- Se on on Rostilan Jukka täältä Heikkalalta Oulusta, hyvää iltaa, mitenkäs se päivä siellä Helsingissä on sujunut..

                      Rostila koetti repiä suutaan hymyyn ja kuulostaa positiiviselta ja elämänmyönteiseltä niin kuin kunnon puhelinmyyjän kuuluikin ja saadakseen leikkelettä leivän päälle kuten firman toimitusjohtaja ja entinen Rautaruukin trukkikuski oli heitä avauspäivän koulutustilaisuudessa kannustanut, että eikö vähän niin ku kiinnostanutkin saada siihen leivän päälle sitä leikkelettäkin, kun on työttömänäkin tullut sen verran kauan palloiltua.

Sitten se oli soittanut heille kasetilta äänittämäänsä Salovaaran radio-ohjelmaa ja kehottanut omaksumaan siitä oikean asenteen työhön.Rostilan silmissä oli vilkkunut kuvaa äitienpäivän ruusupuskaa kuskaava lapsi, joka ovella ottaa oikean ilmeen vaikka välit äitiin olisivat mitä tahansa.

Trukkikuski oli vielä kannustanut heitä tulevia myyjiä kertomalla, miten se aikoinaan Tampereen seudulla oli myynyt saranapuolen turvalukituksen naispoliisille, tarina oli alkanut hipoa kaikkien myyjien legendaarisimpia itsekehuja, koska trukkikuski siinä ovensuussa kiertävänä kaupustelijana oli alkanut todenpäältä väittämään tälle naiselle, jota  ei poliisiksi ollut tiennyt, että saranapuolen murtojen määrä oli sillä asuinalueella lisääntynyt huomattavasti.

Nainen oli aikansa kuunnellut suu virneessä kuskin porinoita ja kertonut sitten olevansa poliisi eikä ainakaan hänen tietoonsa ollut moista murtojen lisääntymistietoa tullut.Trukkikuski ei kertonut millä se siitä eteenpäin oli tuota sangen kiusallista tilannetta selvitellyt mutta vakuutti myyneensä sitten sen saranapuolen turvalukituksen myös tälle naispoliisille.Sitten se oli katsahtanut heitä työtään aloittelevia, uusia puhelinmyyjiä kuin aploodeja odotellen.

Että tällainen stara teillä pomona on.

Tosin positiivisuus oli alkanut olla heti ensimmäisenä työpäivänä tiukoilla, kun hän oli mennyt möläyttämään Kelassa, että on saanut työtä ja saanut saman tien kuullakseen että työttömyyspäivärahan maksatus loppuu siihen ja edessä kuukausi rahatta ja ruuatta, ei siinä enää sitten unelmoitu leikkeleistä vaan enemmänkin siitä että mistä rahaa ylipäänsä ruokaan. Äidiltä oli onneksi saanut kinuttua muutaman euron ja sitten työpaikalta kottiakin niin että saattoi nyt istua siinä iltavuoroa lällättämässä hyväntuulisia perttisalovaaramaisia lämpimäisiä asiakkaille.

- Että mitenkäs se päivä siellä Helsingissä on sujunut…lämpimästi, pehmeästi, positiivisesti…niin kuin olisi uittanut kielensä asiakkaan korvaan.

                      Tai miettinyt, mitä tuollainen keksintö kuin puhelin oli vaikuttanut ihmisen psyykeen. Kun saattoi jutella Oulusta Helsinkiin kuin olisi suunnilleen samassa petissä maannut. Ja entäpä ne uudet puhelimet, joihin hän ei vielä ollut edes ehtinyt tutustumaan vaikka kapakassa olikin kuunnellut vähän ihmeissään tiskillä kovaan ääneen yksikseen kailottavaa miestä kuin olisi epäillyt sen tulleen hulluksi. Kunnes oli tajunnut, että se puhuu kännykkään.

                      Olihan siitä joskus kirjoitettu, että suuren Nietzschen kirjoitustyyli oli muuttunut, kun se oli saanut käsiinsä mekaanisen kirjoituskoneen ja alkanut takoa sitä apinan raivolla. Oli tullut vähän jytyä aforismeihin ja filosofiaan, sellaista joka maistui sitten natseillekin.

                      Yhtyneiden Kuvalehtien ikivanhan tilauskupongin mukaan tämä Helsingissä asuva nainen oli joskus muinoin 90-luvun puolivälissä tilannut Kodin Kuvalehteä.Hetken aikaa Rostila ihmetteli mistä kummasta firma oli saanut käsiinsä niin vanhaa aineistoa.Sitten hän alkoi kuin vanhasta muistista ladella asiakkaalle myyntipuhetta siitä miten hänellä asiakkaan hyvin sujuneen päivän lisäksi oli muutakin mukavaa kerrottavaa tälle, koska tämä oli voittanut 50 euron käyttöedun heidän edustamiinsa lehtituotteisiin ja sehän kuulosti mukavalta, vai mitä..

Rostila lirkutteli suun edessä olevaan mikrofoniin samalla kun antoi harhailevan katseen vaeltaa pitkin seinälle ripusteltuja eri painotalojen ja kustantajien hintaluetteloita.Niissä oli niin paljon erilaisia alennuksia ja tarjouksia ja tarjousten alennuksia ja kestotilaajan kestoetuja, että Rostila oli katsonut parhaimmaksi olla lukematta ensimmäistäkään, koska epäili menevänsä saman tien sekaisin tai eksyvänsä tuohon tarjousviidakkoon niin lopullisesti, ettei häntä sieltä löydettäisi edes vihikoiran avulla enää koskaan.

Asiakas myönteli vähän epävarman kuuloisesti, että kyllähän sellaisen käyttöedun voittaminen aina mukavalta kuulosti.

Rostila oli samaa mieltä – voittaminen oli aina mukavaa varsinkin kun ei edes tiennyt missään kisassa mukana olleensakaan. Se se vasta voittamista olikin.

Myyntipuhe oli sommiteltu niin soljuvaksi paskanjauhuupaketiksi, ettei asiakas ehättänyt kuin hätäiseen vastata edelliseen kysymykseen, kun Rostila jo porhalsi eteenpäin ja alkoi udella tältä selvästi vanhemmanpuoleiselta naishenkilöltä kuuluvalta ihmiseltä että minkä tyyppisiä lehtiä tämä noin niinku tavallisesti tykkäsi selailla, viihde – vai asiapitoisia lehtiä.

                      Nainen kertoi lukevansa enimmäkseen viihdelehtiä, minkä Rostila olisi jo voinut äänestäkin kyllä päätellä.Tuskinpa siellä luurin toisessa päässä kuitenkaan mikään Tekniikan Maailman lukija oli.Silmien eteen kihosi kuva sateisen harmaasta Mannerheimin tiestä maaliskuun loskaisessa säässä, nainen siellä harmaassa vanhassa kivitalossa tuijottelemassa yksinään ja ikävissään tuota loskaista kaatopaikkamaisemaa. Tilauskupongin osoite ainakin viittaili sinne – mielessä häivähti surkea muistikuva siitä, miten he olivat ajaneet Lopelta perheineen – tai vaimo oli ajanut ja hän istunut kyydissä – kylään anopin ja apen luokse Töölöön ja Helsingissä vastaan oli iskenyt marraskuinen, lumeton pimeys ja ankeus, jossa eivät edes kirkkaina tuikkivat neonvalot tuntuneet auttavan.

                      Ennen kuin Rostila ehätti eteenpäin puheessaan nainen kuitenkin kysyi että oliko Rostila jostakin pohjoisesta kotoisin kun murre kuulosti siltä.Rostila vähän häkeltyi tätä käännettä ja sanoi olevan sa kyllä alun perin Oulusta vaikka paljon muuallakin oli asunut.Nainen sanoi kuulleensa sen puheesta kun itse oli Pohjois-Karjalasta kotoisin vaikka nyt Helsingissä asuikin.

Rostila tunsi lämpenevänsä ja näki nyt entistä selvemmin tämän selvästikin jo eläkkeellä olevan vanhan naisen pienessä kaksiossaan Mannerheimintien varrella, siellä se mennä köpsötteli muistojensa ja tavaroidensa ja  valokuviensa keskellä, ehkä seinällä oli kuva sen entisestä kotitalostakin jossain kaukana Pohjois-Karjalan vaaramaisemien keskellä, mistä se silloin 60-luvulla suuren muuttoaallon harjalla oli surfaillut Helsinkiin kokiksi, keitellyt sitten työkseen ruokaa ravintolassa, ollut naimisissa, tehnyt lapsensa ja nyt leskenä eleli yksikseen, katsasteli aikansa kuluksi maitokärryjään työntelevän harmaaläninkisen äitinsä kuvaa ja äimisteli maailman muutoksia joiden perässä tuskin pysyi.

- Onko teille tämä Kodin Kuvalehti tuttu, vanha perinteikäs ja arvokas naisten lehti…

Rostila tunsi lipovan kielensä ulottuvan kohta pitkälle naisen mantelitumakkeeseen ellei hän vähän hillinnyt itseään.

                      Nainen sanoi kyllä tuntevansa lehden, ihan hyvä lehti se oli.

Rostila ilahdutti naista kertomalla että juuri siitä lehdestä heillä oli juuri nyt oikein mukava tarjous, lehden sai vuodeksi melkein puoleen hintaan, siinä ei luettavalla numeroa kohti juuri hintaa kertynyt niin että mitenkäs olisi jos pantaisiin sellainen tilaus alkamaan vaikkapa tuosta huhtikuun alusta.

- Laita vaan tulemaan…

                      Tilausajankohdan tyrkyttäminen oli viimeinen pointti myyntipuheessa – asiakkaalle ei annettu aikaa pohtimiseen vaan lätkäistiin uuvutetun mieleen eteen tahtotilaa vaativa päätöksentekovaade – maaliskuu vai huhtikuu. Niillä joilla vielä voimia sen paskanjauhuupaketin jäljiltä oli toki kieltäytyivät  mutta moni oli jo siinä vaiheessa antanut periksi. Sadistit olivat oma lukunsa – ne antoivat paasata kaikessa rauhassa, vastailivat muka mukavia ja sitten ykskaks kertoivat, että ei kiinnosta. Melkein saattoi nähdä sellaisen elämän yleistä ikävyyttä potevan paskiaisen virnistyksen.

                      Rostila kiitteli naista, kertasi vuoden tilauksen tiedot.Ihan hyvä kauppa, vähän kotilieden lämpöä sinne Mannerheimintien kalseaan harmauteen.Jykevä-ääniselle porilaismiehelle hän myi Suomen Kuvalehden vuosikerran, tuon Yhtyneiden Kuvalehtien lippulaivan, kun sai silmiensä eteen miehen, joka seisoo purjeveneensä keulassa kuin komentosillalla.Aamuvuoteesta löytynyt nuori nainen päätti kokeilla ihmissuhteissaan jotain uutta vaihtamalla Annan nuorekkaampaan Cosmopolitaniin, koska siinä oli luvassa suuri juttu ihmissuhteiden kompastuskivistä,silkkinen yöpuku vain kahahti ku Rostila kirjasi tilausta voitokseen.

                      Hän päätti käväistä ulkona tupakalla.

Naapurihuoneen nuori laiha tyttö hortoili käytävällä kuumeisen näköisenä ja käski kaveriaan puristamaan sitä kun kauppa kävi jo liiankin hyvin.Mitä Rostila oli kuullut niin nämä nuoret alta kaksikymppiset tytöt olivat erikoistuneet myymään metsästyslehtiä itäsuomalaisille miehille, ilmeisesti kohderyhmän valinta oli onnistunut yli odotusten.Kaveri halasi tätä kuumepotilasta kuin koettaen pidellä sen voitonhuumaista persoonallisuutta kasassa sillä keinoin.

                      Ulkona alkoi haista keväälle.Tien toisella puolen mies tankkasi autoaan huoltoaseman pihalla.

Rostila poltti tupakan ja ajatteli naista, joka kohta saisi lukea omalla kotisohvallaan Kodin Kuvaliettä.Se vähän oudoksutti että mikä ihme saattoi olla sellainen vempain kuin kuvaliesi.Oliko se joku liesi joka näytti kuvia.Vai liesi jossa poltettiin kuvia. Samantekevää. Piti vielä yrittää kauppoja vaikka kuinka olisi vituttanut, ei häntä oikeastaan vituttanut. Hyvä, että olin sen paikan saanut. Se oli eron jälkeen ensimmäinen kunnon työpaikka, hän oli firmaan soittaessaan psyykannut itseään hoilottelemalla työllisyyskurssilla oppimiaan äänenavaustekniikoita, laulaa lurauttanut pätkän Kultaisia korvarenkaita kuulostaakseen pirteältä työnhakijalta eikä miltään krapulaiselta luuserilta.