torstai, 15. helmikuu 2018

Kissa 3

- Ne jyrää meitin…ne jyrää meitin…harmaat sarkaiset pussihousut nilkoissa valkokylkisen uunin edessä kiikkustuolissa istuva lierihattu höpersi kuin Linnan romaanin kohtausta muistellen.Hirvoilalla lopsahti suu auki silkasta hämmästyksestä eikä niinkään tuon repliikin takia, näytti kuin onniboy olisi kelaillut  puoliunessa jotain lapsuutensa sotapainajaista tai evakkoretken alkutaipaleen mieltävirkistävää kauhukokemusta, enemmänkin häntä hämmästytti se että sen kädet maata retkottivat voimattomina pitkin kylkiä kuin kuolleet limaiset matikat, housut retkottivat puolisääressä ja valtava penis sojotti päin pirtin hämärää kattoa kuin yksisilmäinen otus joka koettaa tiirailla sokealla silmällään katon laudoista itselleen sopivia ennusmerkkejä kauhukokemuksista irtaantuakseen.

- Et Lipposta kuitenkaan tarkota, Hirvoila hymähti  päivälliset vitutukset mielessään kun oli enemmänkin taipuvainen ajattelemaan että tuota miestä saattoi vaivata tuleva vaalitappio pahemminkin eikä niinkään jokin lapsuudenaikainen trauma tai sitten se sotki unihoureissaan ne lahjakkaasti keskenään eikä tiennyt jyräsikö sitä demaritelaketjut vai Moskovan panssarit ja mahtoiko tankin tornista kuikuileva nahkahattupää oli vesipalloileva Lipponen vai toveri Jakutsin ja heittikö se häntä kranaatilla vai vesipallolla seuraavaksi…

- Lipponen perkele oo Mooses…

- Jaa, mä vaan aattelin että jos kuitenkin…

- Pensaat palaa mutta luvattua maata ei näy, pensa-asematki palaa jo kohta…kaikki palaa..

- Vai niin..

                      Sitten se äkkiä aukaista räpsäytti silmänsä ikään kuin olisi tekaissut pikacomebackin Linnan sodanhuuruisista maisemista takaisin siihen arkiseen Petromaxin valaisemaan pirttiin joka näytti olevan hänenkin painajaistensa perinäyttämö.Se vilkaisi häntä ensin, sitten turpeana tattina pullistelevaa etumustaan, ei näyttänyt erikoisemmin edes hätkähtävän näkyä vaan kääntyi taas tuijottamaan häntä, kirosi että on se perkele, hän siinä ihan ikään kuin ajatuksissaan oli vispaamassa iltakermat pirtin lattialle kun ei silläkään vekottimella ennää palijo muuta käyttöä ollut, akka saatana aina niin väsyksissä että eihän se semmosiin hommiin alakanu ja kuka sitä vanahemmiten muutenkaan jakso, kuhan puhuttiin mutta oli vaan käyny sitten niin hassusti että käjet ei ennää pelanneet,kato ny saatana, ovat ku hyytyneet, se näytti matikoina olkapäistä roikkuvia retkaleitaan, hyvä kun ei alkanut saman tien itkeä tyrskimäänkin.

- Et vois vähän jelppiä vanahaa miestä..se sitten naurahti eikä Hirvoila ihan heti tajunnut mistä jelppimisestä se oikein puhui, housutko olisi pitänyt isännältä nostaa ylös vai se tuolista jonnekin kamariin petiin makoilemaan, käjetön.Mutta äijä vilkutteli silmillään turpeana pullottavaa elintään että sitä, sitä piti vähän vispata, ei enää ajatuksen voimalla siemenet lennelleet niinku nuorempana ku riitti että vähän tyttöön päin vilikas niin jo alako olleen housut märät mutta nyt..

- Vittu mä mikkään homo oo..

- Ehän minä sitä…käjet vaan ei pellaa..

- Perkele…

- Auttasit vanahaa miestä…

- Haista sinä vittu…

- Ku voiski…

                      Tuntui kuin hän olisi voinut kaivella jostakin jonkun vitun halonpätkän ja kalauttaa koko ukon hengiltä, vittu ensin vittuilee päivät ja sitten tulee vielä yössä uneen haukkumaan homoksi, näyttelemään jotain kullinpätkäänsä jota sitten vispaamaan ruveta,creme bounjouriako sieltä piti ulossaaman vai mitä, inhotti ja älötti koko ajatuskin moisen lihanpalasen vatkaamisesta, kävi mielessä että miten Saarakaan oikeastaan ilkesi hänen kyrpäänsä käsitellä tai hän sen limaista elintä, ylipäänsä ja siitä ajatus lipsahti vieläkin kauemmas koko ihmisen lihallisuuden pohtimiseen mikä taas ei oikein auttanut koko asiaa vaan pakotti taas tuijottamaan tuota ruskeanpunaisena helottavaa tatinpäätä, joka tuntui olevan räjähtämäisillään siitä lastista joka sen sisuksissa odotti vapautumistaan ja äijä vilkuili häntä taas odottavan ovela ilme kasvoillaan kuin jollakin vitun häntäänsä vispaavalla spanielilla.

- Just niin..hän mutisi, muisti sitten kuin hämärästi miten joskus opiskeluaikoina oli kokeiltukin yhden hikipäisen rokkarin kanssa kännissä homostelua, yritetty ainakin ehkä siksikin että hän oli alkanut saada tarpeekseen sen jatkuvista vitun homo höpötyksistä, siinä sitten aikansa sängyssä kopeloitu toisten elimiä mutta sillä oli nuukahtanut heti kättelyssä koko pelivehje huppua päälleen kiskovaksi nihkeäksi nakkimakkaraksi eikä hänellä ollut ottanut mihinkään suuntiin, enemmänkin alkanut naurattaa koko touhun ja kun sitä siinä ajatteli tuntui että samahan tuo, ei kai se sen kummepaa kuitenkaan vaikka kun hän sitten hitaasti askeltamalla oli lopulta äijän viereen tullut ja tuon hikisen lihanpalan kätöseensä saanut se alkoi taas äkkiä ilettää niin kuin olisi jotain limaista matikkaa runkannut.Oli pakko ajatella vaikka pesäpallomailaa, niinhän ne huoratkin tekivät, miettivät jotain ihan muuta ja niin hän keskittyi pesäpalloon, lujaan otteeseen tukevasta mailasta, tai ehkä se olikin jonkun vauhtihirmun vaihdekeppi, sitä siinä sitten veivata kuin ajatuksissaan että tässä se Suomen urhoollinen Timo Mäkinen hurjastelee Monte Carlon serpentiininmutkaisilla, jäisen liukkailla teillä, alhaalla häämöttävät äkkijyrkät kallionrinteet, helttoina helisevät klitoriksenpätkät, kuoleman kauhut mutta urheasuomipoika sen kun pärryyttää pelivehjettään kohti maalia joka tällekin äijälle muutaman räpyläkierroksen jälkeen läjähti pienenä mällinä sarkahousuille, niin surkeana plänttinä että se itsekin ihmetteli, katsoa mullisteli kuin hupenevaa kannattajakuntaansa tiiraileva Esko Aho että kaikkensa sitä kansalle antaa ja tämän palkakseen saa, perkele..

- Tuolla paljoo ennee siemennetä kettään…

                      Ja sitten kaikki hajosi, joku ampua pamautti kuulan ikkunasta läpi, lasinsirut lentelivät pitkiin lattiaa, tuuli vinkui komeroissa ja huoneissa, hän avasi silmänsä, kuuli Saaran tuhisevan hengityksen, näki sen puolipaljaan perseen yöpuvun helman alta,huomasi kätensä tarranneen omaan pelivehkeeseen niin lujalla otteella että hädin tuskin irti sai, teki mieli koskettaa Saaran persettä mutta kun tiesi minkälaisen kiljunnan se päästäisi ei viitsinyt ajatellakaan häiritsevänsä työnuuvuttamaa sossua jota aamulla taas kunnan kaikki kärsivät, apuatarvitsevat, kurjuuteen suistuneet, laman nujertamat, kepun pettämät ja kenen tahansa pettämät vientiteollisuuden etujen edestä uhrautuneet uhrivalmiin kansan uhrilampaat tulisivat häiritsemään ja niin hän pamahti takaisin uneen kuin olisi jo ehättänyt unohtaa koko vitun pesäpallomatsin.

 

 

4.

 

Voimattomuuden tunne painoi jäseniä vieläkin kun hän latasi sähkövetoisen Brotherin, kuspään velikullan  aamulla keittiön pöydälle ja tuijotti keittiön ja olohuoneen välisen liukuoven taakse seinälle ripustamiaan kuvia.Miten helvetin perverssi hän sitten oikeastaan olikaan kun näki sellaisia unia vai oli hän vain aikeissa avittaa kohti vaalitappiota kulkevaa kepua jollakin omaehtoisella unidramatiikalla että jos siitä pikkasen potkua kampanjaan, kävellä lompsia nyt sillä lailla vieraaseen pirttiin isäntämiehen elkein ja mitä tekemistä sillä kaikella oli ollut tuon junttieinarin ja lännenhatun kanssa ellei sitten jotain ihkaoikean oidipaalista kuviota koettanut mieleen rakennella mistä kuviosta ei oikein tolkkua saanut muuta kuin vähän naurattikin se siementen vispaaminen ja kahvikermojen kaatelu pitkin pirtin lattioita, kyllä siinä muutamat sumpit sillä joikin sitten vaikka kepun vaalitappion kunniaksi jos ei muuten tai ajatteli sitä paikallista jatsarijalkaista isäntämiestä joka viikolla osuuspankin taakse pykätyssä uudessa lounaskahviossa oli häneen päin vilkuillen alkanut isoon ääneen mesota miten se voisi käydä tallomassa kumppareillaan enimmät turhat sossun asiakkaat lähimpään avantoon, niitä sinne viraston oville tarvittu rahaa kerjäämään, laiskoja pummeja ja kahvilan emäntä peesannut jatsarijalkaa kuin groteskissa lamatangossa että ei niin, korkeintaan lapsille jotakin, muille ei mitään…Hirvoila koettanut litkiä sumppinsa äkkiä kun oli ymmärtänyt puheiden tarkoitetun juuri hänelle, sossun miehelle,ilmaisen rahan jakajan puolisolle.

Hirvoila kävi laittamassa kahvin keittimeen, kaivoi suodattimet kaapista, kahvin purkista ja jäi odottelemaan keuhkovikaisen keittimen korinaa.Yhdessä kuvassa pitkäkaulainen sinertävä mies pukkasi palloa maaliin kuin olisi afrikkalaista kaulanvenytystä harjoitellut, renkaat vain puuttuivat tuosta pitkästä rangasta.Hän rullasi liuskan koneeseen ja tajusi taas tuijottavansa tuota valkoista aukkoa, hän ei tiennyt mitä tehdä.Pari vikkooa jo pyöritellyt niitä papereita edes takaisin.Alku jutussa oli hyvä mustasukkaisuuksineen kaikkineen, sitten tuoremehuaseman touhut ja upseerin rouvan raivo pakinasta jonka päähenkilö rustaa uudelle vastaperustetulle paikallisradiolle jutuntekoon vittuuntuneesta Ylen, kilpailijan edustajasta.Mutta aina kun hän selaili juttua hänestä tuntui ettei näiden eri osien välillä ollut oikein kunnon yhteyttä, hän vain kuvaili asioita saamatta oikein käsitystä siitä mikä asioita yhdisti, mikä oli se isompi asia joka siellä häntä kurkisteli ja sitä pähkäämistä oli jatkunut jo liikaakin, kaikkea, vitutti lähinnä kun sekin ärtyisä muisto sitää jatsarijalasta oli taas pamahtanut mieliin, mokomakin paskahousu jota hänen oli sitten vielä pitänyt kuin häpeissään lähteä hipsimään karkuun kun ei ollut enempiä jaksanut kuunnella keskustan työreformin linjapuheita avantoineen ja muineen kun eivät erikoisemmin muuta tuoneet mieleen kuin Jugoslavian etniset puhdistukset.

Oli vain se aukko, valkoinen aukko joka tuijotti häntä paperilta.Hän haki kupin kaapista ja kaatoi kahvit, istui alas, joi, pyöritteli taas mielessään unen kuvastoa josko sieltä jotain selityksentapaista lykkäisi, se oli kuitenkin ollut kaikkinensa kummallisin uni jonka hän pitkään aikaan oli nähnyt, se pirttikin niin tutunoloinen jotenkin ja sitten se punamustaruudullisessa paidassaan istuva äijä, hän ei tarkalleen muistanut ketä se olisi muistuttanut mutta sarkahousut sillä oli olleet jalassa,sen hän muisti, mustat haitarisaappaat.

                      Vastapäisen rivitalon kaukolämpökeskus tuprutti savua ilmoille, pihalla ladonovi käppäili autolleen, sitten tuli se entinen konkurssin tehnyt yrittäjä joka tapasi aina käydä tyttärensä luona häiriköimässä tai sitten seistä kailotti katsastamassa rivitalon päätyyn josko hän, sossun mies seisoskelisi siinä tupakalla ja se pääsisi esittämään isotissisen, leveäperseisen  konkantehneen ja talonsa menettäneen yrittäjän repertuaarin rivitalon päätyyn muuttaneen vietnamilaispariskunnan käytettyä Toyotaa tuijotellen, että noiki saatana sais lähettää takas sinne mistä on tulleetkin, että ei muuta ku postimerkki perseeseen ja menoksi, se oli hänen vakaa mielipiteensä ja isot naurut päälle että kaikki on menny, paskaako tässä enää ketään viihdyttään saatana…

                      Kahvi maistui kitkerältä ja sen päälle piti heti painella ulos tupakalle, unen tunnelmissa oli jotain outoa, siinä pirtissä ja äijässä joka kiikkustuolissa istui eikä vain istunut vaan istua jurnotti sarkahousut kintuissa ja kyrpä pystyssä kuin jokin aataminaikuinen monumentti jolle pisti tippaa linssiin,sen hän muisti että se oli tosissaankin itkenyt, itkeä tihrustanut ja kun hän oli sitä lähestynyt kohtuullisen hämillään ja kaiketi vähän inhotenkin moista kyrpä tanassa istuskelevaa ukkoa se oli alkanut sopertamaan, että kun ei nuo käjet pellaa…hän tuprautti savut suustaan, tunsi taas tuon inhonmaun kitusissaan, jonkin,hän ei ollut varma mutta kaiketi hän oli kuitenkin ukkoa lähestynyt koska hän sen elintä oli alkanut vatkaamaan, oli kaiketi käsittänyt että äijäparka ei omin voimin ja käjettömänä ollut saanut edes siemeniä pelivehkeestään ulos vispatuksi ja hän aina valmiina kunnon partiolaisena sitten ollut valmis auttamaan miestä mäessä vatkaamalla sen pelivehjettä.Mielikuva alkoi inhottaa jonkusen verran vaikka hän koettikin tupakkansa tumpaten ajatella, että jonkinlainen pervertikko hänen täytyi olla kun tuollaisia unia näki, mikä ihmeen selitys sille sitten olisi, sekö että heille oli Saaran kanssa illalla tullut kinaa hänen kirjoittamisistaan, siitä ettei mitään valmiimpaa näyttänyt syntyvän ja Saara alkanut taas toistelemaan äitinsä puheita siitä että hän vain käytti sitä hyväkseen.Käytti hyväkseen, loukkaantuneisuuden aalto pyyhkäisi taas tajunnan kallionpieliä.Vittu.Käytti hyväkseen, miten vitussa hän ketään käytti hyväkseen kun enää mitään saanut tehdyksikään, kunhan kuunteli päiväkaudet joitain idiootteja yrittäjiä jotka lähettelivät pakolaisia postimerkki perseessä takaisin Vietnamiin.Ja sekin vain siksi ,että akka kaiketi tiesi hänen olevan sosiaalityöntekijän mies, sen paskiaisen joka vielä kaiken hyvän päälle jakeli rahoja näille pakolaisille.Kitokset hänen siitä hyvästä olisi pitänyt saada eikä haukkuja hyväksikäyttämisestä.Sitä hän illalla oli Saaralle alkanut kiljumaan että se tiennyt paskaakaan siitä miten vaikeeta se sanojen paperille raapustaminen oli,  Saara tietysti ottanut nokkiinsa moisesta itsesäälin sekaisesta viritelmästä ja siinä sitten oltiin ja yö menikin sitten jonkun sarkahousuisen äijän kyrpää vatkatessa, siinähän sitä olikin inspiraatiota josta koettaa alkaa täytellä niitä paperin valkoisia aukkoja.

                      Pöytä heilahteli taas, jalkojen ruuvit olisi pitänyt kierrellä kiinni, niitäkin sai olla ruuvailemassa vähän väliä, hän litki uuden kupin kahvia ja koetti häätää unen perverssejä tunnelmia kauemmas, mikä homo hän oikein oli, perheellinen mies ja vispaa yökaudet vieraiden miesten pelivehkeitä vai yrittikö hän jotain isäsuhdetta käsitellä, vaikeaa sanoa, hän päätti että piti ainakin yrittää kirjoittaa jotakin, saada aukkoasiat selvemmäksi, muutenkin olo alkoi olla enemmän nolo koko hommaan kun valmista ei tullut, ei sitten millään ja Saaran mulkoilu alkoi yltyä päivästä toiseen kaikkine anopilta lainattuine syytöksineen joihin ei olisi pitänyt reagoida mutta hän vain reagoi, suuttui, loukkaantui, otti nokkiinsa.Ajatukset takkusivat taas ja hän kävi ulkona tupakalla,savu tuprusi piipusta,vietnamilaista herkkupeppua ei näkynyt, piha tyhjillään ja siihen pellolle viskatut rivitalot jotenkin kuin ankean kylmissään, ladonovi lähtenyt autollaan josta syksyllä paikalliset ja lähikaupunkien huumehörhöt käyneet viemässä kalliit autostereot niin kuin kaikista muistakin pihan autoista.

                      Sisällä hän etsiskeli aikansa ruuvimeisseliä että olisi saanut ruuvit kiinni, pöytä hölskyi jo uhkaavasti, sitten suivaantui siihenkin, ajatteli että Saara sanoisi siitä kuitenkin että totakaan oo saanu tehtyä, se ärsytti niin kuin se olisi pitänyt päässään pitkää listaa siitä mitä kaikkea olikaan sen aviosiipalta viime aikoina jäänyt tekemättä, suunnilleen kaikki ja vähän enemmänkin ja vaikka sen ymmärsikin jollain älynsä viimeisillä rippeillä että se omia työpaineitaan siinä purki se ei enää ollut edes omiaan vähentämään hänen ärsytyskynnyksensä madaltumista, hoidelkoot kunnanvirastolla omat ongelmansa, vittuako ne niitä heidän kynnyksensä yli vielä kiikuttamaan niin kuin ei olisi sitä Ahon saippuanliukasta kieltä jo telkkaristakin tarpeekseen kuunnellut, tuli vain ääliöolo kun tiesi sen studiossa tuijottelevan uunona suoraan kohti kameran yläpuolella olevaa punaista lamppua, sillä sai katseen skarpiksi ja katsojat uskomaan että se ihan niitä toljotti vaikka kattoon päin pällistelikin koko ajan.

Ärtymys kiristi taas pinnaa kuin kuivaa, katkeamaisillaan olevaa jousta, piti nousta jaloittelemaan jonkinlaista reittiä eteiseen ja kun siinä ajatuksissaan ja ärtyneenä ramppasi kohti hämärää eteistä, naulakoiden narunjatkeita ja toivoskeli että hänellekin jostakin olisi löytynyt joku henkinen henkari johon itsensä hetkeksi ripustaa itsetuntoaan kohentelemaan tajusikin äkkiä, että kaikki ei ollut aivan niin kuin piti, ei ihan kaikki, sitä ei tajunnut ihan heti,se kävi kuin pelissä, silmäkulmassa siinsi mustan kiekon kumaus, aivot ja silmät rekisteröivät kyllä asian salamannopeasti mutta pääparalta meni hetki ennen kuin se sai glukoosienergiansa liikkelle ja havainnon käsiteltyä – sisäoven edessä räsymatolla seisoskeli punaoranssi kissa.Kissa perkele.Mistä saatanasta se siihen.

                      Hän säpsähti niille sijoilleen, tarkensi katseen – kissa se oli.Kissa tuntui säikähtävän tätä äkillistä kohtaamista yhtä paljon ja paineli sitä kuumaa makuuhuoneeseen.Kissa perkele.Mistä se siihen tulla pamahti.Ei se ainakaan ulko-ovesta ollut päässyt.Koko kissa tuntui äkkiä yhdeltä suurelta mysteeriolta.Sydän alkoi pumpata verta elimistöön niin kuin kyseessä olisi ollut suurempikin vaaratilanne.Adrenaliinipumppu hyrähti käyntiin.Vieras kissa asunnossa, varokaa, kutsukaa vaikka Lepakkomies paikalle, tiedä mikä vaarallinen kissanainen heidän asunnossaan hiippaili.Viidakossa vaani vieras rotta.Punaiset vilkkuvalot pamahtivat pyörimään, tyhjentäkää ydinvoimala koko laitos räjähtää kohta.Juoskaa henkenne edestä.Ja perkele mihin se sitten meni.Hän tunsi itsensä lähinnä naurettavaksi, kissahan se vaan oli, ei mikään Korkeasaaresta karannut tiikeri.Mutta pumppu ei ottanut kuuleviin korviinsakaan näitä huomautuksia vaan jyskytti verta tiuhaan tahtiin, hän tiesi miten tiuhaan kun oli Heurekassa nähnyt sen puutarhaletkun paksuisen putken joka joka iskulla pamautti toista metriä korkean kaaren ilmoille, samalla volyymillä se nytkin paukutti tulemaan veret verisuoniston haarautuviin ja kapeneviin uomiin.Hän hiippaili varovasti makuuhuoneeseen mutta kissaa ei näkynyt missään, oliko se mennyt sängyn alle, uskalsiko sinne kurkistaa ja miksi ensimmäisenä tuli mieleen, että se sieltä tulla sähisi raapimaan, kerran niin oli käynytkin yhden pennun kohdalla eikä hän ollut ehättänyt edes reagoimaan kun se katti oli sähisten syöksynyt nurkastaan hänen kätensä ja olkapäänsä yli ties minne, jättänyt vain jälkeensä veriset naarmut.Sen muisti aina.Siksi hän peruutteli vähän taaksepäin, koetti kurkata sängyn alle muttei nähnyt mitään, nousi ylös ja paineli keittiöön, joi kahvin, tunsi miten pumppu jyskytti kuin viallinen huoltoaseman kapistus, meni sitten ulos tupakalle.Kissa perkele.Mistä se nyt siihen tuli.Sitten alkoi naurattaa – niin eloisaksi hän ei oloaan siinä huushollissa ollutkaan aikoihin tuntenut.Tosi eloisaksi.Vähän liiankin eloisaksi kun säpsähteli vieläkin näkemään sen pirun kissan vähän joka paikassa.

                      Tupakan poltettuaan hän kävi taas makuuhuoneessa mutta kissaa ei näkynyt, sängyn alle hän ei enää alkanut kurkistelemaan vaan palasi keittiöön, pohti hetken siivousmopilla varustautumista mutta tunsi sitten itsensä yhtä naurettavaksi kuin tuulimyllyjään vastaan taisteleva Don Quijote,vilkaisi koneeseen rullattua liuskaa, paskasta tyypistä siinä puhuttiin, yhden työntekijän sormi sojotteli toista naista, ylen toimittajaa kuin armeijan värväysjulisteessa, sormi oli nikotiinin kellastama niin kuin akkaparka olisi joka aamu tunkenut sen ensin perseeseensä ja vasta sitten päkittänyt tuotoksensa vessan pönttöön,sojottanut sen sitten hienoa Ylen toimittajaa päin ajatus harhaili jotenkin liian kauas aiheesta, hän ei jaksanut keskittyä, juttu oli juuttunut siihen, hän säntäsi taas pystyyn, käveli tupakalle, kissa oli sotkenut loputkin ajatukset, ei jaksanut keskittyä siihen tupakan kellastuttamaan etusormeen, tuntui kuin kaikki olisi vain alkanut puristaa päätä liikaa, kaiketi oli parempi painella lenkille, rauhoittua, miettiä että mikä tuo valkoinen aukko jutussa oli, siinähän kerrottiin aika simppeli asia, sen hän muisti,nuori pari riiteli, oli uskottomuutta, mustasukkaisuutta jne jne.. oli ollut silloin opiskeluaikoinaan tuoremehuasemalla töissä, pakinoinut samaan aikaan uudelle paikallisradiolle, tehnyt sitten jutun asemasta, saanut haukut paikallisessa Sanomissa, suututtanut yhden työntekijän raivoon asti jutullaan, Saaran kanssa silloin riidelty paljonkin avioliiton alkuvuosina ja sinä syksynä varsinkin, se kaikki niin kuin siinä kaikessa olisi ollut jotain mitä tajuta mutta otetta ei saanut ja niin hän vielä kerran makuuhuonetta vilkaistuaan lähti ulos kävelylle, tajusi että kissa kaiketi sitten oli tullut siitä avoimesta makuuhuoneen ikkunasta sisään.

 

5.

 

Hän ei ollut aivan varma oliko hän kuullut sen äänen mutta jotenkin hämärästi hän muisti että kissaa hän oli ajatellut ,sitä sydämentykytystä jonka tuo pirun katti oli hänessä saanut aikaiseksi, se levoton olo ei ollut asettunut vielä kävelynkään aikana, oli kuin olisi äkkiä herännyt henkiin siitä perhehelvetin lamaannuttavasta jäisestä pakkashuurusta, veri kiersi suonissa, kaikki kihisi ja kuhisi ja jossain siellä sängyn alla lymysi vieras katti.Sitten kaikki taas pimeni, jossakin joku äijä istui kädettömänä tuijottamassa tarpeetonta pelivehjettään kuin työtön Riihimäen työvoimatoimiston ilmoitustaulua että tässäkö kaikki, pelkkä valkoinen kangas, se vaihtui Esko Ahoksi joka heilutteli leveää lepakkoviittaansa ja uhkasi tuhota kissanaisen kokonaan ellei tämä jättänyt Gotham Cityä rauhaan, mikä sai kissanaisen sähisemään raivoissaan, hän oli tukehtua, putosi ja putosi veden alle, heilutteli paniikissa käsiään…Missä hän oli.Mitä oli tapahtunut.Päässä jyskytti, tuntui kuin olisi hankkinut pahemman puoleisen krapulan, oksentanut yön kuumien mahahappojen kyllästämää vatsalaukkuaan tyhjäksi, penkonut sitä kuin raivoissaan mutta saanut palkakseen vain vadillisen haisevaa oksennusta.Jotakin oli tapahtunut.Hän muisti tömähdyksen, traktorin kauhan ja Kopin kulman, jonkin ajatuksen kun kädet olivat tarttuneet mailaan läväyttäkseen niin perkeleenmoisen kudin että ei toista oltu nähty, päässä oli alkanut pyörimään, silmissä sumenemaan…mutta se  saatanan saippuamaila oli lipsahtanut kädestä ja lentänyt johonkin, osunut mutta mihin, hänen omaa päähänskö koska siitä eteenpäin hän ei muistanut mitään, pää pyöri kuin karusellissa.Oliko hän pyörtynyt, osunut johonkin, menettänyt tajuntansa,saanut jonkun kohtauksen.

                      Silmät aukesivat varovaisesti.Valkoinen huone.Juustoraastimen näköinen ilmastointiaukko.Enempää ei jaksanut, pää pimeni taas, jäseniä särki eikä oikein tiennyt kuka oli tai missä ja miksi, kaikki tuntui tutulta muttei tuntunutkaan ja se saatanan kissa, miksi hän sitä mietti, perkeleen lihansyöjää, jotakin vaikkei se ollutkaan kissa vaan lumiukko joka seisoi keskellä isoa pottupeltoa ja traktori joka tulla puksutti häntä kohti.Vanha Zetori vielä kaiken hyvän päälle, kunnon tsekkipeli jossa isäntä istui kuin taivaan naapurissa korkealla ja siellähän se istuskeli isäntä lännenhatussaan, nauroi että jaa suakin näkkee…

- Jäsenäänestys, jäsen saatana äänestys…pellolla mennä vipelsi variksenpelättimen näköisiä mustahampaisia otuksia joista puolet hän tunnisti alakerran baarin vakioasiakkaiksi, niiksi jotka onniboy oli värvännyt tiputtamaan ruustinnan seurakuntavaltuustosta, kaikki nauraa räkättivät ja viskelivät pellon vaosta irtonaisia ihmisruumiin kappaleita, käsiä, jalkoja, sisäelimiä mitä milloinkin kätösiinsä saivat ja huusivat koko ajan jäsenäänestystään, hän arveli tulleensa hulluksi ,mitään muuta selitystä ei ollut ja Zetori tulla puksutti kohti kuin kohtalo,se saaliin jämä joka hänen osakseen oli iltatulilla päätetty antaa, ja kaikki ,hän niin tiennyt, katseli kuin ihmeissään

- Isin pikku rinsessako se täällä…hän kuuli zetormiehen naureskelevan, ihmetteli hetken että mitä mutta sitten kylmä tuulenpuuska otti nuoruuden jääkiekkouran paksuunnuttamiin pohkeisiin ja hän vilkaisi niitä, paljaita pohkeita,tajusi että hänellä oli vaaleanpunainen hörhelöhame päällään,se missä nuorempi tytär, se jonka mielestä ruuaan piti kotona aina olla hyvää, tanssi mummilleen rinsessatanssejaan…ei vittu…mitä se oli…zetoräijä alkoi nauraa hohottaa kuin hullu ja äkkiä Saara pamahti traktorin takaa sekin ja alkoi nauraa ja osoitella häntä sormellaan että onko mukavaa olla ämmä rinsessahammeessa ja vähän niinku tämän kepun jäsenäänestyksen kunniaksi tanssahella..että tuntuuko nyt hyvältä…että sinä saatanan nero leikit jotain suurta taiteilijaa niinku mun isä että leikipä nyt suurta tiedemiestä niinku mun isä…että näät miten se käy tää ripaska ku kuula lentää ja veri ja kaikki…ja hänestä tuntui että hän on tullut hulluksi…että noita hän ei tunne, keitä ne on, isä ja äiti, äiti ja isä ja nuo helvetin variksenpelättimet heittelemässä noita jalkoja ja käsiä ja maksoja ja munuaisia ja kaikkea että jäsenäänestys ja äkkiä Esko sekin seisoi siinä

- Jäsenäänestys…hän alkoi hajota, joku variksepelätin, pikkumatti ottaa hohotti häntä jalasta ja kiskaisi sen irti, nakkasi ilmaan ja huutaa horjahteli että jäsen äänestettiin nyt näin ilmaan kuka koppaa ja siihen tulla tupsahti sen äiti, roikkuvatissinen muori ja koppasi sen kuin muovinuken syliinsä ja alkoi silitellä että mun poika, oma poika.

                      Hirvoila tipahti maahan toispuolisena ja hieroi jalantynkää että mihin se meni, tuntui kuin ei mihinkään, pää sanoi että se on siinä mutta silmä intti että ei..hörhelöhameesta pisti ulos vain yksi jalka…tanssi sillä sitten balettia..

- Onko nyt hauskaa…Saara käveli viereen, se oli jotenkin oudon näköinen, niin kuin itse Pablo olisi tempaissut siltä silmän poskelle, toinen silmä tuijotti pellonreunassa olevaa sahalaitaista metsikköä mutta toinen häntä, tosissaan valpas vartiosotilas kyllä, silmät selässäkin…

                      alkoi tanssia…jääkiekko…

torstai, 15. helmikuu 2018

Kissa 2

Sinapilla ja muilla asiaankuuluvilla mausteilla höystetyssä ruskeassa kastikkeessa uunissa haudutetut kyljykset, riisi ja parin kaljan voimin raastettu salaatti näyttivät taas maistuvan perheelle vaikka Hirvoilaa jaksoi vieläkin enimmäkseen jurppia lännenhattuisen päivällinen tyrmäysisku, siitä puhumisen hän kuitenkin ajoitti vasta ruokailun lopuille kun oli ensin varmistanut että Saara, hänen rakas vaimokultansa ei saisi ainakaan ihan heti raivariaan vaan olisi ensin tasannut pahimmat verensokerin heilahtelunsa niin kuin se nyt ilmeisesti oli tehnyt koska kiitteli häntä hyvästä ruuasta samoin kuin vanhempi tytär, nuorempi oli vielä sen verran nuori ettei se kiitellyt mistään koska piti ilmeisesti ihan itsestään selvänä, että kotona sai aina hyvää ruokaa, mikäs koti se muuten olisi ollut.

- No hyvä että maistu..

- Kyllä iskä kyljykset osaa tehdä..

- Siinäpä ne mun osaamiset sitte onki..

                      Saara mulkaisi niin kuin sekin olisi ollut jotenkin väärin sanottu.Palleaa alkoi taas kiristää.

                      Hirvoila koetti  kuitenkin aloitella kierrellen ja kaarrellen asiansa siitä miten hän ruokakaupassa käynnin jälkeen oli alakerran baarissa törmännyt kuin sattumalta Onniboyhin jota harvemmin siellä kyllä näkikään kun oli enemmän sen yläkerran baarin väkeä mutta nyt oli vain sitten sattumalta sielläkin, ehkä vaalit panivat politiikkoihin sen verran liikettä että ne liikkuivat useammissa paikoissa ikään kuin muistuttamassa omasta olemassaolostaan. Hirvoila oli koettanut saada juttuunsa vähän vitsikkyyttä mutta Saara tuijotti lähinnä väsähtäneenä niin kuin olisi vähät välittänyt mitä hän päivisin puuhasteli tai oli puuhastelematta, hyvä kun ei saman tien alkanut motkottamaan baarissa istuskelusta, siitä vain päiväkodin tädit sitten sille vihjailemaan että siellä sen ukkos vaan kaljaa päivät litkii ja lapsensa muilla hoidattaa, olisivat saaneet työttömät itse kakaransa hoitaa kun kunnan talous muutenkin ihan kuralla. Niin tai näin, Onniboyn kanssa oli istuttu ja  hän oli siinä sitten muutamalla sanalla tullut maininneeksi myös sosiaalitoimen lisääntyneistä työmääristä, itse asiassa melkein kohtuuttomiksi kasvaneista asiakasmääristä, asia oli hänestä sillä tavalla kuitenkin tuntunut ajankohtaiselta, sitten Hirvoila huomasi ääneensä hiipivän lisää suuttumusta kuin ylivireiseen tuubaan kun hän alkoi kuvailla Saaralle miten tuo lännenhattuinen kusipää oli vain naureskellut hänen puheilleen, kuitannut ne lähinnä vitsinä ja alkanut paasata vaimonsa verille menneistä polvista.

- Ja arvaas mitä se paskahousu sitten keksi pyytää, Hirvoila lähesyti juttunsa huipennusta kuin kieli ruvella kohti maalia ravaava pikkupoika, odotti hetken, tälläsi monoaan kunnon kärkkäriasentoon ja sanoa paukaisi sitten sen alkaneen värvätä häntä jutuntekijäksi, hänen kun olisi pitänyt ruveta tonkimaan heidänkin isännöitsijänään olevan tyypin taloudellisia toimia, niissä kun Onniboyn mielestä oli kovastikin tutkittavaa.

                      Vasta se kärkkäri herätti Saaran.

- Et kai sä suostunu, Saaran sanat pamahtivat pöydän yli kovina kuulina, torjunta oli täydellinen,Hirvoila ei kuullut niissä mitään myötätuntoa ja hetken aikaa hänestä tuntui ,että jo senkin takia olisi ehkä pitänyt suostua sen tyypin kosiskeluihin, alkaa taas vääryyksiä tonkivaksi journalistiksi joka kävi kuin Don Quijote sananpeitsineen maailman epäoikeudenmukaisuuksia vastaan.

                      Saara ei tuntunut muutenkaan olevan ilahtunut koko aihepiiristä vaan mulkaisi häntä kaikkea muuta kuin yhteistyöhaluisena ja paheksuvasti kuin tollointa pikkukakaraa.

- Mitä sä semmoisia meet puhuun kylillä, se puuskahti  närkästyneesti ja sai Hirvoilan tuntemaan olonsa lähinnä seiniin törmäilijäksi.Miksi, miksi vitussa hän nyt sellaisia oli mennyt kunnanhallituksen jäsenelle puhumaan, ehkä se saattaisi vaikka vaikuttaa asiaan, palkata uusia työntekijöitä vaikka niin tuskin tapahtuisi, koska ne laman ensi hetkistä lähtien olivat lähinnä lakkauttaneet virkoja – niin kuin senkin opiston rehtorin, jota kirjastonjohtaja oli ollut hänelle ehdottelemassa.

Hirvoila tunsi lievän martyyrimaisen raivon alkavan kihota otsalle kuin hikeä olisi puskenut, koko päivä kohta yhtä saatanan ylämäkeä.Alkoi tosissaan pistellä vihaksi, ensin joku Onniboy pitää hänelle luennon polvet verillä kompuroivasta vaimoparastaan ja sitten Saara hermostuu kun hän ylipäänsä on mennyt heidän asioistaan puhumaan, mitä vielä, joku tulee ja niittaa hänen otsaansa vuoden idiootti tarran and that´s it, Hirvoilan ämmän poika voikin siirtyillä pehmoleluksi Puuhamaahan.

- Itehän sä aina valitat että sua pidetään vaan turhan ruikuttajana, hän koetti vaikka olikin kuulevinaan jo äänessään jotain itsesääliin vivahtavaa surkuttelua, eihän hän nyt mitään pahaa ainakaan ollut tarkoittanut.

- Siltikään sun tartte kaikille olla juoruilemassa mun työasioista…

                      Tuntui kuin olisi painellut satasen suoran päin tiiliseinää.Juoruakkako hän olikin,hänhän vain oli koettanut panna perheen asioihin jotain vauhtia, ainakin kertoa yhdelle politikolle että kunnanvirastolla sossut alkoivat olla aika kypsiä siihen työmäärään jolla niitä rasitettiin, porukkaa kompuroi jo taju kankaalla pitkin tallinalaisten hotellien lattioita ja siltikään ei olisi saanut puhua, hiljaa vain olla, suu supussa kestää ja kärsiä, miettiä taivaan iloja missä ehkä siitäkin kituuttamisesta jonkun rupisen puulusikan saattaisi vaivojensa palkaksi saada, jumalalta taputtelut päälaelle että hyvin kärsitty hyvin kärsitty ja kyrsitty.Hirvoila oli koettanut vielä silloin hillitä päässään temuavaa raivonpuuskaa, sehän oli ollut vain yksi tilanne ja mitä hän yhtään muisti yksi vasemmistoliiton edustaja oli baarissa tullut häntäkin kyselemään ehdokkaksi, hän oli sen sijaan ehdottanut Saaraa joka sittemmin olikin päässyt varasijalle noissa vaaleissa, mistä hyvästä anoppi oli jossain vaiheessa alkanut innoissaan puhua että Saarasta saattaisi sillä menolla tulla vaikka kansanedustaja.Niin että oliko hän vain alkanut saada tarpeekseen tuosta pelleilystä, jostakin mikä sai hänet tuntemaan itsensä lähinnä ääliöksi pikkupojaksi jota kukaan ei ottanut tosissaan, sen hän kyllä muisti ettei Saara ollut mitenkään erikoisemmin pahastunut äitinsä puheista tuon kunnallisvaalimenestyksen jälkeen

Hirvoila koetti hillitä päässä temuavaa raivonpuuskaa joka paiskoi muutamat lautaset päin seinää, alkoi ulvoa omaa päänsisäistä itsesäälin sekaista monologiaan siitä miten hänellä nyt muutenkaan ollut siinä huushollissa asiaa mihinkään, paljoa kantoja otettavanaan muualta kuin risoista kengistä jos niistäkään ja mitä kaikkea hilpeää alkoikaan aikansa kuluksi pyöritellä liian puurtamisen uuvuttamissa aivoparoissa,siinä olisikin ollut aivotutkijalle, Saaran isälle setvimistä mutta koska hän kuitenkin halusi hillitä itsensä hän availi suutaan jähmeän rauhallisena kuin puudutuspiikin juuri persiiseensä saanut norsu:

- Ehän mä nyt millään pahalla…vähän varovaisesti kuin peläten Saaran seuraavaa kiukunpuuskaa, hän ei vain millään enää jaksanut niitä, hän ei tiennyt miksi, ne vetivät vain olon veteläksi, tussuksi kuin puhkipotkitulla pallolla.

- Ei ne kuulu sulle, Saara vain kivahti.

 Hirvoilalla jähmettyi jokin päässä jumiin kuin viallinen kytkin, siinä hän kyhjötti keskellä risteystä eikä romu liikkunut, kohta tulla tupsahtaisi mäennyppylän takaa valtava tukkirekka ja sitten Hirvoilan ämmän poikaa vietäisiin,hän mulkaisi pöydän yli kuin aikeissa sanoa paljonkin sen päivän mittaan päähän kertynyttä, mittarit vilkkuivat punaisella, ei tietenkään, mitäpä hänellä, työttömällä oli sanottavaa kunnanviraston asioihin,noiden hienojen ihmisten vakaviin puuhasteluihin, ei mitään, tyhjä maisteri koko jätkä, olematon repale, säälittävä reppana,olematon oskari, sen kun illat pitkät kuunteli miten vaimo valitti kiireitään, väsymystään, paskamaisia pomojaan, mulkoili aina vain kuin syötävä, lähellekään ei enää uskaltanut mennä edes pitkän kepin kanssa kun pelkäsi lähinnä saavansa turpiinsa, viikonloput se jurnotti Hesarin takana ja tiuski ettei mulle saa nyt kolmeen tuntiin sanoo mitään, mä haluun olla rauhassa,  ja tyttöparka jyrsi yksikseen olohuoneessa piirrettyjen ääressä paahtoleipäänsä niin että oli itku päästä, lastenvalvojan hylätty lapsi ja kaikki oli kuin jostain vitun Moskovan suuresta sirkuksesta vaikkei ollutkaan, hän siinä sitten tytön kanssa leikkipuistoon jossa ei muita ollut, tunti toista siellä piristämässä lasta että se kiipeilis, jaksais vaikkei enää itsekään jaksanut, korkeintaan purskahtaa itkuun että vittu ja vittujen vittu…Ei, eihän siihen ollut mitään sanomista, ei niin, ei mihinkään, kestä ja kärsi, kuse umpiluus täyteen paskaa, mitä vaan, ei mitään, ei vittu mihinkään.Päässä pyöri kuin vimmattu rulettikuula kohti koloaan…

- No ei niin vittu kuulukaan, mulle vittu kuulu mikään näköjään, yks perkeleen pelle koko jätkä…tuoli rysähti taaksepäin kun Hirvoila vaihtoi tempoa, löysäsi norsunpersesuutaan vähäsen.

- Oisit ottanu sen työn…

                      Saaran piti kuitenkin vielä muistuttaa tammikuisesta työpaikasta, hän ei olisi halunnut ajatella koko asiaa ei halua ajatella, ryhtyä erakoksi…yms

- Siitäkö tää nyt onkin…minkäs mä sille jos en kelvannu, ois varmaan pitäny ajaa autolla sinne..

- Siitäkö se olikin kiinni..

- Vitustako mä tiedän..

- Älä kiroile, lapsetkin oppii..

- Tai että mun ois pitänyt sitä yksin toimittaa, nyt siinä on ammattimies, sen oli pakko palkata vaikka laskikin että mä olisin puoli vuotta vääntäny sitä työkkärin rahoilla, semmosia ne on, ahneita paskoja kaikki…

                      Se oli jo liikaa, hän ei jaksanut, aivoissa hirtti kiinni, oli pakko ravata eteiseen vetämään kengät jalkaan, pusakka päälle ja kylää kiertämään vaikka hän oli jo muutaman vuoden aikana saanut tarpeekseen siitä yhdestä ainokaisesta hailakoitten katulamppujen valaisemasta kadunpätkästä jota siinä kylässä sai töikseen ravata jos ulkoilmaa kaipasi, kuunnella pihoilta lukittujen porttien takaa räksyttävien hismastervoice-rakkien kitojen louskutusta,muuten koko maalaispitäjä näytti satsanneen autoilun edistämiseen ja autolla liikkumiseen mutta sekin tuntui yhdentekevältä kun hän pamautti oven takanaan kiinni, maailma jyräsi häntä kappaleiksi ja sekin saatanan torvelo poliitikko vain naureskelemassa vitun kusipää, höynäyttämässä kuin Kekkonen  Karjalaista, ties mitä, päässä surrasi ja Hirvoila tiesi että edessä oli pitkä kävelylenkki ennen kuin hän jaksaisi palata kotiin.

 

torstai, 15. helmikuu 2018

Kissa 1

Maalattuan tuon taulun nopein hermostunein vedoin ja maalia kerros kerroksen päälle sutimalla hän haki keittiöstä vanhan poronnahkatuppeen laittamansa puukon ja läsäytti kankaaseen monta reikää koska hän ajatteli taulun kuvaavan hänen isäänsä, miestä jota hän ei kovin usein elämässään ollut nähnyt ja joka mitä hän yhtään oli käsittänyt paskat hänestä piittasi.Johonkin hänen oli se eron aiheuttama tuska purettava vaikka jo siinä puukko kädessä tuota rumaa ilejttävää äijänkuvatusta katsellessaan hän ajatteli olevansa itsekin isää, itseäänkö hän siinä löikin. Kuvan alareunassa oli valkosuinen pikkupoika joka näytti huutavan isoon ääneen, yläreunaan hän oli maalannut jostain syystä sinisen, vanttuselta näyttävän tumpun.

                      Ristiriitaiset tunnot tuntuivat repivän pään kappaleiksi. Mieliin palasi se vanha 70-luvun sidostesukka – mainos, missä kaksi terrieriä repi kumpainenkin sukkaa toisesta päästä.

Hän muisti sen saatanan tumppukylän taas.Tumppu oli kuvan yläreunassa, sininen lapanen joka sai hänet ajattelemaan pientä poikaa, jonka jäätynyt vanttunen on jäänyt pyykkinarulle.Poika huutaa äidilleen, että mun lapanen jäi. Ei me nyt mittään lapasia jouveta hakemaan, ostetaan uus, äiti sanoo. Ja on joku luminen, isojen vallien peittämä tie ja toinen tie jota pitkin menee linja-auto ja jokin aika josta ei tiedä mikä eikä sitäkään onko jotain lapasia unohdettu pyykkinarulle.Hän ei osannut sanoa oliko tuo mielikuva totta, oliko joskus tapahtunut jotakin sellaista, silloin kun he olivat hänen pienenä ollessaan äidin kanssa lähteneet siitä talosta mutta jostain syystä tuo sininen tummpu vai toi mieleen sellaisia asioita.

                      Vitun tumppukylä saatana, hän ajattelee tietämättä oikein mitä kylää hän ajatteli.

- Kaikki ne saatana on yksiä saatanan tumppukyliä…hän sitten pärähtää räkäiseen nauruun mutta…

                      …sitten mieliin palasi äkkiä se tilanne ajalta vähän ennen eroa, hän ei tiennyt miksi hän juuri sitä ajatteli mutta katsellessaan tuota puukottamaansa rumaa miestä se vain palasi mieliin niin kuin hän noiden puukoniskujen kautta olisi päässyt irti jostakin lamaannuttavasta tunteesta, siitä joka häntä monta kuukautta eron ja muuton jälkeen oli vaivannut.

                      Se lännenhattuinen kunnanhallituksen jäsen oli istunut siinä häntä vastapäätä baarissa jota siellä kutsuttiin alakerraksi, yläkerrassa oli isompi ravintola ja se oli sitten yläkerta. Jollain epämääräisellä tavalla alakerta ja yläkerta heijastelivat myös kunnan sosiaalisia suhteita – tosin tämä kunnanhallituksen jäsen ja evakkoperillinen tuntui liikehtivän miten halusi, sitä eivät sosiaaliset normit sitoneet aivan kuin se olisi ollut bootsimainosten oman tiensä kulkija.

                      Ja hän puhuu, oli alkanut äkkiä puhumaan, kiihkeästi, kuin apua hakien, epätoivoisena, väsyneenä…

- Eihän ne jaksa,asiakasmäärätkin kolminkertaistuneet laman aikana Hirvoila lopetteli purkauksenomaista puhettaan kun oli taas muistanut Saaran illalliset valitukset ja sen miten se oli kertonut työkaverinsa simahtamisesta Tallinnan matkalla, se muutenkin zombien näköinen, entisen itsarin tehneen aviomiehensä velkoja makseleva läskikasa oli pyörtynyt hotellin aamiaispöytään ja tippunut lattialle, viety ambulanssilla sairaalaan kun ensin oli paikallisen hotellin respan kanssa saatua selviteltyä, että kuka sen kyydin oikein virolaisessa uusliberalistisessa taloudessa maksoi.

- Kuvittele, ekaks ne alkaa kyseleen sellaista, Saara oli keuhkonnut kuin olisi joutunut suurenmoisen vääryyden kohteeksi sekin tai olisi ollut jotenkin Hirvoilan päätettävissä miten laulujuhlistaan ja uudesta vapaudestaan innostuneet virolaiset tuota uutta kapitalismivetoista vapauttaan oikein käsittelivät tai miten kunnanvirasto uuvutti laman nujertamat sossut henkihieveriin ilman, että kukaan lapastaan kohotti niiden työtaakan helpottamiseksi.

                      Hirvoila oli illalla tuntenut taas tuota samaa uupumusta, suorastaan nääntymystä Saaran valituksia kuunnellessa vaikka järki olikin koettanut inttää, ettei hän asialle mitään voinut, hän sentään mikään jumala ollut.( miksi hän oli kuvitellut että hänen pitäisi tehdä jotakin)Silti jotenkin oli tuntunut, että jotain olisi pitänyt pystyä tekemään jo senkin takia, että alkoi vaikuttaa siltä että heidän avioliittonsa vetelisi sillä menolla viimeisiään.

                      Poskille oli melkein kihonnut punaa, hän ihmettelikin miksi, halusiko hän sanoa jotakin tuolle edessään virnistelevälle lännenhattuiselle poliitikolle joka uusien vaalien innoittamana oli päättänyt jonkun mainostoimistopellen kannustamana esiintyä sankarillisena John Waynena, olihan kepulla ainakin pelkona se että laman aikainen hallitusvastuu oli nakertanut niiden kannatuksen kohtuulliselle kellaritasolle.Kukahan mainostoimiston copyraittaava neropatti oli keksinyt istuttaa niille lännenhatun päähän jonkinlaisena uhkan symbolina tai ties minä, Hirvoila ei jaksanut ajatella ajatustaan loppuun, hän oli sen verran itsekin istunut mainostoimistossa että tiesi tuollaisenkin epätoivoisen eleen virkistävän tappiotunnelmissa rypevää puoluetta taisteluhenkeen, muistihan hän senkin, miten opiskeluaikoina oli itsekin hahmottanut Koiviston johonkin kurjaan lännenkaupunkiin tulevana kostajana, Clint Eastwoodin veroisena sankarina.

Onnipoika sipaisi leveälierisen lännenhattunsa reunusta kuin saluunaan asteleva lännensankari ja tuijasi häntä ovela virne suupielessään samalla kun paiskasi Karjalaisen juopottelusta ja poliittisesta urasta kertoneen Hesarin jutun vähän syrjemmälle, se tuntui pahasti häiritsevän silmää ja oli jos ei muuta niin  pääkaupunkiseudun muutenkin jo roskaa kirjoittamaan taipuvaisen lehdistön parjaamiskampanjan yksi esimerkki jota ei sen suuremmin viitsinyt silmäillä.Hirvoilaa jotenkin nolottikin, että oli tullut purkaneeksi sille mieltään Saaran työstä, kuvitteliko hän että tuo tyyppi tuossa olisi kunnanhallituksen jäsenenä enemmänkin kiinnostunut siitä miten sosiaaliviraston työntekijät jaksoivat tai olivat jaksamatta laman aiheuttamassa työpaineessa vai oliko tuo juttu Karjalaisesta Kekkosen kyykyttämänä juoppona alkanut sen verran panna veriä kiertämään suonissa että oli tullut puhelleeksi ohi suunsa.

Vastaus tuli kuitenkin nopeammin kuin hän oli kuvitellutkaan, Onnipoika  juoda ryystäsi kellertävän kuohuvaisensa loppuun ja alkoi selvittää että muillakin oli jonkun verran väsymystä, jopa ehkä enemmän kuin hänen vaimollaan joka sentään sai tehdä töitään suojaisessa, lämpimässä virastossa vakituisella  hyvällä palkalla toisin kuin monet muut laman työttömäksi tekemät tai kuten hänen  vaimonsa joka jo vuosia oli ommellut ja ommellut sen kunnan koppaville hämäläisakoille mitä olikaan ommellut ja niin kuin nähtiin niin väsyneenä monesti että itku oli päästä kun sitä katsoi niin kuin edellispyhänäkin kun se oli tulla taapertanut lopulta ruokakasseineen kotia kohti, kaatua tupsahtanut vaimoparka katuun polvet verillä kun ei enää sen enempää ollut jaksanut että revipä poikapieni siitä huumoria niiden sossujen väsymyksen jatkeeksi.

                      Sitten se kuin tyytyväisenä lausunnostaan sipaisi taas tuota keskustapuolueen vaaliteemaksi ottamaa lännenhattua ja paineli tiskille ostamaan uuden tuopposen Tuiran tytöltä joka leveine perseineen  ja tanakkana kuin tatti alkoi heti kiskoa hanaa, painella kassan näppäimiä sen näköisenä että oli ainakin puolet keskustelusta kuullutkin mutta ei entisenä demarivetoisena ay-aktiivina ja nykyisenä yksityisyrittäjänä alkanut ottamaan kantaa paikallisen yrittäjäyhdistyksen entisen puheenjohtajan pakinoihin työuupumuksen todellisesta olemuksesta.

 

Sen aukon hän muisti. Minkä aukon, mikä aukko se oli ollut. Hän silmäili taas puukolla repimäänsä taulua, isän kuvaa jonka hän oli halunnut maalata vaikka miestä tuskin noiden paksujen maalikerrosten alta ihmiseksi edes tunnisti.Kuvan toisessa reunassa huusi pikku poika kuin hätäänsä ja sitten ylhäällä oli sininen läiskä joka näytti hänestä pyykkinarulle unohtuneelta jäätyneeltä lapaselta, hän kuvitteli unohtaneensa sen joskus jonnekin, huutaneensa äidilleen että äiti multa jäi lapanen vaikkei ollutkaan varma oliko sellaista koskaan tapahtunut silloin 50-luvulla, kun äiti sieltä isän kotitalosta oli lähehtenyt lätkimään. Niin hän vain ajatteli ja sitten aukkoa jota hän ei millään tuntunut saavan täytettyä vaikka miten koetti kirjoittaa tuota novellia valmiiksi, se oli eri kohtausten välissä, tuntui kuin ne olisi pitänyt täyttää sanoilla, niin kuin siinä olisi ollut jokin kohtalokas aukko johon hän tai koko tuon  teksti uhkasi tipahtaa kuin syvään avaruuden persereikään nimeltään ummetuksen musta aukko, joka kylläkin oli jo silloin ollut heidän avioliittonsa nimi, avioliiton joka imi heistä laman ohella kaikki mehut ja jätti jäljelle kaksi kuivana kuorena kärvistelevää, toisiaan katkerasti vihaavaa ja mulkoilevaa ihmistä.

                      Niin kuin jo siinä pöydässä missä hän oli puhunut tuolle lännenhattuiselle kunnallispolitikolle.

                      Hirvoila tunsi itsensä äkkiä lapsellisen typeräksi pikkupojaksi joka siinä puhua pulputti kepulaiselle kunnanhallituksen jäsenelle kuin apua hakien.Teki mieli lyödä nyrkillä itseään päähän että olisi oppinut saman tien miten turhaa koko paska oikein oli mutta ennen kuin ehti tuohon masokistiseen itserankaisuun alkaa Onniboy rösähti satakiloisen ruhonsa voimin takaisin pöytään muovituoliaan kolistellen ja hymähti hänelle kuin tyytyväisenä siitä että oli saanut nuoren miehen turvan tukittua muutamalla valikoidulla  pitkän elämänkokemuksen ryydittämällä sanalla.Oppihan poikonen tavoille eikä tullut repimään suutaan joka paikkaan.Burn outhan tuntui olevan niille joku muotitermi kun eivät silkkaa laiskuuttaan ja mukavuudenhaluaan muullakaan osanneet perustella,saatana, olisivatpa kokeneet sen mitä hän ja lähteneet nelivuotiaana evakkoon sotaa pakoon muille maille vierahille kokemaan koppavan hämäläisen asennevammat vaikka samaa kansaa oltiin olevinaan, yhtä ylevää suomiheimoa karjalaisia vapauttamassa sorron ikeestä.

                      Viittaus koppaviin hämäläiseukkoihin ja seutua vieläkin jollain kumman tavalla hiertävään karjalanevakkokysymykseen oli kieltämättä tuolta lännenhattuiselta politikolta ja kunnanhallituksen jäseneltä ovela veto, se ikään kuin piirtää huitaisi sen hänen repliikkinä taustalle kokonaisen kymmenien vuosien historian kaikkine nöyryytyksineen ,sotineen, evakkoineen ja vihjaili kuin muina miehinä että nuoren miehen olisi syytä miettiä mitä suustaan päästeli ja mitä asioita väsymyksinä piti, että sitä oli olemassa sellaistakin väsymystä josta nuorella miehellä ollut aavistustakaan ja silti oli eletty ja mekot ja koltut hämäläisakoille ommeltu ja kestetty yhtä sun toista.

Muistikuva sai hänet lysähtämään voimattomana sohvalle. Isä tuijotti häntä rumana maalitahrojen ja paksujen paakkujen muovaamana kokonaisuutena puukonreikien repimän kankaan keskeltä. Hän ei jaksanut enää lyödä, kilin vitut ja kissan paskat koko touhulle.

 Jollain lailla hän oli jopa arvostanut Onniboyn rehellsitä paskamaisuutta enemmän kuin Esko Ahon lipeväkielistä paskanjauhantaa, Onniboyn puheista ei jäänyt epäselvyyttä työreformin todellisesta olemuksesta, se ei ruvennut edes mielistelemään vaan oli rehellisesti epärehellinen huijari ja entinen rakennusalan yrittäjä. Hirvoilalle pamahti elävästi äitimuori mieliin joka tuota samaa viisautta oli hänelle jo murrosikäisenä tulkuttanut moneen kertaan – että hän ei niin nuorena elämästä vielä mitään älynnyt kun ei evakkoakaan ollut kokenut, ei sotaa eikä mitään muutakaan elämää piristävää elämystä, kunhan oli jossain valtion oppikoulussa oppinut viisastelemaan turhankin nokkelasti, tottahan se oli ollut sekin väite vaikka silloin nuoruudessa suututtanut enemmän kuin tarpeeksi mutta siinä tuon lännenhattuisen tokaisua sulatellessaan häntä enemmänkin painoi vaimon väsymys, se että miten pitkään hän enää mitään jaksaisi ja mitä tuollaiset tyrmäykset häntä auttoivat, tuntui kuin olisi lähinnä saanut turpiinsa.

                      Että revipä poika siitäkin huumoria vähäsen.Hän yritti mutta huumori alkoi olla heidän perhe-elämässään aika vähissä muttei se kyllä näyttänyt Onniboytakaan suosivan kun se jonain päivänä talvella oli isoon ääneen kiroten koettanut aukoilla Kopin edessä olevaa viemärinkantta, saatanaa oli tullut suurella volyymilla niin kuin elämä olisi alkanut sille olla pelkkää vastusta joka suhteessa.

                      Hirvoila ei saanut kysytyksi mahtoiko Onniboyn dokaamisella olla jotain osuutta vaimon väsymykseen tai ylipäänsä sen parisuhteen huonoihin fiiliksiin koska Onniboy ehätti ensin ennen kuin hän edes oli saanut sanotuksi Hesarissa julkaistun Karjalaiskirjan kritiikistä sanaakaan, Onniboylla kun oli mielessä ihan muuta ja se tuijasi taas häntä kuin olisi koettanut miettiä mitä tuolle paikallislehdessäkin murhetta aiheuttaneella toimittajanrepaleella oikein tehdä ja kun se oikein kovasti oli koettanut miettiä se oli muistanut että siltä oli viety puolet busineksistä lähinnä sen vittumaisen isännöitsijän toimesta se kun oli sitä mieltä ollut että hänellä ja hänen luntatuuppaavilla traktoreillaan alkoi olla jo monopoli sen kunnan kiinteistöhuollosta ja oli ehkä syytä jakaa urakoita enemmänkin, paska juttu.

- Sähän voisit vähän tonkia sen asioita, se sitten alkoi melkein kuin kioskikirjallisuuden banaalein silmienvilkuttelija katsella häntä pöydän yli.

Hirvoila hämmentyi tunnelman muutoksesta kun ei vielä ollut oikein toipunut siitä henkiseen palleaansa pamahtaneesta nyrkiniskusta ja oma vastaiskukin oli jäänyt puolitiehen, jotenkin se hävettikin että tuollainen vanha, kepulainen läskikasa häntä mätki menemään siihen malliin, hän muisti taas kitkerästi miten se hänen tehdessään paikalliseen lehteen juttua lätkäseurasta ja paikallisista yrittäjistä oli yhtenä iltana yläkerran kapakassa tulla tupsahtanut baaritiskille, sanaillut kuin omistaja että meidän pitäis varmaan jutella, pitänyt sitten päälle suunnilleen tunnin puhuttelun, epäillyt hänen olevan pakana ja mitä kaikkea olikaan suustaan päästellyt ilmeisesti senkin takia, että hän toimittajana tai ainakin avustajana oli tulla tölväissyt sen tontille ja oli uhka joka piti saartaa ajoissa ettei se päässyt pahojaan tekemään ja nyt kun sitä kuunteli tajusi että tuolla mentaliteetilla varmaan pelkäsikin muiden pahoja tekemisiä aika paljon kun niitä itse oli niin innokas tekemään, sehän oli jo heti eka jutun jälkeen lähettänyt yhden tuttunsa baaritiskillä notkujan hänen loosipöytänsä kulmille seisoksimaan kuin mafian tappajan ja tämä mustatukkainen synkistelijä sen kummemmin itseään esittelemättä oli rysähtänyt nojaamaan pöytään ja kysyä tokaissut että kukas se sinä oot..Hän oli sen verran hämmentynyt tästä paikallisesta lännenleffojen tunnelmat mieliin nostavasta tutustumistavasta ettei ollut saanut sanaa suustaan ja muutenkin olettanut että kun hän siinä kunnan keskustan ainoassa ravintolassa oli jo vuosia käynyt kaljansa ottamassa kaikki varmaan tiesivät että hän oli sen sossun mies, mitä vittua muuta niiden tarvikaan tietää. Perkeleen tumppukylän tolvanoiden.

Että tonkimaan.Ilmeisesti jonkinlaiseen roskalehtityyliin lööppikamaa rustaamaan paikallisen isännöitsijän roistomaisista otteista.Minähän se oikein häntä piti, toimittajanrepaleena joka oli valmis kirjoittamaan mistä vain kunhan hinnasta sovittiin, työttömänä lamana nujertamana piruparkana joka teki mitä käskettiin kun muuhunkaan ei enää ollut varaa, ihmisenä jota kurjuudessaan saattoi käyttää hyväksi miten lystäsi niin kuin sitäkin oli aikoinaan evakkona käytetty.Moinen mielikuva sai Hirvoilan arvelemaan, että kohta tulisi vedeltyä moista kusipäätä turpiin ellei se lopettanut lärpättämistään, hän ei oikein ymmärtänyt miksi hän niin pahasti otti nokkiinsa sen ehdotuksesta, olihan hän opiskeluaikoinakin kunnoustautunut moisten sensaatiojuttujen tekijänä yhdessä vappulehdessä joka jonkunlaisen moraalisen kapinan, Kekkosen ajan loppumisen ja vimman nimissä oli paljastellut turkulaisen kunnallispolitiikan korruptoituneita kiemuroita 80-luvun taitteessa. Vai ottiko häntä vain päästä Onniboyn tyly tapa tyrmätä hänen perhe-elämäänsä koskevat valitukset, eiväthän ne sille kuuluneet eikä se niille mitään voinut tehdä, mitä hän oikein oli odottanut – jonkunlaista sääliä ja sympatiaa vai oliko hän jo silloin ollut niin nääntynyt ja väsynyt vaimon jatkuviin valituksiin, neuvoton, avuton ja vittuuntunut, epätoivoinen, niin epätoivoinen että oli alkanut jo kylillä baarissa puhumaan ongelmistaan.

- Kyllä sieltä aina jotain löytyy, se vakuutti sen oloisena, etteivät sitä hänen vastustelunsa kiinnostaneet, sillä eivät sillä tavoin olleet poliittiset eivätkä muutkaan tuntosarvet esillä tai sitten se oli jo poliittisessa toimeliaisuudessaan tottunut siihen, että ihmiset vain olivat hyväksikäytettäviä hölmöjä kaikki ja jos eivät olleet niin niistä sellaisia tehtiin nimeen Kekkosen ja Karjalaisen ja monen muun.

- Se Jaakkokin teki aina niin, se alkoi puhella entistä löpertävämmin mistä Hirvoila päätteli liiketoimien puoliintumisen olevan sille paha paikka, ehkä se selitti ne ilmeet siellä viemärinkannellakin, hän sen paremmin kunnan kiemuroita tuntenut, mitä nyt muutaman jutun oli lehteen avustajana kirjoittanut.

- Ai se, hän muisti hämärästi siinäkin baarissa istuneen entisen ekonomin ja vanhainkodin johtajan miehen, jonka Saara kertoi kuolleen edellissyksynä  keuhkoveritulppaan, juorut tiesivät myös kertoilla että ekonomi olisi istunut linnassakin joistakin epäselvistä tilivienneistä.

- Niin se oli innokas siinä…Onniboy jatkoi supsutteluaan niin kuin olisi ollut jo varmakin, että hän saattaa suostua, on sen verran innokas toimittajanalku että tykkää tonkia paikallisen isännöitsijän kirjanpidoista löytyviä epäselvyyksiä joiden avulla Onniboy pääsisi sitten vähän kuittailemaan joitain kalavelkojaan ilmeisen mutkikkaassa ja epäselvässä talouspuolen kiistassa, joka uhkasi suistaa sen konkurssiin.Olihan hän aloitellut paikallislehdessä avustajan urankin pamauttamalla uuden omistajan, naapurikunnassa ison kirjapainon omistavan tyypin        nimiin täyslaidallisen verokalenteria paikallisten yrittäjien kaunasäkin täytteeksi, siitä kai Onniboy, paikallisen yrittäjäyhdistyksen puheenjohtaja aiheensa siihen puhutteluunkin oli saanut, hän kiroillut sitä ison painotalon omistajaa joka pisteli avustajansa tekemään paskahommat ja miksei olisi pistellyt, hän oli lehden vakituiselta toimittajalta kuullut toimituksessa käydessään että samalla taktiikalla tämä kuuluisaa vähemmän kuuluisan rokkarimimmin isä oli taktikoinut itsensä mediamarkkinoille Hyvinkäälläkin ja saanut paikallisissa yrittäjissä aikaan sekasortoisen mielialan kaunoineen kaikkineen.

- En mä nyt taida ehtiä…

- Mikä homma se nyt ois, Jaakko se aina tykkäs tutkia tommosia…Onniboyn huulille oli tullut vähän avuton maanitteleva ilme mistä Hirvoila päätteli sen olevan kaiken tuon rehvakkuutensa alla pienoisissa vaikeuksissa liikevaihdon puolittumisensa kanssa vaikka kultainen ranneketju vielä kilisikin kädessä.

                      Hirvoilan teki mieli letkauttaa että eipä ollut Jaakolle sitten kummoisestikaan kuitenkaan käynyt vaikka oli tykännyt toisten rötöksiä tonkia, ehkä vähän kuin sovitellakseen omia linnassa istumisiaan, kaiketi tilejä tasatakseen että löytyi niitä vääryyksiä muittenkin kontolta ihan sananmukaisesti.

                      Hirvoilan teki vielä mieli lohkaista, että sitten vaan Jaakolle soittelemaan, jospa sieltä taivaan isän konttorista vaikka vastattaisiinkin että täällä olis Onnilla taas vähän jääny saatavia ja vääryyksiä oikomatta että voisitko kipasta.Hirvoila rupesi vaivaantunutta ilmettään peitellen tekemään lähtöä, hän ei perkele tuollaiselle kusipäälle alkanut tonkimaan mitään, ensin se lyttää hänen valituksensa Saaran työuupumuksesta matalaksi huvittuneen naurun säestyksellä, ilmoittaa sen olevan pelkkää turhaa nurinaa ja sitten kehtaa saatana päälle alkaa värväilemään häntä johonkin sen businesten pelastamishommiin ja hämäriin roskalehtijuttuihin joissa hänen pitäisi syytellä isännöitsijää ties mistä kavalluksista ja muusta, vittu ,vähempikin alkoi lahottaa aivoja.Mahtoi olla juuri sitä Esko Ahon mainostamaan työreformia koko homma, työt mulle ja reformi sulle vai miten se menikään, taisivat kyllä sillä menolla ottaa vaaleissa kovastikin takkiinsa.

- Juu pitää tästä mennä, ruokaa laittaan, Hirvoila viittaili lattialla olevaan muovikassiin johon oli taas tullut kesken kirjoittamisen kipaistua kaupasta kyljystä ja salaattiainesta ja riisiä päivällisen tekoon, sieltä olisi kuitenkin kotiin pamahtamassa taas se rättiväsynyt sossu alhaisine verensokereineen ja raivonpuuskineen nuoremman tyttären kanssa vaikkei ihan vielä välttämättä polvet verillä pitkin kunnan katuja konttaillutkaan niin kaukana sekään ihme enää sillä menolla kyllä ollut, kolarin se ainakin pelkäsi kohta ajavansa kun silmät sikkurassa pitkin teitä paahtoi sillä lotjalla menemään, mulkaisi sitten häntä kuin sekin olisi hänen vikansa ollut vaikka se sitä autoa työkseen tarvitsi aina, itehän se oli kortit ajanut ja sille paikkakunnalle muuttanut jo silloin eroaikeet mielessään, hän sitten perässä kun vielä oli saatu päähän ruveta avioliiton hiipuvia hiilloksia lämmittelemään.

Hirvoila vilkaisi vielä lännenmiestä mutta ei sanonut että hän nyt kuitenkin koettaa tässä olla kolhimatta polviaan kotiin mennessään, kaapaisi kassin lattialta ja lähti vain eikä sanonut enää sanaakaan, palleassa vain hiersi ja pakotti kummasti, oli se sen verran paha henkinen humautus  ollut eikä hän oikein tiennyt mikä siinä sillä tavalla  erikoisesti vitutti ,sekö että hän lapsellisuuksissaan oli kuvitellut tuon kusipään kuuntelevankin kun hänkin nyt sentään muutaman jutun paikallislehteen kirjoittanut vai oliko hän vain ottanut siitä Karjalaisjutusta sen verran kierroksia että muuten tuntenut ajan tulleen puhua asioista.

 

keskiviikko, 7. helmikuu 2018

Isää etsimässä

Ja sitten tulee se päivä kun minun pitää mennä oikeusavustajan puheille, asia on vähintäänkin omalaatuinen mutta hoidettava se on.Olen nimittäin puoliorpo, isäni, oletettu isäni ei koskaan ole tunnustanut minua virallisesti ja kun viimeksi ollessani menossa Rovaniemelle koulutukseen soitin hänelle hän alkoi naureskelemaan minulle puhelimessa, että ehei hän minun isäni ole.Kysyin että millä perusteilla hän edelleenkin väittää niin ja hän sanoi ,että hän ei nyt silloin 57 tammikuussa minun oletettuna siittämisajankohtana vain ollut Kuusamossa.Utelin vielä siitä ketä hän sitten pitää minun isänäni ja hän, tämä jo nyt 78 – vuotias mies naurahti että mikä lie ollut soittajapoika Kuusamosta oli minun isäni. Se kuulosti jo aika omaperäisesti sanotulta.Ketä hän tarkoitti.Soittajapoika olin tietysti minäkin sillä hetkellä ja mies sanoi kyllä maksaneensa elatukset mutta isä hän ei ole, ei nyt eikä silloinkaan. Siinä koko puhelu pääpiirteissään ja laskin luurin tai oikeammin suljin kännykän kun olin toivottanut hänelle hyvää päivänjatkoa.

                      Siitä se alkoi.

                      Soitin äidille sen jälkeen ja kerroin tästä asiasta ja sovimme, että äiti menee mahdollisimman pian Kuusamossa lastenvalvojan puheille, hän oli itse sitä ehdottomassa tällä kertaa, asiasta ei oikeastaan ole juurikaan puhuttu.Minua se on vaivannut monesti ja nuorena varsinkin kun isäni ja äitini riitelivät oikeudessa elatuksista tuo epäilys johon sekaantui paljon omaa vihaa isän hylkäämisestä ja kaikkea muuta mahdollista oli tehdä minut suunnilleen hulluksi.

                      No nyt olen menossa asianajajan puheille.Varattu aika on kello 10.45.

                      Puhelun jälkeen pääni oli kohtuullisen myllerryksessä, edelliskerran paria kirjettä lukuun ottamatta olin ollut tämän miehen kanssa tekemisissä abikeväänä 76 jolloin hän myös mutisi ettei ole edelleenkään varma siitä onko hän isäni, se jäi silloin mieleen mutta koska olin nuori ja halusin elää omaa elämääni lähdin lätkimään koko Oulusta ja unohdin asian, hankin oman perheen ja lapset ja sillä selvä.Kun Katja syntyi lähetin toki isälleni kortin jossa kerroin asiasta mutta mitään vastausta ei tullut.Sekin sattui.Oli kuin minulta itseltäni olisi koetettu riistää isyys, oikeus olla isä ja sen puolesta olen saanut kyllä taistella aivan tarpeeksi.

                      Kuulosti siltä kuin tuo vanha mies olisi pitänyt koko asiaa pelkkänä vitsinä ja naureskellut sille ehei hän ole minun isäni.Ja tietyssä mielessä hän on aivan oikeassa, eihän hän koskaan ole ollutkaan minun isäni, paikalla, läsnä mutta minun mielessäni hän on ollut isä tai sitten isä jonka isyyttä myös minä olen epäillyt.Joskus ajattelin, että miestä vaivaa vain Laios-kompleksi – miehen mustasukkaisuus vastasyntynyttä kohtaan, tuleehan tämä tulokas aina riistämään isältä, mieheltä paikan naisensa rinnalla ja niinä peruina minä olen se tulokas joka otti ja vei tuolta mieheltä vaimon, kihlatun.Se on aika reipas teko viisikuukautiselta poikavauvalta mutta niinhän siinä käytännössä silloin 58 puoli vuotta syntymäni jälkeen tapahtui että äiti otti ja lähti vastasyntynyt mukanaan ja alkoi lähetellä sitten isukille Kemistä haasteita elatuksesta.

                      En minä ihmettele jos isä tuli vieläkin epäluuloisemmaksi.Olin sitä itsekin ensimmäisen lapsen syntymää ennen ,se kävi kuin luonnostaan ajatella että onkohan tuo mun vai kenen tekemä, en osaa sanoa onko reaktio tyystin luonnollinen, ainakin se vaikuttaisi siltä mutta minulla se meni ohi kohtuullisen nopeasti vaikka vaimo olikin juuri ennen oletettua raskaaksi tuloaan matkaillut Azerbaizanissa.

                      Hieno homma.

                      Mutta minä vinttasin siis tällä häälahjaksi saadulla 23 vuotta vanhalla Nopsalla taas pitkin sateista Oulua, kirottua tuo sade vaikka peseekin siitepölyt ilmasta keltaisiksi lammikoiksi asvalttien painaumiin.

                      Jätän pyörän sarkan eteen ja poltan yhden tupakan, vaaleaan popliinitakkiin ängennyt mies puhuu Valkeanlinnan edessä kännykkään, takki on vähän ryppyinen ja tulen ajatelleeksi sellaisenkin ajatuksen että pituus jo sinällään on vahvan, luotettavan miehen merkki ,sekin perkele ihan tutkittu asia.Muistan kun olin Riitta-tätini hautajaisissa Muhoksella kantamassa arkkua ja muistotilaisuudessa seisoin pihalla tupakalla, Jukke-enoni sanoi jollekin minulle oudolle miehelle, että tuo tuossa on Martin poika.Mies katsahti minua, pieni pallinaamaisen näköinen idiootti ja lausahti että eikös se Martti ollut pitkä mies.Hetken aikaa minun teki vain mieli vetää moista kusipäätä turpiin, sellaisia ihmiset ovat, piittamattomia paskahousuja, sellaisia me olemme.Tuskinpa sekään mies, muhoslainen ääliö ajatteli loukkaavansa jotakin, ehkä hänen mielissään eli usko että äitini oli ottanut ja lähtenyt paikkakunnalta ja pannut väärän miehen makselemaan elatuksia, mokoma huora, saattoihan sen muualta tulleista akoista uskoakin.Eläköön muhoslaisuus, tuo aina mieliinpainuva elävä ominaisuus meissä ihmisissä, tuo pikkumainen muista paskat kuhan mun suu käy fiilis.Ja isäni tietysti jos hän sellainen nyt on on aina varmasti kertonut tulleensa huijatuksi, kukapa sen tarkistaisi, ehkä hän haluaakin elätellä mielessään ajatusta siitä ,että on marttyyri.Väärinkohdeltu, vääryyksien kohde, oikeutettu millaiseen vihaan tahansa mutta ei ikinä antamaan anteeksi, ei ikinä.

                      Mutta minä kävelen neljänteen kerrokseen ja ihailen Valkeanlinnan vanhaan porvaristyyliin rakennettuja keskikohtaan kapenevia portaita vaikka ajattelenkin, että niitä pitkin on vaikea kanniskella raskaita tavaroita koska toinen reuna on aina kapeampi.Mutta ne muistuttavat minua joistakin vanhoista linnoista, en tiedä miksi, ehkä minä olen Kafkan maanmittari etsimässä omaa Linnaani, turvaa, isää, jotakin, en oikeastaan edes tiedä minä vain kiipeän portaat ja huomaan neljännessä kerroksessa että olen väsähtänyt, kuntosalit taas jääneet viikoksi ja sade muka estänyt ulkoilut.No olihan Tornion reissu raskas ja minä naputellut kaksi päivää sitäkin raporttia itselleni ,en minä näitä enää muille kirjoita, tämä on valmistelua siihen romskuun, minä teen tätä nyt vittu ihan työkseni tämän kesän ja taustalla soi Miles Davis, se antaa lohtua tässä paskassa maailmassa.

                      Soitan ovikelloa ja pääsen vastaanottiin, selvitän asiani kuulokkeet korvissa istuvalle naiselle joka ohjaa minut toimistosihteerin puheille.Sihteerin ovi on auki ja menen sisään, riisun keltaisen jäykän sadetakkini jonka entinen vaimoni muisti minulla aikoinaan ostatattaa Ruisrockiin ellen väärin muista.Hanne-kultsu joka jaksoi aina huolehtia kaikesta niin että multa oli mennä hermot.

- Sinä olet siis nostamassa isyyskannetta, nainen sanoo ja katsoo konetta jossa on jo alustavat tiedot siitä millä asialla oikeastaan olen, sana kuulostaa hieman koomiselta ja nainen kysyy, että keistä lapsista on kyse.

- En minä itse ole kohde vaan minä nostan kannetta omaa isääni vastaan, sanon ja naurahdan ja kerron, että itselläni on kaksi lasta ja kyllä minä niitten isä olen.Ihan varmasti.

- Ai jaa, vaalea pitkä nainen naurahtaa ja kysyy sitten mikä tämän mahdollisen isäehdokkaan nimi on.

- Martti Ilmari Lotvonen.

- Ja sosiaaliturvatunnus..

                      Se minun pitää kaivaa kassista vanhojen 50-luvun oikeudenkäyntipöytäkirjojen seasta mapista ja sanon tunnuksen, isäni on syntynyt 27 eli silloin kun serkkuni kanssa Rivaniemellä asiasta puhuttiin Harri tuohon isäni naureskeluun kommentoi ,että sellaisia ne monet sodankäyneet miehet olivat, pirullisia ja äkkivääriä. Minä en tiedä onko isäni ehtinyt sotaan, en tiedä voiko häntä kutsua isäksi koska hän ei sitä itse halua, koko asia on sillä tavalla mutkikas. Isyys on rooli mutta sen ohessa että se on rooli se on myös biologinen tosiasia, geneettisten arpajaisten oikea rivi joka arvotaan vaikka lopulta oikeudessa elleivät ihmiset muuten suostu uskomaan siihen ,että se mitä miehen elimestä ulos tulee ei ole vain pornoelokuvien tahmeaa tehostehuohotusten säestyksellä jaeltua naisen selkään kaatuvaa piimännäköistä ainetta vaan satoja miljoonia siittiöitä sisältävä luonnon oma tehopakkaus joka parhaimmilaan saa naisen mahan paisumaan melkoiseksi möykyksi.

                      1927 syntynyt eli vuonna 44 hän olisi ollut joulukuussa 44 seitsemäntoista eli kutsunnoissa ehkä mutta ei koskaan ehtinyt rintamalle eli juuri niitä joita varmasti painaa tuokin kokemus koska sota varjosti nuoruutta mutta itse ei ehtinyt sitä kokemaan kunnolla.Ehkä se selittää osan tuosta perverssistä rehvakkudesta jolla hän vastasi minulle puhelimessa, epävarma, typerä, lapsellinen mies joka koettaa olla kovinkin miehekäs olematta muuta kuin lähinnä pelle, surkuhupaisa pelle.Nuori poika kuuntelemassa aikuisten miesten puheita sodasta ja siitä mitä se on.Ja sitten tulee akka joka tekee itsensä paksuksi ja häipyy saman tien.Patotyömaat joilla kovat sodankäyneet miehet näyttivät poikaselle paikkaa.Voin vain kuvitella millaista alemmuudentunnetta se herätti.

                      Sihteeri kuitenkin tenttaa minulta osoteymstietoja samalla kun alkaa selittää miten hänen äitinsä myös oli ollut aikanaan samassa tilanteessa, en aivan käsitä, tarkoittaako nainen itseään, siis sitä että hänen veljensä ei ole koskaan tunnustettu lapsi vaan pelkkä elatustukilapsi jonka isää ei koskaan virallisesti vahvistettu isäksi.Asia joka tapauksessa kuulemma kaivelee edelleenkin hänen likemmäs 80-vuotiasta äitiä.Niinpä.Miksi ihmiset niin kiivaasti hakevat äitiyttä,isyyttä mutta jättävät lapsen heitteille ja katuvat sitten sata vuotta myöhemmin ikään kuin lapsi olisi vain kafkan tapaan vailla oikeuksia oleva huonekasvi tai koira, kotieläin.Se tuli mieleen kun aamulla lähtiessäni luin jostakin blogista nuoren miehen kommentin hedelmöityshoitoon – vastustus osoittaa yhteiskunnan menevänä konservatiiviseen suuntaan.No miten vaan mutta näin henkilökohtaisella tasolla asia ei liiemmin jaksa edes naurattaa, isää tässä etsitään ja kovasti oltiin sitten miten konservatiiveja tahansa ja en minä tiedä millaisia lapsia kahden naisen suhteesta sitten tulee, jossain vaiheessa sitä aina etsii isäänsä, alkuperäänsä.Mieleen palaa vain Saision näytelmä jota käytiin katsomassa yhden päiväkodin johtajan kanssa, siinä vanhempaa miestä vokotteleva tyttö sanoo monta kertaa näytelmän aikana tälle isälle, perheelliselle miehelle että älä leiki mun kanssani..Se kuulosti lapselta jota isä on vietellyt tai joltakin samansuuntaiselta, lapselta joka on petytnyt liian usein, isänsä hylkäämältä tyttäreltä.Ajattelin siinä omia tyttäriäni paljonko minä sitten olen jo heille tuottanut pettymyksiä eron ja muun takia.Olenko jaksanut tarpeeksi.

                      Sihteerilla tuntuu olevan kovinkin empaattinen ote työhönsä koska hän siinä tietoja ja muuta kerätessään kommentoi minun eihän tämä ole kovin mukavaa sanomisiani kertomalla erään ystävänsä pojasta, jonka isä jätti naisen heti naisen tultua raskaaksi.Mies ei liiemmin pojasta perustanut vaan pojan isänä toimi pappa eli käsittääkseni naisen isä.Sitten kun poika oli 12 alkoi tämä isä ottaa uudestaan yhteyttä poikaansa ja oli ihmeissään kun poika ei halunnutkaan tavata eikä pitänyt miestä isänään vaan pappaa.

- Niinhän siinä usein, käy sanoin ja mietin että sellainenhan minäkin olin 13 vuotiaana, täynnä Kärppiä ja omaa pärjäämistäni, oli enoa, oli ukkia, oli uusi isäpuoli ja vaikka mitä, mitäs siinä isästä ennen kuin sitten 17vuotiaana äkkiä koko juttu pamahti silmille.Sanoin naisellekin että kyllä se sitten aikanaan sekin poika isäänsä miettii.

- Niin varmaan.

- Ei se vaan pidä sitä isänään.

- Niin, ehkä sitten ku on 17 tai vanhempi..

                      Saamme paperit kuntoon kun nainen on vielä muistanut kertoa sateeseen liittyen että hänelläkin oli niin kova allerginen nuha että sade tuli kuin taivaan lahjana ja liotti enimmät siitepölyt maahan, nyökkäilen.Jollakin juristilla taas ollut niin kova allergia että on turvonnut koko kurkku sairaalareissun verran.No minä lähden käytävään kun paperit on saatu allekirjoitettua ja ilmaisen oikeusdenavustajan tarve todettua.Käytävässä odottelen, luen lehteä jossa kerrotaan työpaikkakiusaamisesta.Ehkä olen vain jotenkin kiusaantunut, kiusattu, asia kiusaa minua koska olen alkanut sillä tämän viimeisen kerran itseäni rassaamaan jonkun pirun luovuuden nimissä.Juristin ovesta tulee ulos tuttu mies ja kävelee pää painuksissa maton peittämää käytävää, sitten huomaa minut, naurahtaa ja menee ovesta ulos, mietin että onkohan sekin nyt alkanut riitelemään eksänsä kanssa lapsen huoltajuudesta vaikkei varmaan vuosiin ole pystynyt olemaan kummoinenkaan huoltaja, siitä voi kuvitella tulevan paska riita sen uskon vaikken jaksakaan murehtia asiaa sen enempää, näitä tuntuu piisaavan, tehdään lapsia, erotaan, mennään uusin naimisiin, mies unohtaa koko lapsen vuosiksi, ottaa niin pulttia erosta että menee tyystin sekaisin ja sitten vuosien päästä toettuaan pahimmasta tajuaa että sillä on lapsi, poika ja alkaa hakea kontaktia mutta nainen on jo ollut vuosia uusissa naimisissa, poika on unohtanut isänsä niin että miten siihen sitten äkkiä se todellinen isä taas saataisiin mahtumaan siihen sosiaaliseen kuvioon,sellaista se on.

                      Tuttu lakimies pyytää sisään, istun alas ja alan selittää asiaani, siis sitä että olen nostamassa isyyskannetta.Hän kirjoittaa lehtiöönsä jotakin ja alkaa sitten selittää lakia, se ei kuulosta mitenkään lupaavalta koska lakia on muutettu niin että vuoden 76 jälkeen on ollut viisi vuotta aikaa nostaa sitä ennen syntyneiden isyyskanteita.Asia on siis vanhentunut.Minun olisi pitänyt tai äitini nostaa tuo kanne ennen vuotta 81.

- Kas  kun kukaan ei lähettäny postikorttia asiasta, tokaisen kun äkkiä alkaa joko vituttaa liikaa tai naurattaa liian paljon koko helvetin asia.Nyt sillä vanhalla ukolla olisi varmasti helvetin hauskaa jos se näkisi minut siinä pähkäämässä seuraavaa siirtoa.En tiedä, ehkä minä olen ansainnutkin sen paskaiset naurut, en oikein kuitenkaan usko mutta tässä asiassa olen hitusen enemmän kuin jakomielisellä tavalla jakautunut.Kuvittelen että se mies nauraisi lähinnä sille että jään perinnöttä, että turha mun on perintö kärkkyä, rahastahan ne riitelivät jo silloin äitini kanssa kun olin 17 vaikka äiti tiesi myöhemmin kertoa miehen yrittäneen hänen kanssaan jopa naimisiin uudestaan muutamaa vuotta aiemmin mutta äiti otti toisen miehen, isäpuoleni.

                      Pitäisköhän mun sittenkin siirtyä kirjoittamaan kauniita ja rohkeita, oikein kunnon sisäsiittoista draamaa jossa kukaan ei oikein ole varma kuka ketäkin ja missä tuli panneeksi ja millä hinnalla ja paljonko siitä saisi korvausta kun oikein rupeis vittumaiseksi.

                      Juristi sanoo tietävänsä asian koska hänellä itselläänkin on samanlainen tapaus, hän ei selvitä tarkemmin tarkoittaako hän itseään vai ketä mutta minulle tulee olo että minä olen hyvin kafkamaisessa laitoksessa joka vilisee empaattisia mutta tyystin kyvyttömiä ihmisiä.Käsiään levitteleviä Pilatuksia.Enkä sano sitä pahalla.

                      Nuorempana minä joskus haaveilin alkavani asianajajaksi, rupeavani rahastamaan tyhmien ihmisten tyhmillä riidoilla tai auttamaan niin kuin tuo minua vastapäätä istuva mies teki tai ainakin yritti tehdä ja hetken minusta tuntuu ,että voisin olla siinä, istua ja miettiä, näyttää oikeastaan vähän alistuneelta kun ei voi asialle mitään, laki on nyt sellainen että tapaus on vanhentunut,hän kaivaa esiin vielä yhden muistamansa tapauksen missä joku oli vedonnut perustuslakiin tällaisessa tapauksessa.Perustuslain mukaan kansalaisten tulee olla yhdenvertaisia lain edessä ja tässä tapauksessahan niin ei ole.Pitäisköhän lähettää tämä blogi suoraan haloselle, ei joku vuosiluku voi olla raja tällaisissa hyvin henkilökohtaisissa asioissa.Juristi miettii itsekin joskus pohtineensa miksi tuota lakia silloin muutettiin.

                      Minä arvelen että se saattaisi johtua siitäkin ,että pelättiin liikojen äpärien tulevan perimään maita ja mantuja, että niitä silloin 50-luvulla ja sodan jälkeen tehtiin vähän sinne sun tänne eikä sellaisia jakotilaisuuksia sitten myöhemmin haluttu ,että jostakin tulla tupsahtaa joku Artturi vaatimaan omiaan kesken isännän 80-vuotisjuhlien.Juristi ei kommentoi mutta joku syy on täytynyt olla, onko pelätty että tapauksia on kertynyt silloin maan ja isojen yhteiskunnallisten myllerysten aikaan liikaa, silloin sodan jälkeen niin kuin minunkin tapauksessani kun ihmiset ovat liikkuneet työn perässä paikasta toiseen, muuttaneet maalta kaupunkiin, kaksi nuorta on kohdannut Kuusamossa patotyömaalla ja näiden sattumien summana on syntynyt lapsi.Mene ja tiedä.

- Niin, ei mua se perintö kiinnostaa, tämä on vaan muuten tärkeä asia,sanon kun en muutakaan enää keksi.Juristi plärää vielä jotain kirjaa kuin varmistaakseen ettei tee virhettä kun asia on tärkeä, en sano mitään, en jaksa ajatella mitään, pää on tyhjä, ehkä odotin vähän liikoja tältä käynniltä, ilmassa leijuu vain sakeaa pettymystä enkä tiedä kumman, hänen vai minun.Onhan siinä perusttuslaki jos jaksaa taistella.En tiedä.Juristi käy läpi vielä vuoden 58 elatusoikeudenkäynnin paperit mutta niissä ei puhuta isyydestä vaan elatuksista joita tuo mies määrättiin maksamaan ja niin kuin se sihteerikin jo sanoi monesti isyys selvitetään vasta paljon myöhemmin, se ei lapsen pienenä ollessa ole välttämättä se akuutein ongelma.

- Ei kai tässä muuta.. en voi auttaa..

- Täytyy varmaan soittaa äitimuorille..   En jaksa ajatella muuta, kätellään ja poistun käytävään. Asia on vanhentunut, ehkä minäkin jo unhodan sen, kirjoitan romskun loppuun ja pistän sen saatanan pisteen tälle asialle. 

 Kävelen Sarkkaan kahville, kupillinen pohjaanpalanutta pahamakuista kahvia maksaa 1,50 ja tarjoilija minun nyrpistelyistäni ottaneena antaa lasin vettä kyytipojaksi ettei minulle kuulemma tule paha mieli.Sitä naisellista vittuilua parhaimmillaan sekin repliikki mutta en jaksa välittää, tietäisitpä akkaparka mitä minä juuri mietin niin vetäisit nuo vitunkarvas tukkalaitteeksi ja juoksisit helvetin kyytiä karkuun.Tuttu kaljupää, maailmankaikkeuden positiivisin ihminen istuu pyöreässä loosissa ison miesjoukon keskellä, menen perälle ja yksin, loosissa istuu Brantbergin Roopekin, Mannerheim-kirjojen tekijä ja Peran mitalienjakaja, se mies joka ripusti kevät kevään perään minun ja myös Peran kaulaan mitaleita, Kärppien entinen puheenjohtaja, majuri Pesola, vanha mies jo.se joka aina joskus kadulla tuli upseerin harmaissaan vastaan ja sanoi että ,mitä kova, se on lempinimi.  No aika aikaansa kutakin.soitan äidille Kuusamoon, puhelin ei vastaa, soitan sitten isäpuolen kännyyn ja äiti vastaa sieltä, kysyy heti että kävinkö minä siellä ja sanon että kävin ja se alkaa urkkia että mitä.Viimeksi kun soiteltiin se käski muistaa puhua perinnöstä.Kerron asian vanhentuneen ja äiti alkaa motkottaa että minä en vain ole osannut puhua asianajajalle, että minun pitää mennä sinne uudestaan ja vaatia oikeudenkäyntiä, niin se lastenvalvojakin hänelle Kuusamossa oli sanonut ,että oikeuden kautta sitä voi tutkia. En jaksa puhua enää mitään, toistan vain että asia on vanhentunut enkä minä sille mitään voi, ehkä toimisto ei vain halua ottaa hoitaakseen sellaisia juttuja, liikaa töitä muutenkin,elatusasioita ihan elävistäkin tarpeeksi.Köyhiäkin jo ihan liikaa työttömyyden takia, tukehtuvat ongelmiinsa ja potevat kaikki juristeja myöten allergiaa joka turvottaa kurkun niin ettei henkeä saa vedetyksi.Pyydän äitiä käymään uudestaan lastenvalvojalla kun käy kirkolla ja soittamaan isälle.- Soita sinä, äiti urputtaa kuin murrosikäinen joka on saanut kainouspuuskan ja minua lähinnä vituttaa kuin nuorempana että miksi minua rassataan näin tyhmillä vanhemmilla mutta sanon että se soittaa, äiti inttää että ei se vastaa mulle ,sanon että ei se vastaa mullekaan.Äiti lupaa soittaa.Lopetan puhelun ja ajattelen mennä toiseen baariin lukemaan Peran juttua jos saisi sitä ensi viikolla aletuksi.

                      Isästä nyt viis.

 

 

tiistai, 30. tammikuu 2018

Uintireissu laskentotunnin tapaan

Kävin uimassa kylpylässä ja siinä lomailevien lasten mekastusta kuunnellessani ja uintia piristääkseni päätin uudistaa visuaalisen numeroajatteluni, jonka joku Nokian konsultti jo aikoinaan 90-luvun alkupuolella opetti. Kun olin vetänyt jo yhdeksän kierrosta totesin että ysi on aina mulla ollut sikiö joten sitä oli hyvä ajatella varsinkin kun lasien läpi saattoi tiirailla edellä uivaa sikiön tekijää sitäkin ja tälleen, no numero kymmenestä tuli mieleen sellainen keksi jolla tukkimiehet ennen puita muistaakseni tempoi uitossa joten se oli sitten kymppi kun se tukin pääkin siinä sopivasti pyörylänä häämötti ja kun sinne asti olin ajatuksiani tuon sikiönkasvattajan peräpeiliä veden alla tiiratessani virkistänyt tulikin seuraavalla kierroksella mieleen, että mitähän se tukkijätkä niiden kahden keksin kanssa sitten tekisi, kai miettisi että kumman ottaa mutta sitten seuraavalla kierroksella se olikin äkkiä nojailemassa siihen toiseen keksiin kun äkkäsi taivaalta joutsenen ja alkoi hyräillä mielessään että miten se sieltä ylhäältä joutsenen kanssa laulun siivin maailmaa katselisi eikä niitä kirottuja tukkikasoja joita sen keksin kanssa repiä mutta sehän unelmointi loppu siihen kun sille lyötiin käsiraudat ranteisiin että nyt loppu poika se unelmointi, että nyt meet leivättömän pöydän ääreen istuun ja kakkua nauttiin ja näin, oikeen piti seuraavalla kierroksella kapteeni koukkuna persettä raapia vähän aikaa että kuin täs näin ja siinä sitten tuomarin tuli pilliin vislaan että peli on nyt loppu ja olihan se kun edelliskierroksella se kapteeni koukku oli vielä noin niinku lähtiäisiksi huitassu kinttaallaan päin näköö niin että sieltä kanveesista tähtiä vaan laskeskella ja sitten oltiinkin seuraavalla kierroksella sen tuomarin kans samaa mieltä että kyllä se seiska on viikate, siitä ei pääse mihkään, kuoleman viikate joka tulee ja niittää meidät kaikki joskus kun ollaan silleen vaan sitä Jumalan viljaa koko porukka ja näin aloin oleen jo pihalla ku lumiukko koko touhusta ja kurotin kohti viimeistä sikiötä ja ajattelin että onhan sitä lapsissa tulevaisuus mullakin ja lastenlapsissa ja silleen vähän niinku lohtua ja niin mä uin vielä kierroksen että pääsin takas niihin joutseniin ja siihen tukin päälle istuksivaan tukkilaiseen joka varmaan sitten oli jo päässy vapaaksi linnasta ja näin.

                      Ja menin jääaltaaseen vähän jäähdytteleen päätäni.