lauantai, 16. syyskuu 2017

Lentävän lautasen runot

Nyt saatavilla Mediapinta. fi:n nettikaupasta:

 

Lentävän lautasen runot: eronneen miehen epäselviä tunnelmia

 

 

kansi.jpg

 

torstai, 14. syyskuu 2017

Arbeit macht frei 2

- Vai niin se sano….Jukkis naputteli mietteliäänä kynäänsä pöytään, kai se komppasi taustalla kuuluvaa Jethro Tullia ja Anderssonin huilua joka sitä sen arkista aherrusta koko ajan säesti ikkunalaudalla majailevasta kasettinauhurista, niillä kaikilla näytti sellainen olevan niin kuin koko toimisto olisi ollut joku omissa parsissaan tuottoa tuottava, äänilevyteollisuuden voimin hyrräävää koneisto, jonka lisäarvontuottokyky oli täysin riippuvainen iskelmäteollisuudesta. Bachin Bourree biisi ei ollut, sen hän muisti kun se lukioaikainen tuttu, kirjailijan urasta haaveillut kapiaisen poika sitä oli aina soitellut silloi kun he vielä olivat kierrelleet tyhjentelemässä kellarikoppeja ylimääräisistä siideripulloista uudenvuoden kännit saadakseen.

- Kertos sitten perkele ite heti miten ne tehhään, siinä firmassa kukaan osaa tehä mittään, ite perkele sähläävät koko ajan…

            Jukkis tuntui ottavan tosissaan pulttia saamastaan kritiikistä, jonka Niemelä varovaisin sanankääntein käkkäräpäätä siteeraten oli tuonut esille. Niemelä katseli pöydällä lojuvaa luonnosta, messuosaston kaavakuvaa joka oli tarkoitus laittaa tilauskaavakkeineen esitteen mukaan, se vaikutti joltakin modernin taiteen häkkyräveistokselta kaikkine suorine mustine viivoineen, hänelle se ei kertonut juuri mitään mutta varmaan niille, jotka sitä osasivat tulkita se oli selvä viesti. Hän ei osannut sanoa missä kohtaa korotus oli väärin, oliko hän ymmärtänyt ohjeet oikein, mitä ymmärtämistä niissä oli ollut, hän oli vain kiikuttanut postipoikana valmista mallia Jukkikselle, hän niin ymmärtänyt miten se sitten asiat tulkitsi, ei jaksanut ruveta ottamaan kantaa sen raivoamiseen, sanoi kuin jotain sanoakseen että vai niin se olikin, tuntui kuin olisi heilunut ahtisaarena Namibian sotatoimialueella, pelitilanne oli sillä lailla vähän kimurantti, hän oli toimittanut tuon käkkäräpään potkaiseman pallon tälle baskeripäälle joka siis oli vahvasti sitä mieltä, että käkkäräpää kuului puujalkaisten joukkioon pelitaitojensa osalta. Ei oikein tiennyt kenen sanaan luottaa tai mistä asiassa ylipäänsä oli kysymys, hän ei ollut seurannut luonnoksen tekoa alusta asti, se kai oli aloitettu jo kesäkuussa Eerolan aikoihin.

            Jukkikselle hän kuitenkin valaisi varovaisin sanankääntein mitä mieltä käkkäräpää oli ollut Siekkisen toimiston työntekijöistä ja töistä ja palkkauksen suhteesta työn laatuun, sen verran kannatti ehkä taktikoida omaan pussiin, eihän hän itse varsinaisesti ollut sitä mieltä mutta arveli, että tuon viimeistelijän olisi ehkä syytä tietää mitä mieltä asiakas noin ylipäänsä asioista oli.

- Paraskin sanoja, Jukkis tuhahti kuin ei olisi pitänyt käkkäräpään mielipiteitä minään, äijän olisi enemmänkin sopinut vähän katsella mitä itse touhusi eikä olla ensimmäisenä arvostelemassa muita.

- Siinä firmassa kukaan osaa tehä mittään, aina saa olla korjailemassa, siksi se aina pistetäänkin harjoittelijan hommiksi, sen piti vielä vittuilumielessä nakata kuin omia kolhuja paikatakseen.

            Testi sekin siis, saipa nähdä montako sellaista hän vielä jaksoi kun alkumetritkin mentiin näin.

            Veti kroppaa jäykäksi kuin vetojen viimeisessä kaarteessa, sopi siinä Alice Miller aivoissaan pohtia tämän liike-elämän ihmeellisen maailman saloja ja oikean ja väärän suhdetta noihin dramaattisiin syytöksiin, joita ilma tuon esitteen ympärillä tuntui olevan sakeanaan niin kuin ihmiset olisivat kokeneet työnteon lähinnä tapana riidellä kaikesta mahdollisesta, niin kuin sen kaiken ylä-ala- tahi ulkopuolella olisi leijunut jokin paha henki, joka säntäsi arvostelemaan joka ikisestä mokasta ja epäonnistumisesta saman tien, niin kuin jokin pelko olisi asettunut noiden ihmisten mieliin sinä siunaamana hetkenä kun ne siihen toimistoon sisään astuivat, pelko joka sai ne kyyristelemään, sättimään ja haukkumaan toisiaan aamusta iltaan varsinkin nyt kun iso, laestadiolaisomisteinen hirsimökkifirma oli ottanut ja lähtenyt kävelemään ja vienyt mennessään toimiston katteita mukavasti paisuttaneen miljoonatilinsä. Syistä jotka ainakin hänelle olivat tyystin hämärät, korkeintaan hän muisti miten kesäkuussa työhaastattelussa oli nähnyt Käkösen heiluvan jonkun ison lakanan kanssa kertomassa, miten hienoa kuvaa oli tehty näistä mökeistä, joiden hirsiä olivat Lapin tuulet tuivertaneet koviksi ja kestäviksi, filkat siinä olivat vain silmissä vilisseet. Silloin se oli vielä kuulostanut menevän mukavalta sanailulta. Filkat.

- Niin se vaan meinas, hän vielä sanoi kuin olisi makustellut käkkäräpään sanoja, joissa maistui jokin kitkerä, hapan aromi, tunne että se vaan saatana paiski hommia siinä missä jotkut toiset kuvittelivat heiluvansa baskeri päässä ja olevansa ties mitä suuria staroja kun olivat noin muutenkin sattuneet syntymään onnellisten tähtien alla.

            Juuri sillä hetkellä ihmisten väliset suhteet eivät tuntuneet puristuvan miksikään upeiksi kokonaisuuksiksi voimakkaita fyysisiä ja henkisiä ponnisteluja vaativissa tilanteissa niin kuin hänen novellejaan oli kehuttu, enemmänkin surkeaksi rämpiseksi kolmosdivarin syyskuisessa pakkopullapelissä ja valmentajatkin näyttivät olevan keuhkonsa pilalle rääkyneitä pullopersesikoja, joiden rusinareiän ympärillä loimotti lopputilien, konkurssien, epäonnistumisen häpeän sinisen kylmä tuli.

             Jukkis paineli turhautuneen näköisenä kääntämään Tull-kasettinsa aivan kuin tuo hullu huilumies olisi avittanut sitä kestämään kaikenmaailman paskapäitä, jotka tulivat arvostelemaan sen tekemisiä tajuamatta, miten paskamaista oli piirtää päivästä toiseen sitä suoraa, selvää viivaa viivottimen kanssa, ajatella ehkä arkkitehtitiedekunnan pääsykokeita edelliskeväältä kun taas kerran ja kolmannen pääsy oli jäänyt muutaman pisteen päähän eikä ura arkkitehtinä näyttänyt ottavan ilmaa siipiensä alle, piirrä siinä sitten jotain hevon vitun messufirman osaston korotuksia ja kuuntele vittuiluja aamusta iltaan kun silmissä oli siintänyt Alvar Aallon uraputki kansainvälisenä tähtenä.

- Olis vaan heti sanonut mitä tehdään, aina saa olla korjailemassa, Jukkis tuhahti ja mulkaisi Niemelää.Osannut kuin katsella hämillään ympärilleen.Toinen viimeistelijä suti viivaansa sermin takana, laiha pitkänhuiskale tyttö joka olisi sillä habituksella ja pienine rintoineen ollut valmis tuuraamaan viivotinta milloin vain, partiolainen niin kuin se oli kertonut kun hän kahvilla oli alkanut porisemaan Saaran partiohommista ja veneistä.

            Jukkis alkoi kuin musiikin soljuvasta virrasta rauhoittavaa energiaa saaneena selitellä, että kyllä sen firman hommissa koskaan muuta tehtykään kuin korjailtiin ja korjailtiin koko ajan, pelkkää juosten kustua touhuilua niitten esitteiden teot aina olleet, se kyllä jo tiedettiin, pyyhekumi, paksu perse ja hyvät hermot oli ainoa apu koko paskassa…

            Tiennyt sanoa puhuiko se totta, ilmeistä päätellen kyllä.

- Teet nyt kuitenkin sen, hän sommitteli sanansa sovittelevasti ja rauhoitellen, kuin pikkulapselle

joka oli pahoittanut mielensä.Jukkis nyrpisteli nenäänsä.Ehkä hänenkin olisi pitänyt huutaa niin kuin se käkkäräpää.Se ei vain oikein tuntunut hänen tyyliltään ja mitä Saarakin olisi siihen sanonut jos hän sitten sillekin olisi jatkanut karjumistaan samalla tavalla.

                        Hän oli raivonnut aivan tarpeeksi, nyt piti hillitä itsensä. Hyvä johtaja hillitsi itsensä, hallitsi tunteensa, pelasi reilua peliä eikä ottanut kentän tapahtumia liian raskaasti,ei karjunut naama ruvella kuin Alanko Emil Zatopekkiään, tuota raivoisan yksinäiseen raviinsa kangistunutta juoksijaa joka läähättäen keuhkot repeämäisillään ravasi rataa ympäri kuin sokea hevonen, joka enää muuta sen väsymyksen sumun keskellä jaksanut odottaa kuin maalinauhan armahtavaa sipaisua rintakehällään, sitä autuasta hetkeä kun sai kellahtaa nurmikolle kaikkensa antaneena kuin Jeesus isä Jumalan taivaalliseen syliin.

 

torstai, 14. syyskuu 2017

Arbeit macht frei 1

Johtaja nojautui taaksepäin tuolissaan ja käski Niemelän tehdä asian selväksi myös Jukkikselle ettei tarvinnut koko ajan rampata sitä väliä kuin mikäkin idiootti, sentään yliopistollisen koulutuksen saanut mies mitä hän yhtään oli kuullut.Sitten se nauraa virnahti ikävästi niin kuin ei olisi pitänyt mitään niin typeränä kuin aikansa kuluttamista jossakin yliopistossa.

            Niemelä ei saanut sanaa suustaan, suu oli sementtiä täynnä. Se tuli ainakin selväksi, ettei tämä käkkäräpää ollut turhaan aikojaan missä yliopistossa kuluttanut. Mikä lie peruskoulun vammauttama sielu.

            Johtaja rupesi haukkumaan Siekkisen toimistoa, se huusi että siellä oli töissä pelkkiä kallispalkkaisia tuhertelijoita joista kukaan ei näyttänyt osaavan tehdä mitään, Jukkiskin vain haaveili baskeri päässään suuresta sarjakuvapiirtäjän urasta ja jätti kunnon työt vähemmälle.

            Niemelä vaikeni kun ei osannut millään tapaa ottaa kantaa toimiston ammattitaidosta esitettyyn väitteeseen saati sitten kysymykseen työntekijöiden liian korkeista palkoista, hän ei itse ainakaan omasta mielestään harjoittelijana saanut liian isoa palkkaa, itse asiassa hänelle oli kaakelitehtaalla maksettu niiden koteloiden tekemisestä paremmin, pari kesää aiemmin uunimiehenä vuorotöissä palkka oli ollut huomattavan paljon parempi.Vaikka hän epäili että sitä työtä kiharapää tuskin olisi luonnehtinut kallispalkkaiseksi tuherteluksi tehtaassa, joka oli juuri modernisoimassa sekä tuotantoaan että tuotteitaan vastaamaan enemmän nykyaikaisen kuluttajan vaatimuksia samoin kuin tehtaan omistajien tuottovaatimuksia, mitä hän kesällä kahvihuoneessa oli huolestuneiden akkojen kuullut juoruavan samoin kuin siitä, että nämä italialaiset koneet antaisivat kenkää aika monelle, olivat sillä lailla ankaria poikia tekemään tulosta ilman ihmiskäsiäkin, kaiketi ministeri Taxell näin myös oli laskeskellut kun siellä kaakelitehtaan hallituksessa istuskeli asioista päättämässä samalla kun oli oivaltanut etteivät koneet lakkoilleet samalla lailla kuin ay-väki, hieroskellut käsiään yhteen jotta siinähän meni sitten kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

            Jukkiksen hän oli kerran ohimennen alkuaikoina kuullut puhuvan haaveistaan piirtää sarjakuvia, ihmetellytkin miksi se hänelle sellaisia porisi, oliko se kuullut hänen palkinnostaan, kirjoittamisesta, kuvitteli että hän sentään ymmärtäisi sen haaveita toisin kuin muut siinä ympärillä ja kun katseli kiharapään tyynen tyytyväistä ilmettä sen mulkoillessa häntä Jukkiksen haukkumisen päälle hän vähän käsittikin miksi tuo tyyppi oli alkanut hänelle sellaisia asioita porisemaan vaikka samalla oli alkanut tuntua siltä ,että hänestä ei ollut enää pelastamaan edes itseään siltä kusiselta paikalta johon hän näytti itsensä lykänneen.

            Mutta tämä käkkäräpää näytti halveksivan sellaisia taiteellisia ambitioita koska ne vain sotkivat selvää busineksentekoa, saatanan baskeripäät. Ja jollain tapaa Niemelä vaistosi, miten tuo käkkäräpää nautti hänen hölmistyneistä ilmeistään.

            Käkkäräpään naurunräkätys hiljensi hänet kokonaan, oli kuin jokin hänen sisällään olisi käpristynyt kyyryyn, ollut hiljaa mutta kädet nyrkissä, hiljaa mutta kädet nyrkissä…hän ei oikein tiennyt mitä hän kuvitteli tai näki, hän näki lähinnä tuon kädet niskansa taakse kiskoneen käkkäräpään jonka kasvoilla leijui omahyväisen tyytyväinen ilme niin kuin se kaikenmaailman baskeripäät haukuttuaan olisi suorittanut suurenkin uroteon, osoittanut asianmukaista halveksuntaa kaikille itsestään vähän liikoja luuleville kusipäille.

- Teet vaan sille saatanan baskeripäälle selväksi nää muutokset, se vielä sanoi ja antoi kiireisellä kädeneleellään ymmärtää, että palaver päättynyt, Niemelän sopi ravata tiehensä toimittamaan asiaa, luonnoksilla oli kiire niin että ei muuta kuin viestikapula käteen ja radalle ravaamaan, ei täällä jumalauta seisoskelusta maksettu. Eikä siitä kyllä maksettukaan, sen hän huomasi kun hän sitten sen onnettoman kirjapainon takia kävi Babarilta kyselemässä lomakkeiden teosta ja nämä kaksi seisoivat Babarin huoneessa nauramassa hänelle kuin pikkupojat, että pitäisköhän heidän kahden satakiloisen äijän vähän hyppiä tämän harjoittelijan päällä että alkaisivat hommat simahtaa – ja nauroivat niin hersyvästi omalle vitsilleen että hän häkeltyi sanattomaksi, nolostui kun ei keksinyt mitään nokkelaa vastaan, alkoi vain sitten takeltaa lomakkeista ja kirjapainon paperipulasta vaikka kuulikin korvissaan tuon naurun niin kuin he tosiaankin olisivat polkeneet hänet maan rakoon.

            Oliko hän silloin jossakin alitajun pelikentillä muistanut ne Tuikun puheet Ketosen tavasta kohdella alaisiaan, ottanut vähän niin kuin asentoa tuollaiseen nauruun että…että jos hän aiemmin oli ollut sitä mieltä, että Tuikku liioitteli niiden liikemiesten paskamaisuutta niin nyt siinä sitä vapauden ajan tuulahdusta haistellessaan saattoi vähän mielenpiteitään korjatakin toiseen suuntaan.

            Konttorissa haisi liima ja puu.Hallin puolelta kuului laikan tai jonkun muun surraava ääni kuin hammasta olisi porattu. Haalaripukuiset äijät siellä huhkivat, sen verran ovensuusta näki.Vanha aika junttasi työväenliikkeen hengessä kanikoppeja kasaan, hän neuvotteli näiden kanikoppien markkinointiin liittyvistä kysymyksistä johtajien kanssa eivätkä ne mitään kanikoppeja olleet vaan upeita, uljaita elaksoidusta alumiinista valmistettuja messukalusteita ja näyttelyrakenteita, joilla näytteilleasettajat saattoivat tuoda tuotteensa näyttävästi messuvieraiden katsottaviksi, laittaa kipponsa ja kuppinsa vitriineihin kuin kruununjalokivet, kohottaa telineille kuin voittopokaalit.Kanikopeista puhuminen vei ajatukset aivan väärään suuntaan, sai ajattelemaan liialla dödöllä kainalonsa ärsyttäneitä puku rytyssä ja mekot maikkareilla hikoilevia esittelijöitä jotka suu kestohymyyn laastaroituina koettivat kehuskella tuotteidensa paremmuutta, kotkottaa kopin hämäristä ohitsekulkevia messuvieraita hereille.Ei, niin ei saanut ajatella, piti keskittyä ylevään, uljaaseen ja upeaan, siihen miten noiden metallisten, hopeanhohtoisten putkien kautta aukeni kuluttajalle aivan uusi huomen, uusien tavaroiden mukanaan tuoma kirkastus kuin taivaaseenastumisen autuus, kirkkaus jota sopivasti kohdennetut valaisimet vain lisäsivät.Niin piti ajatella, sen hän oli jo ymmärtänyt tuon esitteen tekstiä väkertessään, se olikin melkein ainoa teksti jonka hän niiden parin ensimmäisen viikon aikana oli saanut aikaiseksi vaikka nyt tuon käkkäräpään naureskelua kuunnellessa mieliin alkoi kihotakin jokin ikävä, hänen tulevaisuuttaan koskeva assosiaatio, mahtaisiko tuollainen öykkäri pilkata hänenkin mahdollisia omia kirjoitteluyrityksiä samalla sapekkaalla tavalla jatkossa, naureskeli Erkon palkinnon voittajan surkeita teelmiä ja kehottaisi keskittymään olennaiseen eli kalusteiden uljaiden ominaisuuksien kehuskeluun.

            Tulisi vittuilemaan, että eikö se kunnon työ taiteilijalle maistu, että eikö meikäläinen muka oo mittään tommosen neron eessä.Ja näin. Pelkkä mielikuva sai vitutuksen käppyrät kohoamaan kohti takaraivon kiihdytyskeskuksia.

            Jaksamatta kuitenkin perehtyä enempiä moiseen ikävään tulevaisuudenvisioon hän lähti loikkimaan takaisin toimistolle.Jukkikselle olisi vähän asiaa ja siinä Kansankadun yli loikkiessaan ja vanhaa meijerin punatiilistä rakennusta tuijatessaan hän tuli taas vilkaisseeksi tuota suoraa jota nuorena oli polkenut, aurinkoisena elokuun päivänä se kyllä näytti ihan erilaiselta kuin muistoissa, missä se aina oli ollut tuulinen, pitkä   ränni sylkemässä jäistä makuaan päin naamataulua, pitkät kuorma-autot lastauslaitureiden edessä väisteltävänä ja mitä kaikkea siinä olikaan ollut…kyllä siinä varmaan nuoren miehen mieltä oli puristeltu ja itsekurin kuminauhaa venytelty kun siinä oli vintannut menemään loisteliaat tulevaisuuden visiot mielessään…

 

perjantai, 1. syyskuu 2017

Uusi copywriter

- Tämä tässä on meidän uusi copywriterimme, Niemelä Kari, johtaja, iso satakiloinen pulleaposkinen silonaama heilautti hölskyväihoista, pulskaa, paksujen kultaketjujen ja jykevän kultakellon peittämää rannettaan häneen päin, hymyili leppoisasti kuin Hangon kultakeksimainos.Sen kasvoilla väreili juuri vietetyn kesäloman tanakka rusketus kuin ihon pigmentteihin säilötty aurinko. Käsivarsissa sillä oli ohutta valkoista karvoitusta kuin vauvan hiuskiehkuraa, päällä lyhythihainen valkoinen kesäpaita ja valkoiset, vähän sinertävänharmaat suorat housut, jotka loivat rennon ja mukavan vaikutelman niin kuin hänen edessään olisi seisonut pulska, leppoisa nallekarhu tai elefanttiperheen  isukki suoraan lapsuuden kultaisista kirjoista, niistä joita hän lapsena oli Heinäpään sivukirjastosta kotiin raahannut heti kun lukemaan oli oppinut, ahminut nälkäisin silmin, varsinainen leppoisa Babar-norsu tukevine kärsineen puuhastelemassa isällisen mukavasti ronsuperheensä parissa ja laususkelemassa yleviä ja isällisen leppoisia lausahduksiaan meistä, meidän perheestä..

                      Meidän perseestä

Niemelällä käväisi mielessä ikävä assosiaatio joka ei millään tavalla tuntunut liittyvän tilaisuuteen aivan kuin hän tosiaankin olisi ollut tulossa hulluksi. Hän piteli ilmettään, tunsi lievää kireyttä lihaksissaan niin kuin olisi onnistunut heti ensimmäisenä työpäivänään ajattelemaan jotain sopimatonta, sellaista jonka hän oli vakaasti päättänyt jättää taakseen, vappulehdet ja kaiken muun missä hän kepein kynänvedoin oli ripustanut hirteen narun jatkeeksi yhden epäselvistä liiketoimistaan ja verovilpeistään oikeuteen joutuneen turkulaisen apteekkarin. Lehtiporukkaa vetäneen Tuikun mielestä apteekkari kuului siihen säälittävään turkulaiseen liikemieshuijarikaartiin, joka ensin pimittää tulojaan minkä ehtii mutta ilmaantuu sitten oikeuteen surkuhupaisana ryysyläisenä muovikassia kanniskellen kuin olisi äkkiseltään muuttunut köyhäksi kuin kirkonrotta. Hänhän halusi olla samanlainen kunnollinen perheenisä kuin appiukkokin joka hänet siihen työpaikkaan oli usuttanut. Silti suuhun oli kohota hillitön naurunpuuskaa kun hän vilkaisi taas johtajaa.

Babar-ronsu suoraan meidän perseestä.

Ajatus analysoi haparoivasti ja hämmentyneesti jos analysoi ollenkaan grandiositeetin perässä vinttaavia perversioita, hän antoi katseensa lepattaa sinne tänne kesäkuulta työpaikkahaastattelusta hämärästi mieleen jääneessä huoneessa, johon hänet ovelta oli ohjannut haaleatukkainen nainen.

                      Johtajan housujen värisävy kertautui kuin moderni maalaustaide neuvotteluhuoneen korkeissa, pylväsmäisissä kattoon asti ulottuvissa säleverhoissa. Jos ne nyt mitään säleverhoja olivat, kuin litteitä lituskoja, pitkulaisia miekkoja tai mailanlappeita, jonkinlainen esirippu, sivuuntaiteltava verho-ovi, jonka kaiketi sitten tärkeiden neuvottelujen aikana sai kiskottua kiinni niin, etteivät tärkeät liikesalaisuudet vuotaneet asiattomiin korviin, mistäpä hän sen olisi vielä voinut tietää, ei oikein muutakaan, istui siinä vain vähän nolona ja hämillään. Suupieleen oli juuttunut outo virnistys kuin lihaskramppi. Ei oikein tiennyt miten päin olla tai olla olematta. Pöydän ääressä molemmin puolin pöytää istuva porukka käänsi uteliaan epäluuloiset katseensa häneen.

- Se tulee Akon tilalle Turusta, johtaja katsoi vielä asiakseen sanoa ennen kuin kääntyi laukaisemaan leppoisan jouhevasti kaikille, että nyt oli sitten lomat lomailtu ja aika taas tarttua tosi toimeen.

                      Niemelä vähän hämmentyi Akon tilalle tulemistaan kun oli kuvitellut tulleensa harjoittelijaksi oppisopimukseen mutta ehkä johtaja tiesi paremmin mihin hän oikein oli tullut vaikka muistikin tuon tuhannesta raudasta tulessa höpisseen hikisen kääpiön sieltä kesäkuulta ja haastattelusta, ilmeisesti se sitten oli lähtenyt esittelemään hikisiä kainalolappujaan jonnekin muualle.

                      Lomat lomailtu. Niemelälle kihosi hapan maku suuhun kuin univettä olisi alkanut tunkemaan suupieliin rohtumaa tekemään. Lomat lomailtu. Mitähän se hänenkin lomansa oikein oli ollut, toista viikkoa kuunnellut Kinnasmäessä Saaran väsyneitä porinoita ja eropuheita että kun se ei vaan tiedä mihin muuttaa ja ottaako ero vai ei, tunteeko se häntä kohtaan mitään ja pitikö tuntea ja mitä tehdä, sitten taas mulkaissut häntä niin kuin mittaillen että mahtoiko hänestä olla mihinkään. Niin kuin häntä ei olisi jo mittailtu sen puolen vuoden aikana tarpeeksi, ensin siellä turkulaisessa toimistossa, sitten Helsingissä Psykossa, sitten se Babar-ronsun haastattelussa. Alkoi ottaa jo päästä moinen mittailu. Mutta hän koetti hillitä itsensä. Nyt oli oltava tosissaan, näytettävä Saarallekin että hänestä oli miestä perhettä elättämään. Että häneen saattoi luottaa. Kaikki entinen oli unohdettava, keskittyttävä työhön. Silti Babarin puheet ärsyttivät. Sen leppoisan hyväntuulinen ilme ärsytti kun se puhui lomista eikä hän itse muistanut moista asiaa kuin ehkä hämärästi jostain kouluajoilta, kesistä ja suvivirrestä että oli ihanaa päästä koulusta pois ja vaan olla kokonainen kesä. Opiskeluaikojen kesät olivat menneet aina töissä milloin missäkin tehtaassa., hän oli hankkinut kattavan kokemuksen laivojen ahtaamisesta, kalajauhoista, rehujen sekottamisesta ja maitojauhoista, koulujen iltavalvonnasta, kaakeliuunien helteisistä helteistä ja pahvikoteloiden niittaamisista mutta istuminen sellaisessa toimistossa oli uutta, teki jollakin lailla hetkeksi kohtuullisen tärkeän olon ja sai muistelemaan viinakaupassa Koskenkorva-pullojen kaupitellulla leipänsä tienanneen enon sanat siististä sisätyöstä.Ehkä tuon enon vertaus oli syntynyt niistä muistikuvista joita sillä oli ollut lapsuutensa Kuusamosta ja navettasontien lapioinnista, sillä tavoin oli maassa harpattu parissa vuosikymmenessä eteenpäin edistyksen tiellä.

                      Sitten pöydästä alkoi äkkiä kuulua hilpeä sinne tänne lentelevä pölötys siitä, missä kukin oli lomillaan ollut, miten lomat menneet, ihan kivasti ja miten muuten mennyt ja hän istui siinä pihalla kuin lumiukko osaamatta sanoa mitään ja mitä siinä olisi sanonutkaan, uusi mies talossa,  copywriter, tuntee itsensä lähinnä ääliöksi tai sellaiseksi, joka istuu hiljaa seurassa missä kaikki muut puhua pölöttävät ja näyttävät tuntevan toisensa. Niin kuin olisi kävellyt uuteen pihaan missä kaikki kakarat vahtaa räkä nenästä roikkuen ja niskat vinoina että kuka nää oot, tulevat iholle nyppimään takista kuin apinat.Tuntee itsensä alieniksi, veriseksi hammaskalustoksi vieraan aluksen uumenissa, miksi vaan muttei kovin normaaliksi, hymyilee väkinäisesti jos joku sattuu katsomaan, seisoo siinä kunnes johtaja opasti hänet istumaan haaleatukkaisen naisen viereen tuoliin, joka kaareutui selkänojaltaan kuin jousi valmiina ampumaan hänet seinään veriseksi läntiksi hetkellä millä hyvänsä.Piukkailmeinen kaateli hänelle pullosta pöydältä kupillisen kahvia ja antoi.Hän otti pahvikupin kuin valmiina saman tien läikyttelemään sen uusille, Stockmannilta ostetuille farkuilleen, hymyili koko ajan kuin hymy olisi laastaroitu suupieliin kiinni, suupielet liimattu korviin.Tuolissa oli puiset käsinojat.Hänelle tuli mieleen Artek, hän ei tiennyt miksi,sitten Saaran äiti, anoppi ja anopin ikkunalaudalla majaileva outo lasiesine jota se oli esitellyt jo silloin kun hän oli ensimmäistä kertaa ollut kylässä niillä.Että tämä tässä on aitoa Aaltoa ja hän oli nyökytellyt niska jäykkänä että jaa.Tajuamatta muuta kuin että kyseessä täytyi olla arvokas kapistus, äänenpainot olivat sellaiset.Aalto oli Alvari mutta tuskin Tuohitorvi jonka hän olisi tuntenut paremmin.Mutta eihän sellaisia sanottu hienoissa piireissä.Oltiin hiljaa ja hymyiltiin ettei olisi luultu tyhmemmäksi kuin oli.Oli hän sen sentään oppinut, kirjansa kolunnut, taidehistoriansa ja muun tutkinut vaikka juuri sillä hetkellä Avignonin naiset olisivat saattaneet tuntua tutummilta kuin se ympärillä hälisevä porukka.

                      Tuolissa oli hankala istua, piti istua kuppi kädessä aivan reunalla jalat vähän solmussa, tuoli oli sillä tavalla matala, selkänoja kaukana takana viiston penkin päässä, sinne olisi voinut valua ja nukahtaa tai alkaa tuijotella neuvotteluhuoneen kattoa mutta se tuskin olisi tehnyt hyvää vaikutusta.Että uusi työntekijä heti ensimmäisenä päivänä vain tuijottelee kattoon kuin filosofi.Tuskin mainosmiehet sellaisia olivat.Ei ainakaan se hikinen kääpiö jonka hän oli kesäkuussa nähnyt.Se kai oli sitten se Ako jonka tilalle hän oli tullut.Hän oli luullut tulleensa harjoittelijaksi mutta mistäpä hän tiesi mihin hän oikein oli tullut.Haukotutti.Hän siemaili kuumaa kahvia varovasti.Pöytä kasvoi silmissä liian suureksi.Tuoli oli niin matala että istui melkein kuin pöydän alla.Pöydän ääressä istuvat kasvoivat jättimäisiksi.Puhe hurisi korvissa mukavana surinana.Ensimmäinen työpäivä ihan oikeassa mainostoimistossa.Hän vilkaisi uutta vaaleansinistä farkkutakkiaan, se tuntui tyylikkäältä.Ehkä alalla piti näyttää tyylikkäältä.Ehkä hän koetti näyttää joltakin sellaiselta miltä hän kuvitteli että piti näyttää, tiukalta, tomeralta luovalta ihmiseltä, joka kiepauttaisi sekunnissa tekstin kuin tekstin.Ja kun ei oikein tiennyt miltä näytti ei osannut muuta kuin virnistellä hämillään.Hän oli tullut uuteen maailmaan, hän oli rikkonut rutiinit, lopettanut opiskelut, päättänyt ruveta elättämään perhettä, olla normaali ihminen, käydä töissä.Niinhän sitä tehtiin kun tuli lapsia ja perhettä.

                      Kesäkuussa hän oli vielä huhkinut Turussa kaakelitehtaalla Pukkilan seinälaattoihin pahvikoteloita.Yhtä ja samaa tylsää hommaa kahdeksan tuntia päivässä, lootaa lootan perään niittikoneella, yhtä ja samaa liikesarjaa kuin Chaplinin Nykyajassa, hikinen ja helteinen tehdas ja akat hihnalla tuottamassa lisää kaakelia, jota valui pitkin silmissä luikertelevaa hihnaa päivästä toiseen niin ettei oikein osannut edes kuvitella minne helvettiin sellaiset määrät kaakelia oikein survottiin, missä olivat ne kaikki vessat ja kylppärit ja keittiöt joitten seinäpinnoille moinen määrä laattaa tarvittiin.Työssä hän oli kuitenkin viihtynyt, työ sopivan yksitoikkoista ettei tarvinnut miettiä mitään ylimääräisiä, Saaran eroaikeita, päässä soi vain kuin tauton iskelmäradio kertosäkeitään sieltä täältä laatikoiden niittaamisen tahdissa, tunnelma alkoi olla kuin puuvillapelloilla missä blues kajahtaa orjain suusta kun rytmiin pääsi.

                      Ja nyt hän istui siinä.Hän istui siinä kuin jonkin todellisuuspuskan saaneena.Ehkä hänen nyt piti keksiä millä se kaakelimäärä saataisiin myydyksi, ruveta helppoheikiksi.Ei hän tiennyt, ei ollut odotuksia, ei mitään ,pää tyhjä kuin tori myyntiajan jälkeen.Mieleen pelasi se mitä hän oli kavereilleen sanonut niiden ihmetellessä että miten hän mainostoimistoon että samahan se kummalla puolen liukuhihnaa sitä tavaratuotantoa ylistää.Ollut sillä tavoin nokkela, sanavalmis niin kuin Ylioppilaslehteen vuosia kirjoittaneen Erkon palkinnon voittajan kuuluikin.Että mitä kyselette, kai sitä ihminen saa töissä käydä vaikka mainostoimistossa, ei hän nyt sentään miksikään sarjamurhaajaksi ole ilmoittautumassa.

                      Copywriter.Mitähän sekin sitten oli.Mainostekstien kirjoittamista.Kopiokoneen tuuraamista.Ranne jäykkänä muiden tekstejä kopoiva venäläinen pikkuvirkamies jonka suuruudenhulluissa unelmissa siintää tsaarin virka tai ainakin uusi talvipalttoo, mikä taas vei ajatukset saappaanvarsiin ja masturbaatioon, Nikolain fantasiamaailman perusvirikkeisiin, mistä oli syytä äkkiä kiiruhtaa takaisin kahvikuppiin ja siihen epämukavaa tuoliin.Siihen ei uskaltanut mennä nojaa vasten kun tuli tunne että maata retkotti siinä kännissä vaikka viereen istahtanut harmaatukkainen niin tekikin.Se oli se joka oli kysellyt häneltä kesäkuussa kalastamisesta.Oliko johtaja puhunut että he tekisivät yhdessä töitä.Mies virnuili oudosti.Hän tyytyi istumaan tuolin reunalla ja joi kahvia.Ihmiset puhuivat.Sen verran hän kesäkuussa oli tajunnut että se hämärä huone oli entisen Valion meijerin tiloissa Uudenkadun varrella.Siitä hän oli nuorena sotkenut pyörällä monesti autoja väistellen harjoituksiin, silloin siinä kadun toisella puolen oli ollut vanhoja harmaita puutaloja, ne oli purettu ja tilalle tullut uusia punatiilisiä kerrostaloja.Kaikki muuttuu muuksi muuttuu olisi ennen laulettu, nyt puhuttiin vapaudesta.Paikallisradiot toivat vapautta, hyvästi poliittinen munkkilatina ja 70-luku niin kuin hänkin ylioppilaslehteen oli tuon tunteen siivittämänä kirjoittanut Steinbockinsa lukenut mies.Hän ei tiennyt ketä hyvästellä.Saaran ja tyttären hän oli hyvästellyt kesäkuussa kun Saara oli lähtenyt sijaiseksi.Tunnelma oli ollut ankea ja asemalta hän oli mennyt heti asemaravintolaan ottamaan olutta ja katsomaan jalkapallon MM-kisoja.Sitten toiseen ravintolaan missä oli tullut itku kun oli ajatellut että nyt he eroaisivat eikä hän enää koskaan näkisi tytärtään.Talon sisäänkäynnin päällä luki: Oulun teknologiakylä.Siitä oli ollut Suomen Kuvalehdessä juttu muttei hän sitä muistanut mitä sanottiin.Ehkä se oli nyt sitä studiokulttuuria josta tutkijat olivat kirjoittaneet, sitä joka tuleman piti vanhan savupiipputeollisuuden tilalle.

                      Sisään asteli hiljaisennäköinen, tiukkailmeinen punkkarilta haiskahtava pikkutakkityyppi, tukka sillä oli kampailtu vähän pystyyn niin ettei tiennyt yrittikö se näyttää 50-luvun rasvikselta vai siilitukkaiselta punkkarilta, ehkä sen pää oli sinnikkäiden identiteettikriisien ja pohdiskelujen tuloksena syntynyt  vaivalloinen kompromissi. Tyypin nenältä roikkuvat neliskanttiset tiiliskivirillit viittoilivat kuitenkin toisiin aikoihin, Kekkosen klaanin maalaisukkoihin, järkälemäisiin tummilla sauvanpaksuisilla sangoilla varusteltuihin näkimälisiin.Pikkutakkipunkkari käppäili pullukkanaaman viereen.Johtaja esitteli sen Veli-Boy Miettiseksi, talon toiseksi yhteyspäälliköksi.Pikkutakkipunkkari hymähti moniselitteisen velmun hymyn johtajan suuntaan ja kohotteli lasejaan, otti vähän tärkeämpää otetta katseeseen, sentään päällikkötason miehiä vaikka muu habitus kielikin rentoon elämäntapaan ja asenteeseen ja rokkimenneisyyteen kuten sittemmin selvisi.

- Ja toi toinen joka istuu sen vieressä on Käkösen Jyrki meidän toinen yhteyspäällikkömme, Babar viittoi pullukkanaamaan.Se nyökytteli ja toivotteli tervetulleeksi taloon.Kesäkuussa hän oli jo ihmtellyt sille ääneen, että se oli tutun näköinen, olikohan nähty joskus ennenkin silloin kun hän vielä oli kouluaikoinaan kaupungissa asunut.Pullukkanaama oli istunut serminsa takana, heilauttanut kättään, kääntyillyt taitavasti paitapuseron alle peitellyn lihavan mahansa kanssa: - Ai sä oot meidän uus copy, tervetuloo vaan taloon, se oli sanaillut niin vauhdikkaan svengaavasti että oli melkein odottanut sen veivaavan siinä muutamat svingitkin saman tien lattialla.Silloin hän oli sitä tuttuutta ihmetellyt.Johtaja oli kuullut heidän sanailunsa ja naureskellut niin kuin voittaja ainakin että he varmaan olivat tavanneet jossakin Punasolussa niihin aikoihin kun nuoret vielä olivat jaksaneet uskoa vallankumoukseen ja kaiken sellaiseen.

- Ja se tiukka tyttö sun vieressäs on Ritu, senhän sä näitkin jo kesäkuussa, se hoitaa kaikki ilmotusasiat ja muut juoksevat asiat, Babar jatkoi samalla leppoisan humoristisella linjallaan, mistä hyvästä se oli ansainnut kuten hän myöhemmin kuuli teknologiakylän Benny Hillin tittelin.

- Ja juoksee ite..enkä mä tietääkseni oo mikään tyttö, Ritu narahti niin kuuluvasti että kaikki hymyilivät.

- Ritu, Ritu älä nyt taas alota, johtaja lepposteli tyynnyttävästi.Hän ihmetteli että mitä se piukkailmeinen oli taas alottamassa, taistoa tasa-arvosta niin kuin Saara.Sitä taistoa oli käyty jo pari vuotta, enemmänkin, tyttären syntymästä asti.Joskus hänestä tuntui,  että kuta tasa-arvoisempi Saarasta tuli sitä tasa-arvottomampi hänestä vaikka ehkä sekin oli vain hänen katkeroituneen maskuliinisen puolen valituksia.

Ritu vilkaisi häntä nyrpeä ilme kasvoillaan, hän ei osannut kuin tuijottaa eteensä.

- Ja se harmaa herrasmies siellä sun takanas on Eerola, taisit senkin jo nähä sillon, se on meidän aadee, mies joka pitää lomailusta, johtaja heitti tulemaan lievältä piruilulta kuulostavan repliikin.Hän vilkaisi sivulleen.Eerola ei reagoinut mitenkään.Herrasmieheltä se näytti harmaassa puserossaan ja harmaaseen vivahtavassa kiharassa tukassaan, silmälasit roikkuivat rinnuksella kaulan ympäri kiertyvässä kullanvärisessä ketjussa.Kapeilla kasvoilla oli tiukka ilme, se vilkaisi väsähtäneesti Babaria niin kuin olisi kuullut moiset piruilut jo liian monta kertaa, jatkoi käsinojan rummuttelua kuin olisi etsiskellyt jotain pään sisällä solisevan musiikin rytmiä sormenpäillään, jotain inspiraatiota elämälleen joka näytti valuvan viemäriin sen silmien edessä.

- Tässä nämä nyt tärkeimmät, johtaja sanoi ja rupesi puhumaan töistä, mitä kenelläkin olisi ensimmäisenä tehtävänään.Hän vajosi tuolin perukoille, kahvikuppi oli tyhjä, sitä puristi kuin muusta enää olisi tiennyt.Ritu vilkuili, sen takaa tasaiseksi kynitty tukka oli kuin viiva Picasson taulusta, niskan kuoppa pakotti silmiä.

- Niin Veli-Boylla on syksyksi ainakin se talotehdas ja Rautaruukki nyt kun Ako on siellä Pietarsaaressa…ja sä Jyrki jatkat Sievillä niinku ennenkin…Babar –ronsu oli alkanut plärätä sormiaan nuoleskellen paksua, mustaa, nahkakantista Raamatun kokoista kirjaa, jonka kannessa paistaa helotti kuin mielenvikaisen päässä keltamusta tarra.Ookkonää ekonomi, tuukkonää Ouluun – tarrassa luki.Se kuulosti vitsiltä.Oliko hän itsekin puhunut joskus samalla tavalla.Ei jaksanut muistaa.Ryykääkkönää onnikkaan.Ryykään mää.Musta tullee poronpurija.

                      Meidän perseestä meidän perheestä työt kuitenkin alkaisivat, muuta ei ollut, Babar-ronsu ja se toimisto, ei tietoakaan siitä olisiko hänellä enää kohta perhettä vai ei, jokin paniikki päällä koko ajan, kolmannen erän tappiotunnelmat kun käsi alkaa puristaa mailaa liian lujaa ja hermo vispaa vatkulikermaa aivosoluista senkun ehtii, vaikka hän siinä istuikin niin kuin ei mitään, esitti jotakin mistä hän ei enää alkuunkaan ollut varma että hän oli se mitä koetti esittää.

                      Mutta yrittää piti.Olihan hän sentään palkittu mies, jonka novelleista oli kirjoitettu Hesarissa, että hän osasi kuvata urheilua työväenluokan manipulointikeinona hyvin, hän hallitsi urheilun kiihkeätempoisen toiminnan kuvauksen ja osasipa jopa eläytyä pelaajien henkilökohtaisiin kokemuksiin tuon  tiiviin taiston temmellyksessä. Oli kirjoitettu ja hän oli nähnyt sen painajaisen seuraavana yönä mutta siinä tuolissa hän koetti häätää unta kauemmaksi, mitä tekemistä sillä muka oli mainonnan kanssa, ei mitään, noilla paskaa perseestään pursottavilla paljasperseisillä akoilla, jotka pakenivat talostaan Jumalan nostattamaa tulvaa, hän ei halunnut muistella sitä, hän halusi häätää tuon hulluuden tunnon kauemmaksi, hän halusi olla normaali, niin vitun normaali että siinä oli paavillakin perässä pysymistä.

                      Siltikään hän ei voinut olla näkemättä, että kuvan reunassa häämöttä muutakin, jokin epämääräinen hahmo joka pyrki kuvaan niin kuin se olisi ollut juuri asia, jota nuo naiset juoksivat pakoon. Sitten hän käänsi taas katseensa Babariin, jonka hän juuri sillä hetkellä oli sellaiseksi nimennyt. Babar. Pyöreitä, pehmeitä, mukavia kirjaimia. Babar Ronsu-perheen isukki, mukavat uudet vaatteet, mukava olo, siihen hän nyt koetti oloutua niin kuin olisi ensimmäistä päivää jossakin hienossa koulussa missä piti oppia olemaan niin kuin sellaisissa hienoissa kouluissa ollaan ja uudet tällingit päällä vähän kuin herrojen opissa.

 

 

 

tiistai, 29. elokuu 2017

Mielbidee

Istut mielibideessäsi. auot suutasi kuin kala kuivalla maalla. Tänään olet hyvis, rakastat koko maailmaa, annat auringon paistaa sisääsi, tukan hulmuta vapaudelle. Ei kun kovis oletkin, räksytät, hoidat koiran virkaa marttyyrin ilme naamarilla. His master´s voice olet. Soitat yhtä ja samaa levyä. Kuka jaksaa kuunnella. EVVK. Kyllä se siitä. Suksi luistaa. Mielibideesi vähän tuoksahtaa.