torstai, 1. elokuu 2019

Missä sijaitsee kauppakeskus Valkea?

Soitin tänään vakuutusyhtiö Tapiolaan eräässä korvausasiassa. Numeron hain Googlesta Oulun konttoriin, Google ilmoitti toimiston avautuvan vasta kello 12.00 mutta soitin siltin, koska ajattelin että ehkäpä puhelimeen vastataan silti.

Ja vastattiin.

 Selitin asiaa, vahinkoa ja sitä, miten kauppakeskus Valkea on luvannut korvata äidilleni nämä lasit, koska vahinko johtui osaltaan heidän remontistaan alakerran ruokakaupassa.

Toisessa päässä nainen selitti, että puhelu on tullut väärälle osalle, heidän vastuullaan on oikeusjuttujen korvaukset. Sanoin kyllä painelleeni ihan oikeita valintanumeroita ohjeiden mukaan.

 Nainen halusi tietää, missä se Valkea on.

Ihmettelin sitä vähän ja koetin selittää mutta ei mennyt perille. Sitten minulla välähti ja kysyin, että missä nainen sijaitsee ja se sanoi sijaitsevansa Tampereella. Vähän alkoi kumpaakin naurattaa, sanoin itse olevani Oulussa ja nainen naurahteli nykyteknologiaa joka tällaista tekee.

Sovittiin, että koetan soittaa iltapäivällä Ouluun josko onnistaisi.

Sanoin vielä naiselle ihmetelleeni, että onpa outo oululainen kun ei tiedä missä kauppakeskus Valkea sijaitsee.

Naista nauratti oikein kunnolla.

 

 

keskiviikko, 10. heinäkuu 2019

Riemukupla rätisee 4

- Jaha, sinä taidat sitten olla se Pertti, se akka oli saanut itsestään eniten irti ja valui ensimmäisenä rappuset alas ja kättelemään, isä perässä, sinitoppatakkinen, hiljainen mies joka sekin antoi kättä ja tytär, vaalea nätinnäköinen likka joka vaan kätteli häntä kuin arvioiden että tässäkö joku uhka heidän perheidyllilleen.

- Jos me mentäis tästä autolle, toppatakki sanoi, isä, uros urosten pitkässä ketjussa.Mitä hän siinä oikein ajatteli, ei mitään.Muistiko hän äkkiä jotenkin dramaattisesti ne kellertävänrapisevat oikeudenkäynnin pöytäkirjat joita hän sen todistuksenhaun jälkeen oli uteliaana ja peloissaan, häpeissään selaillut salaa ämmältä kuin peläten löytävänsä sieltä jotain mitä ei halunnut löytää löytämättä muuta kuin ihmeellisiä siittämisajankohtia ja riitelyä asioista joista hän ei tajunnut yhtään mitään.Vai muisteliko hän Kirraa ja sitä hetkeä kun se oli iskenyt sen lapun isänsä ja äitinsä eteen ilmoittaen olevansa raskaana. Mitä, ei mitään, ei ollut mitään draamaa, oli vain väsymyt niin kuin kunnon matsin jälkeen, tylsä, turra olo, välinpitämätön viihdeorkesterin soitto korvissa, voittamattoman maajoukkueen takkutukkainen turpiinottofiilis, se että kaikki oli jo myöhäistä, että se tapaaminen oli vain välttämättömyys josta hän ei osannut odottaa mitään.Oravahammas

                      Vai ymmärsikö hän sen ettei hän koskaan tulisi tietämään mitä tuo mies siinä tilanteessa tunsi eikä hänen tarvinnutkaan, että se oli ainoa asia jonka siitä saattoi oppia. Hänellä oli oma elämä.

                      Ja niin he olivat päätyneet siihen volkkariin, varsinaiseen riemukuplaan, iloa pursuavaan pattiin joka sitten oli päätynyt sen kerrostalon pihalle vaikka asiaa oli jotenkin aina vaikeaa muistaa, olihan hän ollut jo vähän pieruissankin siinä vaiheessa, se häkkyrä mäen päällä oli haukuttu lehtien yleisönosastoissakin pyykinkuivaustelineeksi eikä hän ollut osannut ajatella mitään, ei tuntea mitään, yhtä hyvin sitä autoa olisi voinut ajaa joku zombie tai vampyyri verisine suupielineen ja se olisi ollut yhtä todellista, mikään ei ollut todellista ja oli ja hänen oli oltava siinä, tehtävä se matka jo senkin takia ,että hänen oli päästävä Markuksesta eroon, se oli väärän miehen poika, se oli sekaannus jota hän ei vieläkään kovin hyvin tajunnut, ei sitäkään miksi hän vielä niissä penkkareissa oli koettanut tintata Kirraa turpiin, siksikö että se nauroi, oli hyvällä tuulella, se alkoi sieppoa niin kuin olisi vain tajunnut oman synkkyytensä, surkeutensa, koko sen paskan jota ei ainakaan tuolle äijälle voinut enää ruveta esittelemään, se oli turhaa, kaikki, tuntui vain kummalta että sitä oli siinä ja käveli jonnekin hissiin muiden perässä, tajusi haisevansa kaljalle mutta paskat siitäkään, mistään, akka kyseli kirjoituksista, miten ne olivat menneet, hyvin, ihan hyvin, mitä muutakaan siinä olisi voinut sanoa, kertoa kaiken, koko jutun, aloittaa alusta, sieltä runkkaavasta ryhävalaasta kiertää polien ja Mikkelien ja runkkujen kautta aborttiin ja vähän kaikkeen, valua siihen saatanan hissin lattialle itkeä märisemään koko paskaa vuotta jonka alussa olivat ne todistukset ja oikeudenkäynnit ja valeet joita tuo mies oli sepittänyt tai mitä ikinä ne olivatkaan olleet, ei hän sitä silloin kysynyt, siinä oli vain se konstellaatio, isää äitiä tytärtä poikaa mitä vaan, edellisen avioliiton hedelmä, tuotosta, lasta ja kaikki se on äkkiä vain helvetin sekavaa ja typerää, sekavampaa kuin niissä bergamanin elokuvissa tai Kirran porinoissa isästään ja äidistään ja niiden eroaikeista, kaikesta siitä mitä on saanut kuullakseen ja akka kyselee mitä olen aikeissa ruveta opiskelemaan, sitä kai siinä pitää kysyä, en mitään, en oo miettinyt…en oo muistanu…korkeintaan muistaa sen miten häntä joskus oli haukuttu isän sukunimellä ,serkut tai jotkut vanhat muorit tulleet mätäneviä hampaitaan haisutellen nenän eteen arpomaan että kenenkäs näköä sitä tässä pojassa niin kuin niillä tutisevalihaisilla horiskoilla muuta tekemistä olisi ollutkaan kuin miettiä mihin rakoseen mikin pippeli oli survottu ja oliko tässä maallisessa tavaranjakelussa tapahtunut joku suurikin virhetoimitus väärään osoitteeseen,  ja siinä kaikessa ollut joku hitusen häpeällinen sivumaku ikään kuin sillä miten hän maailmaan oli tullut ja miten ämmä eronnut olisi loukattu kaikkia niitä ihmisiä, jotka kaikesta huolimatta ja kaikknesa kärsien olivat jaksaneet olla yhdessä ja uskoa johonkin johon hän ei selvätikään kuulunut, hän oli pelkkä pula-ajan Jeesus, isänsä hylkäämä poika, valmis hiltillä naulittavaksi lähimmän rakennustyömaan kehikkoon niin että nur einige hevonen haben grosse munat.Ja että tuo mies ei ole ikinä voinut antaa ämmälle anteeksi sitä että se lähti litomaan, mistä hän sen tietäisi, ei mistään, hän ei tiedä eikä välttämättä enää haluakaan tietää, ollaan sisällä pienessä kaksiossa ja hän haluaa päästä heti vessaan, olut muistuttaa itsestään ja häpeä pamahtaa päälle vessassa kun tajuaa olevansa niinkin humalassa, pienessä sievässä, missä lieneekään, vittuako hän siitä, on siinä ja koettaa orinetoitua johonkin josta ei tiedä mitään, johonkin josta ei välitä, ei jaksa välittää koska  ei tiedä mitä pitäisi välittää, ymmärtää, Kirra on lähtenyt kävelemään, hän on ylioppilas, Markus ei enää vaivaa, se loppui Kirran lähtöön, kaikki on niin kuin on, ehkä piti käydä Inkun luona kertomassa uutiset, se oli sentään yksi ihminen joka häntä sen vuoden oli kuunnellut ja sitten hän olikin jossakin jota saattoi sanoa olohuoneeksi, oli telkkaria sänkyä, kiikkutuoli ja pöytä, pieni keittokomero ja hänellä päässä ihmetys että niinkin pieni kämppä, sitäkö se siellä oikeudessa oli nurissut ettei ole rahaa, ämmä raivonnut että mies on suunnilleen miljonääri ,ei ainakaan näyttänyt siltä mutta paskaako hän siitäkään, mistään, se oli päällimmäinen tunne koko ajan..

- Laitan kahvit tulemaan

                      Laitahan muori kahavia tulemaan, oikeen kahavetta,semmoset kunnon sumpit, semmosta nokivettä että vielä lastenlapsetki muistellee,kyllä tämä tästä, käyn kuselle, kusen teidän vessan seinään, aloitan siitä muistelukset, kerron oravahampaasta, miten sitä piti juosta karkuun, miten mä kävelin kuset housussa kotiin ku pelotti, siinä hindut kyllä veteli pyhän joen niin virtsaviemäriksi että, mistä, mä alotan, mitä mä kerron, senkö että tämän reissun jälkeen mä istun putkassa lopulta ku alkaa vituttaa jo enemmän ku tarpeeksi ja kerron tän kaiken lopulta sille konstaapelille ku tuntuu että se on ainoo joka kuuntelee ja vaikkei kuuntelekaan niin se on ainoo joka saa mut kuuntelemaan itteeni, on se sen verran vakavanolonen mies eikä pälyile vaan häpeissään pitkin seiniä niin ku joku joka vaan vakuuttelee ettei tää nyt ainakaan mulle kuulu tää juttu, jonkun muun vikaa tää on ja semmosta mitä ihmiset nyt yleensä porisee,  ja vaikka mistä, paskaako sen oli väliä, minkään, senkään että hän oli siinä ja haisi kaljalle, oli kännissä, mistä hän olisi aloittanut kertomuksen, mitä kertonut näille ihmisille jotka eivät häntä edes tunteneet, eivät tienneet mistään mitään, ihan sama vaikka hän olisi kävellyt Me Tammeloiden studioon ja alkanut kännissä höpistä omiaan..mutta kahvia siinä sitten ruvettiin juoda särpämään oikein urakalla, kakkukin oli leivottu mikä sai hänet lähinnä häpeämään itseään ja tuijaamaan tuon isäksi sanotun miehen selän takana näkyvää taulua, metsämaisemaa ja telaketjutraktoria siinä keskellä kuin mainostamassa miestä jotta sieltä sitä on leipä revitty senkin humalaisen nuoren miehen elatuksiin vaikkei ollut varmaa oliko se edes omatekemä, miksi ei sitten selvitetty, sitäkään hän ei ymmärtänyt, ei pätkääkään näistä aikuisten oudoista koreografioista joita ne veivasivat kuin omaksi ilokseen.

- Hyvinkö se matka meni, akka aloitti kakun silpomisen ohessa, hän keskittyi tuijottamaan isäksi sanottua miestä, ei keskittynyt mihinkään, koetti saada kahvikupin pysymään kädessä, oli purskahtaa nauruun, koko se helvetin pelleily, kaikki ja hän siinä nyökkimässä että ihan hyvin, paljon oli ollut puita ja metsää, se ei Suomesta ihan hevillä loppuisi, purkkamusalla saattaisi onnistuakin, sillä lailla pukki päähän ihan hysteeristä oloa, sellaista peruskakunsyöntiin helvetin huonosti sopivaa oloa jolla saattoi korkeintaan äkkiä roiskaista koko suullisen kahvia päin sitä vastapäätä istuvaa äijää, jota hänen siis isäksi piti sanoman mutta hän ei tiennyt mitä sanoa, koetti olla niin kuin ei olisikaan, sitähän hän tuolle miehelle oli aina ollut, olematon oskari…siinä sitä sitten poristiin, se kyseli taas kirjoituksista ja hän kehui kaiken menneen hyvin, jätti Inkut ja paniikit vähemmälle, sen että oli ollut hajota kappaleiksi Kirran lähdön takia, ajatteliko että niin tuokin äijä oli hajonnut kappaleiksi silloin kun ämmä oli sen jättänyt ja vienyt pojan mennessään, pitikö sitä nyt sitten sääliä että niin kovia oli joutunut paskahattu kokemaaan, sen kun olisi vielä tiennyt.

                      Hän vastaili kohteliaasti että en, en pelaa enää sattuneesta syystä, kerronko miksi, en kerro koska et varmaan halua kuulla että se sun riidanhalus aiheutti poikasi päähän pienen oikosulun jota tässä nyt sitten setvittään, haudassa oot ennenku kerron, saattaa niinki käydä, kiusaan koko vitun yhteiskuntaa sillä katkeruudella, niinkö tää kaikki meneekin että jos ei ihminen tajua antaa anteeksi se tekee sen, kiusaa kaikkia itsensä lisäksi kaikella sillä mikä päässä pyörii, senkö hän siinä alkoi tajuta, että niin se on, että jos hän jollekin kiusaa niillä ankkalinnan aivottomilla tekee niin lähinnä itselleen, ei toi äijä oo kiinnostunut sen enempää ku on, ja  mitä se mahtaa millekään, tiedä minkälainen paska toi muija on kun silläkin on oma penikka ja entinen mies vielä hullu, liekö kiusannu sen hullujenhuoneelle, mokomakin märäke, kuka sen ties.

Pera siis istahti alas pöydän ääreen ja katseli kakkua, isän selän takana oli taulu johon hän kiinnitti katseensa, ou Hildegaard Hildegaard paineli taksiin, sitten tajusi että hänen henkensä haisee varmaan kaljalle, tuntui että nolotti mutta mitä nolottavaa siinä oiekastaan oli, olisiko hänen pitänyt kertoa tuolle äijälle kaikki, juuri nyt, hän vilkaisi arasti ruskeatakkista miestä edessään.

-No miten ne kirjoitukset meni, isä kysyi, tollo, ei kai ne muuta osanneet kysyäkään.

Pera hymähti.Joku vitutus pyrki mieleen, liian pitkä yhdellä lauseella kuitattavaksi.

-Hyvin ne meni, hän sai sanotuksi ja hymyili vaivaantuneesti, koetti kurkkia isän korvia kun muisti taas miten äiti oli aina kertonut sen teloneen toisen korvansa puun ja jonkun koneen väliin mutta sillä oli korvan peittona hiuksia eikä siitä nähnyt oliko sen toinen korva muovia vai ei.

Kummallista että rehtori oli lainannut hänelle sen kirjan ennen suomen kielen koetta, Qonfieso qu he vivido vai miten se menikään, tunnustan eläneeni. Ei ollut saanut yöllä nukutuksi kun oli jännittänyt mutta lavina se aine kuitenkin oli lähtenyt vaikkei hän sitä Kiveä tuntia kauempaa ollut kirjoittanutkaan, ei jaksanut keskittyä, tuntui kuin olisi ollut pakko vaan päästä röökille, Kirraa hän oli yrittänyt vilkuilla mutta se istui salin toisella reunalla, vittu että oli vituttanut.

Joko sinä olet miettinyt mitä aiot ruveta opiskelamaan, isän uusi vaimo alkoi kysellä, se oli tarmokas ja kohtelias ja Perasta tuntui että se sen kirjeenkin oli kirjoittanut.

- En mää oikeestaan vielä tiedä, psykologia mua kiinnostaa.,hän naurahti.Vittu varmasti kiinnostaa kun niitä riitoja kuunteli. Oi ali taju iske multa taju.Teehyppysi raju ali taju.

Pera vilkaisi naista, ämmä oli tietysti muistanut kailottaa että sen entinen mies oli kuollut jossakin mielisairaalassa, hullujenhuoneella, sillä oli taas ollut se ilkeän ja vittumainen ilme niin kuin se koko ajan olisi halunnut haukkua isää jostakin, siitäkin että se oli aivan olematon mies joka ei sen parempaa akkaa saanutkaan kuin jonkun luuskan jonka mieskin oli kuolla kupsahtanut hullujenhuoneella.

Tuli taas surkee olo. Siinä se oskari olematon nyt istui hänen edessään, isä ja tuntui kuin joku toinen kuva olisi koettanut peittää tuon miehen hänen näkyvistään, niin kuin kokonainen paskamatojen armaada olisi tullut silmien tielle vai oliko hän vain tulossa sokeaksi, nainen alkoi kaadella kahvia ja Perasta tuntui että hän yrjöää kohta, kaljaa oli mennyt sittenkin liikaa vaikka oli ajatellut että ei ota kuin pari, ehkä Hildegaard oli innostanut liikaakin, olikohan ne nähneet sen. ei kai ja vitunko väliä sillä vaikka vähän päissään olikin, vittu hän ollut nähnyt koko äijää juuri koskaan ja nyt piti olla mieliksi heti ja kiitollinen kun sentään pyydettiin kylään ja ostettiin pouvut ja kaikki lakkiaisiin, perkele, aikuiset oli kyllä kummallisia.

                      Miksi hän sitten oli alkanut vielä purkamaan katkeruuttaan parjaamalla äitiä ja sitä miten vaikeaa sen kanssa oli olla, puhunut ja puhunut niiden kakkukahvien ja muun päälle kiikkustuolissa kun  muutakaan tekemistä ei sille iltaa enää näyttänyt olevan, oikeastaan se nolotti muistaakin mutta kun hän oli jo sille vuotta tottunut purkamaan mieltään niin kaipa se sitten niillä samoilla lämpimillä sekin purkaus oli mennyt ja sitten olikin tullut lähinnä hiljaista, kun äijä oli tuijotellut häntä pöydän takaa eikä hän ollut osannut kuin hävetä omia sanojaan. Mutta sanottu ne oli, sitä samaa valitusta kuin koko vuosi niin että kuulipahan äijäkin sen, vai jonkunlaista solidaarisuuttako hän siinä oli haeskellut, no sitä ei ollut tullut, enemmänkin hän oli saanut kuullakseen että mies vieläkin epäili isyyttään, hän ei viitsinyt eikä jaksanut enää kysellä miksi, miksi ne eivät sitten olleet selvittääneet asiaa jos sellaista epäluuloa ilmassa, hän jaksanut välittää, oli alettu panna nukkumaan, hänelle peti siihen keittiön oven viereen, mistä hän sitten aamulla oli herännyt keittiöstä kuuluvaan supatukseen kun oli kuiskuteltu säälivästi siitä miten surkeasti hänellä asiat oikein ovat.

                      Jaksanut niin nauraakaan, se tytär nukkui toisella puolen huonetta eikä hän voinut olla vilkuilematta sinne. Siinä se reissu alkoikin olla, aamukahvit ja puurot syötiin ja lähdettiin ajelulle

 

 

keskiviikko, 10. heinäkuu 2019

Riemukupla rätisee 3

Juna lähti kolisten ja vaununvälejään nitisyttäen ja kumejaan hinkaten asemalta liikkeelle.Hän ei tiennyt miten päin olla.hän oli käynyt puhelimessa lennättämisessä ilmoittamassa, että tulossa ollaan ja lauantaina ja hänelle oli vastannut reipas, oikein sairaanhoitajamainen ääni, että tervetuloa, he odottavat kovasti hänen tuloaan ja oikein mukavaa nähdä ja mitä kaikkea se olikaan lirkuttanut,hän ihmetellyt että mistä helvetistä se äijä niin mukavan kuuloisen naisen oli löytänytkin, ei hän  siinä mielentilassa oikein muutakaan ollut jaksanut ajatella, ei kaiken sen jälkeen, ehkä se oli vain sen naisen virkaääni jolla se puhui kaikille, vastassa ne olivat luvanneet olla ja jollain lailla hänestä tuntui vain kummalliselta olla siinä junassa, mahtoiko hän muistella sitä edellistä tapaamista Muhoksella tuon vieraan miehen kanssa vai kaikkea mitä sen vuoden aikana oli tapahtunut, hän ei tiennyt, siellä häntä odotti joku ystävällinen naisihminen ja hän lähinnä paskat jaksoi välittää koko asiasta, häntä niin kiinnostanut, itse asiassa häntä eivät kiinnostaneet aikuisten kummalliset tavat enää yhtään, ei sekään mitä ämmä niistä perinnöistä oli jaksanut jankata kirjeestä kuultuaan niin kuin sekin olisi ollut joku vitsi tai typeryys jonka se suustaan ulos sai mutta Markusta tai Akselia hän ei enää seurassaan vaistonnut, ei mitään niistä tunnelmista, oli vain se kumma hälläväliä fiilis että tässä nyt mentiin isukkia tapaamaan, isukkia jota ei kovin usein ollut nähtykään eikä mitään tietoa siitä miksi asiat olivat niin kuin olivat, mahtoiko se olla oikein niiden pääomapiirien vika, niiden jotka CIA:neineen juonivat milloin mitäkin.Ajatus lähinnä huvitti niin kuin hän äkkiä olisi tajunnut ,että hänellä oli ollut syy paasata niitä asioita mitä hän oli paasannut vaikkei Juusokaan niistä mitään ollut tajunnut ja miksi olisi, sehän oli hänen elämäänsä,ei juuson.

                      Pää vain humisi kuin tyhjyys itse, kuin metsä syyspimeällä kun tuuli hyökkää havisuttamaan lehdettömiä puita, ruohonkorsien vaimea suhina korvissa, olet Mäntyranta, voittajien voittaja, Suomen suuri urho huudattamassa kansaa jonka kärttyisä käsi vain odottaa milloin saisi purkaa pettymyksen kirpeän tunnon niskaasi, sinä petturi, olet mitä olet, haaveittesi hauta, kuolema kirjuri, petoksen pelimerkki, mikä vaan, hauta joka avautuu pessimistin eteen kuin välttämätön isorokkorokotus, olet vimma löytää itsensä, määritellä persereikä universumin kohdussa, olet mitä olet mutta siinä olet, junassa ja istumassa.Pimeä metsä mulkoilee kuin syötävä, nälkäsi näky, ikäväsi loputtomuus.Metsä täynnä pään kirjomia kummituksia, outoja suhahteluja,, ihmeellisiä risuja joita mielikuvitus sepittää joksikin selvemmäksi näyksi, käppyröitä oksantynkiä jota haroo maasta kuin kuivettuneita, käpristyneitä ihmiskäsiä, jalkoihin liiskaantuvia, mätäneviä lehtiä.

                      Vaikka siinä juna tupakkavaunun penkillä hänen mielikuvituksensa ei suostunut kertomaan hänelle mitään, ei vaikka hän oli koko sen vuoden sepittänyt, kirjoittanut, ollut runoilija ja milloin mitäkin, nyt hän oli se tyhjyys josta Markus runoili kirjansa alkuun kirjan jonka hän polttaisi heti kun pääsisi siitä piinasta, hän tajusi sen äkkiä, se oli tuhottava, se oli todisite jostakin, jostakin mitä hän pelkäsi vaikka sitten kun hän lopulta yritti polttaa noita liuskoja hän ei saanutkaan poltettua niitä kaikkia, hän jotenkin käsitti että koko se Markuksen sepittämä tarina olikin hän itse, että ei ollut ollut mitään Markusta muualla kuin hänen päässään, hän oli keksinyt sen itse muttta vaikka hän oli keksinyt sen itse se oli sittenkin ollut totta, se oli ollut se vapaus, vapaus ajatella omilla aivoillaan, vapautta määritellä itse itsensä

 Tunsiko hän sitten oikeastaan siinä junan penkillä vapautta, ettei hän oikein enää odottanut tuolta tapaamiselta mitään erikoista – että sillä ei enää ollut hänelle merkitystä koska merkitys joka tapauksessa oli se persereikä universumin kohdussa ja ehkä tuo mies oli se persereikä joka suunnisti kohti universumin kohtua, mistäpä hän sen tiesi. Hän vain kävisi sen luona,  hänen päänsä oli tyhjä ontto putki jonka läpi hän tuijotti tyhjää avaruutta, kiskoi röökiä ja katseli ikkunasta miten kaupunki taloineen äkkiä muuttui metsän vihreänä humisevaksi, silmissä viliseväksi seinämäksi niin kuin koko kaupunki olisi ollut pelkkää harhaa, unta ja koko maa pelkkää metsää tasaisen vihreänä rivistönä ja loputtomiin, puuta puun perään, kaikki samannäköisiä, kuuset männyt koivut, kaikki haromassa oksiaan kohti taivasta ja valoa, kaikki taistelemassa samasta valosta, kurottelemassa itseään korkeammalle, kasvamassa ja kasvamassa, tuhlaamassa maan nesteitä ja ravinteita päästäkseen entistä korkeammalle, saadakseen imeä itseensä eniten valoa, olla paras, koko metsä kuin hurja taistelutanner jossa jykevät tukit kurottivat lehtinä havisevia päitään entistä korkeammalle, kaikki vieri vieressä ja pystymättä liikkumaan mihinkään. Koko vihreän epätoivoisena vellova puumeri siinä hänen silmissään, paikoilleen juuttunut ja juurtunut kuin haaksirikkoisten purjelaivojen mastohautausmaa joka vihreine rätteineen kunnioitti kauan sitten eksyneen merimiehen muistia, puut siinä kuin paikoilleen jähmettyneet kauhun kanget odottamassa moottorisahan äkäistä ulvahdusta, vimmattuna pyörivän terän raivokasta puraisua, puut, kammottava kaiken vihreän sävyissä silmissä lepattava seinämä jota silmä väsyi tuijottamaan, etsiskeli vaunusta jotain muuta, näki pari solttua kiskomassa tupakkaansa, tuijottelemassa ikkunasta ankeita maaliskuisia maisemia ja kun hän aikansa sitä oli katsellut askel lähti kuin itsekseen kohti ravintolavaunua, menisi ja ottaisi pari olutta, ei siinä enää muuta ollut tehtävissä, hän ei tiennyt olisiko pitänyt jännittää jotakin tai olla jännittämättä ,hän ei osannut odottaa mitään, ei enää sen kaiken jälkeen, lähinnä hän oli turra ja tympääntynyt vaikka toisaalta utelias, pakkohan se oli nähdä tuo mies, jotenkin kaikki tuntui lähinnä samantekevältä ja suunnilleen samalta kuin siinä yhdessä kirjassa josta hän koulussa oli kirjoittanut aineen, oliko se sitten juuri se väärä tunne jota hänen ei olisi siinä tilanteessa pitänyt tuntea vai eikö hän kyennyt tuntemaan muuta, ei osannut jännittää, ei pelätä, ei saanut päähänsä oikein mitään mielikuvaa siitä miten suhtautua tuohon mieheen, korkeintaan sen muiston Muhokselta siitä vuosisadan yrmyimmästä puistotädistä tai ne kellertävänrapisevat paperit, ämmän puheet perinnöistä ja paskaojista, kaiken sen sekavan jota  hän jo vuoden ajan oli kirjoittamalla koettanut selvittää vaikkei niin tajunnutkaan mitä hän oli koettanut selvittää, ei vain ollut mitään selvää tunnetta, välinpitämättömyys enimmäkseen ja se olut jonka hän osti, se ainakin helpotti oloa, toi lämpimän, pehmeän olon päähän, auttoi unohtamaan, sekö oli hänen puolustuksena sille mitä sitten tapahtui koska tapahtui se mitä siinä kirjassakin tapahtui, kaikki räjähti lopulta käsiin, se paska räjähti niin kai hänen olisi se sanottava sille poliisille – että hän ei vain oikein tiennyt eikä se reissu auttanut häntä yhtään enempää tietämään, se vain hämmensi niin kuin aikuiset häntä olivat hämmentäneet tai sitten hän hämmensi itse itseään, hän ei tiennyt vaikka siinä sellin seinää katsellessaan hän tunsi jonkinlaista helpotusta, hän oli roisto, hän oli kiinni, joku oli lopultakin tehnyt jotakin eikä vain katsellut ympärilleen kuin uuno, sitä hän osasi arvostaa koska hän oli jo peliaikoina tottunut siihen että niin tehtiin eikä vain tuijoteltu pitkin seiniä jonkun epämääräisen, vuosikymmeniä vaivanneen häpeän nujertamina ja valmiina syyttelemään ketä tahansa moisesta epämääisestä olotilasta.

                      Mutta siinä hän nyt istui ravintolavaunussa olutpullo edessään ja jokin en tiedä mitä odottaa tunne päässään niin että en odota siis mitään niin kuin hän vain olisi jotenkin sokeana hapuillut tietään eteenpäin, pelkkä väsähtänyt olo jysähti päähän, kirjoitukset kirrat kaikki oli ohi, hän oli katsellut Kirraa voikkasalissa ja tuntenut vain kaihoa, jotain outoa tunnetta sitä kohtaan, jotain joka sai toisaalta huvittumaan toisaalta tajuamaan että hän ei vain saisi tuota naista enää koskaan päästään, ei siksi että se olisi ollut jotenkin niin jumalattoman erikoinen vaan siksi että hän sen seurassa oli kokenut itsestään jotain erikoista jota hän ei ilman sitä taksimatkaa olisi kokenut, tai ilman Markusta, siinä se äkkiä seisoi junan käytävällä, eihän se oikeastaan enää voinut olla siinä kun hän oli päästänyt sen päiviltä, hukuttanut jokeen mutta siinä se nyt vain kuitenkin oli ikään kuin muistuttamassa siitä mistä siinä kaikessa halun draamassa oikeastaan oli kyse – että se kuoli mutta vain hänen kuvitelmissaan. Hänelle jotenkin tuli sääli sitä kohtaan vaikka sen tarina olikin jäänyt kesken mutta jos kuvitteli, että se oravahammas oli sen isä ja sitten se vielä oli joutunut kokemaan siellä paskassa laitoksessa lisää kaikenlaista niin eikö siinä ollut yhdelle ihmiselle ihan tarpeeksi, sitäkin siinä sopi miettiä kun katseli tuota outoa haamuolentoa joka hetkeksi tuli hänen silmiinsä, jotenkin se väsyttikin kun ei olisi enää jaksanut sen pölinöitä mutta pakko kai sitä oli kuunnella kun se siinä oli, hänhän sen oli luonut mikä tuntui jotenkin oudolta niin kuin hän olisikin ollut oman isänsä isä mutta millainen se sellainen isä oli, Jumalako, sehän oli sitten kuitenkin luonut kaiken, jotenkin se tuntui hankalalta mutta samalla selvältä, ehkä ihmiset olivat sellaisia että ne nimesivät oman mielikuvituksensa jumalaksi koska se oli ikään kuin kaiken sen normaalin sekavuuden yläpuolella, jokin tapa vain selvitä milloin mistäkin kusisesta halujen draamasta johon itsensä oli lykännyt niin kuin hän sinä vuonna kiitettävästi oli itsensä kerran jos toisenkin lykännyt ja nyt ikään kuin tuon draaman jatkeeksi oli matkalla tapaamaan isäkseen sanottua miestä josta ei tiennyt mitä siitä olisi ajatellut.

                      Niin että…

                      Parempi vielä hetki kuunnella tuota kusipäätä.

- Vieläkö kuupaa kuumottaa, vieläkö käpylihas  venceremosta tremoloi, parempiko on kuupa kipeenä kärsii vai Kalasnikov aseenaan tuskain merta päin käydä…hä

                      Oli kuin Markus olisi siinä taas käppäillyt risaisessa farkkutakissaan pitkin vaunun käytävää.Hän sulki silmänsä ja antoi sen mennä pois, kuuli naurun käkätyksen korvissaan eikä osannut vastata sen kysymykseen, ei edes tiennyt mitä olisi pitänyt vastata, sanoa että se mies jota hän oli menossa tapaamaan oli syypää kaikkeen siihen paskaan mitä hän viime aikoina oli kokenut, syyttää sitä kaikesta, siitä miten se sen halujen draaman oli pannut liikkeelle sen oikeudenkäynnin takia tai jotain, että se koko paska oli sen vikaa, sen syytä ja mitä sitten, mitä se olisi sanonut, tietämätön tomppeli, puolustellut itseään kertomalla koko katkeran elämäntarinansa, vaatimalla sääliä tai jotain, ei sitä tiennyt, jotenkin hän vain ei enää jaksanut, ei mitään, ei syyttää, ei haluta, ei mitään ikään kuin tuo halujen hullu olisi ollut Markus, kiihkomielinen pelimies omine haluineen haluineen räjäyttää koko se vitun natsikoulun paskaksi vittuun. No sinne päin jos ei muuta, paska vittuun, siemen multaan uutta satoa tekemään siinä kai se maamiehen tietolaarin viimeinen visailukysymys sitten jos niin jaksoi ajatella.

                      Ei enää, hänen teki mieli sanoa.Vaikka silti. Jokin paska oli vielä räjähtämättä mutta hän ei enää tiennyt mihin se tulisi räjähtämään. Silmissä oli sumua niin kuin onnettomuuden soturin taistelutantereella pitikin olla kun tajusi että koko taistelu oli ollut turhaa, ainoa joka siinä hävisi oli hän itse niin että ketä vihata, ketä vainota, mihin purkaa se paska joka päässä oli, siihen mieheenkö jonka hän kohta näkisi, isään kun niitäkin oli niin monta, koko maailmankaikkeuteen, universumin persereikään, Kirraan, kehen, kuka oli vastuussa siitä kaikesta, kuka vastasi hänelle kun hän kysyi, kun hän huusi, raivosi niin kuin hän oli raivonnut koko sen vuoden, nähnyt miten joku Juuso vain nauroi hänen tunnoilleen aks:neen ja kaikkineen, oliko se niin viisas että tiesi jotakin mitä hän ei tiennyt vai niin surkea raukka että lähti litomaan kun tajusi kusseensa bensaa väärään nuotioon, sitäkö ne teinikuntalaiset olivatkin olleet, parempien perheiden kakaroita jotka äkkiä olivat keksineet koulukirjoista pelastuksen itselleen ja hän typerä lätkäpoika joka kapinassaan jäi yksin kun niin myöhään paikalle tuli ja pitikö siitä olla katkera, miksi olisi, hänhän oli oppinut yhtä sun toista.

- Ei sulle kukaan vastaa ellet sä ite vastaa…

- Niinkö meinaat.

- Niin se on.

- Miksi.

- Siksi ku sika käski.

 - Jaha vai sika se käski.

- Sika sika…töpselikuono törtsääjä ite pottupellon kupeesta, gangesin sotkija, jokeen kusija, kaikkien virtsarakkojen äiti…

                      Niin kuin koko maisema olisi peittynyt harmaaseen utuiseen silmiiin, kiskonut hunnun niskoilleen, vaipunut uneen, kuollut, mennyt pois ikä hän sittenkään tajunnut miksi ne olivat hänet pyytäneet kylään, mikä äijään oli mennyt, mitä se ajatteli, tunsi, ei ollut harmainta aavistustakaan, se oli mysteerio jonka kunniaksi hän päätti ottaa vielä toisen oluen.

 Naapuripöydässä humalainen partasuu selvitti laittaneensa pyhäkasetin päähänsä.Sellainen olisi ollut kyllä paikallaan, olisi hoitanut puhumisen hänen puolestaan-Hän halusi vain olla, hän halusi ymmärtää mutta mitään ymmärrettävää ei ollut.Selitykset puuroutuivat päähän. Hän vain tuijotti ikkunasta metsää peltoa peltoa metsää maisemaa, jonka silloin tällöin katkaisi puitten keskeltä esiin vilahtava puinen asemarakennus vihreine vaihdetankoineen, koppalakkinen asemasmies seisoi siinä kuin vahdissa, toi mieleen enon ja sen miten oli kiikuttanut sen aineen lehteen, solidaarisuutta oi toveri vaikkei hän mitään solidaarisuutta tuntenutkaan, vapauttako sitten, ainakin sen että se aina oli tuntunut vapauttavalta niin kuin olisi pystynyt sanomaan jotakin itsestään, jotakin sellaista jota ei muuten olisi saanut sanotuksi tai palautti mieliin sen komeron minne ämmä oli tunkenut, mitähän siinäkin oli ollut tai miksi sitä sitten oli Inkulle pitänyt ruveta selittämään ja miten hän vielä senkin reissun aikana alkoi pauhata ämmästä ja siitä miten sen kanssa sai aina riidellä niin kuin hän olisi tuolta isäksi sanotulta mieheltä kaivannut jotakin sympatiaa, jotakin päähäntaputtelua että sellainenhan se on mutta mitään sellaista ei ollut ilmaantunut, lähinnä se oli tuijottanut vaivaantuneena kun hän oli enimpiä humalaisia höyryjään päästellyt ulos niin kuin se olisi vain ollut välttämätöntä että paskaako mä tässä enää teeskentelemään tai esiintymään jonain kunnollisena abina, tässä on veivattu vuosi jo sellaista Venceremos- tahkoa että paskat mistään, mä vaan nyt oon tässä, humalassa, Kirra on lähtenyt käveleen, mä oon tyhjä, mä en oo mitään, mä paskat välitän ja joku humalainen mies siinä junassa mekasta jostain Lissusta jota se ei saanut iskettyä kun oli niin kännissä ja hän antoi vain maiseman valua päähän, sen oudon tyhjän tunteen, tylsyyden, lumisten peltojen kivettyneet, muhkuraiset selät kuin jättimäisiä käärmeitä olisi makoillut pitkin peltoja, peltoja jotka uinuivat lumivaippansa alla kuin kuolleet, kaikki oli sitä ja samaa ankeutta, maaliskuun maisemaa ja hän oli matkalla jonnekin mistä ei tiennyt, lauantai-iltapäivä alkoi valua hämärän puolelle, kalja maistui vaikka hän koettikin varoitella itseään, että sillä menolla hän valuisi niiden eteiseen selkäranka notkollaan ja ympäripäissään, mikä varmaan olisikin tuolle isukille aivan sopiva yllätys, kauan kaivattu tuhlaajapoika saapuu vierailulle silmät rähmällään ja suupielet kännisessä kuolassa ja alkaa saman tien itsesäälin sekaisen valituksen siitä, miten paskaa elämä oikeastaan on, likat jättää, ämmä on tyhmä kuin saapas, kaikkia kanssa saa riidellä, isäpuoli on typerys ja kaikki muutenkin päin persettä ja mitäs muuta arvon isukki haluaa kuulla siitä mitä viimeisten kahdeksantoista vuoden aikana on tapahtunut, ei ookkaan nähty sitten viime näkemän.

                      Ei niin perkele yhtään. Ajatuksia kieppui päässä kuin myrskytuulen riepottamia lehtiä ja palautti mieliin sen marraskuisen räntäsateen kun hän oli ensimmäistä kertaa rämpinyt sinne lääkärin vastaanotolle unettomuuttaan valittamaan niin kuin se olisi sittenkin liittynyt tuohon mieheen, siihen oikeudenkäyntiin tai johonkin, hän niin tiennyt, siihen että hän sitten oli kantanut ne vehkeet keltsuun, kaduttiko se, ei oikeastaan, niin oli ollut parempi jo senkin takia ettei hän enää jaksanut katsella niitä painajaisia joissa jalat vedettiin alta ja siinä hän meni kuin hyrrä pitkin jäätä.

                      Niin että venceremos vaan sun killuttimilles isukki hyvä..

                      Täältä tulee tuhlaajapoikasi jos sä nyt edes häntä poikanas pidät, ehkä et, samantekevää vaikkei olisikaan ja senkin saisi sitten tuta joku vitun ikkuna ettei hän enää jaksanut sitä kaikkea paskaa.

                      Lasista tuijotti pitkätukkainen tyyppi jonka vasenta suupieltä nyki outo virnistys, hämillinen ilme ja metsä pään takana vilisti kuin irtoseinä junan perässä, kuin se olisi juossut samaa tahtia junan kanssa, pyörät kolkkasivat kiskoilla ,voittamaton maajoukkue oli voitettu, Harlamov pakannut kassinsa ja vitut enää välitti, nukutti, silmät meinasivat mennä umpeen ja hän koetti pitää itseään hereillä tupakalla, viereiseen penkkiin oli ilmaantunut vaaleatukkainen vaaleaturkkinen nainen, joka poltti pitkää Dunhilliä ja pälysi ympärilleen eksyneen näköisenä.Sitten se äkkiä kysyi häneltä, että wenn kommen wir nach Rovaniemi ja äkkiä hän oli siinä änkkänä solkkaamassa lyhyellä saksallaan että wir kommen zu Rovaniemi 19.06 Uhr ja että miten tää nyt sanottiin kun kielioppi oli hukassa viimeisten vuosien lintsauksen takia ja kieli sotkeentua suuhun ja hän näytti kellosta viisaireita että näin ja se kysyi, että saiko se tulla istumaan siihen viereen.Hän nyökkäsi ja siihen se tuli, vaalea turkki vain pöllähti silmissä ja hän ihmetteli ,että miksi sen näköinen nainen kulkee junalla.

Se alkoi selittää saksallaan että mitä ja kuka se oli ja kun näki ettei hän pysynyt perässä vaihtoi englantiin mikä oli ihan ystävällistä, siitä hän sentään jotain tajusikin ja sai selville, että se oli Hildegaard ja jotain ja matkalla Rovaniemelle tapaamaan puolalaista tanssimuusikkoa, johon se oli rakastunut ja kaiken sen selittämisen päälle se hymyili niin vienosti ja kummallisesti, että hän hetken toivoi vain olevansa jossain muualla, hänen päänsä oli pumpulia johon se kevysti pyyhki varpaitaan.Hänkin sai sanotuksi ,että oli menossa samaan kaupunkiin tapaamaan isäänsä jota ei kovin usein ollut nähnyt. Ei varmaa tajusiko se sanaakaan, hänestä tuntui että se tajusi kaiken, ettei kukaan ihminen koskaan ollut tajunnut häntä niin hyvin, hänen teki mieli vain halata sitä ja sitten hän itseäänkin hämmästyttäen pyysi siltä osoitetta että voisi vaikka lähettää postikortin, hänellä oli sen hetken niin hyvä olo että hän olisi voinut lähettää sille vaikka mitä ja se kirjoitti nimensä pienelle lapulle, jonka se kaivoi kassista, se oli tosiaankin Holdegaard ja sairaanhoitaja ja Dortmundista ja hän sölkkäsi taas jotain koulustaan ja muusta mutta se alkoi jo mennä niin vaikeaksi että se vain hymyli urhoollisesti.Sitten se ojensi hänelle hopeisen värisen sytkärin ja sanoi että ota.Ja hän otti ja sai päähänsä että hänenkin piti antaa sille jokin lahja ja hän kaivoi kassistaan Bergmanin ” Kohtauksia eräästä avioliitosta”, jonka hän oli ostanut kai kyvitellen muistelevansa noita piinaavia hetkiä elokuvissa Kirran kanssa jos ne nyt olivat olleet piinaavia ja hän ojensi kirjan sille ja sanoi ,että se oli lahja sekin, kirjoitti kirjan kanteen nimensä sisäsivulle  ja koetti selittää ,että kirja käsitteli ihmisiä ja niitten suhteita, sölkkäsi Bergmania ja kuuluisa mutta tuskin se tajusi, otti kuitenkin kirjan ja laittoi kasiinsa, se oli jotenkin epätodellista, melkein yhtä epätodellista kuin koko vuosi Kirran kanssa, taksimatka ja kaikki muu, kaikkea oli ollut liikaa, sekin matka oli liikaa, hän oli kännissä sillä menolla, hän ajatteli isää ja äitiä, kahta apinaa jotka kävivät toistensa kurkkuun toisin kuin niissä leffoissa, kaikkea ja tuossa tuo nainen hymyili vienosti ,se oli rakastunut, jännitti niin kuin hänkin vaikka hänen jännityksensä oli vain jotain turraa oloa enää, kirjoitukset olivat ohi, niin paljon oli ehättänyt tapahtumaan vuoden aikana ettei sitä sieltä runkkaavan ryhävalaan pohjalta olisi osannut kuvitellakaan.

Nainen tuoksui, hymyili meikatuilla silmillään ja jokin mieletön sympatia jota hän tunsi sitä kohtaan niin kuin he olisivat olleet kohtalotovereita matkalla johonkin tuntemattomaan, kohti tuntematonta ihmistä, toinen ties mitä humpanvätkyttäjää ja hän isäänsä.Hän katseli sytkäriä, hymyiltiin kilpaa kun ei enää mitään puhumista keksitty ja hänellä päässä kevyt unelias olo niin kuin olisi siihen paikkaan halunnut nukahtaa, kuulutus kertoi junan olevan tulossa Rovaniemelle, se alkoi nostelemaan isoja laukkujaan ylhäältä hyllystä, hymyili, sanoi auf wiederseheniä ja hän takaisin ja häntä huvitti, mitähän se kertoisi sille muusikolleen siitä junassa näkemästään humalaisesta nuoresta pojasta, ehkei mitään, ehkä se oli tajunnut hänenkin jännityksensä, kaiken, että heillä oli hetken ollut jokin yhteinen jännityksen kieli jota he olivat puhuneet muista kielistä piittaamatta ja hän muisti taas sen hetken Kirran seurassa kun oli käyty katsomassa sen Chaplinin leffa, sitä hän sitten vielä mietti asemalla kun näki miten Hildegaard katosi taksiin aseman takana ja siinä se sitten oli ollut vanha puinen asemarakennus joka seistä nyhjötti hämärtyvän illan valossa kuin kellertävä kermakakku, ihmisiä lappasi junasta ulos ja aseman edusta oli äkkiä täynnä sinne tänne kulkevia, kasseja käsiä jalkoja pipoja halauksia kättelyitä huutoja ja hän seisomassa siinä kasseineen kuin tietämättä minne mennä, koko sen vuoden avuttomuusrepertuaarissa se ei kyllä enää tuntunut erikoiselta niin kuin hän olisi jo erikoistunut eksymiseen ja väärissä paikoissa oleiluun mutta onnistui silti vituttamaan koska hän ei edes tiennyt minkänäköistä porukkaa häntä olisi vastassa ja missä ne mahtaisivat olla, seisoa siinä vain toopena pälyilemässä ympärilleen, hän ei vain jaksanut muistaa mitlä tuo mies näytti, enemmän hän muisti miltä oravahammas näytti ,sekin oli kummallista, mistä helvetistä hän aina sen naamataulun muisti, mokoman pyssynheiluttelija joka oli kyllä ihan viisaasti ymmärtänyt räjäyttää aivonsa pelolle, mokomakin Neandertaali mutta sitäkään hän ei enää jaksanut ajatella sen enempää, hän ei ollut sen poika, hänen isänsä oli jossakin siellä ihmisvilinässä, siellä se oli tyhjä pää, soikio jonka keskeltä ammotti tyhjä pimeä avaruus, lohduttoman synkkä pakkastaivaan tähtien täplittämä musta avaruus valmiina nielaisemaan kitusiinsa koko maapallon ja hän pälysi arasti sinne tänne kuin olisi koettanut siitä asemalla tungeksivasta väkijoukosta arpoa oikeat, häntä vastassa olevat ihmiset, kaikki tuntui jotenkin saatanan typerältä, kukaan ei juossut häntä vastaan kädet ojossa niin että hän antoi vain väen vähetä,pani palamaan ,katseli kun ihmistä katosi aseman nurkan taakse, autoja lähti parkkipaikalta kioskin kulmilta ja äkkiä laituri oli tyhjä musta muutaman lumihippusen valaisema asvalttikenttä, jonka toisella reunalla aseman harmailla kivirappusilla seisoskeli kolme joutilaan näköistä ihmistä haravoimassa katseellaan junan ympäristöä, ne seisoivat siinä rivissä kuin kunniakomppania ja hän tajusi, että niiden täytyi olla se porukka, tumppasi tupakan jalkansa alle ja lähti kuin varoen kohti niitä,se tytärkin oli siinä ,se josta ämmä oli onnistunut lohkaisemaan että kumma kun se sellasen akan otti jolla jo oli lapsi mikä kuului taas tuohon en käsitä äitini lausuntoja sarjaan.

keskiviikko, 10. heinäkuu 2019

Riemukupla rätisee eli kadonnutta isää etsimässä 2

Oliko hän tosiaankin tuntenut kiitollisuutta sitä mökkiä tuijatessaan, ajatellut niitä Muhoksen Pallopoikien surkeita kiekonvääntäjiä joita vastaan oli käyty seuran rämällä onnikalla pelailemassa niitä pakollisia piirisarjan matseja jotka he aina olivat voittaneet koska vastus oli jo ennen peliä näyttänyt siltä, että luovuttavat kaupunkilaisille ihan suosiolla, että sieltä tulee vastaan niin kovaa porukkaa että turha yrittääkään. Ehkä hän oli siinä pihalla antanut ajatuksen viivähtää siinäkin surkeassa kauhukuvassa, että asumalla tuollaisessa tönössä hänestä olisi tullut joku surkea pelimies joka aina vain olisi hävinnyt pelinsä, siinä ajassa sen oli täytynyt olla pahin mahdollinen vaihtoehto jos hän nyt sellaista asiaa oli osannut edes ajatella, siinä volkkarin takapenkillä tunnelmat olivat toiset, kummalliset, hän ei osannut edes ajatella mitkä eikä hän tiennyt mitä sitten hänestä olisi tullut jos ämmä olisi päättänyt siihen mökkiin jäädä, sellaista osannut ajatellakaan, ehkä se kapina ja muu oli opettanut kuitenkin tajuamaan jotakin tuollaisistakin asioista, siitä miten ne Muhoksen Pallopoikien jätkät eivät olleet sitten taas vuorostaan voineet valita omaa asuinpaikkaansa, olivat vain saaneet hävitä heille ikään kuin tajuten että huonompia ovat ja hän siellä parempien joukossa, voittajia jo senkin takia että asui kaupungissa, sitäkin siinä saattoi pohdiskella kun samalla koetti vastailla tuon etupenkillä istuvan naisen miten matka meni kysymyksiin, hyvähän se meni, miten muuten vaikkei nyt hildegardista viitsinytkään ruveta porisemaan.

Silloin siellä mökin edessä äijä kyllä oli ollut ihmeissään kun he olivat sitten tupsahtaneet mökkiin, oli kai se ikkunasta nähnyt ämmän Datsunin mutta silti onnistunut näyttämään siltä niin kuin kaksi ufoa olisi tipahtanut katon läpi sen ihmeteltäväksi siihen parin räsymaton peittämälle lankkulattialle.Ämmä sai tietysti tapansa mukaan suunsa ensimmäisenä auki ja alkoi selittää miten sillä siskon luona oli pälkähtänyt päähän ajatus, että olisi hyvä jos poikakin kävisi vähän isäänsä tapaamassa ja kun se oli Riitalta kuullut, että sitä ollaan paikalla niin oli sitten saman tien lähtenyt ajelemaan.

Äijä oli kuunnellut siinä pirtin liinalla peitellyn pöydän ääressä ämmän puheita kuin suutaan hengen hädässä kuivalla maalla aukoileva kala, jokin puolipirullinen virnistys sen suupielissä väreili kuin kevyen tuulenhenkäyksen pyörittelemä laineenpätkä mutta hän ei siitä ollut varma, hän nimittäin seisoi ovensuussa jonkun oudon jähmetyksen valloissa, melkein kuin valmiina muuttumaan suolapatsaaksi Raamatun kuvaelmaan tai patsaaksi ylipäänsä, hän ei vain ollut tajunnut koko tilannetta, ämmä oli vetäissyt sen kehiin kuin yllättävän päätykiekon jonka kanssa sitten temppuiltiin, hän ei ollut ollut edes erikoisen halukas lähtemään ämmän matkaan kun se tuon ajatuksensa siskonsa luona oli päähänsä saanut, se vain selitellyt että täytyyhän sun ja hyväähän se vaan tekee ja mikset lähtis, sun isäshän se on ja hän oli vain rimpuillut että ei mua huvita ja mitä paskaa mää siellä teen ja kuka saatana se ukko ylipäänsä on ja varmaan senkin takia ,että tämä ämmän äkillinen idea oli yllättänyt hänet täysin, siniviivan yli oli tultu niin vauhdilla ettei hän tiennyt mitä tehdä, lähinnä huitoa mailallaan sinne tänne, äidin sisko siinä vain vakuutellut kuin tollo että kyllä se Martti siellä mökissään on ja Pera lähinnä ihmetellyt että mistä se senkin tietää, kyttäskö ne toisiaan aamusta iltaan ja ties kuka missäkin millonkin on ja sellanenko se paikka oli tuo maaseutu joka hänelle kaupunkilaispojalle alkoi jo siinä vaiheessa 70-luvun alkua olla kohtuullisen vieras paikka vaikka miten olisi joskus kuunnellut ämmän puheita lapsuutensa tuohitorvisesta paimenpoika-ajasta ja navetoiden paskanlapinoinnista.

- Mikset sinä nyt ommaa issääs halluis nähä, ämmä oli sitten siellä siskonsa luona tokaissut eikä hän enää sellaiseen älyttömyyteen ollut osannut sanoa mitään, oliko hän ajatellut oravahammasta, isää yleensä, jotakin mistä ei edes tajunnut mitä se oli, koko sanaa isä, mitään, ollut samalla tavalla hämillään kuin koko sen vuoden Kirran kanssa että aikuisista ei pirukaan ottanut selvää, ne vain puhuivat niin kuin asiat olisivat noin yleisesti ottaen olleet äärettömän selviä, sitä vain erottiin, riideltiin, pöllittiin rahaaa kukkaroista ja milloin mitäkin ja jos sitä vähääkään ihmetteli niin sai kuulla lähinnä kunniansa siitä millainen kelvoton, kiittämätön heittiö oikein olikaan, kuka sen tiesi, hän ei siinä volkkarin takapenkillä enää jaksanut kiinnostaa vaikka pelottikin mitä hän kaljoissaan saattaisi ruveta päpättämään, huvittikin toisaalta kun niitä ämmän perintöporinoita muisteli, siinä sitä oltiin sitten oikein rahan perässä homostelemaan menossa ja tuo riemukupla vaan päpätti teitä jotka kaikki oli outoja ja muistomerkkiä paheksunut nainen kyseli koulusta, kirjoituksista että miten ne, hyvin nekin, mitä paskaa hän nyt Inkusta Kirrasta tai mistään olisi siinä äkkiseltään ruvennut puhumaan ,kertomaan kaiken, valumaan itkuisena mattona sinne takapenkin uumeniin että elämä on paskaa, abortit on tehty ja vaikka mitä, senkö sä saatanan luuska haluut kuulla, tuskinpa, koko tarinan sieltä käräjäoikeuden riidoista, miehes väitteistä ja muusta, ihan koko jutun miltä se tuntu kuunnella kun ämmä nauro että ton volkkaria ajelevan miehen viilaan hän olis jotain saatanan paskaojaa lapioimassa eikä istus siinä teidän ilona ei edes aina ilona alapäänä enää, ei minään, että mitä pitäis sanoa, sekö että sitten piti mennä reksille itkeen niitä todistuksia, lopettaa pelaaminen, tehdä yhtä sun toista, syödä lääkkeet, kaikki, mitä, mitä saataanaa sä haluut kuulla, et mitään, sen mä jo tiedän teistä aikuisista että mitään te ette haluu kuulla vaikka kysyttekin että mitä miten menee tai muuta ylevää mutta ette halua kuulla miten se ihan oikeesti menee koska se olis jo ihan paskaa kuultavaa ja voi että teitä pitäis sääliä ku ootte olleet niin huonoa isää ja äitiä ja mitä vittua te sitten oikein alattekin itkeen saman tien että vähän kunnoitusta kuitenkin niinku olisitte jotain jumalankorvikkeita maan päällä, perkele.

                      Lysähtää siihen,  voipuneena, kaikkensa antaneena, maitohapot muuseina lihaksissa polttelemassa. Että tältä pohjalta, kiva tutustua kuitenkin.

                      Ja koko ajan mielessä kävi, että tuo ei ollut se mies jota hän sen vuoden ajan oli isänään ajatellut, että se oli se toinen ja että kaikki oli niiltä osin sekavaa ja että se kaikki sekavuus oli alkanut siitä todistuksen hakemisesta ja ettei hän voinut sitä tuolle miehelle selittää ja vaikka oliskin voinut mitä se olisi auttanut, identiteetti oli ehättänyt jo niiden kokemusten perusteella muovaantua eikä tuo mies sille enää mitään voinut. Se olisi vain katsellut jonnekin etäälle sen näköisenä, että äitiinsä on poika tullut kun turhasta alkaa syyttelemään. Että hänkö muka ei olisi oikeutta saanut käydä ja hänkö muka ei olisi jo tarpeeksi elatuksia maksellut.Ja mitä kaikkea paskaa ne aikuiset siinä tilanteessa keksivätkään sanoa.

                      Niin että paskat sille.

                      Sitten ajatus palasi sinne Muhokselle ja siihen mökkiin.Ämmän ihmettelyyn siitä etteikö hän halunnut omaa isäänsä nähdä hän oli lopettanut inttämisensä niin kuin olisi tajunnut jotenkin vaistollaan, että äitiparka oli nyt saanut päähänsä jonkun luodinsirpaletta vakavamman vamman ja hänen paha ruveta keksimään mitään selityksiä siitä miksei hän oikeastaan tuota itselleen outoa miestä halunnut nähdä, miestä joka jo kansakoulussa siellä Nuottasaaren tiilikolossissa oli aiheuttanut hankaluuksia kun se typerä opettaja aina kyselmäss että kuka se sun isäs on ja hän niin tiennyt että kuka, oravahammasko vai joku muu mies joka äidin kanssa asui ja siitä typerästä kyselemisestä suivaantuneena hän oli monta kertaa ajatellut, että hän ei semmoiseen kouluun ikinä mene kun siellä kysellän typeriä asioita ja sitten kun ei osaa vastata niin se typerä opettaja alkaa tuijottamaan niin kuin hän jotenkin vaan valehtelis sille.

                      Eikä hän edes ymmärtänyt mistä ämmä sen ajatuksen siinä äkkiä oli saanut päähänsä, ei siitä äijästä kotona koskaan oltu puhuttu, ei siitä halusiko hän ehkä nähdä sen tai muuta, sieltä vaan tipahteli kerran kuussa niitä postisiirtokuiteja postiluukusta, kai se oli sitten ihan riittävä asia ämmälle, hän niin tiennyt.

                      Mutta siinä se mökki oli, pieni, pitkä pöytä tielle antavan ikkunan alla, ikkunan vieressä samanlaiset sinertävät kaapit kuin maalla mummolassa, kaappien alla tiskipöydät suun muut mitä hän yhtään ymmärsi ja kaappien vieressä ovi johonkin kamariin, jonka hän saman tien kuvitteli siksi kamariksi, missä se isän äiti, anoppi oli maannut paksujen vällyjen alta oli narissut ämmälle sen laiskuudesta tai sitten siitä miten se ei ollut alkuunkaan varma että hän oli sen pojan poika, ties kenen tekemä äpärä oli kulkuakan mukana kantautunut heille, tiedä vaikka jonkun mustilaisen mulukustaan sylykäsemä penikka koko kakara kun on muutenkin niin omituisen näköinen, jotain sellaista hän oli joskus ollut ämmän puheista kuulevinaan niin että siinä tuota kamarin ovea katsellessaan melkein saattoi kuullakin korvissaan ne vanhan akan narinat, nähdä äidin siinä tiskaamassa hellan liepeillä, touhuamassa niin kuin se aina touhusi ja ovi kamariin auki ja se vanha akka siellä vällyjen alla kyttäämässä niin kuin se mökki olisi äkkiä ollut joku elävä olento joka pulputti hänen korviinsa että näin se juttu meni, usko vaan huvikses poika pieni ja vaikket uskoskaan niin meni se silti.Enemmän hän kuitenkin oli tuijannut sitä ukkoo joka alkoi siinä jotakin söpöttää, että pitäsköhän kahvit keittää ja kun ämmä nyökkäs että joo se alko siitä kokoileen itteensä kahvinkeittoon, liikku koko ajan jotenkin hitaasti ja kummallisesti ja kun hänet sitten lopulta äkkäs sieltä ovensuusta sanoa tokaisi että jaa, Perttikö se siellä, aikamieshän susta on jo tullu…

                      Hän melkein punastui kun puhuteltiin.

Ämmä tietysti siinä heti höpöttämässä, että käyhän nyt issääs kättelemässä ja hän meni, puristi kättä jota äijä hänelle tuikutti kuin keitettyä makaroonia, kahvipannu roikkui toisessa kädessä ja se rupesi heti käteltyään kaatelemaan pannuun kauhakaupalla vettä, laittoi hellan kaasuun tulta, istui alas, äimisteli siinä, raapi poskeaan kuin olisi saanut akuutin tulehduksen sinne sänkikarvoihinsa, alkoi sitten kysellä ämmältä, että vieläkö se siinä samassa työpaikassa viinakaupassa oli ja ämmä seisomassa siinä keskilattialla niin kuin ei uskaltaisi alas istua ja selitti ,että siellähän se, että minnepä sitä hyvästä vakituisesta työpaikasta lähtis.Ja ämmä sitten kyselemään äijältä sitä samaa että vieläkö se vaan niitä maansiirtokoneitaan ajelee ja sitä ne siinä kursailee aikansa kuin eivät oikein tietäisi mitä sanoa, vielä äijä ajelee ja hän seistä nyhjää keskilattialla kiikkustuolin takana jonkinlainen hämmentynyt onko hän ollut tässä mökissä joskus tunnelma päällä josta ei osaa sanoa mikä se on ja mistä se tulee niin kuin kaikki olisi yhtä aikaa jotenkin tuttua ja äärimmäisen vierasta.Ja siinä hän vain ihmettelee että mitä helvettiä hän ylipäänsä siellä tekee, havahtuu kun äijä äkkiä kysyy häneltä että vieläkö hän koulua käy ja hän nyökkää henkeään pidätellen ,että joo, vielä.Sitten kenelläkään ei taas ole vähään aikaan mitään puhuttavaa kunnes äijä keksii kysyä ,että vieläkö he asuvat Heinäpäässä ja ämmä vastaa että siellähän he.Ja sitten juodaan kahvit ja istutaan pöydän ääressä ja ämmä kyselee äijältä että joko se on uuden akan itselleen löytänyt ja äijä menee hiljaiseksi ja sanoo, että eihän tuota vielä ole löytynyt ja sitten menee vuorostaan ämmä hiljaiseksi niin kuin olisi tullut kysyneeksi väärän kysymyksen ja sitten vaan juoda äkerretään sitä kahvia ja syödään kuivettunutta känttyä jonka jyrsimiseen tarttis ainakin kahden oravan hampaat ja kaikki koettaa olla niin kuin ei olisikaan ja ämmä tutkailee mökkiä kuin muistoissaan ja sanoo että hyvässä kunnossahan tämä vielä ja äijä nyökkää että onhan se ja häneen iskee äkkiä olon niin kuin hän olisi juuttunut johonkin painajaisten vihreänhikiseen luolaan, missä vääräkyntiset, raivopäiset pullistuvasilmäiset noidat jahtaa häntä huohottaen ja räkä suupielistä roiskuen, mikään ei oikein tunnu todelta, on kuin hän olisi sekoittanuyt ne ämmän kauhujutut siitä mökistä siihen lauantai-iltapäivän aurinkoiseen todellisuuteen, todellisuuteen joka paistaa puolipoutaisena aurinkona ikkunaverhojen takaa sisään hän ei oikein tajua missään mennään. Niin kuin hän juuri sillä hetkellä näkisi sen mökin ämmän ouheitten läpi, kuin jonkin oudon suodattimen – siellä se vanha rusinaryppyinen akka narisee kuivettuneella suullaan, katto vuotaa, ämmä on laiha luuranko synnytyksen jäljiltä, se laahustaa keittiön ja navetan ja lapsenkorin väliä nääntymäisillään ja nälissään, tissit sentään pursuaa maitoa kuin kaksi räjähtämäisillään olevaa palloa, jossain on joku kuollut äijä, isän isä, korttiporukassa ladossa tuikataan mies hengiltä, sudet ulvoo, maisema on täynnä lunta ja sekavuuksia, mikään ei tunnu todelta ja ämmä vaan raahustaa nälissään ja väsyneenä työstä toiseen, pää painuksissa ja äijä seisoo jossakin ovenpielessä vahtaamassa tätä kaikkea, ei sano mitään, koettaa laiskasti ja tympääntyneesti sovitella kahden akan riitoja, hinkua vetisillä keuhkoillaan kuin hukkuva, pihistää ilmaa kuin ohuen mehupillin läpi, siristelee silmiään ellei oo sitten väkisin repimässä hänen silmäluomiaan kiinni että pääsis naimaan, kaikki tulee pätkinä kuin oudosti leikatussa elokuvassa, kuvaa sieltä ja toista täältä ja sitten äkkiä hän vaan on taas siinä kahvipöydässä ja kahvikuppi asetilla ja hän tuijottaa eteensä niin kuin olisi nähnyt aaveen.

- Kuulitko sinä, ämmä sanoo ja kääntyy katsomaan.

- Mitä, hän sanoo niin kuin olisi käynyt kaempanakin.

- Käyttä isäs kanssa vaikka ajelulla, oot täällä vähän aikaa niin minä tuun sitten hakemaan sut, me mennään Riitan kanssa niitä matonkutteita leikkamaan…johan tuota nyt jouvat isäs kanssa olemaan…

                      Hän vilkaisi äijää joka ei sanonut mitään.Hänen kävi äkkiä sääliksi koko ukko niin kuin se aina olisikin ollut sellainen, hinkunut niillä vetisillä keuhkoillaan kuin hukkuva, näyttänyt siltä niin kuin olisi säikähtänyt jotakin pahemman kerran, niin kuin joku olisi paukauttanut siltä palleasta ilmat pihalle vuosikymmeniksi, niin kuin joku olisi rysäyttänyt rautaoven sen nenän edestä kiinni kuin Maxwell Smartin, niin kuin se olisi halunnut olla jossakin muualla, missä tahansa mutta ei siinä ämmän edessä pöydän ääressä.Kuitenkin se sanoo, että mikäs siinä, onhan hänellä aikaa..

                      Sen se sai henkäistyä suustaan kuin jonkun ihmepihahduksen.Hän ei tiennyt mitä tehdä, teki mieli vain sännätä karkuun, häipyä paikalta, olla tavoittamattomissa loppuikänsä, pää kolisi kuin tyhjä tavaravaunu ruostuneilla kiskoilla, ilma tuntui tirisevän rasvankäryä ja hikisiä sukkia. Ämmä oli äkkiä kuin asiansa toimittanut, lähdössä silpomaan niitä matonkuteitaan siihen pieneen pihamökkiin, missä Riitalla oli laatikkokaupalla riekaleiksi revittyjä vanhoja vaatteita ja entisiä tyhjiä maitopusseja ja muuta mistä ne sitten aikansa kuluksi puilla tehdä louskuttivat mattoja. Ja kun ämmä sitten kahvinsa juotuaan ja känttynsä jyrsittyään sanoi että hänpä tästä lähteekin hänen teki mieli ilmottautua vapaaehtoiseksi mukaan, mitä hän sen äijän seurassa oikeastaan, johan toi nähtiin, ruttunaama, mitä hän sillä, perkelettäkö hän sen seurassa, mitään ne ei hänelle selitä, viskoo kuin pakettia toisilleen, että ota sää nyt välillä ja hän ei tiennyt mikä häntä entien risoi vai risoiko mikään, siinä hän vain oli, kauhusta kankee, jähmee ku jäinen tikkunekku, jäi istumaan penkin ääreen ja katto kun ämmä käveli pirtistä ulos ja sano vielä ovella, että tulee siinä tunnin parin päästä hakemaan hänet pois ikään kuin hän olisi ollut joku tarhaikäinen kurahousu ja se häntä vastapäätä istuva ukko vähintäänkin vuosisadan yrmyin puistotäti suoraan Pekasta ja Pätkästä ja vannomatta he tuijottivat silmänsä kipeiksi kun ämmän Datsun kaarsi pihasta ulos ja tielle kujaa pitkin, he tuijottivat  hartaina kuin kirkon penkkiin juuttuneet nukkuneen rukoukset auton perää vaaleanvihreää porrasperää niin kuin se olisi ollut maailmankaikkeuden vihoviimeinen auto matkalla tuntemattomiin universumeihin ja kun sekin auto sitten katosi mäennyppylän taakse kuin maana nielemänä he vain olivat, aika pysähtyi pirtissä, oli hiljaista niin hiljaista että saattoi kuulla korvien suhinan ja sydämen jyskytyksen rinnassa ja hän vannoi, että sen hän vielä ämmälle kosti, että olisi se ainakin voinut varoittaa, kertoa etukäteen kaikenmaailman päähänpistoistaan ja muusta mukavastam hän kirosi vanhempansa, jotka olivat kuin kaksi kävelevää tomppelia, haisevia hikisiä pystyynnostettuja sukkia, kusipäitä joitten korvien välissä lorisi pelkkää lannoitetehtaan raaka-ainetta, hän niin tiennyt, hän vain odotti kuin kiskoille sidottu jotta milloin juna jyrää yli, ei saanut sanaa suustaan, ei käsittänyt mikä häntä vaivasi, se mies pöydän toisella puolen oli hänen isänsä tai ainakin oletettavasti oli, ei se oravahammas joka oli ämmän kanssa ollut naimisissa ja uhkaillut heitä aselle ja milloin mitäkin, ei, hän vain tuijotti, ei jaksanut arvella, ei miettiä , ei kysyä miksei oo näkynyt heillä päin, missäs oot oleillu tai muuta mukavaa, ei mitään, hän vain tuijotti sitä vaaleankukista pöytäliinaa niin kuin ne liinan kukat olisivat olleet muinaisfaaraoitten salaperäisiä hieroglyfejä jotka hänen siltä istumalta oli tutkittava ja tulkittava, koko tuo aikuisten salaperäisen maailman salaperäisyys ikään kuin siinä käsinkoskeltetavana tuntona josta mitään älynnyt. jossain surrasi kärpänen kuin auto kilparadallaan ja äkkiä se äijä onnistui yllättämään hänet täydellisesti aukaisemalla tikkuviivana ryppyilevän mutrusuunsa:

- Jospa me ajettas kirkolle ja ostettas sulle jäätelö…

                      Mieshän oli nero. Sille olisi siitä suorituksesta voinut myöntää vaikka kirjallisuuden Nobelin.Ostetaan sulle jäätelö.Mistähän perkeleestä se sen keksi, sekin siinä volkkarin takapenkillä pamahti mieleen vaikka se toinen auto jolla he silloin sinne jäätelönostoreissulle olivat lähteneet oli ollut sininen Cortina eikä hän oikein osannut sanoa mikä tuossa tilanteessa oli eniten herättänyt hämminkiä, ehkä ei mikään, ehkä hän oli jossain epäselvässä hämäryydessä ajatellut oravahammasta ja sitä että miksei tuo mies ollut ollut paikalla kun se yksi hullu oli heilunut nyrkkeineen ja pyssyineen heitä kiusaamassa, hän niin tiennyt, ei siinä volkkarin takapenkillä eikä siinä Cortinan penkillä, hän vain oli, jäykkänä kuin kanki, mentiin nyt sitten ostamaan jäätelöä, se oli aikuisille joku sellainen merkillinen tapa että ostettiin jäätelöt, siitähän lapset tykkäsivät jos se äijä siinä Cortinan ratissa nyt ylipäänsä lapsista mitään tiesi, hän korkeintaan ajatteli happamena että mieshän oli melkein Einstein mutta tajusi samalla että sama hänen oli vaikka istua se koko tunti siinä autossa ja lipittää jätskiä, kovin paljoa muutakaan ei näyttänyt olevan ohjelmistossa.Äijä näytti enimmäkseen siltä niin kuin olisi saanut kasan räjähtämäisillään olevaa dynamiittia syliinsä, se vain tuijotti eteensä, nousi sitten hitaasti kuin kaikkia liikkeitään varoen.Ruskeat kävelykengät hän jostain syystä pani merkille, suorat teryleenit housut ja valkoisen lyhythihaisen paidan, se oli kuin kuka tahansa kadulla vastaan tuleva mies, tukassa sillä näytti olevan sitä kiharaa jota ämmä hänen hiuksistaan oli pienenpänä etsiskellyt kuin todisteena jostakin että samanlainen kihara tukka sulle tulee kuin isälles, niitä ihmevertailuja hän oli saanut kuulla tarpeekseen ja siinä sitten oli niiden vertailujen toinen osapuoli ja näytti siltä, että oli kadottanut puhekykynsä kokonaan ja kun mitään muutakaan ei ilmennyt he nousivat ja kävelivät pirtistä pihalle, kaksi vaitonaista miestä kuin selliinsä päät riipuksissa raahautuvaa vankia.

- Monesko luokka se sulla oli menossa, se sitten pihalla keksi kysyä ikään kuin olisi siitä parin metrin kävelystä sen verran reipastunut, että ylipäänsä tajusi vielä osaavansa puhua.

- Kolmas keskikoulua, hän sanoi niukasti ja tavalla jolla hän tiesi että aikuisille sellaisissa tilanteissa piti vastata, ei mitään hankalia, epäselviä lauseita vaan yksinkertaisia ilmaisuja koska aikuiset olivat sellaisissa tilanteissa jotenkin hauraannäköisiä, niiden kasvoille tuli omituinen kärsivä ilme niin kuin jokainen sana jonka ne suustaan ulos saivat olisi ollut pakko pusertaa sieltä väkisin ja tuota väkinäisyyttä seurasi yleensä hiljaisuus niin kuin nytkin, kun he kävelivät navetan kulmilla olevaan siniseen Cortinaan, äijä istahti ratin taakse minkä hän käsitti kehotukseksi istua toiselle puolen etupenkkiin jahka oli oven saanut auki, kaikki tapahtui kuin Chaplinin mykkäfilmissä, mikä toisenlaisissa olosuhteissa olisi saanut hänet nauramaan mutta sillä hetkellä häntä ei naurattanut, tilanne oli hämmentävyydessään musertaa hänet kokonaan niin paljon kuin hän siihen ikään jo aikuisten outoja tapoja olikin tottunut näkemään, niihin sopeutumaan ja ne hyväksymään niin kuin joku vanki hyväksyy vankilansa vartijat, minkä sille mahtoi.Ja sitten mentiin, kaksi hiljaista miestä jotka eivät olleet mitään Kristiina Halkolan junan kuljettamia hiljaisia siirtotyöläisiä vaan pelkästään hiljaisia miehiä, vakavailmeisiä korttihuijareita.

Hän kuuli aivojensa suhinan niin kuin hänen päässään olisi ollut joku huoneen hiljaisuudessa köhivä patteri, hän keskittyi tuijottamaan tietä edessään, mäkeä johon auto kiipesi, kuuli soran rapisevan renkaiden alla kuin jättimäisten aamumurojen mikä sai hänet ajattelemaan, ettei ämmä koskaan ostanut muroja koska ne olivat niin kalliita ja hän tuli ajatelleeksi ,että jos tuo mies olisi maksanut enemmän niitä elatuksiaan niin ehkä hän sitten olisi saanut aamulla murojakin, asia vaivasi hetken mutta hän arveli ettei se olisi millään lailla sovelias puheenaihe, sehän olisi ollut kuin moite tuota miestä kohtaan ja kaikessa siinä hiljaisessa hauraudessaan tuo mies näytti siltä ettei se kestänyt sellaisia moitteita, ei mitään, sen tehtävänä oli nyt ostaa jäätelö ja se tehtävä vaati siltä kaiken keskittymiskyvyn niin kuin se olisi ollut kehittämässä uuden atomipommin kaavaa.

Kaikki oli jotenkin epätodellista niin kuin hän olisi nähnyt unta.Aurinko pilkotti pilvenraosta kuin puoliksi syöty taskulamppu.Siinä hän istui autossa jota ajoi mies jota sanottiin hänen isäkseen eikä hän oikein tuntenut mitään, päässä vain humisi ja hän lähinnä toivoi, että se kaikki olisi mahdollisimman pian ohi, hän ei tiennyt miksi hän niin toivoi ja toivoiko hän siinä sen volkkarin takapenkilläkin, että se kaikki olisi vain äkkiä ohi niin kuin jokin ikävä hammaslääkärikäynti. Tie vilisi mustana mattona auton alle, lentokoneet lensivät kentälle, tie oli musta surun matto jota pitkin koneesta valuva väki vaelsi hautausmaan paviljonkiin niin kuin siinä Kirran lahjoittamassa toisessa kuvassa vaikkei hän silloin nuorena sellaisista kuvista tiennytkään, jääkiekosta kaiken, telkkarista Lahjomattomat ja Smart, Me vakoojat, pakollinen annos väkivaltaviihdettä nuoren junioriurheilijan sielun vahvistukseksi, intohimon nuotioon vähän bensaa, tiikeriä tankkiin ja kenkää lankkiin. Hiljaisuus oli kuin hikinen kivi joka pisaroi pitkin auton sisäseiniä, äijä ajoi ja ajoi ja alkoi tuntua, että sinne kirkollekin oli matkaa varmaan jokin sata kilometriä, hän oli näytelmän henkilö jolle kirjailija oli unohtanut kirjoittaa ensimmäistäkään repliikkiä, äijä pääosan esittäjä joka poti dementiaa, ämmä ainoa joka siinä olisi jotain osannut sanoa mutta se riehui jo siellä vajassa matonkuteiden kimpussa, todennäköisesti kehui itseään siskolleen miten suuren hyvänteon se oli tehnyt, pitihän sen pojan isänsä nähdä ja hänen olisi tehnyt mieli huutaa, että nähty oli ,saako nyt lähtiä…niin kuin se olisi ollut joku helvetin iso vitsi vaikkei se sitä ollut, sen hän tunsi, tuon oudon olon joka pyrki suuhun niin kuin univesi olisi alkanut poltella suupieliä, niin kuin kokonainen happamien nesteiden armeijan olisi syöksynyt hänen suupieliinsä repimään ne riekaleiksi.Hetken aikaa hän vannoi kostoa äidilleen joka sen koko ilveilyn oli keksinyt, syötän sille sen oman persereiän rusinasoppana ellei tuo äijä kohta sano jotakin, ellei se räjäytä sitä hiljaisuutta jollakin koska se hiljaisuus alkoi tiivistyä sen auton seiniin kuin räkä, sitä valui joka puolelta, se tukehduttaisi heidät kohta, se imisi heidät omaan räkäliemeensä kuin kaksi pientä tippaa, sinne he katoasivat kuin kusiaiset ison kengän alle mutta äijä ei puhunut, sen ilmeet olivat tyhjät kuin vuosia hangatulla pesulaudalla, sen jalat kaksi mäntää jotka automaattisesti polkivat kytkinä kaasua jarrua kytkinä kaasua jarrua, sillä oli sellainen missio, tehtävä, ajaa autoa, suorittaa tehtävä loppuun, ei muuta, sen pää valtava marmorikuula jota se liikutteli kaulansa varassa niin varoen että hän olisi nauranut muttei uskaltanut, aikuisista ei koskaan tiennyt milloin ne pimahti niin kuin se oravahammaskin ja kun he sen kaupan pihaan pääsivät hän oli huokaista helpotuksesta niin kuin olisi liian kauan veden alla pärskittyään vihdoikin saanut haukata taas happea ja äijä vaan kysy, että tuutti vai eskimo ja suklaata tai jotain ja hän sanoi ,että suklaata ja tuuttu koska se oli pienin hinta jonka se siitä kärsimyksestä saattoi maksaa.Paluumatkalla se sentään sai sitten suunsa auki ikään kuin olisi käynyt kaupassa miettimässä asioita: - Vieläkö sinä pelaat sitä kiekkoa, se kysyi.

- Joo…

- Etkö sinä oo hyvä pellaaja, niin se äitis sano..

                      Jaa, millonkahan se semmosta oli sanonu. Hän niin tiennyt.

- Joo, mää voitin tekniikkamestaruudenkin, hän sanoi äänellä joka kummastutti häntä niin kuin hän hetken olisi ollut joku pikkulapsi joka halusi tehdä vaikutuksen tuohon vaitonaiseen mieheen niin kuin hän oli halunnut tehdä vaikutuksen valmentajiin mutta mies ei ollut vaikutettu, istui vain hiljaa ja ajoi, mitään muuta sanottavaa sillä ei tuntunut olevan, siinä se roikkui ratissa kiinni kuin pelastusrenkaassa eikä hän tuosta matkasta muuta muistanut, ei ennen kuin siinä volkkarin takapenkillä, mentiin johonkin outoon suuntaan niin kuin hän oli mennyt silloin vappuna Kirran kanssa, jotenkin se huvittikin ja hän tunsi itsensä hetken kokeneeksi ihmiseksi, hyvä ettei ruvennut siinä pikkupäissään vitsailemaan että tässähän ollaan melkien kuin kolleegoita oli kato mustakin tulla tos syksyllä isukki mut ei tullu ku se sikiö tippu vessanpönttöön ja mitä olen ymmärtänyt niin ehkä munkin olisi ollut syytä tippua sinne eikä siihen volkkarin takapenkille sun riesaksi mutta kun nyt näin ikävästi on tapahtunut niin eiköhän tää tästä taas kerran, en käy seitsemää kuukautta vuodesta töissä enkä omista asuntoja, en tiedä mistä moista sait päähäsi, kaiketi sua vitutti joku, en tiedä mikä, onhan mun elämä aikaa miettiä mikä ketäkin vituttaa mutta nyt mennään, mua jaksa kiinnostaa, Markus on kuollut ja vaikkei oliskaan kuollut niin se on hiljaa tai sitten se vaan on mussa eikä koskaan poistu, että se on joku sellanen juttu jota ihminen tarttee ettei tulis hulluks koska mitä mä olen tätä elämää nähny niin enemmän täällä liikkuu hulluja sen polin ulkopuolella kuin sisä ja sekin kummalle puolelle joutuu on ihan sattuman sanelema juttu mutta kannattaako sellaisia puhua kun vaan istuu siinä ja muistelee miten ämmä matkaan saatto, perintöä piti ruveta kärkkyyn ja puhtaat housut laittaa jalkaan eihän sitä sun luokses likasissa farkuissa mutta ne nyt kuitenkin tuli laitettua ja tota kaljaakin otin, oli se Hildegard semmonen emäntä vaikka en mä enää naisista sano että emäntä kun ne on enemmän siellä platonisen puolella nää kurtisaanit joita mä tunnen..ja niin hän istui siinä takapenkillä kunnes tultiin jonkun ison kerrostalon pihaan, jota lumivalleineen ympäröivät hämäryyteen mäen päällä vajonneet männyt, hailakat pihavalot ja sitä seurannut tanakka askellus kerrostaloon, joka oli samanlainen elementtiloota kuin monet Oulun uudet talot ja hän katseli sitäkin vähän kuin ihmeissään kuin olisi äitinsä puheista päässyt käsitykseen, että miehellä on enemmänkin rahaa, ainakin varaa parempaan asuntoon, mitä se silloin todistuksenhaun aikoihin oli huudellutkaan, että soraakin myyty satojentuhansien edestä niin että mies oli hänen korvissaan onnistunut kuulostaan miljonääriltä joka vaan aikansa kuluksi kiusailee äidin kaltaista uhrautuvaista naisparkaa,sehän ei tietenkään kuulunut hänen arvioitaviinsa asioihin, mielessä käväisi vain miten hän tuon kutsukirjeen saatuaan oli ensimmäiseksi luullut sen olevan Kirralta, niin typerä hän oli ollut, kuvitellut että kaikki sittenkin jatkuisi, hän ei käsittänyt miksi hän vielä sellaisia ajatteli vaikka samalla ramppasikin Haarikassa jo iskemässä uusia naisia.

 

keskiviikko, 10. heinäkuu 2019

Riemukupla rätisee eli kadonnutta isää etsimässä 1

Sininen volkkari seisoi maaliskuisen illan hämäryyteen vajonneen aseman takana parkkipaikalla isojen kinosten kupeessa ja oli saada junassa juotujen kaljojen ja sen saksalaisen sairaanhoitajan lähentelyn sekoittaman ja jännityksen turruttaman pään purskahtamaan nauruun, kun mieleen lykki ihan ensimmäiseksi kuvaa siitä toisesta volkkarista, jonka katolle he Juuson kanssa olivat vuotta aiemmin kiikuttaneet polkupyörätelineen ikään kuin kannanottona joukkoliikenteen puolesta ja fasisminvastaisena mielenilmaisuna johon tuo Riemukupla oli tietämättään syyllistynyt olemalla saksalainen kansanauto,Hitlerin ihkaoma  volkswagen, niitä einige hevonen haben grosse munat – koulukunnan isossa mittakaavassa lisääntyneitä perillisiä, jotka putputtavine pakoputkineen ja mainoslauseineen pörrräsivät pitkin teitä kuin haluten unohtaa koko haisevan menneisyytensä ja olla vain auto, voittoisa riemukupla, jota historiasta autuaan tietämättömät kakarat vahtaisivat Rion penkeillä silmät tapillaan.Tai niitä Kirran mainostamia historian opettajia jotka kännipäissään heiluivat ruusu suussaan hautausmaan portilla tanssimassa jonkun narkkarimannekiinin kanssa niin että pitikö siinä sitten miettiä aikuisia lähinnä näistä lähtökohdista – että ne kuitenkin jossain vaiheessa saarnasivat moraalia ja hyviä tapoja ja kunnioitusta ja sitten heiluivat tuhannen vitun päissään jossain hautausmaan portilla ottamassa iloa irti elämästä, ei hän sitä tiennyt, ei enempää ajatellutkaan totesi vain että kaikista assosiaatioista huolimatta siihen voittoisaan riemukuplaan he änkesivät ja lähtivät liikkeelle ja sen mies joka tuon auton käynnisti oli oletettavasti hänen isänsä, biologian riemuvoitto kaikesta kulttuurista ja yhteiskunnasta, Petteri Punakuonon sukua oleva lahjojen jakaja joka ei ehkä omasta roolistaan siinä maailmankaikkeuden persereikään survotussa joulukuvaelmassa ollut niin kovin ilahtunut kaiken aikaa.

- Eikö olekin ruma, sanoi tuo nainen kädellään ulos viittoen heti kun auto parkkipaikalta lähti kiipeämään mäkeä ylös, hän vilkaisi tuota rumuuden kohdetta joka näytti joltakin erikoiselta putkista kootulta häkkyrältä, jonkinlaiselta klemmareista ikävystyttävän oppitunnin ratoksi väänneltyltä häkkyrältä jonka pohjimmaista olemusta saattoi vain arvailla mutta hänen ihmetyksekseen nainen sanoi tuon häkkyrän kallion päälle olevan Rovaniemen jälleenrakennuksen muistomerkin ,hän osannut sitten mitenkään kommentoida sen rumuutta, hyvä kun ehti vilkaista koko häkkyrää vaikka tuon etupenkillä puhisevan naisen moraalisen paheksunnan tuoksun auton sisätiloissa aistikin.Kyllä jälleenrakennus olisi ansainnut sentään paremman muistomerkin.

Vaikka miten olisi kuvitellut että se jälleenrakennusta paheksunut nainen siinä vieressä oli Armi Kuusela rusettireikineen.Oikein maailmankaikkeuden Mis Uni Ver ja Sum.

Nur einige hevonen haben grosse munat, Pera naurahti mielessään kun oli vaistoavinaan tuon naisen paheksunnassa sitäkin , että hän haisi kaljalle, mille sitten olisi pitänyt, hän ei enää jaksanut ajatella aikuisia, ei sitä menninkäisproffaa joka varasteli rahaa vaimonsa kukkarosta ja riiteli yöt ties mistä , ei oravahammasta, ei tuota volkkaria ajelevaa isää jonka muija tuntui jo puhkuvan ties mitä kun tiesi ettei häntä nyt voinut autosta uloskaan heittää keskellä iltaa vaikka miten olisi ollut humalainen kaikkea muuta kuin toivottu vieras, mistäpä hän sen tiesi, aikuiset olivat sellaisia, itse ne tekivät mitä sattuu, latelivat oikeudessa juttujaan ja sitten olivat kuin kunnoitusta vailla eleleviä mafiosoja, paskaako hän siitä, hänelle vain jotenkin se riemukuplan riemuisa antoisuus taas äkkiä pulpahti mieleen, Rion penkit ja naurunräkätys kun hän oli katsellut sen autoparan taistelua voittoon, itkuinen tunne siitä miten pikkuinen poloinen saattoi kisan voittaa kun oikein kovasti yritti vaikka hänen voittamisen halunsa olivatkin sen vuoden aikana valuneet sinne pyhien hindujen kuseksiman Gangesin pohjaan, häntä niin jaksanut kiinnostaa kun oli liian monta vuotta robottina tahkonnut sitä voittamisen maniaa, sitä menestymisen kiimaa mitä ikinä se sitten olikaan ollut, sitten päätynyt politikoinnin kautta kiikuttaamaan jotain saatanan pyörätelinettä jonkun näsäviisaan toimittajanpojan kanssa samanlaisen volkkarin katolle.

- Saapahan äijä miettiä aamulla että mitä vittua, Juuso oli nauraa pärskinyt, hän vähän hämillään silloin tammikuussa vai mitä kuuta se olikaan ollut, talvea kuitenkin kun siinä Pyrinnön nurkilla oli pyöritty, hän asunut vielä Heinäpäässäkin, ihmeissään tuon uuden kaverin tempauksista kun ei sellaisiin sinällään ollut tottunut kentällä eikä muutenkaan moisia kepposia niin harrastanut vaikka lukemiensa nuorten kirjojen perusteella sellainen keppostelu kuului aina välillä asiaan, sitä tehtiin lähinnä onpa kivaa vähän härnätä isukkia mentaliteetilla,  hän niin tiennyt miksi niin kuin hän jotenkin olisi ollut erilainen kuin Juuso, oli kyllä nostannut sen telineen katolle, paskaako hän siitä mitä joku volkkarin omistaja aamulla ajatteli, tuntematon ihminen, ei kyllä sen erikoisempaa tuntenut koko asiasta ja nyt siinä sen toisen riemukuplan kyydissä lähinnä huvittui että mitähän tuo äijä, isukki olisi miettinyt jos joku olisi sen auton katolle yöllä kiikuttanut sellaisen telineen että rupeehan ukko polkemaan fillaria, suosimaan joukkoliikennettä, niitä Koskilinjan busseja missä sunkin isolla rahapörssillä saadaan rahastaja kyllä oikein kunnon penniorgasmeihin mitä ämmään on uskominen ja ei ihan orkkuja sadellutkaan siinä parisuhdebaletissa niin ainakin kunnon raivarit saattoi aina kehittää,  ja siihen mitä se vielä lähtiessä oli muistanut muistuttaa, että pidähän sitä ukkoa vähän hyvänä niin perinnönkin saat ja siinä hän sitten piti sitä hyvänä, haisi kaljalle, muisteli Hildegardia ja ihmetteli sitäkin miten hän niin äkkiä Kirran oli unohtanut vai oliko unohtanut, oli vain antanut jotenkin sen asian vajota syvemmälle itsessään, tajunnut että heille kummallekin oli sen vuoden aikana tapahtunut jotakin sellaista jonka merkitystä, sitä saatanan persereikää he etsisivät vielä monta vuotta eteenpäin, ehkä koko elämänsä, sitä universumin kohtuun survottua persereikää joka joskus räjähti silmille kuin koko maailmankaikkeus ja sitä kun siinä veivasi niin mieleen palasi sekin miten ämmä kerran, hän ei muistanut vuotta mutta sen oli täytynyt olla ennen sen Paten saapumusta joskus 70-luvun alkupuolella, ämmä kuitenkin oli saanut Muhoksella, siellä kaikkien persereikien kotipitäjässä päähän siskon luona kyläilessään kuskata hänet äijän luokse kun oli Riitalta kuullut että äijä on kotimökissään käymässä.Äijä oli ollut kohtuullisen ihmeissään kun he olivat ämmän Datsunilla pamahtaneet sen pienen punaisen mökin pihaan, sen mistä kaikki oli saanut alkunsa, sen mikä oli jo silloin 50-luvulla nököttänyt samanlaisena siinä jokitörmän päällä kuin paskahuussi painajaisessa. Hän oli katsellut koko tönöä ihmeissään, että tuossako he olivat asuneet joskus silloin kun hän oli ollut pieni toukka, konttaileva paskamato, sellainen olemattoman pieni punainen tönö johon poikittain joelle päin selin vanha, pitkä luhistuvan näköinen navetta jossa ämmä niitä lehmii oli hoidellut mitä se usein oli muistanut muistuttaa asiaa kerratessaan ja kokemuksiaan summatessaan.Kuin se oli hoitanut lehmät, koko huushollin ja muut, mutkin siinä sivussa, parkuvan kakaran ja mitään muuta saanut palkakseen kuin haukkumiset että on laiska, saamaton ihminen.Mutta sitä hän ei silloin varmaan siinä pihalla ollut ajatellut,, enemmänkin ehkä kiitellyt mielessään ämmää että se oli älynnyt lähteä litomaan siitä mökistä, kaupunkilaispojan oli ollut varmaan vaikeaa kuvitella viettävänsä lapsuuttaan sellaisessa paikassa missä ei muutama mökkiä enempää näkynyt mailla halmeilla, pelkkiä surkeita peltoja vierimässä alas kohti kapeaa, surkeaa mutaisen näköistä jokea jossain rantapusikoitten seassa ja takana.Ja sekin vähän korkeammalla oleva tien toisella puolen oleva talo oli kuulemma hänen isänsä siskon talo josta talosta ämmä sitten oli moneekin kertaan jaksanut kertoa sen saman kauhutarinan siitä, miten tämä isän sisko oli häntä hoitanut ja miten hyvänä pitänyt vaikka omaa poikaansa oli hakannut silmät sumeina harjanvarrella kuin jonkun oudon raivokohtauksen valloissa ja suoraan selkään niin kauan, että tää kakara oli alkanut parkumaan että elä äiti ennää, elä äiti ennää lyö…Hän ei tiennyt oliko äitikulta lopettanut sen hakkaamisen koska äidin juttu oli aina siinä kohtaa kuin pamahtanut kesken, pysähtynyt siihen hakkauskuvaan kuin se kuva olisi sellaisenaan etsautunut ämmän päähän jonkinlaisena kärsimyksen ikonina jota ämmä aina joskus vilkuili mutta sitten lopetti kuin itseään ihmetellen tuon koko tarinan sanoa tokaisemalla, että hyvä työmies siitä hakatusta pojastakin oli tullut, hyvä työmies niin kuin ei olisi oikein tiennyt oliko tuo hakkaaminen sitten ollut silkka tukeva perusta hyvän työmiehen uralle.Mutta siinä he olivat seisoneet pihalla jonka oli taatusti täytynyt herättää ämmän mieliin paljonkin tunteita mutta joka hänen mieliinsä ei ollut oikeastaan herättänyt mitään, hän oli vain katsoa tollottanut paikkaa niin kuin ei olisi koskaan aikaisemmin sitä nähnytkään. Oliko hän  silloin Kärppien edustusjoukkueen jäsenenä voittoisan venceremos-tunteen viemänä tuntenut lähinnä kiitollisuutta ettei ollut jääty asumaan siihen mökkiin, se kysymys kihahti päähän volkkarin takapenkillä kuin itsekseen kun aisti myös sen vieressä istuvan nuoren, paksuun toppatakiin änkeytyneen tytön vaivaantuneen läsnäolon, vaivaantuneen varmaan jo siksikin että se oli kuullut hänestä, kuullut noista oikeusjutuista ja muusta, pojasta joka jossakin oli ja jolle piti maksaa ja joka oli menestynyt ja joka nyt kuin taivaasta tipahtaneena istui siinä, haisi kaljalle ja oli sen näköinen että vitut mistään välitti, entinen kapinallinen, entinen Markus Kivi, suuri runoilija ja nyt lähinnä Pera, väsynyt ja vittuuntunut abi joka oli saanut lopulta kasattua itsensä kisan loppumetreillä, kirjoitettua paperinsa enemmän kuin hyvin vaikka Inkkukin oli naureskellut mitä.