Seuraavana aamuna Kaleva oli tehnyt asiasta vielä isomman jutun . Olin sille päivää suunnitellut  vinttaavani kuntosalille vaikka sieltä yleensä sai salin homeiden ja ties minkä vanhuuden vaivojen takia päänsä kipeäksi myös ja nuhaisen olon silti oli mentävä tiesin. Oli pakko painaa että jaksoi, rämpiä niissä syksyn loskissa ja veivata pyörällä sinne ja tänne, kirjoittaa ja milloin mitäkin vaikka miten olisi ollut vaikeasti työllistettävä tapaus.Kurssista alkoi olla enää jäljellä se pakollinen työharjoitteluksi kutsuttu piinaviikko, en ollut ehättänyt paikkaa edes miettimään muilta kiireiltäni, sekin painoi vaikkei olisi pitänyt.

                      Purku alkoi heti. Nyt otsikkoa oli vedetty vielä isommaksi. Kuvassa vanha, talon myynyt nainen yritti turhaan päästä entiselle kotipihalleen, purkufirman työntekijä mustissa laseissaan, suojaliiveissään ja kypärä päässä oli kuin mafiaelokuvasta varastettu lavaste, kuvassa jylhää, melkein sydäntä raastavaa dramatiikkaa siitä miten suuri paha maailmaa jyrää pienen ihmisen alleen, talloo sen toiveet tuhannen vitun päreiksi ja nauraa paskaisesti päälle kuin ikävin juutalainen syöpäläinen 30-luvun natsipropagandassa. Käsi vaan tylysti pystyyn vanhalla känkkäsevälle muorille että talos oot myyny, tänne ei oo asiaa, nyt jauhaa kaivonkoneet, mee vaikka sen Muppetin kanssa menneitä muisteleen…

                      Litkin kahvia Tuvalla ja koetin orientoitua tähän draaman uuteen käänteeseen.

                      Skandaalista ne eivät kirjoita mitään, olisivatko kirjoittaneet jos Kämäri olisi alkanut pitää asiaa skandaalina, otsikoineet jotta tämä on skandaali sanoo asukasyhdistyksen puheenjohtaja, ottaneet vähän syvempää otetta tähän draamaan sitä kautta, en tiennyt, mitä ne siellä toimituksessa päivänkakkaroiden piirtelyn ohessa tekivät.

                      Sitten tuli puheenjohtajalta tekstiviesti, se kehotti lukemaan sähköpostia ja niin minun oli vintattava ne pari korttelinväliä takaisin kämpille kun muutenkin kyllä sinne päin olin menossa hakemaan salikamppeitani. Sähköpostissa kerrottiin arkkitehtiopiskelijoiden järjestävän purettavan talon pihalla mielenilmauksen kello 11. Vähän ajan päästä tuli korjaus että kello 12. Tungin tiedon myös omaan blogiini ja ajattelin, että nopeaa oli nykyinen tiedonvälitys, sähköpostien ja tekstiviestien viidakkorummut pärisivät äkäseen eikä mitään tietoa mistä kautta arkkitehtiopiskelijatkin olivat saaneet inspiraation mielenilmaukseensa. Saattoi lähinnä ihmetellä, että mitä sitten jos viestinnän tempo vielä siitä vauhdittui, alkoiko meillä olla käsillä tee se itse –adhd sukupolvi, jonka keskittymiskyky kattoi kymmenen sekuntia ja kymmenen sanan viestit, loppu meni jo syvällisen viisastelun puolelle.

 No jaa..menin sohvalle makoilemaan ja tuijasin Kemin Eskoa, se tykitti taas kuin ikuiseen tykitykseen juuttuneena Suolahden Urhon pelaajan munia kohti. Tai eihän se muniin tähdännyt vaan pelaajan ohi, Urhon pelaajan refleksit olivat vain olettaneet, että tässä nyt ovat sukukalleudet vaarassa samoin kuin kaikki rintakehän elintärkeät elimet. Mietin hetken mitä kuvalla olin oikein halunnut sanoa. Kuvat toivat aina mieliin erilaisia asioita. En keksinyt oikein mitään, kuva eli minussa jo niin syvällä. Aivan kuin tuo jalan liike olisi kuvannut sitä kiihkeää halua, jota olin jo nuorena tuntenut. Mutta miksi minä aina tuijasin myös tuota selkänsä kääntänyttä poikaa, joka ikään kuin asteli pelistä pois.

Painelin sitten taas asukastuvalle. Kämäri oli laittanut kuvia puretuista taloista asukasyhdistyksen sivuille nettiin, kirjoittanut kommentit, alkoi jo vähän vistoa se ravailu ja otin kuntosalivehkeet kassiin, hikiset tennarit ja muut Tennareista oli yksi vaaleatukkainen nainen soutulaitteella mennyt kerran sanomaan salin ohjaajallekin, joka sitten vähän nolona minulle, että voisitko joskus pestä noi kengät, haisevat hielle ja minä nikotellut että on se perkele ku ei salillakaan saa olla rauhassa ja haista hielle, mille siellä sitten olisi pitänyt haista, en minä tiennyt, olin pestä lätrännyt kuitenkin kengät ämpärissä ettei tultaisi toista kertaa sanomaan, kun oli tuntunut niin nololta moinen huomauttelu.

Kämäri näytteli tuvan koneelta kuvia ja oli vieläkin tohkeissaan. Kyselin siltä miltä tuntui olla mediajulkkis kun oli kuitenkin lehteen antanut lausunnon, sitä ja muita asianosaisia oli aamun jutussa haastateltu.

- Ei miltään…se naurahti vähän vaivautuneesti.

- Eikö?

- Ehei, tämähän alakaa olleen mulle jo ihan rutiinia tämä…

- Se on tuo julkkiksen elämä ankaraa.

- Sanos muuta, koko ajan saa ravata.

                      Onneksi se sentään vähän oli säilyttänyt huumorintajuaan.

                      Olihan se kyllä tottunut kun oli jo yliopistoaikoinaan silloin 70-luvun lopulla julkaissut kriittistä kulttuurilehteä kavereidensa kanssa, siitähän meidän tuttavuutemme tuvallakin oli alkanut kun olin muistanut sen naamataulun Haarikasta, missä olin aina Turusta Oulussa käydessäni piipahtanut.

                      Katselin kuvia mutta en saanut mitään erikoista tunnetta päälle, kai minua jo kaiveli se teatteriprojekti, mietin että miten Ylpön lupauksista eteenpäin ja tulisiko mistään mitään, jaksoinko painaa ja mitä ajattelinkaan samalla kun tuijasin kuvia kuin miettien mitä sanoa tälle hyväntekijälle joka vuotta paria aikaisemmin oli tuvalla pyydellyt minua mukaan yhdistyksen hallitukseen. Talot olisivat Kämärin lausunnon mukaan suojelunsa ansainneet ja sopineet ison, uuden naapurinsa kylkeen, skandaaliksi se ei kuitenkaan suostunut asiaa sanomaan kun ei omannut asiasta tarpeeksi tietoa. Rakentaja taas vakuutteli, ettei purkamisella ole mitään tekemistä uutisen kanssa, työt olisi aloitettu joka tapauksessa keskiviikkona ja minä aloin jo ihmetellä, että kuka siinäkin sopassa mitäkin oli kenenkin kanssa sopinut ja tiennyt etukäteen, rakentaja kuitenkin vetosi suureen yleisöön, ettei heitä rakentajia leimattaisi rikollisiksi koska he toimivat asemakaavan mukaan. Rakennusviraston edustaja tyytyi valittelemaan tapausta ja kertoi asukasyhdistyksen olleen suojeluasiassa yhteydessä häneen.

                      Mielenilmauksessa ei ollut kuin kourallinen opiskelijoita poliisit olivat jo paikalla nekin. Purkutyömaan johtaja kulki valkoisessa kypärässään ja suojaliiveissään, mustia aurinkolaseja ei enää ollut, ehkä sille oli  Kalevan kuvan jälkeen vihjattu, ettei tässä mitään uutta Sopranosia kuvata. Talot oli jo rouhittu palasiksi, sahanpuru haisi niin kuin joskus ennen, joku keräili ovenripoja ja kierreportaita talteen. Tunnelma oli lähinnä leppoisa, opiskelijat heiluttelivat muutamaa banderolliaan, joissa vastustettiin tehorakentamista, sitä samaa jonka palvelukseen ne muutaman vuoden päästä astelisivat niin kuin sekin sillä elokuvantekokurssilta ollut arkkitehti ja iskelmien sanoittaja, laatikoitten piirtelijät joka haki lohtunsa musiikista ja iskelmäsanoituksista joita se kaikille Suvaksille ja muille teki, tosin todeten että se oli helppoa, laitteli vain aina ne samat seitsemän sanaa eri järjestykseen. Niin kuin se keväällä autossaan oli naureskellut, kun oli matkattu Tornioon kuuntelemaan Itsevaltiaiden käsikirjoittajan komiikkaluentoa.

 Kalevan puolituttu kuvaaja näpsi kuvia, sen vaimo oli ollut samalla käsikirjoittajakurssilla selvittelemässä sitä miten työ tympi ja pääkirjoituspalavereissa se keskittyi vakavien mielipiteiden suoltamisen ohessa piirtelemään päivänkakkaroita paperille, kotona Hietasaaressa ulkorakennuksessa odotteli kone ja kasa paperia tekemätöntä romaania ja mitä se olikaan siinä sanaillut vaikka muuten ollut aika pidättyvä osallistuja kurssilla ja sitä jatkaneessa telkkarisarjantekoprojektissa.

Vanhemmat ihmiset toisen talon pihalla kinastelevat opiskelijoiden kanssa siitä miksi talo olisi pitänyt suojella, kalistahan sellaisia on säilyttää. Opiskelija kuulosti perustelevan siirrolla ja sillä, että he kyllä osaisivat kyllä siirtää ja purkaakin sellaisen pihapiirin, tehdä siitä vaikka museon jonnekin niin säilyisi edes se palanen vanhaa Oulua kuin muistoksi. Yhteisymmärrystä ei kuulostanut syntyvän. Yksi naapuritalossa asuva mies väitti kuulleensa edellispäivänä kello seitsemän naapurista käskyn: joka talosta pala pois. Se vei ainakin rakennusliikkeen edustajan väitteiltä vähän pohjaa pois, tosin pani myös miettimään, että mistä ne sitten olisivat jo niin aamusta tienneet olla paikalla pelkästään sen uutisen takia, oliko joku vuotanut jostakin uutista niiden korviin jo aiemmin ja näin, siinähän olisi ollut isommankin draaman aineksia taas kerran, huutoa ja karjuntaa vähän enemmänkin, salaisia puheluita ja supinaa että kuka kellekin soitti ja missä mielessä mutta en jaksanut alkaa draamalle siinä, aurinko sentään paistoi vaikkei lämmittänytkään, Kämäri otti vielä kuvia ja minä sanoin lähteväni vinttaamaan Nopsallani salille, oli muuta funtsittavaa, sen enempää en siitä teatterihommasta vielä viitsinyt sanoa, kun muuta ollut kuin muutaman ihmisen alustavat lupaukset ja Ylpön suostumus. Sarjiksen kanssa ainakin piti palaveerata siitä tekstistä. Että mille alkais.

- Sää se jaksat…se naurahti vähän kateellisen kuuloisena, en tiennyt oliko se liikuntaihmisiä ollenkaan, rintakehän alta pursusi sen verran mahaa, että ehkä olisi kannattanut ollakin, tosin en minäkään salilla vatsaani pienemmäksi saanut, olin laskenut kerran, että kuntopyörääkin olisi pitänyt polkea yli puoli tuntia hiki hatussa jotta yhden kärkkärin mukanaan tuomat energiat olisi saanut kulutettua.

- Pakko on, ei tätä muuten jaksa.

                      Ja niin kuntoisa nykyajan kaleeriorja lähti painaltamaan kohti soutulaitteittaan, joita veivaamalla ei päässyt mihinkään muualle kuin pään sisäiselle ulapalle kellumaan. Mutta riittihän sekin mieltä piristämään.

 

jaksaa jaksaa kannustin itseäni jalkaprässillä vaikka lihaksissa tuntui jo, muutama kerta vielä, vielä, jaksaa jaksaa mitä sekin sitten oli ainakin unohti ne paskat puutalot hetkeksi kun ei jaksanut ajatella, että oliko sitä jo niin kyynikko että vähät välitti, en tiennyt, nurkassa nuori tyttö rääkkäsi itseään lapalaitteella

Pietarilaisen katulapsen näköinen kaljupää korstale riuhtoi vatsalihaslaitteessa pyöreä puntti sylissään, soi

kiivas räppi kännykästä lattialla, sytkäri lensi taskusta, mitä kaikkea vielä, jokin tässä elämässä, kuntosali ja se nuori tyttö joka sai melkein itkemään, tuskin milliäkään lihaa luitten ympärillä,kuin suoraan Auschwitzista, repii itseään laitteesta toiseen kuin vihaisi elämäänsä enemmän kuin

mitään muuta, jokin kylmä rakkaudettomuuden tuuli puhalsi sen jäsenistä sinun sisääsi,tunsit sen maailman jota et haluaisi tuntea, mutta siinä se oli niin kuin tämän kaljupään sytkärissä, perjantai-ilta,toiveet korkealla kun tulis se tyttö, hipaisis edes vähän,koskettaisi, liikuttaisi tätä liikkumatonta ruhoa jota minä tässä penkillä rääkkään puntti sylissä kuin naisen torso.