Epilogi

 

Mitä tuollainen mies olisi poliisikuulusteluissa sanonut. Katsellut käsiään kuin ihmeissään, että nämäkö siihen kirveeseen tarttuivat, minunko ne ovat nämä vieraantuntuiset kädet, ei, en minä ole sellainen ihminen.

Ja poliisi olisi kysellyt että mikä se sai lyömään, nalkuttiko se akka vai mikä siihen tuli, millainen oli avioliitto ollut. Niin kuin äkkiä olisi pitänyt katsella itseään ulkoapäin että mitä kuka  meteliä saunassa piti mitä hä..Että millainen se avioliitto oli ollut. Tiijä hänestä, oo niin aatellu, siinä sitä ellää retostettiin kolomattakymmentä vuotta, eihän se raposta ollu tai en minä tiijä, sitä niin oo aatellu, sitähän se akka aina huusi että ku sinusta oo mihinkään, minkään tekijäksi…

 Nalakuttiko se akka. No sitähän se teki, se on vissi ja varma, ei se aina mutta nyt viime aikoina kyllä kun se oikein ylty, mustasukkanen oli vai mikä lie ollu, en minä sitä kuunnellu tai en minä tiijä, tuli vaan semmonen olo että en tiijä..

Ja sitten olisi vain se vaivaantuneisuus että ei ihan oikeastikaan tiedä, ei mitään, ei tunne enää edes itseään, on vain muuttunut itselleen vieraaksi, jossakin hämärtää kuva kirveestä ja lyönnistä mutta sen tunkee pois mielestään koska ei kestä ajatella alkuunkaan sitä hetkeä, se on siellä jossakin mustan pimeän keskellä kuin matalassa perunakellarissa joku lapsuuden mörkö nurkassa istumassa tai jokin jota ei halua nähdä niin kuin kaikki juuri sillä hetkellä olisi vain mennyt mustaksi, kadonnut, koko tajunta kuin pimeäksi sammutettu huone jossa on mennyt käsikopelolla kirves kädessä ääntä kohti…Jotakin

- Tiesihän tuota outtaa, vaimon veli sanoisi ja hän katsoisi sitä kummissaan, että miten niin tiesi, ei se hänelle ainakaan mitään ollut sellaisesta vihjannut, mitä nyt oli joskus nauranut verkoilla että se tuo hänen siskonsa on aika pahasuinen, sitä sitten oli naurettu yhdessäkin, akkoja että on ne nekin mokomat kapustanjatkeet mutta että outtaa sellaista, ei puhettakaan, olisihan tuo voinut vaikka vihjasta jos sillä nyt semmosta tietoa oli.

                      Mokomatkin kapustanjatkeet, sian appeen hämmentäjät.

 Ja siinä se nyt irvisteli että olisi muka tiennyt asiasta jotakin.

 Sitten tuli viha, hän huomasi sen käsissään. Että sitä vihasi nyt tuotakin miestä jonka oli luullut tuntevansa. Sen omahyväistä ilmettä, mikä lie uskovainen sekin oli olevinaan. Niin kuin hän olisi sillä kirveellä iskenyt itsensä irti niistä kaikista, ei olisikaan lyönyt sitä kirvestä päähän vaan joihinkin köysiin jotka olivat pidelleet hänen venettään kiinni laiturissa ja nyt siinä hän seilasi keskellä kuohuvaa merta yksin tuolla veneellä, näki kaiken kaukaa ja jotenkin utuisena, mantereen ja kaiken, istui siinä vankilan tapaamishuoneessa ja kuunteli tuota siloposkista miestä niin kuin ei oikein olisi tiennyt kuka se oli. Sama mies se näytti kyllä olevan kuin ennenkin, se jonka kanssa oli erräätkin verkot vetteen heitetty. Mutta ei se ollut. Mikään ei enää ollut samaa,ei sen lyönnin jälkeen. Ei mikään.

                      Tai sitten mieleen alkaisi palailla kaikenlaista ajan kanssa. Miten oli aina jotenkin vituttanut se koko homma, se miten se akka aina paiskasi ruokalautasen eteen, laittoi sen kukkuroilleen vaikka miten olisi sanonut että en minä noin paljoa syö ja se vain siinä pahantuulisena huusi että syö nyt kun on laitettu. Niin kuin joku ruoto olisi tarttunut kurkkuun. Ja kaikkea tuollaista vuosikausia, alkoi oikein ahistaa kun muistikin. Niin kuin olisi päässyt jonkun asian jäljille. Äiti. Pahantuulinen äiti siellä keittiön nurkassa tiskaamassa se ainainen harmaa läninki päällä ja essu josta ei tiennyt oliko se haalistunut vai likainen, katselemassa aina niitä kotimaisia elokuvia telkkarista, isä siinä kiikkustuolissa, sekään hänestä koskaan perustanut, työtä sai tehdä mutta veljet ne ne oli jotakin, hän edes akkaa tahtonut saada, pelkkä naurunaihe aina kaikille vaan ollut.

 Kaikki, kaikki se alkaisi palailla mieliin, koko elämä siellä sellissä kun oli aikaa miettiä.

                      Että miksi löin. Kun sain tarpeekseni. Kun en enää muutakaan keksinyt, kun sen suu kävi ja kävi ja alkoi tuntua että sen suu oli jo minun päässä ja se louskutti niitä tekohampaitaan siellä keskellä minun päätäni, jyrsi aivoja kuin rotta sillä loputtomalla nalkutuksellaan eikä mihinkään enää päässyt karkuun,ei ollut kettään jolle puhua, oli vain se ääni aamusta iltaan koko ajan, ääni joka muuttui joksikin toiseksi ääneksi ja minä kyyristyin sinne hetekan nurkkaan kuin koira, koetin peittää korvat käsillä mutta se ääni tuli jo ihon läpi, se tuli joka paikasta niin kuin minä olisin ollut pelkkä seula joka vuoti joka paikasta, päästi äänen läpi, se tuli ihon läpi ja käsiin ja joka paikkaan enkä minä nähnyt enää sitä, minä näin vain valtavan ilkkuvan suun kun se huusi ja riekkui että oliko se Alma hyvä, oliko ja minä näin vain suun ja hampaat, en muuta ja siitä minä lähdin ja se huusi perään jotakin,en minä muista, menin ulos kartanolle, seisoin siinä, katselin, en tiennyt mitä mutta ei ollut enää muuta kuin se suu ja se että minua puristi kurkusta niin kuin en olisi saanut enää henkeä vedetyksi, tuntui että pyörryn siihen paikkaan, taivas pyörii siellä ylhäällä, en uskalla katsoa, menen liiteriin, otan kirveen, katson niin kuin en tietäisi mikä se on, se on jokin mutta minulla ei ole enää sanoja, minä kyhjötän jossakin nurkassa ja sattuu, joku huutaa ja minä kyhjötän siinä ja joku huutaa, onko se äiti, kuka se on, on vain ääni, paha ääni joka huutaa huutaa jotakin mistä en enää ymmärrä mitään, kaikki vain pyörii ja pyörii ja on paha olla, niin paha olla että minä vain jotenkin kävelen sen kirveen kanssa portaat ylös ja verantaan ja pirttiin ja siellä se on, makaa käsi otsalla hetekalla pirtin nurkassa ja havahtuu että missä se torsake nyt kävi ja pese käjet, ilikiä katella ku kusella käy ja likasin käsin evväitä ja jotakin, minä vain kävelin ja kävelin ja oli se ääni, pelkkä ääni joka soi päässä kuin ruostunut saha ja sitten minä en enää muista muuta kuin mustan joka tuli ja imaisi minut kokonaan ja siihen minä putosin lattialle ja kun minä siitä heräsin se makasi siinä pää verissä, siinä se makasi ja oli hiljaista, kuulin kun kello lonksutti seinällä, isän vanha seinäkello joka sinne pirttiin oli haalattu ja minä olin siinä ja oli hiljaista, niin hiljaista että kaiken kuuli taas eikä sitä ääntä enää ollut päässä, ei mitään…