki, millä mä uuden ostan, sitä mä mietin että riittääkö rahat, jatkoin vaikka näin että tyttöparalla alkoivat hermot kiristyä kun en ihan niin yhteistyökykyinen ollutkaan, minkä se lausuntoonsa oli muistanut kirjata tavakseni syytellä yhteiskuntaa ongelmistani vaikka en oikein osannut ajatella oliko se kenenkään vika sinällään, että sitä rahaa nyt ei määrättömästi ollut ja yhden pyöränkumin hankintakin vaati miettimistä siinä, missä normaali keskiluokkainen virkamies laski rahojaan uuden asunnon hankintatilanteessa.

- Jotakin yleisempää…

- Miten niin yleisempää, liput on vaan liian kalliitta, ei oo varaa käyttää joukkoliikennettä..minä jatkoin sinnikkäästi perussyrjäytyneen, peruskatkeran roolissani varsinkin kun näin ,että se alkoi pikkuhiljaa ottaa tuota kolmekymppistä ties missä Jyväskylän yliopistossa luentosalin penkkiä kuluttanutta psykologia päästä.

- Mut noin niinku muuten mitä mieltä sä oot joukkoliikenteestä..

- En mitään, sanoin vaikka tiesin mitä se haki, kannanottoa joukkoliikenteeseen, puolesta vai vastaan, mitkä olivat hyödyt mitkä haitat noinniinku globaalin tulevaisuuden näkökulmasta ja pitäisikö yksityisautoilu kieltää kokonaan tai ainakin osin ja panostaa joukkoliikenteeseen, ottaa kantaa lähinnä yleisellä tasolla, ilmaista kuulumisensa johonkin laumaan mutta en minä jaksanut ruveta sellaisia astrakteja vääntöjä, koska en tuntenut kuuluvani oikein enää mihinkään laumaan vaan sanoin vielä kerran että enpä tiedä, enemmän minä mietin tosiaankin niitä lipun hintoja, niitä saisi alentaa vaikka toisaalta pyöräily oli ihan terveellistä paitsi silloin kun kumit puhkes kun ne saatanan ääliöt aina särki kaikki kaljapullonsa katuun, että oli se yhtä vittua kun nuorilla juopoilla ei enää pysyneet pullot käsissä, niinkö huonokuntosia ne tosiaankin oli…olihan siitä kyllä kirjoitettu mutta että ihan niin heikolla hapella niidenkään nyt pitäs olla että jokavitunikinen pullo tippuu kädestä…annoin tulla kuin joycelaista tajunnanvirtaa dublinilaisen pubin vessassa niin että ränni vaan rämisi, se oli sitä konkretiaa joka kaikkien psykologian oppikirjojen mukaan enteili psykoottista käyttäytymistä tai jonkun uuden joukkoliikkeen syntyä. Sen verran oli maisterikin joskus kirjoja plärännyt ja nyt kun istun tässä tiputuksessa minusta alkaa tuntua siltä, että se jokin uusi on jo syntymässä jossakin, että se syntyy juuri tuollaisten absurdien keskustelujen jälkeen, että se kuilu jota niin kovin profeetallisesti blogissani maalailin on sittenkin olemassa jo suomalaisessa yhteiskunnassa, se pelon ja epävarmuuden täyttämä kuilu jonka yli ääni ei enää kanna vaikka mitä sanoisi vaikka en osaakaan sanoa mihin suuntaan tuo muutos meitä vie, tuskin Ylppökään joka lähinnä sinä syksynä jaksoi vain naureskella minun saarnamiselleni joka sen minun täytyy kyllä myöntää johtui paljolti myös ihan henkilökohtaisista syistä, siitä Mustan Haukan vimmasta jonka vielä kerran näköjään sain päälle.

                      Sitä paitsi minähän olin narsisti joten ei kai minulta mitään normaalia käytöstä voinut odottaakaan, olin itsekeskeinen, kyvytön rakentamaan ja ylläpitämään pysyviä ihmissuhteita enkä millään muotoa osannut muodostaa todenmukaista kuvaa en itsestäni enkä ulkomaailmasta.

                      Olin minä kyllä koettanut niitä pysyviä ihmissuhteita muodostaa netin deittailun kautta mutta eronneen pitkäaikaistyöttömän miehen imagolla se tuntui aika vaikealta, se yksi kirjeenvaihtokaveri oli mutta siinä kaikki, kuuntelin sen murheita ja vastailin mitä vastailin, kaipa se myös seuraili blogista tekemisiäni joita tietysti asianmukaisesti olin myös alkanut liioittelemaan ja valehtelemaan niinhän ihmiset yleensä parinmuodostusta harrastaessaan tekivät, antoivat itsestään kuvan joka ei välttämättä ihan totta ollut, kukapa nyt ensimmäiseksi olisi alkanut kertoilemaan kaikenmaailman mature-osaston puuhasteluistaan ja krapuloistaan ja kaaoksen partaalle räjähtäneestä kämpästään. Todenmukainen kuva itsestäni ja ulkomaailmasta oli siis myös hakusessa mutta mitä uutisia olin katsonut niin hakusessa se oli EU-Suomessa monella muullakin, sehän oli ollut yksi syy aloittaa se bloginpito, kirjoittaa auki tuota sekavaksi muuttuneen todellisuuden kuvaa, koettaa käsittää missä mentiin ja mikä mahtoi olla minun vähäpätöinen roolini tuossa hurjassa menossa, mihin karuselliin nämä virkamiehet sitten omine leimoineen näyttivät myös osallistuvan.