tiistai, 24. huhtikuu 2018

Järjen nyrjähdys

Hänen järkensä oli nyrjähtänyt, mennyt sijoiltaan

jonka paikka muutenkin oli vähintäänkin epäselvä,

joku asema se oli, station tai stadion, ei tietoa

sen selvempää siihen hätään, status, asema,

joku kuitenkin joka piti paikoillaan ja mitä hän

tiesi asemat pysyivät paikoillaan, tosin nykypolitiikan

aikana sekään ollut niin varmaa mutta

yhdellä nilkuttavalla lausella hän kompuroi

kohti täydellistä merkitystä, jonka hän unessa

oli nähnyt niin selvän että vielä aamullakin

silmät punehtuivat muistoa ja sitä

sanojen sanaa, joka veisi vihdoinkin

kaiken tuskan pois, armahtaisi kuin Jeesus ristillään,

armahduksen sijaan hän eksyikin viinakauppaan,

todellisuus niin häntä ravisteli, ettei myyjä

uskonut hänen vain nyrjäyttäneen järkensä,

kieltäytyi myymästä, väitti että liika on liikaa.

 

tiistai, 10. huhtikuu 2018

Puhelinmyyntiä

 

 

- Se on on Rostilan Jukka täältä Heikkalalta Oulusta, hyvää iltaa, mitenkäs se päivä siellä Helsingissä on sujunut..

                      Rostila koetti repiä suutaan hymyyn ja kuulostaa positiiviselta ja elämänmyönteiseltä niin kuin kunnon puhelinmyyjän kuuluikin ja saadakseen leikkelettä leivän päälle kuten firman toimitusjohtaja ja entinen Rautaruukin trukkikuski oli heitä avauspäivän koulutustilaisuudessa kannustanut että eikö vähän niinku kiinnostanutkin saada siihen leivän päälle sitä leikkelettäkin kun on työttömänäkin tullut sen verran kauan palloiltua.Sitten se oli soittanut heille kasetilta äänittämäänsä Salovaaran radio-ohjelmaa ja kehottanut omaksumaan siitä oikean asenteen työhön.Rostilan silmissä oli vilkkunut kuvaa äitienpäivän ruusupuskaa kuskaava lapsi, joka ovella ottaa oikean ilmeen vaikka välit äitiin olisivat mitä tahansa.Trukkikuski oli vielä kannustanut heitä tulevia myyjiä kertomalla, miten se aikoinaan Tampereen seudulla oli myynyt saranapuolen turvalukituksen naispoliisille, tarina oli alkanut hipoa kaikkien myyjien legendaarisimpia itsekehuja koska trukkikuski siinä ovensuussa kiertävänä kaupustelijana oli alkanut todenpäältä väittämään tälle naiselle jota hän ei poliisiksi ollut tiennyt että saranapuolen murtojen määrä oli sillä asuinalueella lisääntynyt huomattavasti.Nainen oli aikansa kuunnellut suu virneessä kuskin porinoita ja kertonut sitten olevansa poliisi eikä ainakaan hänen tietoonsa ollut moista murtojen lisääntymistietoa tullut.Trukkikuski ei kertonut millä se siitä eteenpäin oli tuota sangen kiusallista tilannetta selvitellyt mutta vakuutti myyneensä sitten sen saranapuolen turvalukituksen myös tälle naispoliisille.Sitten se oli katsahtanut heitä työtään aloittelevia, uusia puhelinmyyjiä kuin aploodeja odotellen.

Tosin positiivisuus oli alkanut olla heti ensimmäisenä työpäivänä tiukoilla kun hän oli mennyt möläyttämään Kelassa että on saanut työtä ja saanut saman tien kuullakseen että työttömyyspäivärahan maksatus loppuu siihen ja edessä kuukausi rahatta ja ruuatta, ei siinä enää sitten unelmoitu leikkeleistä vaan enemmänkin siitä että mistä rahaa ylipäänsä ruokaan, äidiltä oli onneksi saanut kinuttua muutaman euron ja sitten työpaikalta kottiakin niin että saattoi nyt istua siinä iltavuoroa lällättämässä hyväntuulisia perttisalovaaramaisia lämpimäisiä asiakkaille.

- Että mitenkäs se päivä siellä Helsingissä on sujunut…lämpimästi, pehmeästi, positiivisesti…niin kuin olisi uittanut kielensä asiakkaan korvaan.

                      Yhtyneiden Kuvalehtien ikivanhan tilauskupongin mukaan tämä Helsingissä asuva nainen oli joskus muinoin 90-luvun puolivälissä tilannut Kodin Kuvalehteä.Hetken aikaa Rostila ihmetteli mistä kummasta firma oli saanut käsiinsä niin vanhaa aineistoa.Sitten hän alkoi kuin vanhasta muistista ladella asiakkaalle myyntipuhetta siitä miten hänellä asiakkaan hyvinsujuneen päivän lisäksi oli muutakin mukavaa kerrottavaa tälle, koska tämä oli voittanut 50 euron käyttöedun heidän edustamiinsa lehtituotteisiin ja sehän kuulosti mukavalta, vai mitä..Rostila lirkutteli suun edessä olevaan mikrofoniin samalla kun antoi harhailevan katseen vaeltaa pitkin seinälle ripusteltuja eri painotalojen ja kustantajien hintaluetteloita.Niissä oli niin paljon erilaisia alennuksia ja tarjouksia ja tarjousten alennuksia ja kestotilaajan kestoetuja että Rostila oli katsonut parhaimmaksi olla lukematta ensimmäistäkään koska epäili menevänsä saman tien sekaisin tai eksyvänsä tuohon tarjousviidakkoon niin lopullisesti ettei häntä sieltä löydettäisi edes vihikoiran avulla enää koskaan.Asiakas myönteli vähän epävarman kuuloisesti että kyllähän sellaisen käyttöedun voittaminen aina mukavalta kuulosti.Rostila oli samaa mieltä – voittaminen oli aina mukavaa varsinkin kun ei edes tiennyt missään kisassa mukana olleensakaan.Myyntipuhe oli sommiteltu niin soljuvaksi paskanjauhuupaketiksi ettei asiakas ehättänyt kuin hätäiseen vastata edelliseen kysymykseen kun Rostila jo porhalsi eteenpäin ja alkoi udella tältä selvästi vanhemmanpuoleiselta naishenkilöltä kuuluvalta ihmiseltä että minkätyyppisiä lehtiä tämä noinniinku tavallisesti tykkäsi selailla, viihde – vai asiapitoisia lehtiä.

                      Nainen kertoi lukevansa enimmäkseen viihdelehtiä minkä Rostila olisi jo voinut äänestäkin kyllä päätellä.Tuskinpa siellä luurin toisessa päässä kuitenkaan mikään Tekniikan Maailman lukija oli.Silmien eteen kihosi kuva sateisen harmaasta Mannerheimin tiestä maaliskuun loskaisessa säässä, nainen siellä harmaassa vanhassa kivitalossa tuijottelemassa yksinään ja ikävissään tuota loskaista kaatopaikkamaisemaa.

                      Ennen kuin Rostila ehätti eteenpäin puheessaan nainen kuitenkin kysyi että oliko Rostila jostakin pohjoisesta kotoisin kun murre kuulosti siltä.Rostila vähän häkeltyi tätä käännettä ja sanoi olevan kyllä alun perin Oulusta vaikka paljon muuallakin oli asunut.Nainen sanoi kuulleensa sen puheesta kun itse oli Pohjois-Karjalasta kotoisin vaikka nyt Helsingissä asuikin.Rostila tunsi lämpenevänsä ja näki nyt entistä selvemmin tämän selvästikin jo eläkkeellä olevan vanhan naisen pienessä kaksiossaan Mannerheimintien varrella, siellä se mennä köpsötteli muistojensa ja tavaroidensa ja  valokuviensa keskellä, ehkä seinällä oli kuva sen entisestä kotitalostakin jossain kaukana Pohjois-Karjalan vaaramaisemien keskellä mistä se silloin 60-luvulla suuren muuttoaallon harjalla oli surfaillut Helsinkiin kokiksi, keitellyt sitten työkseen ruokaa ravintolassa, ollut naimisissa, tehnyt lapsensa ja nyt leskenä eleli yksikseen, katsasteli aikansa kuluksi maitokärryjään työntelevän harmaaläninkisen äitinsä kuvaa ja äimisteli maailman muutoksia joiden perässä tuskin pysyi.

- Onko teille tämä Kodin Kuvalehti tuttu, vanha perinteikäs ja arvokas naisten lehti…Rostila tunsi lipovan kielensä ulottuvan kohta pitkälle naisen mantelitumakkeeseen ellei hän vähän hillinnyt itseään.

                      Nainen sanoi kyllä tuntevansa lehden, ihan hyvä lehti se oli.Rostila ilahdutti naista kertomalla että juuri siitä lehdestä heillä oli juuri nyt oikein mukava tarjous, lehden sai vuodeksi melkein puoleen hintaan, siinä ei luettavalla numeroa kohti juuri hintaa kertynyt niin että mitenkäs olisi jos pantaisiin sellainen tilaus alkamaan vaikkapa tuosta huhtikuun alusta.

- Laita vaan tulemaan…

                      Rostila kiitteli naista, kertasi vuoden tilauksen tiedot.Ihan hyvä kauppa, vähän kotilieden lämpöä sinne Mannerheimintien kalseaan harmauteen.Jykevä-ääniselle porilaismiehelle hän myi Suomen Kuvalehden vuosikerran, tuon Yhtyneiden Kuvalehtien lippulaivan kun sai silmiensä eteen miehen joka seisoo purjeveneensä keulassa kuin komentosillalla.Aamuvuoteesta löytynyt nuori nainen päätti kokeilla ihmissuhteissaan jotain uutta vaihtamalla Annan nuorekkaampaan Cosmopolitaniin koska siinä oli luvassa suuri juttu ihmissuhteiden kompastuskivistä,silkkinen yöpuku vain kahahti ku Rostila kirjasi tilausta voitokseen.

                      Hän päätti käväistä ulkona tupakalla.Naapurihuoneen nuori laiha tyttö hortoili käytävällä kuumeisen näköisenä ja käski kaveriaan puristamaan sitä kun kauppa kävi jo liiankin hyvin.Mitä Rostila oli kuullut niin nämä nuoret alta kaksikymppiset tytöt olivat erikoistuneet myymään metsästyslehtiä itäsuomalaisille miehille, ilmeisesti kohderyhmän valinta oli onnistunut yli odotusten.Kaveri halasi tätä kuumepotilasta kuin koettaen pidellä sen voitonhuumaista persoonallisuutta kasassa sillä keinoin.

                      Ulkona alkoi haista keväälle.Tien toisella puolen mies tankkasi autoaan huoltoaseman pihalla.Rostila poltti tupakan ja ajatteli naista joka kohta saisi lukea omalla kotisohvallaan Kodin Kuvaliettä.Se vähän oudoksutti että mikä ihme saattoi olla sellainen vempain kuin kuvaliesi.Oliko se joku liesi joka näytti kuvia.Vai liesi jossa poltettiin kuvia.

 

maanantai, 12. maaliskuu 2018

Matti Vanhanen

Kalevan nettisivuilta sattui silmiin otsikko: Vanhanen vinoilee oppositiolle Kemijärvi-välikysymyksestä.No,Vanhanen haastoi Ruususen oikeuteen omien oikeuksiensa polkemisesta a uusimpien uutisten mukaan pääministeri myös vaatii oikeudenkäynnin salaiseksi.Miten alkaa olla olo että siinäpä raukkis, juuri niitä koulunpihojen kiusaajia jotka reksin puhutteluissa sitten valehtelivat kaiken, näitä hyvienkotien aleksityymisia aivovauriopotilaita joille sadismi on kotikutoinen harrastus.Voinee vain kysyä millainen arrogantti Tatu ”sosiobiologia on rautaa” Vanhasen poika meillä on pääministerinä.Viihtynee varmaan hyvin yläilmoissa josta on aina tottunut muita ihmisiä katselemaan.Tullee aiheuttamaan kepulle katastrofin kunnallisvaaleissa.

Voineen kysyä mikä mulla on Vanhasta vastaan mutta ei mitään, hän on symboli vallalle jota mä tässä aikani kuluksi riepottelen yksinäisten kirjoituspäivien iloksi.Television keskustelutunnilla puhuu teknokraattivanhanen joka vetooaa Stora Enson taloudellisiin vaikeuksiin, asiallinen, jämpti mies.Sama ihminen.

Tuli tästä Vanhasesta mieleen ”Julia ja käsikirjoittaja” – romaani.Siinä saippuaoopperoita kirjoittava – elokuvaversion Columbo – kiihkomieli sijoitti joka ikiseen saippuaoopperan jakoon jonkun halventavan vitsin albanialaisista.Lopulta kirjan toinen päähenkilö, nuori toimittajan alku kysyi käsikirjoittajalta että mikä tällä on albanialaisia vastaan kun tämä tuntuu niitä niin kovasti vihaavan. – Ei mikään mutta täytyy vihata jotakin että pystyy kirjoittamaan, vastasi Columbo.

Niinpä.Mistäs sitä niitä intohimoja muuten pierasis…ku ei viitti enää koko muuta elämäänsä sotkee liialla tohkaamisella.Tullu sitäkin tehtyä ihan tarpeeksi.Ehkä musta on tullu vaan kuiva vanha käpy, semmonen kääkkä…

keskiviikko, 7. maaliskuu 2018

Vähän torumista

”Ampuja oli tekohetkellä päihtynyt. Ampumisyötä edeltäneenä päivänä hänen vanhempansa olivat toruneet kotona asunutta poikaansa, koska tämä oli ollut poissa työnteosta.”

 

                      Tämä viehättävän järkyttävä uutinen löytyi eilen Iltalehden nettisivuilta ja mieleni kuvituskirjasta katsastin mitä oikeastaan onkaan tapahtunut kun kaksi pehmoista, mummelimaista vanhusta on vähän torunut kotona asustelevaa aikamiespoikaansa siitä että tämä välttelee työntekoa, sormi siinä on hellästi herissyt kun isäpappa ja äitimuori ovat lempeästi koettaneet opastaa väärälle tielle hairahtunutta jälkikasvuaan, mitään pahaa ei ole sanottu, ei huudettu, vain vähän toruttu niin kuin rakastavat vanhemmat aina tällaisissa tilanteissa tekevät aikamiespojalleen joka ei paljoa moisista toruskeluista välitä vaan jatkaa perse pitkällään vanhempiensa jääkaapin tonkimista, ottaa siitä sitten ja suuttuukin tämä kelvoton sielu, tietäähän ne nykynuoret ja hampit jotka mitään viitti tehdä, suuttuu ja ottaa ja lähtee kapakkaan, hyvä ettei vielä ryöstä vanhempiaan lähtiessään, juo päänsä täyteen, tulee kotiinsa ja alkaa räiskimään haulikolla pitkin vanhempiensa makuuhuoneen seiniä ympäripäissään kun se toruminen jotenkin alkoi ottaa päästä..

                      Mikähän tuossa uutisessa jotenkin mua häiritsee, tuo toruminenko

keskiviikko, 7. maaliskuu 2018

Häipy ku pieru Saharaan

Miten ihmistä ruvetaan nimittämään Pieruksi.Sellainenkin lempinimi löytyi eräältä sittenmmin myös jääkiekkoilijana kunnostautuneelta heinäpääläiseltä 70-luvulla,sillä vuosikymmenellä kun Ouluyhtiö oli vielä Ouluyhtiö ja poikain pallopeleissä Heinäpään pelloilla tuo mädältä kananmunalta tuoksahtava haju jota tehdä ympärilleen levitti oli vain rahan hajua.

                      Että heinäpääläiset jos ketkään tiesivät miltä raha haisee.Se haisee mädältä kananmunalta.

                      Ja tuolla mädän kananmunanhajun seassa sai eräs poika itselleen lempinimen Pieru kuten kaikki jonkin itseään rassaavan nimen saivat.En tiennyt tuon nimen alkuperää ennen kuin aikuisena kun kerran istuessani eräässä paikallisessa kapakassa. Oli nimittäin niin että pojat olivat olleet pelaamassa Keskarilla pesäpalloa ja yksi pojista oli omistanut mailan ja pallon.Hän oli pelissä mukana ja hänen mailallaan pelattiin.Ja tietysti niin kuin moni muukin Heinäpään Haukoista ja lepattavista kangashousuista pitkälle uralleen ponnistanut tämä poika oli kovasti voitontahtoinen yksilö.Hän ei kuten Heinäpäässä usein oikein ollut altis ottamaan turpiinsa saati sitten häviämään.Mutta koska hän siinä pelissä ainakin tuon jutun mukaan oli hävinnyt tai ottanut muuten vain nokkiinsa jostakin asiasta hän oli päättänyt, että koska nämä pelivälineet ovat minun ja koska minä en tämän pelin tyyliä oikein nyt hyväksy niin minäpä otan tästä nämä mailat ja pallot ja lähden litomaan – siinäpähän sitten pelaatte keskenänne vaikka taskubiljardia.

                      Ja näin kertoo legenda juuri tuosta hetkestä lähtien tämä yksilö sai kantaakseen muiden lemppareidensa ohessa myös nimeä Pieru.Häipyi kuin pieru Saharaan.Saatoin kuvitella miten muut pojat olivat pitkään ihmetelleet tuota äkillistä kimpaantumista ja sitten ikään kuin asiaa itselleen selittääkseen alkaneet naureskella että sehän häipyi kuin pieru Saharaan.

                      Siitä juttu sitten oli levinnyt eteenpäin Heinäpään katuja pyyhkivänä legendana – joo se on semmonen vähän leuhka tyyppi, vetäs hernettä nokkaan, otti mailat ja muut ja häipy ku pieru Saharaan…Ja pikkuhiljaa tuon legendan siivittämänä kaverista tuli Pieru.Joo, sehän on se Pieru joka sillon siellä Keskarilla otti ne kamat ja häipy ku pieru Saharaan..

                      Ja niin kaikui taas pikkujätkien naurunräkätys pitkin Heinäpään mädän kananmunanhajuisia katuja, sellutehtaan pitkä piippu mulkoili taivasta punaisine lamppuineen kuin mykkä jumala, seuraili naurua, ihmetteli ja tuprautti paksun savupilven sisuksistaan kuin huokaisten.

                      Että ihan Pieru…