maanantai, 6. elokuu 2018

Well, well, well...

Well well well, niin on sankarimme tässä itseänsä etsimässä ja murhakin on jossakin tapahtunut, Bryggare listi McCoyn julistaa tuo myös kuolinilmoituksia ilmoittava sanomalehti juhlallisesti kissankokoisin kirjaimin ja hän, pelimies hätkähtää, virnahtaa vähän kyynisesti että murha on tapahtunut ja sitä näin avoimesti julistetaan, oikein rehvastellaan että listi kuin sipulin, kammottavaa, siellä vierii nyt pallona katsomon alla tämän surkean kanukin pää ja katsomo, tuo verenhimoisen noidankattilan kaaos mylvii kuin hullu härkä, verta, verta kentälle, sitä se janoaa ja hän tuijottaa eteensä kuin ei tietäisi mitä ajatella, kas kas onko suomipoika jo julistanut sodan Kanadalle vaikka hänkin sinne mielii kielii, joko on ryssä, tuo paska vainulainen taas rajalla sapeleineen,mistä Tapani siihen niiden vihaa taltuttamaan,  senkö hän nyt unohtaisi, nakkaisi sivuun kuin käytetyn rukkasen että isäni isäni miksi sinä minut hylkäsit ja miksi minun äiti piti pelastaa, sinäkö sitä niin vihasit ja sitten katsoo peiliin että on tässä isä itsekin niin että ketä vihata, murha oi murha miksi sinä minut hylkäsit, tuossa on ruumis mutta kuka syyllinen, Bryggare varmaan kun niin julistetaan…miten semmoisesta voisi murhamysteeriota kirjoittaa kun syyllinenkin kerrotaan jo ensi sivuilla…eihän sellaisessa ole mitään arvoitusta, murhasaaren mysteeriota vai onko mysteerio itse asia, se että se kerrotaan niin avoimesti, lätkäistään lehden sivulle kuin Jeesuksen ruumis temppelin perälle että siinäpähän vahtaatte omaa kuvaanne…

            Että murhaajia te ootte kaikki, varsinaisia pahuuden persereikiä koko porukka, aamupaskalla päkitätte uhrienne jätöksen viemärilaitoksen huoliksi ja suhautatte Rexonaa rööreihin ettei totuus liian kauas lemuais…Sankarit siinä sitten ruumiskasojen päällä poseeraavat että näin sitä pantiin taas vastapuolen paskahousua multiin että tyrät vaan rytky.Voitonmerkkiä paitaan ripustettiin, kuolleen intiaanin murheelle kustiin että näin. Sota on julmaa ja ratsuväki raakaa.

            Well well well siinähän alkoivat olla jo rikosromaanin ainekset kasassa kun murhiakin tehtiin mutta jotenkin häntä tympi niiden kaavamaisuus, taitoahan sekin vaati mutta missä hänellä oli rikos, kuka siinä pula-ajan Hamletissa mitäkin osaa pelasi, kun koko ajan tuntui että jokin rikos oli tehty, murha, Ollekin ottanut ja kuollut kuin hänen voittonsa kunniaksi, sen saatanan eläinsuojeluvalvojan rampa poika, äiti ravaamassa pitkin maakuntaa ja lehdistöä kaikki kurjat konit pelastamassa ja sitten hautajaisissa haukkui heidät vieraat välinpitämättömiksi kusipäiksi jotka jättää sairaat sairaaloihin mätänemään…

            … ruumista vain puuttui ellei sitten ruumiina alkanut pitämään tuota surkeaa kanukkia joka niin pahasti pääsi päiviltään Bryggaren käsittelyssä. Ikävää vain että silloin koko rikos oli jo selvitetty, murhaajan nimikin julkaistu heidän pilkkaamassaan lehdessä oikein kuvan kera  ikään kuin nuo vuorineuvokset ja heidän omahyväisen räjähtäneet luonnevikaiset poikansa olisivat halunneet rehvastella omilla kyvyillään – kuka tahansa saattoi pidättää sen vaikka eihän sitä kukaan pidättänyt, se oli sankari eikä sankareita pidätetä, niistä tehdään kansanedustajia niin että siinäpä hänelle nyt pulma koko murhamysteerion selvittämiseksi. Mutta jos oletettiin että murha oli juuri tämä niin mitäpä sitten, hän oli poliisi, etsivä, mitä ne nyt olivatkaan ja tässä hänellä oli mysteeri, kenet hän siis pidättää… Bryggare listi McCoyn. Listi kuin sipulin, tuosta vaan, hakkasi piikkareillaan sen pään tuhannen vitun tohjoksi siinä hurraavan yleisön edessä kuin muinaisissa Rooman sirkushuveissa.

            Well well häntä kyllä nyt vähän jo hermostutti nimitellä ylipäänsä ketään luonnevikaiseksi…porukassa se oli sujunut paljon helpommin ikään kuin hurmoksen voimin pisteltiin vastutajaa kumoon mutta nyt on sankari siinä vähän pulassa yksikseen kun tosi paikka tulee…on se sankarin osa sillä lailla kova kuni känsäkoipisen jumalan varpaankyntenä maan päällä vaeltaa hän…

            Ja hän kuin pikkupoika selaamassa innoissaan Kalevasta miten Kärpät teloi, nuiji, murskasi…

            Vinttaamassa harkkareihin sydän kiihkosta pakahtuen että hänkin pääsisi nyt nuijimaan, murskaamaan, telomaan vastustajan niin että tuntui…

            Naurettavaa, mikä rikos se muka on jos joku 13-vuotias ääliö leikkii lepattavat kangashousut jalassaan suurta mahtavaa haukkaa…eivätkö syyllisiä silloin paremminkin ole nuo kyyniset toimittajat jotka ihailevilla, suorastaan ylistävillä sanoillaan yllyttävät ties keitä luonnevikaisia samastumaan tähän murhanhimoiseen maailmaan…voi hyvä jumala tämä rikos ei olekaan ihan helppo selvittää..

            Mutta kuitenkin…hän tapaili jotakin mielessään.. talvi ja pimeys, lokakuinen sohjo ja sateet siellähän hän oli syntynyt keskelle tuota pimeyttä ja hämärää talven odotusta, aina sitä odotusta että tulisi talvi, jäät ja pääsisi pelaamaan, liikkeelle vaikka sitten olisi miten pitänyt vintata siihen vitun vastatuuleen joka sen kaupungin joka ikisellä ruutukaavaisella rännikadulla puski vastaan kuin ivaten hänen lapsellisia intoilujaan että elä sinä poika mittään luule, kohta se tämäkin tuuli sut persielleen puhaltaa ja mitä huhuilikaan tuo tuuli siihen asti että tuli kevät joka pani sydämen taas kiihkoon, kirkasti auringon valollaan kaiken, herätti jonkun toivon, jonkun kaipauksen että jos nyt, jos vihdoinkin…jotakin.. ei sitä tiennyt, sydän vain pursusi ylimääräistä jäätä sisältään, suli tuon auringon valossa, vuodatti räkää nenästä kuin vettä rännistä, pani vipinää kinttuihin, soitti omaa outoa melodiaansa räkäisellä saksofonillaan…mutta piteli jo sisällään kuin kainaloon kätketyn salaisuuden taas kerran sen syksyn pimeyden ja kaiken lohduttomuuden, sen miten kaikki kesän kiihko sammuu, menee pois, katoaa kuin tuo aurinko heiltä…

           

torstai, 5. heinäkuu 2018

Pikku-aukustin pihan keisari

Selekä oli niin saatanan kippee, ei suoraksi saanu, siinä pihhaa mennä köpöttelin ku joku vitun linkkuveitti, se Ahoskan perkele vaan jotakin tapletteja määräs, se mistään mittään tajua, mokomakin luukeppi saatana vaikka mikä lie johtava lääkäri on olevinnaan, se kirurgi huomas heti missä vika, välilevyssä pullistuma, sille ku se puukkua näytti ja leikkas niin johan oikeni selekä ja käveltiin suorassa ku miehet, verta kyllä meni ja heikotti niin että oli pyörtyä, kyllä se kuulkaa tuntuu ku pussillisen verta menettää, tuntuu se ja sen huoran vitun perrään en ennää itke, vieköön haisevan vittunsa, hän on mies, pikkuaukustin pihan keisari taas, vieköön se hikisen haisevan pesäpalloräpylävittunsa minne haluaa, rahhaakin multa vaan varasti, nekö pallauttaa niin saa ehkä tulla takas tai sitten ei, sossuista oo mihkään, siellä sekin yks vaan yksinhuoltajaäitejä nussii, kyllä hän sen tietää, paljon tietää ja loput arvaa, haki muka se haisevavittunen uuven miehen, semmosen sutkin partanaaman Pohojanmaalta, nahkatakin, hän perkele pistää sen junnaan ja takas lakkeuksille, Lapualle perkele, sinne omiaan koko jätkä, semmonen liuhake, millä lie saatanan kenkälankilla se sen tukkasaki laittaa aamusella, terve mies, en kyllä kehtais, potkasisin vaan perseelle että mee takas kotio kasvamaan, syö leipää että saa ruista ranteeseen ku oot nui hintelä, ilikiä lyyäkään, tiijä miten pahhaa jäläkiä siinä tullee, häneltä akan veit, eikö niitä muka Lapualla ollu tarpeeksi….perkele…mutta selekä..selekä ei oo kippee ennää ja siinä minä mennä köpöttelen ku pikkuaukustin pihan keisari taas, ei soi ennää turhat iskelmät päässä.

perjantai, 15. kesäkuu 2018

Juicy fruit 6

Ristolainen otti kynän käteensä ja alkoi kirjoittaa:

                      ”Rakas päiväkirja, niin kai minun pitäisi kirjoittaa koska sinä taidat tällä hetkellä olla ainoa joka minua enää rakastaa tai kuuntelee, minua nimittäin on jo kesästä saakka vaivannut tunne siitä ettei kukaan, ei niin vitun kukaan ymmärrä minua.Ja vaikka jollain järjenrippeilläni tajuan että tuo itsesäälinsekainen tuntemus on naurettava se ei jätä minua rauhaan.Joka kerta kun Satu aukaisee sen happamen ja päivä päivältä piukemman näköisen suunsa minulle tulee tuo sama tunne; yhtenä iltana minä itkeä pärskin Sadun nähden olohuoneessa kun muistin miten joku typerä luokanvalvoja joskus kouluaikoina ei ymmärtänyt minua, vaahtosin siitä miten kukaan ei tajua miltä tuntuu kiivetä näitä yhteiskunnan rappusia ylös ja mitä kaikkea minä siinä vaahtosinkaan, kaikki tuntui tulevan vain jostakin enkä oikein voinut itselleni mitään, minä vain itkeä pärskin ja puhisin kuin joku helvetin nuhainen siili ja Satu katseli, ei mitenkään myötätuntoisin ilmein vaan enemmänkin kuin arvioiden miten kaheli minä jo olen ja olisiko syytä lähteä lätkimään ennen kuin mitään pahempaa sattuu.rakas päiväkirja joka taidatkin tällä hetkellä olla ainokainen joka tätä grandioosia narsistia ymmärtää, on nimittäin niin että tämä kohtalokas pakina kaikkine seurausvaikutuksineen huolimatta kokemuksistani journalismin alalla näyttää nyt karanneen käsistäni kuin lauma vallattomia hyttysiä ja minulla on olo kuin yrittäisin paimentaa sääskiä Suomen suvisessa kesäyössä, olen joutunut niin sanoakseni hyttysten koston kohteeksi ja pitäisi kai sanoa vain että mitä menin vertaamaan tuon auton antennia hyttysiin, koko juttu tuntuu lepattavan käyttääkseni Mielikäisen ohjelmaideasta peräisin olevaa vertausta kuin köyhän talon porsaat pitkin pitäjää, en tosin pidä kovinkaan paljoa moisesta porsaasta mutta se johtunee siitä että kuvittelen Mielikäisen ja sen vaalean toimitussihteerin tekevän noita omia pakinaohjelmiaan öiseen aikaan kahdestaan studiossa ja kuvittelen tietysti muutakin mikä ottan huomioon oman avioliiton surkean jaman aihuettaa minulle kiusallisia tuntemuksia ikäänkuin minulle mitenkään kuuluisi ketä päätoimittaja öiseen aikaan studiossa nussii mutta sehän ei olekaan tämän tunnustuksen aihe vaikka kkeväästä saakka onkin vituttanut koko perhe-elämä, minä kun kuvittelin että upseerin rouvan tuohtumus olisi ollut ainoa seuraus koko pakinasta ja sitäkin pidin silkkana niuhottamisena, ihmiset eivät näytä ymmärtävän viestinnän olemusta tai sitten minä olen juuri sellainen moraaliton niljake joksi Satu minua joskus kutsuu vaikka keväisten veisujen jälkeen en enää tiedä kuka mitäkin tässä perheessä oikeasti on, ehkä upseerin rouva pitää minua edelleenkin jonkinlaisena pitkätukkaisena kommunistin alkuna,ainakin se muistaa joka päivä töissä nykysin naljailla että et sinä vaan tästä nyt ole juttua tekemässä kun hän tässä näin sano... ja sitten se vetää tietysti päälle somat ivalliset naurut suusta ulos pöllähtävän tupakansavun kera.

- Ei en mä nyt tällä kertaa ole tästä mitään juttua tekemässä, mä siihen sanon kohtuullisen kiusaantunena ja kiusaantunuthan minä olen ollut siitä lähtien kun sain sen palkinnon, kaikki tuntuu niin helvetin kummalliselta, näen öisin omituisia painajaisia ja riimittelen kuin mikäkin lastenlorujen keksijä pahoista unista painajaisista ja vertavaluvista veitsistä ja vihasta vilun värisyttämästä enkä käsitä hevon paskaakaan siitä mitä minun mielessäni oikein pyörii ja liittyykö tuo kaikki sittenkin tuohon lapseen tai siihen että minusta yksikaksi tuli isä mutta se on nyt sivuseikka ja tuota hattarapään naureskeluahan voi pitää jo hyvänä asiana, se on leppynyt, ei raivoa enää, kai setajusi ettei tässä ihan Suopon kanssa vielä olla tekemisisssä eivätkä radion harmaatakkiset miehet ole rynnimässä ovista sisään vaikka olenkin julkisesti esitetyssä pakinassa ilmoittanut asemalla käytetyn miestä vahvempia kirosanoja.

                      Sen sijaan nämä radion eli tämän aiemmin ainoan ja virallisen valtakunnallisen Yleisradion harmaatakkiset popliiniherrat  syvälle silmille vedettyine huopahattuineen ovat kyllä reagoineet kuulemaansa hyvinkin voimallisesti ja minulla alkaa suoran sanoen olla olo niinkuin olisn herättänyt jonkun  herkkähipiäisen Goljatin päiväuniltaan tai potkaissut sitä ruokkakuppinsa äärellä nokkaansa tuhisuttavaa rakkia niin pahasti  munille että nyt se ravaa minun perässäni jatkuvasti hampaat irvissä ja uhkaa haukata persuksistani palasen eikä koko juttu enää tunnu miltään Tomin ja Jerryn uusinnalta vaan ikävällä tavalla todelliselta.

                      Tietysti tässä voi miettiä moniakin asioita koska kyllähän tuollaisen niinsanotusti tavallisen ihmisen kuten permanenttipään reaktion voi ymmärtää - minähän ammuin sitä pakinallani ikäänkuin puskasta, tein juttuni salaa, en kysellyt lupia koska käsitin asian niin että tässä maassa vallitsee vielä sananvapaus ja varsinkin nyt kun tämän uuden median myötä on kovasti ilmassa pyöriskellyt puhetta siitä miten me vihdoikni voimme ilmaista itseämme vapaasti ja kaikenlaisesta poliittisesta munkkilatinasta vapaina, hengittää ikäänkuin raikasta ilmaa tuon tunkkaisen suuren Urhon varjostaman ja politiikan tunkkaanuttaman 70-luvun jälkeen.

                      Mutta mutta...

                      Pakinoitsijan vapaus ei nyt oikein tunnu kovin hyvältä argumentilta, ei ainakaan Mielikäisen silmissä ,sen voin sanoa.Jos hän olikin aiemmin sitä mieltä että tässä radiossa sopii töpeksiä ihan kaikessa rauhassa niinkuin hän meille siellä koulutustilaisuudessa elokuussa juhlallisesti sanoi niin epäilenpä että hän on ehättänyt jo muuttaa mielipidettään melkien yhtä paljon kuin vaimoaankin.

                      Mutta näyttää siltä että minun vaatimaton subjektiivinen mielipiteeni on pelkkä pieni sivujuonne tässä uuden journalistisen kulttuurin pääuomassa joka mennä porskuttelee kuin itse Mielikäinen läskipohjakengissään pitkin studion puunattua lattiaa.

                      Kävi nimittäin niin että seuraavalla viikolla saatuani kuulla kunniani upseerin rouvalta menin studiolle tekemään uutta juttua ja tietysti uutterana freelancetoimittajana myös kärkkymään maksamattomia palkkioita ja totta kai tapasin Mielikäisen joka alkoi olla aika kaukana siitä elokuisesta palmurantapaitaisesta puuhapetteristä joka maalaili meille kauniita kuviaan tulevan kaupallisen radion funktioista kaupungin uutena tiedotusvälineena, joka valppaasti ryntää palopaikalle heti paloautojen perässä. Enemmänkin Mielikäinen vaikutti nääntyneeltä, posket valuivat velttoina kuin STT:n uutisliuskat printteristä,se näytti siltä erää tyhjentäneen koko pajatsonsa ja seisoi studion äänityspöydän takana litkimässä jotain valkoista nestettä putelista joka toi minulle mieliin lähinnä orastavan mahahaavan mutta en katsonut asiakseni udella moisista lääketieteellisistä asioista yhtään sen enempää koska se vilkaisi minua melkein anelevasti ja sanoi sitten että jospa en enää tekisi enempää niitä ranteet auki ja pää vessanpönttöön juttuja...

                      Täytyy sanoa että olin hämmästynyt koska en mielestäni ollut vielä päässytkään niin pitkälle vaikka yhteen juttuun josta en edes tiennyt minne toimitussihteerin hyllyyn sekin sitten oli kadonnut olin vähän koettanut irrotella kuvailemalla tyyppiä joka Millerinsä luettuaan ja lapsuutensa tragediantajuttuaan käy kääriytymään kuin Jeesus haudassaan anoppinsa karvalankamattoon ja mennä ulisee kaikki vaatteensa päältä riipineenä alasti pitkin korkeaporvarilllisen olohuoneen lattioita ja kirkuu onnesta uuteen regressiovaiheeseen päästyään.

                      Mutta kuten sanottu en ollut varma tarkoittiko Mielikäinen juuri tätä juttua.Hän ei mitenkään alkanut täsmentämään väitettään ja kun minä vilkaisin tuota pulleaposkista puuhapetteriä minusta vaikutti siltä että Mielikäinen itse oli aikeissa vetäistä' ranteensa auki ja tukkia päänsä vessanpönttöön ettei olisi tarvinnut kuunnella jokaviikkoisen puhelinvisailun tuloksia.

- Niinkö, minä siis tyydyin naurahtamaan kohteliaasti, tuntui siltä että Sadun isän, herra professorin purevan ivallinen tyyli oli alkanut tarttumaan minuun, en tiennyt mitä minä tuolla pakinalla olin halunnut saada aikaan mutta siitä lähtien kun upseerin rouva oli tulla tupsahtanut tuohtuneena sitä lehtileikettä kädessään roikottaen asemalle minä olin ehättänyt havaitsemaan jo monenlaisia vaikutuksia.

                      Toimitusihteeri istui äänityspöydän takana ja hymyili, en voinut olla ajattelematta että kyllä minäkin yhden yön sen kanssa olisin voinut suunnitella pakinoita studion lattialla.Keväällä se oli ollut mukana jo toisessa  Tuikun vetämässä suunnitteluryhmässä kun oli istuttu Kirjakhavilassa suunnittelemassa tätä uutta radiota jonka studiossa minä nyt siis seisoin kuin maani ja maineeni myynyt Pilatus ja kuuntelin Mielikäisen analyysiä juttujeni tasosta.Silkkaa itsemurhakamaa...

                      Mahtoiko minussa tosiaankin olla jokin salattu viehtymys itsetuhoon,ainakin tupakanpolton määrästä päätellen se oli mahdollista vaikken sitä itse ollutkaan huomannut saati tiedostanut mutta sellainenhan tiedostaminenahan alkoi olla jo vanhaa kamaa, 70-luvun  vanhojen pierujen puuhastelua jolta 80-luku ja punk kaikkinensa oli tempaissut jalat alta kertaslaagilla.

 - Se me feidataan pois...

                      Ne puhuivat yhdestä ihmissuhdehjelmasta josta minä en tiennyt muuta kuin sen tekijän enkä siitäkään muuta kuin sen että se oli iso nainen joka tuoksui parfyymille ja puhui pehmoisia kuin Anneli Tempakka.Topias olisi varmasti saanut aiheen sanoa jotain siitä miten Veikko 5v. vesipää alkaisi olla varmasti sen ohjelman seuraava haastateltava, Veikollahan alkoi olla niin vitun vaikeaa kun pääkin painoi kolmatta kiloa ja paisui vaan koko ajan enemmän ja enemmän niin että niinkuin Topias kerran sairaalan opettajan kokemuksillaan oli kuvaillut tuota piruparkaa  että "tyyppi alkoi olla sennäköinen että kohta sen päästä puhkee ulos raamatullinen vedenpaisumus".

                      Feidataan kuulosti vaaleatukkaisen kaunottaren suusta sanottuna mukavalta vaikka tarkoittikin käytännössä sitä että sen lihavan tuoksutantan ohjelma lentäisi roskikseen.Mutta se ei sinä syksynä siinä radiossa ollut mitään uutta, ohjelmisto tuntui vaihtuvan vähän väliä eikä minulla edes ollut harmainta aavistusta mitä koko toosasta tuli ulos, en minä sitä ehtinyt kuunnella enkä jaksanutkaan kun en ollut ennenkään juurikaan radiota kuunnellut ja miksi olisi pitänyt - minähän olin siellä vain töissä.

- Mitä Ristolainen..ootko taas aikeissa vittuilla vähän Ylen suuntaan,Mielikäinen sitten loihe lausumaan vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iänikuinen joka koetti nojailla äänityspöytään rennon ja itsevarman näköisenä vaikka näki miten vatsaa kiersi jos ei muu niin ainakin huoli mainosmarkoista ja ohjelmistosta joka näytti olevan enemmän arpapeliä kuin suunnitelmallista yleisradiolinjaa.

- Kuin niin, minä ihmettelin aivan vilpittömästi aivan kuin olisin ollut joku ääliö joka aina ja kaikille vakuuttelee viattomuuttaan samalla tavalla kuin ne potkupalloilijat keväällä stadionilla.

                      Mielikäinen rupesi selittämään että oli käynyt niinkin ikävästi että tuosta pienestä hupailusta jonka se edellisviikolla ties missä ajattelemattomuuden puuskassaan oli antanut minun tehdä ja vieläpä päästänyt sen eetteriin oli tullut seuraamuksia joista hän ei olisi niin juuri siinä markkinapoliittisessa tilanteessa perustanut alkuunkaan.

                      Kuulosti siltä ettei se tarkoittanut sitä Sanomien televisopalstan arvostelua,ehkä se oli lukenut sen, en ollut nähnyt sitä jutun jälkeen kertaakaan joten en tiennyt.

                      Röyhkeys on valttia, ei huutanut Saksan poika halttia kun Puolan rajan yli meni ja maa verestä sakeni...

                      Minulla oli varmasti joku ongelma vaikken tiennytkään mikä, tuntui kuin pääni olisi vilissyt verisiä veitsiä, sotaisia germaaneja ja kilpa-aitureitaan listiviä suomalaisen urheiluhulluuden ilmentymiä vaikka minä ulospäin näytin kohtuullisen säyseältä vasta perheelliseksi isukiksi tulleelta mieheltä joka runoilee omenapuiden kauneudesta.

                      Mielikäinen oli sitä mieltä että minun ei kannattanut sanoa enää sanaakaan paikallisesta Yleisradiosta,ei pahaa eikä hyvää, asia nimittäin alkoi olemaan sillä lailla että hänellä,päätoimittaja Mielikäisellä, havaijinpaitahuumorinsa kadottaneella henkilöllä ja kaikesta siitä asemalla tapahtuvasta toimeliaisuudesta vastuullisella ihmisellä alkoi olla murheita jo muutenkin tarpeeksi ja nyt oli päässyt kiitos minun kirjallisen uutteruuteni käymään vielä niin ikävästi, että paikallisen alueradion teknikot, nämä joita Ristolainen sillä tavalla pikkuisen oli nälväissyt pakinassaan...

                      Sitäkö se tarkoitti sitä rattiaan rummuttanutta tyyppiä, minä ajattelin.

                      ...olivat peruuttaneet jo sovitun käynnin uudella kaupallisella asemalla.

- Älä nyt...

                      En minä muutakaan keksinyt sanoa.

- Kyllä, Mielikäinen vahvisti, vierailu oli peruttu ja nimenomaan tämän loukkaavan pakinoinnin takia.

                      Olin kerrankin sanaton, minusta alkoi tuntua että tunsin vain sääliä ja myötätuntoa tuota paljon kärsinyttä päätoimittajaparkaa kohtaan jota oli vielä näin kovasti rassattu yhdellä vaivaisella pakinalla enkä siihen hätään keksinyt edes huomauttaa siitä mitä Mielikäinen itse oli sanonut siitä miten oli hyvä että sielläkin Ylessä oltaisiin uuden kilpailijan takia varpaillaan.Ne näyttivät kyllä nyt olevan enemmänkin kuin varpaillaan, ne olivat suorastaan kääntäneet selän Mielikäiselle ja ilmoittaneet kuin suuttuneet kakarat että ellei se vittuilu heidän suuntaansa loppunut he eivät koskaan tulisi leikkimään Mielikäisen kanssa samalla lootalle.

                      Näin minä sen juuri sillä hetkellä käsitin. 

                      Ja Mielikäinen mulkaisi minua lähinnä niin säälittävästi että minä tosiaankin tunsin pelkkää myötätuntoa tuota ukkoparkaa kohtaan, kovilla se oli, oi että se oli kovilla vaikken olisi mitenkään tajunnut, miten jotkut teknikot saattoivat suuttua moisesta asiasta,eihän niitä oltu edes morkattu koko jutussa,annettu vain vähän ymmärtää että siellä ne istuskelivat autossa naputtelemassa rattia sillä aika kun toimittaja teki juttuaan,enhän minä edes tiennyt mitä varten ne siellä autossa olivat, lähettivätkö ne suorana sen uutisen siitä autosta, editoivat jutut siellä, niin suurta teknistä tietämystä ei minullakaan radion lähetystoiminnasta ollut vaikke miten olisin suorittanut kunnialla tiedotusopin aprobaturin talven aikana loppuun.Illalla pubissa kumottuani muutaman tuopin Mielikäisen murheille ja omilleni sain vielä lisävalaistusta tähän asiaan Rohuselta joka kertoi minulle kun kovasti utelin että nämä yelsiradion tekniseen henkilöstöön kuuluvat henkilöt olivat todellakin loukkaantuneet minun pakinastani ja jos minä olisin halunnut olla Erno Paasilinnan kaltainen hevonen jota niin suuresti ihailin niin nythän minulla sitten olisi ollut mahdollisuus lyödä aivan oikeasti rumpua tästä asiasta, en tiedä mitä Rohunen asiasta ajatteli, tuo aina niin puhelias ja nauravainen Karjalan evakkojen jälkeläinen jonka sanat siinä pubin hälinässä tiskillä suunnilleen samassa paikassa missä Rohunen vuosia aikaisemmin oli pyytänyt minua, vaihtoehtolehden toimittajaa tekemään juttuja ylioppilaslehteen mihin se oli juuri silloin nimetty päätoimittajaksi, siinä mielessä siinä tiskillä olisi voinut kuulla vaikka minkä historian siipien havinaa mutta minä kuulin lähinnä Rohusen sanat kun se naurussa suin selitti minun tivaamisiini että ei kai että kyllä kyllä ja verisesti olivatkin loukkaantuneet, minä kun olin loukannut niitten ammattiylpeyttä.

 - Hä, ammattiylpeyttä, minä mietiskelin uudenkuuloista sanaa.

 - Niin, Rohunen vakuutti.

- Ammattiylpeyttä, sain kakistelua kurkustani hämmennyksen ja huvittuneisuuden sekaisen klimpin ja Rohunen nyökytteli että kyllä kyllä juuri sitä minä olin loukannut.

- MIten ne nyt semmosesta suuttuis, minä vielä ihmettelin ja näin silmieni edessä Mielikäisen joka oli vatsahappoineen joutunut tekemisiin tuon samaisen ammattiylpeyden kanssa.

 - Suuttu ne, Rohunen vakuutteli, itsekin saman puljun toimittajia niin etten oikein osannut sanoa mille puolen kenttää se siinä pelissä oikein sijoittui vaikka olikin alkusyksystä kertoillut pubissa miten Yle oli satsannut koulutukseen ja miten sekin syksyllä pääsi vetämään uutta nuorten ohjelmaa, seikka joka minua tietysti vitutti koska paikallisradion koulutuspuoli oli jäänyt kohtuullisen vähiin.Vieressä seisova Wiiksi-Wallu, Erkki Raatikaiskopio naureskeli että minun kanttaisi nyt olla varuillaan,tiedä miss äminä saattaisin törmätä jhonkin niistä loukatuista teknikoista jotka tempoisivat minua saman tien turpiin loukatun ammattiyleyden nimissä.

 - Mitä vitun mafiosoja ne oikein luulee olevansa...

                      Siihen Rohunen ei sanonut enää mitään vaan poistui salin puolelle, sinne missä pöydillä oli valkoiset liinat ja missä vakiintuneemmat toimittajat ja paikallinen kultuuriväkenä itseään pitävä porukka majaili tuoppiensa ja viinipullojensa äärellä ja minne minulla ei yleensä ollut asiaa koska en tuntenut vakiintuneeni mihinkään ja tavallaan siirryttyäni kaupalliselle puolelle myös välit Rohusiin ja muihin olivat loppuneet jos koskaan olivat alkaneetkaan huolimatta siitä että oli tehty yhdessä lehtiä.Ehkä miä niitten silmissä olin vain pieni paskainen petturi joka oli myynyt itsensä kovin helposti kaupalliselle puolelle, en mitenkään luotettava tyyppi vaikka miten ääni olisi ollut kuin Juicella.

                      Rohusesta en saanut selvää pitikö se moisia teknikkoja niuhoina vai ei, tuskinpa se saman talon väkeä alkoi morkata ede pubissa, täytyihän ihjmisen olla lojaali työnantajalleen jonne se vielä juorujen mukaan oli päässyt kepun jäsenkirjalla, tosin en pitänyt juorun kertojaa kovin luotettavana. koska tämä rovaniemeläisen kauppiaan jälkeläinen kuului niihin agitaattoreihin joilta olivat joukot kadonneet alta vuosikymmenen taitteessa.

                      Runoilija oli uhannu huitaista minua kirveellä päähän huonoista arvosteluista suivaantuneena, Olle oli kuollut, Mielikäinen saisi pian mahahaavan, mikä minua oikein vaivasi, tuntui kuin olisin keräämällä kerännyt ympärillen ivaikeuksia vai olivatko kulttuuripiirit sitä lajia porukkaa että siellä aina sattui jatapahtui, olihan runoilija myös uhannut pieksää minut jos olisi sattunut olemaan sen lajin ihminen että halus tapella niinkuin se osakunnassa kerran oli tullut selittämään ohimennessään.Vituttiko sitä se että sen elokuvaohjaajan tytär oli kerran vuosia aikaisemmin opiskelijoiden kulttuurikilpailun arvioinnissa verrannut minua runoilijaan, kaimaan ja sanonut että minustakin vielä kuultaisiin.

- Susta koskaan mitään runoilijaa tule, jotain surkeeta proosaa voit korkeintaan räpeltää, se oli vielä muistanut povata siinä ohimennessään kuin suolista ennustava oraakkeli ja minä olin ollut vähintäänkin hämmentynyt jo siksikin, ettäse oli pitänyt minun vaatimatonta habitustani uhkailemisen arvoisena.Mielenkiintoisia nämä kulttuuripiirit, ajattelin monesti, yksi kuolemaatekevä runonraapustaja haukkuu toisen kirjantekijän siitä hyvästä että tämä tuskin olisi saanut opustaan kustantajalle ellei olisi sattunut antamaan persettään saman kustantajan palveluksessa olevalle vanhenevalle työläisprosaistille.Perseenjakelija hankkii itselleen porttikiellon kulttuurikapakkaan paiskomalal ikkunan palasiksi.Ja kaiken tämänhyvän päälle Pottu tulee pubissa vittuilemaan että milloin minä olen aikeissa alkaa hajotttaa Hämeenportin ikkunoita.

                      Olinko minä siis joku tekijämies,minähän olin sivariksi lähtiessäni julistanut itseni pelistä pois viimeisessä kirjoittamassani arvostelussa koska en halunnut seisoa kirjavuoren päällä huitomassa muita alas.Hevonen joka nyt martyyrinomaisesti ilmoittaisi muuttavansa pois siitä takaperoisesta ja taantumuksellisesta kaupungista jossa ei ymmärretty kirjallisen ilmaisun päälle vaan kaikenmaailman vanhoilliset ja konservatiiviset piirit olivat oitis häätämässä uljasta hevosta ulos kaupungista.

                      Mutta Mielikäisellä oli muitakin murheita.

- Eikä ne sano mulle enää päivää kaupungilla,se valitti.

 - Ketkä?

 - Ylen toimittajat.

                      Se näytti siltä niinkuin purskahtaisi seuraavaksi itkuun,en tiennyt minä tyyppinä se minua oikein piti tai mitä minusta tiesi, millaisena vesikauhuisena kaikkien vallanpitäjien kimppuun käyvänä verikoirana se minua oikein piteli, ainakin vaalean toimitussihteerin täytyi jollain tavalla olla perillä monista asioista mutta ehkä minua ainkin siitä eteenpäin pidettäisiin epäluotettavana radikaalina joka saattaisi tehdä eetterissä irtaallaan mitä vain, minua ei kannattaisi studioon päästää, jopa rokkari oli luotettavampi, olihan se sentään kirjan ja levyn julkaissut mies. Olisin ollut otettu mutta kun en ollut vaikka siinä avajaislähetyksen pakinassani olisin miten koettanut matkia Paasilinnaa ja vähätellä kaupunkia joka oli minusta vain kaupunki muitten kaupunkien joukossa., Mielikäiselle se näytti olevan enemmänkin, näytön paikka ja vaikka olinkin selvillä noista omista epäselvistä motiiveista sen jutunteossa – muistinhan minä miten olin rynninyt kotiin, pelännyt löytäväni Sadun sen miehen seurasta ja vaikka miten olisin käsittänyt moisen tunnon olevan silkkaa pakkomiellettä niin sen voima oli saanut minut paukuttamaan vihani vimmoissa tuota juttua. Ja nyt oltiin siinä, olin potkinut sen rakin hereille, se ei enää suotunut edes moikkailemaan Mielikäistä ja jollain lailla minulle tuli vain hyvä olo aivan kuin olisin halunnutkin, että joku reagoi. Hyökkäys on paras puolustus silloin kun oma elämä tuntuu menneen täysin sekaisin mutta minä olen lopettanut nyt ne öiset hiippailut, en jaksa enää huolehtia siitä mitä rakas vaimo öisin tekee tai ketä miettii, tuntuu kuin tuo pakina olisi auttanut eniten minua, kääntänyt katseeni taas ulospäin pois sieltä sisäisten tunkkaisten mielikuvien maailmasta missä tunnuin viihtyneen liian kauan, niin kauan että pelkäsin meneväni sekaisin, pelkäsin etten enää tiedä kuka olen tai mikä minussa on mitäkin, varsinkin se yksi tapaus havahdutti minut lopullisesti, Satu oli silloin lähtenyt kaverinsa kanssa iltaa viettämään, hymyillyt taas lähtiessään veikeästi ikään kuin haluten taas vaihteeksi kostaa minulle kaikki edellistalven menot  ja menestyneen miehet öiset poissaolot, ei siinä mitään, siihen asti minä kestin, istuin iltaa, lipitin viiniä, nukutin tytön syötettyäni sille iltapalan, luin satua ja sitten aloin lukea yhtää kirjaa, simpanssin kauneutta – ja kun olin päässyt kohtaan missä päähenkilö, epäonnistunut opiskelija katselee miten lehtimyyntifirman johtaja vie siltä naisen nenän edestä ja nauraa paskaisesti tälle surkimukselle siinä kohtaa minulla tilttasi, olin vähän kännissä, se on totta mutta siinä oli muutakin, olin raivona aivan kuin olisin tuossa miehessä, tuossa nauravassa röyhkimyksessä nähnyt jotain muutakin, jonkun tutun asian, jonkun, en osaa sanoa mutta seuraavaksi minä äkkiä olin vaatekomerossa repimässä Sadun äidin lahjoittamaa turkkia leipäveitsellä riekaleiksi, revin ja revin kuin hullu hetken ennen kuin käsitin mitä olen tekemässä. Tuntui kuin minun olisi pitänyt saada se kirjan paskaisesti naureskeleva kusipää hengiltä, tuntui kuin en enää olisi tiennyt kuka minä olen, no se loppui äkkiä siihen ja loppuillan istuin hiljaa, poltin ja koetin käsittää mikä minulle tuli, Sadulle koetin selittää jotakin mutta en tiedä auttoiko se, en tiedä enää oikein mitään niin että jos Mielikäinen puhuu tuollaisia siitä miten sille ei moikkailla en tiedä jaksanko edes reagoida, lupasin kyllä korvata turkin, en tiedä korvaanko, jotenkin Satu oli vain hiljaa, selitin olleeni kännissä mutta mitä se auttoi, ei mitään ja tässä minä nyt olen, pelkään että koko liitto on ohi, olen töpännyt liian monta kertaa, en osaa selittää tuota vihanpurkausta vaikka koetinkin lyödä asiaa leikiksi – Satuhan on usein valittanut että sen äiti tukkii sille kaikki vanhat vaatteensa joten kaiketi minä yritin vähän helpottaa sen tuskaa – ei minuakaan kyllä moinen paskanjauhuu naurattanut.

                      Ja niin minä  vain hymyilin siinä englantilaisen jalkapallohuligaanin psykopaatin hymyä etten minä vaan nyt tajua koko jutusta enää mitään, että mitä minä muka olen tehnyt,en mitään, vähän pilailin yleisradion kustannuksella ja tässä sitä nyt ollaan.Minkä turnauskestävän potkupalloilijan maailma minussa menettikään.Kävelevän selityssanakirjan.Hekohekoautoautomaatin.Au-tomaatin.Avioliiton ulkopuolella syntyneen tomaatin. Enhän minä voinut ruveta Mielikäiselle selittämään noita turkin puukotuksia ja muita sekoamisiani tai sitä, että koko avioliitto on hajoamassa tai että minä olen itse sekoamassa lopullisesti, en tunne itseäni, käyttäydyn kuin pahin psykopaatti, olen samanlainen kuin se jätkä joka päivän töissä oltuaan varasti mehuaseman kassan, en tietenkään vaikka ajattelenkin, että voisi Mielikäinen vähän puolustaa minua.Mutta ei, olen vain vähäpätöinen pakinoitsija joka todennäköisesti saa mennä, ettei pilaisi tuon puuhapeten mainetta paikallisissa journalistisissa piireissä, en tiedä, en jaksa ajatella vaikka muistankin mitä tuo puuhapete sanoi kun juttua äänitettiin – että ovat sitten Ylessäkin vähän varpaillaan. No nyt ovat enemmän kuin varpaillaan.

                      Olle oli kuollut, minä olin voittanut palkinnon ja siinä minä nyt seisoin, olinko minä aikeissa järjestää skandaaleja, herättää kauhistusta,pahennusta, liittyä kovasti ihailemieni 60-luvun suurten patujen joukkoon paasilinnaksi paasilinna paikalle ärsyttämään sen pienen takaperoisen paikkakunnan kulttuuriväkeä,siitä minulla ei ollut harmainta aavistustakaan koska näytti siltä että Mielikäinen ei ainakaan ollut aikeissa tukea minun ponnistelujani tällä suunnalla.Uusi media ei ollut sitä varten.

                      Vai näyttelinkö minä vain viatonta, olinhan minä kirjani lukenut ja tiesin millä kohua saattaisi saada aikaan, pelkällä vittu-sanallakin pääsi jo pitkälle siinä kaupungissa, naisen genitaalialueen ympärillä pyörivän tabun- ja tarunomaisen hohteen ympärillä ei sopinut laskea leikkiä ja kun näin Mattilan painelevan vihreä maihari lepattaen tekemään juttuaan tajusin jotenkin että aika oli muuttunut, minä en saisi tukea mistään, jokainen teki juttujaan omaan piikkiin ja kyräili muita ja jos minä olin johonkin muuhun tottunut niin sitä porukkaa ei enää ollut.

                      Mielikäistä näytettiin koulittavan tavoille.Minusta koko touhu oli vain pikkumaista,suuttua nyt moisesta nälvinnästä mutta Mielikäinen näytti siltä ettei se kaivannut minun kommenttejani mihinkään suuntaan.Niin että en minä tiedä, taidan lukea nyt tytölle iltasatua Rasmus-nallesta ja unohdan koko jutun hetkeksi, en ole moneen yöhön enää hiippaillut makuuhuoneen oven takana, en tiedä johtuuko se sitten tuosta pakinasta jolla aivan kuin purin kaikkia paineitani joita tämän avioliiton ja isyyden sekavuus minulle näköjään aiheuttaa..sitä paitsi muistin yhtenä iltana taas isän, sen ainoan joka minulla lapsuudessa oli vaikkei se mies varsinaisesti biologinen isäni ollut, muistin taas sen tapauksen ja hämmennyin, sen kun tuo mies riiteli äidin kanssa ja pakotti meidät lopulta juoksemaan sitä karkuun, sen miten se oli sitten kännissä ja yksin jäänyt repimään puukolla sohvia ja äidin hääpukuja, muistin äkkiä jotenkin kummasti sen asian vaikka olinhan minä siitä ennenkin kuullut mutta nyt, nyt se iski minuun kuin leka, minä olin tehnyt samaa peloissani, minä olin ollut joku muu ja tuntui oudolta niin kuin olisin vain äkkiä tajunnut mitä se kusipää olin silloin 60-luvulla tuntenut kun se oli käynyt sen sohvan kimppuun…

                      Ja jotenkin se helpottaa oloa, katson tytärtä ja tiedän, että siihen suuntaan minulla ei enää ole menemistä.

                     

 

sunnuntai, 10. kesäkuu 2018

Juicy fruit 5

 - Mitä sinä poika oikein  oot menny tekemään.?                

                      Upseerin rouva tulla tormesi ovesta sisään mehuaseman takahuoneeseen ja kiskoi samalla poplariaan auki, sillä oli joku lappu kädessään kuin rytätty päävoiton sisältänyt mutta ikävä kyllä palauttamatta jäänyt  lottokuponki, Ristolainen istui Ritua vastapäätä aamukahvilla ja koetti sulatella iltaista riitaa Sadun kanssa, nyt se oli huudellut että hän voisi aivan hyvin ruveta etsiskelemään itselleen oma kämppää, se ei enää sitä perhehelvettiä kestänyt. Ristolainen ei ollut tajunnut mitään sen puheista, miten niin hänen ruveta etsimään omaa kämppää, eihän hän ollut tehnyt mitään ja oliko silläkään merkitytstä vaikka joku olisikin jotain tehnyt, sitäkä se avioliitto olikin että tehtiin lapsi ja sitten mies potkaistiin saman tien pellolle.  

                      Olisi perkele ite ruvennut ettimään itelleen kämppää.Sitähän se oli jo muutaman kerran sanonut että ottaisi eron mutta kun ei ressukka tiedä kumpi sen lapsen sitten ottaisi.Vittu hän alkoi olla tulossa hulluksi sen ämmän kanssa.

                      Upseerin rouvan kysymyksen sävy oli suorastaan tivaaava eikä Ristolainen voinut olla ajattelematta sitä sen isää jonka valtiollisen poliisin miehen olivat heti sodan jälkeen käyneet hakemassa kotoa epäiltynä asekätkijäksi.Olivatkohan nekin miehet rynnänneet samalla lailla tuon naisen lapsuuden kotiin palttoon liepeet pystyssä ja huopahattu silmillä .Upseerin rouva oli sanonut ettei se koskaan tulisi antamaan niille eikä kommunisteille anteeksi sitä mitä ne silloin sekä hänelle että hänen isälleen ja koko perheelle  olivat tehneet.

                      Koska tuon permanenttipään huudahdus ei sisältänyt mitään lisäinformaatiota mahdollisen sitä tuohduttaneen teon sisällöstä Ristolainen vain tuijotti kahvikuppi toisessa kädessä naista osaamatta sanoa mitään.Pakinan nauhalle lukemisesta oli kulunut jo pari päivää mutta hän ei osannut ollenkaan yhdistää upseerin rouvan paheksuntaa siihen suuntaan, se näytti siltä niinkuin olisi juossut koko matkan kotoaan asemalle vaikka todennäköisesti olikin tullut autolla niinkuin muinakin aamuina. Se kävellä riuhtoi hänen eteensä ja tiputti tuon sormiensa välissä roikkuneen räkäklimpin oloisen lapun hänen eteensä pöydälle ja jäi tuijottamaan häntä  enemmän kuin kysyvä ilme kasvoillaan, että nyt oli poikapieni niinku vähän niinku selityksen paikka…

                      Kenethän hän oikein olisi päästänyt päiviltä, olo oli suunnilleen yhtä jakomielinen  kuin sinä kammottavana kankkusaamuna kun hän oli herännyt edelliskeväänä yksin kämpiltä ja ruvennut tutkimaan ensimmäiseksi komeroita kun oli ollut olo että hän oli yöllä päissään ollut niin raivona että oli todennäköisesti tappanut Sadun ja survonut sen verisen  ruhon kaappiin,mistä raivonnut siihen oli mennyt muutama kuppi kahvia ja pari tupakkaa samoin kuin tyhjien komeroitten ihmettelyyn kunnes jotenkni pätkivä  ja viinahuurujen alta virkoava muisti oli viestinyt hänelle sen että hän oli vain tuntenut tulleensa koko elämänsä ajan väärinymmärretyksi, ei kukaan, ei niin vitun kukaan ollut koskaan ymmärtänyt häntä, hän itse kaikkein vähiten. Tuollaisten itsesäälinpuuskien jälkeen olo oli pitkään uupunut ja nuhraantunut niin kuin olisi tajunnut tappelevansa turhien aaveiden kanssa ja pään älyllisellä osastolla ymmärtänyt, että siinä sitä sitten mentiin niitä psykoanalyytikkojen niin kovasti kuvailemia transferenssitunteita kirjon laidasta laitaan, tummasta sävystä vielä tummempaan niin että pensseli vain heilui.

                      Ristolainen otti lappusen varovasti käteensä ja vilkaisi Ritua silmiään pyöritellen.

                      Upseerin rouva käveli huoneen toiseen nurkkaan riisumaan takkiaan.Se oli selvästi raivoissaaan ja sillä hänen kädessään pitämällä lappusella näytti vakavasti olevan jotain tekemistä tuon raivonpuuskan kanssa. Ristolaisen teki mieli sanoa, että tervetuloa kerhoon, tässä on monet muutkin viime aikoina keskittyneet tuohon raivo-osastoon enemmän kuin tarpeeksi.Loukkauksia on sadellut niskaan perhe-elämän pelikentällä sitä tahtia päivittäin, että alkaa koko kroppa oleen niin mustelmilla jotta sitä kelpaisi jo mennä esittelemään vaikka jääkiekkomuseoon, poikittaista mailaa ja kepin pään rokotetta tulee aamusta asti rakkaan vaimonkullan kenttäpuoliskolla päin näköä niin pahasti ettei tahdo enää kentällä muuta kuin eksyä, sokeiden opaskoiran siinä voisi palkata avukseen että siitä perheterapiasta hengissä mahdollisesti selviää.

 - Mitä sinä oot oikein menny meistä kirjottamaan, upseerin rouva käännäytti päätään niin äkäisesti että hän pelkäsi sen katkaisevan pian niskansa.Se istahti alas tuolille, riisui pikkukenkänsä ja alkoi kiskoa kumppareita jalkaansa.

                      No ainakin jokin asia alkoi selvetä, kirjoittamisesta siis oli kysymys, Ristolaisen paikoilleen jähmettynyt käsi saapui vihdoin tuomaan kupin huulille ja hän hörppäsi kahvin loppuun, laski kupin  varovaisen liioitellusti takaisin pöydälle ja katsoi sitten  taiteltua lappua, aukaisi sen ja tajusi pitelevänsä kädessään pientä lehdestä irtirepäistyä leikettä,repäisty se oli , suorastaan riuhtaistu, ei leikattu hienovaraisesti ja siistejä sivuja tehden millään saksilla vaan  kiskaistu irti lehdestä niin että kahvikuppi vaan oli lentänyt lattialle.Lehden saattoi arvata paikalliseksi vitsien mukaan valtakunnan ainoaksi myös kuolinilmoituksia julkaisevaksi urheilulehdeksi joka  joissakin piireissä koettiin myös vakavasti otettavaksi sanomalehdeksi.

                      Kilpailu kiristyy julisti dramaattisen kuuloinen otsikko yli kolmesenttisillä kirjaimillaan ja Ristolainen oli tuntevinaan nenänpielessään vanhan tutun hiilimurskan  tuoksun kun kaksi maratoonaria kiskoo viimeisillä voimillaan loppusuoraa kohti maalinauhan armahtavaa poikkinapsahtamista mielessään takomassa se ainoa ja vihoviimeinen kysymys siitä kumpi heistä ehtii ensin maaliin ja kumman kurjan korjaa kuolo. Jutuntekijän dramatiikantajussa ei ainakaan näyttänyt olevan mitään vikaa.

                      Hän koetti keskittyä lukemaan leikettä mutta havahtui kesken lukemisen siihen ,että upseerin rouva istui vieressä pienen neliskanttisen sinertävällä muovikangasliinalla peitetyn pöydän ääressä.

 - Mitä sinä oot oikein menny meistä kirjottamaan, se tivasi uudestaan kuin mikäkin kuulustelija ja tuijotti häntä  niin intensiivisesti että hän odotti sen kohta kaivavan jostain käsilaukusta kirkkaan pyöreän lampun ja kiskaisevan senkin pöytään ikään kuin tunnelmaa piristämään.

                      Sen kasvoilla näkyi ryppyjä nyt kun se istui siinä niin lähellä että hän olisi voinut tuikata etusormensa vaivatta sen sieraimesta sisään.Etäämpää siitä ei olisi heti huomannutkaan että se oli niin vanha kuin oli.Tyttärestään se aina joskus puhui, se opiskeli Helsingissä mutta kuulosti kuin kaikkein mieluiten tuo ilmeisesti kiihkeä vihreän aatteen kannattaja  ja kasvissyöjä olisi asunut metsässä ja teltassa ja elänyt pelkillä metsän antimilla kuin mikäkin sissikoulutusta itselleen hankkiva, ehkä se opetteli jo varautumaan tulevaan katastrofiin jälkeiseen aikaan vai oliko se tyttöparka pienestä pitäen niin kommunisteilla ja vallankumouksella säikytelty , että se harjoitteli jo metsään pakenemista mahdollisen kumouksen varalta. Permanenttipää ei alkuunkaan ymmärtänyt moista käytöstä asiasta hänelle ulkona tupakalla kertoessaan eikä  Ristolainen ollut viitsinyt alkaa omia assosiaatioitaan esittelemään.

 - Miten niin,Ristolainen tunsi olonsa lähinnä vaivaantuneeksi kun ei vieläkään ollut päässyt perille upseerin rouva tuohduttavan skandaalin luonteesta.Sen  silmät tuijottivat häntä pisteliäinä tappeina kuin kiväärin piiput, kaksi sala-ampujaa nenänvarren kalliokielekkeen molemmin puolin.Kohta kajahtaisi kanjoonista ja hän kuolisi pää murskana vasten vahakangasliinaa.Hyvästi paska maailma, menee se heikompikin tahto vaikka läpi styroksin.

                      He tilasivat Hesaria niinkuin hänen käsittääkseen suurin osa opiskelijoista vaikkei hänen käsityksensä kaikista opiskelijoista olisi otoksena mennyt läpi mistään sosiologian proseminaaristakaan.'

 - Olit tehny tästä asemasta semmosen jutun että, upseerin rouvalta tuntuivat kadoneen kaikki suomen kielen sanat mielestä niin että se tyytyi viimeistelemään lauseensa nonverbaalisin keinoin mulkaisemalla häntä uudestaan sala-ampujasilmät  raivoisasti tulittaen hän oli hyökännyt aivan väärään suuntaan aivan kuin tuolta hyönteisen sarviaan esittelevän Yleisradion tuhkanharmaan auton kitusista olisikin äkkiä putkahtanut ilmoille lauma aivan kummaliisia mediapoliittisia ötököitä jotka saivat tuon permanenttipäänkin reagoimaan tavalla joka hämmensi häntä.

                      Kilpailu kiristyy huusi otsikko mutta hän ei kyllä juuri sillä hetkellä nähnyt muuta kiristyvää kuin upseerin rouvan otsasuonet jotka jyskyttivät verta vauhdilla sen aivosolouihin tätä mitä ihmettä tuo pojanjolppi oikein on meistä mennyt kirjoittamaan mysteerion ratkaisemiseksi.

                      Ritua heidän mulkoilunsa näytti vain huvittavan. Ilmeisesti se nautti täysillä siitä että upseerin rouvan tavallisesti niin huoliteltu ja charmantti habitus oli pettänyt kertaslaagista ja kunnolla. Jos Ristolainen olisi kaivannut opetusta siihen mihin kaikkeen kirjoittamisella voi vaikuttaa niin siinähän sitä nyt sai, se että hän oli istunut siinä Sadun kirpputorilta ostamassa nukkavierussa 50-luvun sohvassa kuvittelemassa ja Satua ja sitä tyyppiä kiihkeään aktiin heidän makuuhuoneeseensa oli johtanut jo ainakin yhden upseerinrouvan raivokohtausta enteilevään reaktioon, Ritun kaunaiseen tyytyväisyyteen ja ilmeisesti myös paikallislehden toimittajalla oli jotain sanottavaa asiasta jahka hän vain kaikelta keskeyttämisiltä pystyi jutun vielä lukemaan.

                      Pakinansa hän oli jo unohtanut eikä ollut missään vaiheessa kuullut edes sitä oliko moista tekelettä lähetty ulos radiosta, yleensä sen saattoi helpoiten päätellä pankkitilin saldosta oliko joku juttu läpäissyt Mielikäisen tai toimitussihteerin arvostelukykyisen seulan vaikka edellisviikolla  Mielikäinen olikin alkanut epäillä omaa arvostelukykyään, koska taloon hätiin palkattu markkinointiguru oli ehdotellut sille puhelinvisailuja tasetta kohottavaksi ohjelmaideaksi: - Jumalauta kohtahan täällä tekee  uutisetkin siivojat,se oli mesonut punakka naama entistä punaisempana pitkin uudenuutukaisen studion  potentiaalisten tulevien  uutistoimittajien puunaamaa käytävää. 

- Mitä  sinä oot oikein menny meistä kirjottamaan...

                      Ristolaisella kävi mielissä että ajatteliko se niitä juttuja joita se hänelle sodan jälkeisistä ajoista ja kommunistipoliisien pidättämästä isästään oli kertonut.Ei kai.  Hänkö oli  nyt sen silmissä se musta nahkatakki päällään sisään ryntäävä etsivän keskuspoliisin korstale joka riuhtaisee sen isän vuoteesta ja kuskaa ulos kuulusteltavaksi....

                      Eikä hän mitään ollut kirjoittanut vaan lukenut ääneen nauhalle.Mutta mediaopillinen korjailu tuntui sillä hetkellä tyystin tarpeettomalta ylimääräiseltä semantiikalta.Sitten hän äkkiä käsitti ettei upseerin rouvakaan ollut itse pakinaa kuullut, ilmeisesti, ja hänkin oli jo suunnilleen ehtinyt unohtaa mitä hän siinä oli jutellut, jotain yleisradiosta ja vakoilusta ja sen mersun katosta törröttävästä hyttysen sarvet mieliin tuovasta antennista, ei mitään kovin kummoista...

                      .Nyt nuo hyttysen sarvet tuntuivat muuttuneen äkäisen ampiaisen pistelyksi.

 - Semmonen pieni pakina se oli.... 

                      Teki mieli heittäytyä vaatimattomuuden valekaapuun tukalan tilanteen selvittämiseksi, mikä sen somempaa vaikka miten olisi muistanut millaisen riehakkuuden valloissan hän yleläisiä oli mollannut.

                      Hän ei oikein tiennyt mitä niin omituisen kummallista tuossa pakinassa oli ollut että sen päältä kannatti tuolla tavalla raivostua,sitten hän taas silmäili tuota paikallisen lehden leikettä ja alkoi jollain lailla hahmottaa tilannetta, leike oli ilmeisesti peräisin sen aamun lehdestä ja lehden televisopalstalta jota sinnikkäitten mutta sitäkin vaikeammin todennettavien juorujen mukaan piti joku entinen naistenlehden seurapiiritoimittaja joka oli pääkaupunkiseudulta jalkautunut maakuntaan keveämpiin sisätöihin ja pois niin sanoaksemme kentältä raskaista ja vaativista journalistisista puuhista.

 - Kirosanojakin olit käyttäny kuulemma...

                      Paheksunnan aalto pyyhkäisi taas hänen ylitseen.Hän oli käyttänyt kirosanoja.Siis...

                      Voihan vitun ikenet.Teki mieli kiroilla oikein kunnolla.

 - Niinkö...Ristolainen ei enää malttanut olla naurahtamatta vähän vinoon.

                      Satu ainakin olisi saanut tuosta permanenttipäästä hyvää henkistä tukea hänen kiroiluaan vastustavalle kampanjalleen,kampanajn jonka tarkoituksena oli pelastaa viattomat tulevat sukupolvet tuolta ikävältä paheelta, hänellä ei sinällään ollut mitään moista kampanjaa vastaan vaikkei hän monestikaan osannut käyttäytyä kampanjapäällikön vaatimusten mukaisesti vaan kutsui milloin sielunvihollista milloin genitaalialueen nautintakeskuksia avukseen elämän murheissa, mikä Sadun mielestä ei ollut alkuunkaan sopivaa koska sen kotikasvatukseen oli kuulunut suun peseminen saippualla moisen ilmiön totaaliseksi kitkemiseksi, tuon juhlallisen rituaalin oli suorittanut appiukko itse.

                      Se kiskoi kahvikuppinsa tyhjilleen.

 - Kehtaa pian enää täällä töissäkään käydä, se sanoa tuhautti ja nousi pöydästä.

                      Ristolaisesta alkoi tuntua siltä ettei hän enää hallinnut tuon vajaan liuskaisen jutun kaikkia esille nousevia ulottuvaisuuksia, oliko hän nyt  tekemässä upseerin rouvasta työtöntäkin kaiken muun hyvän päälle.

 . -Käytitkö sinä rumaa kieltä vai miksi se meistä noin kirjoittaa, se kääntyi vielä muistaessaan kysymään ja viittasi pöydällä lojuvaan leikkeeseen jota hän ei vieläkään ollut ehtinyt lukea.

- Kai siellä jokunen oli, hän myönsi vaikkei muistanut oliko vai eikö ja missä kohtaa, hetkinen, se yks vittuko siellä oli vilahtanut sen vekkihameisen paskan tyypin toimenkuvan adjektiivina, niinpä  taisi olla mutta ei sitten enempiä ellei sitä Ritun paskaa tyyppiä sitten laskettu kirosanaksi.Ja olihan se asiakaskin maininnut jotain ulosteista kansanomaisemmalla tavallaan, olikohan se sitten kuullut pakinan ja mitä olisi mahtanut tuumata siitä että parin päivän sisällä se oli päässyt mediaan jo kaksi kertaa  niin että sillä menolla ja sellaisella verbaliikalla sitä saattaisi odottaa kovakin tulevaisuus alalla.Ja mitähän se siitä olisi tuumannut että sen ulosteisiin viittavaa kommentti jonka hän ehkä kaiken lisäksi oli tulkinnut väärin oli aiheuttamassa jo pysyvää konfliktia monen ihmisen välille.

                      Näytti paskastakin pääsevän juttua vääntämään kun oikein kovasti päkitti.

                      Upseerin rouva näytti purkaneen pahimmat kiukkunsa ja lähti laittamaan pastorointikonetta asiakasaplvelun vaatimaan kuntoon.

                      Ristolainen huokasi ja alkoi lukea leikettä joka rupesi jo kuulostamaan hänen korvissaan siltä ihteltään eli tarjoustiskin kinkunviipaleelta.Ehkä hän oli tullut hulluksi niin kuin hän kesästä saakka oli epäillyt kun ei oikein ollut osannut erottaa sukupuolielimen muovailemaa lihaa metwurstista vaikka periaatteessa molempien kuvailuun yleiskäsite liha sinällään sopikin.

                      Televisio- ja radiopalstan arvostelija piti  erikoisina niitä  aseita joita uusi paikallisradio oli ottanut tässä uudessa kilpailutilanteessa käyttöönsä. Pakinassa arvosteltiin "pakinan vapaudella" Ylen paikallistoimittajan jutuntekoa kaupungin mehuasemalla. Toimittaja piti erikoisena kielenkäyttöä jota uusi paikallisradio oli alkanut käyttää kuvaillessaan työtään tekevän toimittajan vitutusta joka kaiken lisäksi pakinoitsijan mielestä oli yleinen työtään tekevien ihmisten ominaisuus samoin kuin se että toimittaja óli kysellyt samaa paskaa ihmisiltä kuin edellisenäkin vuonna.Tätäkään arvostelija ei hyväksynyt vaan kiepautti pakinan lopun esille kuin todistaakseen tekijän outoa mielenlaatua: keskipäivän aikaan saamme kuulla mitä valtion tiedustelupartio on saanut retkillään aikaan. 

                      Ristolainen naurahti.Niinkö hän oli sanonut.Kuulosti kovin sotilaalliselta, mitähän ihmeen tiedusteluretkiä hän oikein oli ajatellut, tiedusteluretkiä vihollisen selustaan.

                      Arvostelijan mielestä kaikki kuulijat olivat nyt varmasti selvillä mitä tämä reppana pakinoitsija oli kirjoituskoneensa äärellä saanut aikaan ja toivoi kaikesta sydämestään ettei uusi radio jo tavoitellun kuulijankaan takia sortuisi näin halpahintaiseen kilpailijan pilkkaamiseen vaan keskittyisi tekemään niitä hyviä ohjelmia.

                      Halleluuja, Ristolainen huokaisi kun ei muutakaan moisen hurskaan toivomuksen äärellä osannut tehdä.

                      Ainakin kaikille potentiaalisille mainostajille oli nyt virallisesti sitten ilmoitettu millaisen paska ja kirosanaviidakon keskelle ne koettivat kultakorumainoksiaan ängetä,mahtoi Mielikäinen olla innoissaan.

                      Ritu vilkuili häntä uteliaana kun hän tuli ulos tupakalle, Ristolaista alkoi moinen julkisuus jo kiusata niin kuin hän olisi onnistunut tuolla pakinalla saamaan aikaan jotain omituista ja vaikka hän olikin jo ehtinyt muutaman kerran nähdä mihin kaikkeen tuo outo julkisuudeksi kutsuttu asia saattoi johtaa hän ei voinut olla hämmästymättä.Ritun kasvoilla oli kysyvä ilme niinkuin se olisi odottamalla odottanut selitystä asialle, Ristolainen ojensi sille mukanaan tuoman lehtileikkeen ja ajatteli että jospa siitä jotain selviäisi sillekin.

                      Ritu lukaisi jutun läpi, veteli röökiään ja ojensi sitten lapun takaisin.

 - Muako se tuolla mehuaseman hoitajalla tarkottaa.

 - Ei kai, se on käsittäny väärin, mä kuvailin yhtä asiakasta...

                      Siihen sillä ei ollut mitään kommentoitavaa, meni kaiketi jo liian vaikeaksi.

- Täällähän täytyy ruveta varomaan sanojaan, tiedä millon pääsee radioon...

                      Se naurahti pirullisesti.

- Ei kai nyt sentään...

 - On tää asema, yks  työntekijä varastaa kassan ja toinen sepustaa radioon juttuja...

 - Ainaki tapahtuu jotakin..

 - No sitä ei voi valittaa.

                      Ristolainen ei viitsinyt informoida Ritua siitä mistä koko pakinan oikeastaan oli saanut alkunsa, se olisi ehkä pahastunut enemmän kuin tarpeeksi jos olisi saanut kuulla että sen tupakanpolton kellastuttama etusormi oli setä Samin etusormen tavoin värvännyt hänet jutuntekoon eikä hän vieläkään ymmärtänyt mikä tuossa päin sitä vekkihameista toimittajaa sojottaneessa sormessa niin kiehtovaa oli ollut ,että siitä oli saanut jutun aikaiseksi, sekö että sormi oli sohottanut päin toimittajaa kuin pistoolin piippu valmiina räiskäisemään kutinsa tuon itseään niin kovin hienona pitävän naisen rinnuksille että täältä pesee ja linkoaa samaan hintaan.

 - Vai semmonen pakinoitsija se sinä oot...

                      Ristolainen naurahti vain hämillään kun ei tiennyt mitä vastata sen venyteltyihin ja moniselitteisen kuuloisiin sanoihin ikään kuin se olisi tiennyt paljon paremmin kuin hän itse mimmoinen pakinoitsija hän oikein oli.

                      Ristolainen koetti vielä selitellä että ei se mikään kummoinen juttu ollut ollut, parin minuutin lyhyt höpinä, vähän kuvailua siitä miten toimittaja oli tullut tekemään juttuaan asemalle, pikkuhauskaa piikittelyä kilpailijan suuntaan, ei oikeestaan mitään erikoista,hän kyllä käsittäny alkuunkaan miksi permanenttipään piti raivota siitä niin paljon,eihän se ollu kuullu edes koko juttuu...

                      Ritua ei näyttäneet hänelle selittelynsä erikoisemmin kiinnostavan. Jononetuilijaporukkaa kaikki...

                      Toisen tupakan ajan hän keskittyi uudestaan lehtijuttuun, puiden väleistä vilahteli joella puksuttava puuvene, luennolle meneviä pyöräilijöitä vilahteli aseman ohi rantatietä pitkin.Jutusta hän ei oikein enempää saanut irti, tuntui vain kuin toimittaja olisi usuttanut niin kuuntelijat kuin mainostajatkin hänen ja radion kimppuun, että tuossa se kusipää joka kiroilee radiossa.Paskat. Olisi Mielikäiselle selittämistä. Vai miten se sen ottaisi. Kilpailu kiristyy.iso ja mahtava Yle vastaan pieni vastaperustettu paikallisradio, Daavid vastaan Goljat.Mitä hän oikein kuvitteli.Hän oli pieni urhea Daavid ja nyt hän on lingonnut kivensä tuon ison ruman laiskanpulskean rakin otsikkoon ja siinä se murahteli raivoissaan.Kahelia. 

                      Keväällä kun radiota oli suunniteltu ja oli tiedetty että kaupunkiin tulisi uusi paikallisradio oli pitkin kapakoita kiertänyt juoru, etteivät lehden omistajat mitään niin olleet toivoneet kuin saavansa itse tuon luvan, nyt se kuitenkin oli myönnetty paikalliselle sanomalehtimiesyhdistykselle yhdessä Näkövammaisten keskusliiton kanssa, ehkä omistajat olivat siksi panneet toimittajansa päivystämään tuon uuden radion äärelle ja antaneet ymmärtää että kaikkeen vähänkin negatiiviseen piti tarttua heti ja julkistaa se välittömästi että saataisiin tuon uuden kilpailijan ympärille mahdollisimman paljon kielteistä julkisuutta.

                      Tuntui kuin hän olisi mennyt halpaan, jalat vedetty alta heti lähdössä.Vaikka eihän hän sitä ollut ajatellut vaan Satua kun oli siinä töitten päälle kiivaasti vintannut kämpille ja kuvitellut,että siellä se nyt muhinoi sen keväisen ihastuksensa kanssa heidän parivuoteessaan.Sitten nolostunut kun oli kämpillä nähnyt vain tyhjän vuoteen ja ihmettellyt että mikä häntä oikein vaivasi kun hän sellaisia asioita jatkuvasti kuvitteli niinkuin jo silloin matkan aikana kun ei millään ollut saanut nukutuksi, päässä oli vain vilissyt epämääräisiä kuvia Sadusta tanssimassa kiihkoissaan jonkun vieraan miehen kanssa laivan diskossa,sydän oli alkanut kyskyttää rinnassa kuin vanki häkkinsä kaltereita ja pulssi noussut niin korkealle että hän oli alkanut pelätä saavansa saman tien sydänkohtauksen ja kuolevansa siihen paikkaan, oli ollut pakko nousta jalkeille ja koettaa järkeillä sitä outoa oloa pois.

                      Ristolainen ravisteli päätään ja ajatteli että paremipi ruveta paiskimaan hommia, ei ainakaan ajattelisi väähän aikaan koko juttua, kyllä Mielikäiseltä sitten kuulisi missä mennään.

 

 

 

sunnuntai, 10. kesäkuu 2018

Juicy fruit 4

Mielikäinen kelasi Ristolaisen juuri nauhalle vähän hengästyneenä lukeman jutun takaisin alkuun ja pani nauhan kuulumaan studion nurkissa olevista isoista kaiuttimista.

                      Ristolaisesta tuntui niinkuin  hän olisi juuri vetänyt paperinippu kädessään kaukalon päästä päähän ja seisoi siinä nyt mailaansa nojaillen huohottamassa hengästymistään pois, rauhoittelemassa toiselle sadalle noussutta pulssiaan, ainakin olo oli nyt kylläkin selväjärkisempi kuin silloin toukokuussa Sadun ulkomaanmatkan aikaisia sydämenjytkytyksiä kuunnellessa.

                      Ristolaista nolotti kuulla omaa ääntään joka oli hengästyneen ja kireän kuuloinen. Ääni nauhalla selvitti miten valtion vakoilupartio oli taas kerran saapunut tiedusteluretkilleen paikalliselle tuoremehuasemalle nuuhkiakseen kuin rakkikoira mikä mahtoi olla mieliala maassamme alamaisten keskuudessa, oltiinko palveluihin tyytyväisiä vai peräti tyytymättömiä ja mitä parantamisen varaa nämä mediagalluppiin osalliset ihmiset saattaisivat viestiä asioista päättäville viranomaisille jotka tietysti asianmukaisesti puuttuisivat heti  havaittuihin epäkohtiin ja korjaisivat ne välittömästi.

- Toimittajaa vitutti niinkuin töissä monesti vituttaa.....

                      Ristolainen naurahti ja vilkaisi Mielikäistä mutta se ei reagoinut mitenkään kuvaukseen, hymyili vain kireän näköisesti.

                      Kukahan siellä asemalla oikeastaan vittuuntunut oli ollut, Ristolaista huvitti mutta kun kerran hyökkäämään oli alettu niin sitten hyökättiin koko kentän leveydeltä eikä jääty omalle siniviivalle nussimaan.Nyt piti käydä päälle täysillä, maila vaan tanaan ja menoksi vitutti sitten ketä hyvänsä, hän ajatteli kuunteli omituinen virnistyksen alku suupielessään omaa kuvaustaan rattiin rumpukomppiaan naputtelevasta kuskista ja autosta joka tylppänokkaisena rakkina olla möllötteli ruokakuppinsa äärellä aivankuin olisi ollut liian laiska syömään mitään, asiakkaasta joka mutisi toimittajan kyselyihin että kaikkee paskaa sitä tuleekin sanottua mitä ei kaiketi voinut pitää aivan täsmällisenä mediakriittisenä lausuntona mutta jotain sinnepäin niin kuin ei myöskään kuvausta toimittajan vekkihameesta mutta Mielikäinen näytti hymyilevän niin että hän kuvitteli olevansa kuivilla sen jutun suhteen. 

                      Yleisradion harmaan ulkolähetysauton katosta hyönteisen sarvena kohoava antenni nauratti Mielikäistä.

- Toi on hyvä, se sanoi.

                      Ristolaista nolottti kun muisti millainen tiedustelupartio hän itse oikein kesällä oli ollut kun oli salaa tonkinut Sadun papereita ja päiväkirjoja saadakseen selville mitä kaikkea siellä matkalla oikein oli tapahtunut, kyllähän hän sen oli jo tiennyt että se oli sen jäbän kanssa sängyssä ollut mutta tuntui kuin se asia ei sinällään olisi häntä kiusannut niin paljon kuin jokin muu.

                      Mutta eihän sellaisia asioita voinut ruveta Mielikäiselle selvittämään.

                      Juttu päättyi napakkaan huomautukseen siitä miten tämä vekkihame kuuluttaisi keskipäivän aikaan uutisista kuin muinainen vahti kirkontornistaan jotta valtakunnassa kaikki hyvin, kansa tyytyväistä niin omenapusseineen tuoremehuasemalla kuin muuallakin eikä toimittajakaan tänä vuonna muistanut etuilla omppuineen niin että kun nauha oli pyörinyt loppuun Ristolainen huomasi melkein punastuvansa Mielikäisen katsetta ja ihmiset saisivat taas kuullakseen mitä valtion tiedustelupartio oli retkillään saanut aikaan.

 - Ihan hyvä tää on, se sanoi ja rullasi nauhaa takaisin alkuun.

                      Avajaislähetyksessä syyskuussa Mielikäinen oli näyttävästi uinut kaupungin halki virtaavan joen poikki samalla kun saarelainen oli veneestä selostanut sen uintimatkaa ja haastatellut vedessä polskivaa tuoretta kaupallisen paikallisradion päätoimittajaa joka oli ponnahtanut kaupungin mediaelämään suoraan pienen naapurikunnan paikallislehden päätoimittajan pallilta.

- Saavat vähän Ylessäkin ajateltavaa, tietävät olla varpaillaan,  sitä nauratti, Ristolainen ei jaksanut ajatella mitä ajattelemista yleläiset moisesta jutusta oikein saisivat, hän oli kuin vain painanut kentän päästä päähän ja hutkaissut lopuksi kiekon maaliin, juttu tulisi ulos, katsomo alkaisi kiljua omiaan ja hän istuisi vaihtoaitiossa ihmettelemässä ihmisten möykkäämistä.

 - Pannaan aamulla tuleen...

                      Ristolainen nyökkäsi. Mielikäinen otti nauhan koneesta ja laittoi koteloon ja kirjoitti kotelon päälle hänen nimensä ja jutun nimen.

                      Ristolainen meni Mielikäisen perästä käytävään. Mielikäinen paineli omaan huoneeseensa, siinä ovensuussa syyskuussa oli kirjoitettu sopimukset, toimituksen tiloja oli vielä rakennettu ja Mielikäinen kysellyt leveänä, että mitä hän noinniinku oli ajatellut yhden pakinan hinnaksi.Aulan printteri sylki koko ajan pitkää valkoista uutissähkettä lattialle.Pöytä oli täynnä sinne tänne viskeltyjä sanomalehtiä niin kuin kenelläkään oikein enää olisi ollut aikaa laitella niitä mihinkään järjestykseen.Kerran yksi featureiden teosta haaveillut entinen yleläinen oli tullut käytävällä vastaan ja kiroillut, että muuta paljoo ehdi koko radiossa tekeen kun juokseen juttuja kasaan, samaa paskaa hommaa ku ennenkin..

                      Rappukäytävässä hän ihmetteli hetken, että mitähän Mielikäinen sillä varpaillaanololla oikein oli tarkoittanut.Että Ylessäkin huomattaisiin kaupunkiin ilmaantunut uusi radio, otettaisiin se todesta.

                      Ulkona pihalla iski vain olon että kaikki oli niin helvetin samantekevää.Olihan hän aikaisemminkin kirjoitellut samanlaisia pilajuttuja kaupungin valtaapitävistä ja ollut mukana kokonaisessa vappulehdessä, jota vastaan kaupungin valtalehden omistajat olivat nostaneet syytteen ja vaatineet puolentoista miljoonan vahignnokorvauksia, minähän helvetin ritari pelottomana hän oikein itseään piti, suurena sankarina joka jättiläisen mittoihin kasvaneena kävi päin Tuomiokirkossa piileskeleviä roistomaisia vapaamuurariveljiä jotka siellä naakanpaskojen ja kirkunan keskellä jakoivat saalistaan kuin Alladin rosvot ja hän vain simasalabim tempaisi valtavan miekkansa ja katkoi rosvojen kaulat ja nakkeli ne kirkon eteen verisine irtirevittyine päineen ja kuunteli miten ihmiset hurrasivat hänelle kuin voittajalle.

                      Oikeus oli tapahtunut.Ne helvetin huijarit ja rosvot olivat saaneet ansionsa mukaan.Mitäs rupesivat vittuilemaan tavallisille ihmisille.

 

Hän koetti vakuutella itselleen ,että ne äänet mitä hän kuuli tuolta oven takaa olivat vain ihan tavallisia nukkuvan ihmisen tuhinoita.Mutta sekään ei tuntunut auttavan, hänen päässään ne muuttuivat väkisinkin hiljaisen orgasmin kourissa rimpuilevan naaraan ähinäksi ja elin otti entistä kiivaammin eteen, seisoi niin että teki kipeää.Hän alkoi olla aivan varma, että hän oli tullut hulluksi, seonnut jotenkin.Mitä vittua hän teki siinä hiippailemassa öiseen aikaan oman makuuhuoneensa ovella,sentään perheellinen mies jolla oli vastuu niin kuin Satu monesti muisti muistuttaa tai alkaa huutelemaan lapsen itkuihin väsyneenä, että on se sunkin lapses.Niin kuin hän sitä ei olisi tiennyt.

                      Mutta nuo äänet…pientä tuhinaan…niin pientä että sitä hädin tuskin kuuli mutta hän näki silmiensä edessä miten se hiveli sormillaan jalkoväliään, pyöritti klitorista sormensa päässä ja puhisi nenän kautta kiihottumistaan ulos, siellä äiti nyt runkkaa..ajatus oli saada hänet nauramaan ääneen…siellä äitimuori nyt vetelee oikein urakalla käteen ja haaveilee mahtavista miehistä, ei niistä olemattomista oskareista jotka sille sattuvat aviomieheksi vaan niistä todelllisista sankareista, suurmiehistä, kaikenmaailman Veli-Pekka Ketoloista jotka urhoollisina syöksyvät maila tanassa päin vastustajaa, niistä jotka eivät mitään pelkää, sellaisista sankareista joiden eteen kehtaa kellahtaa…

 

 

 

"Vittu että ne oli tyhmii, jättää nyt ikkuna tolleen, ei ollu homma eikä mikään jättää sitä hakasta auki, ikkunakin siinä melkeen maassa, vähän vaan oli pitäny kytätä sitä vitun akkaa joka koko ajan mäkis jostakin ettei se honaa ku meikä pistää ikkunan silleen auki, mä tajusin se heti eka päivänä että ne jättää kassan sinne viikonlopuksi, hullujako ne, jumalauta, pari tonnii rahaa siinä ei ku meet vaan ja otat, piti vaan lavastaa sitä hommaa vähnä että se näyttäis ryöstöltä tai paskaako siitä pääasia että sai viikonlopuks rahaa, vitutti aina olla perse auki , vittu sen mitään välii.. Semmosta paskahommaa ja likasta mutta ku työkkäristä oli tullu niin pakkohan sinne oli ollu mennä ja ämmäkin koko ajan mäkättämässä että hän sua ala elättään, aikaista miestä, vittu niitä lahoperseitä hän inhos aina vaan mäkättämässä jostakin niinku sekin akka siellä asemalla, saatanan niuho että täällä saa polttaa, hän on saanu tarpeekseen noista myrkyistä, vittu mikä lahoperse ku suoraan jostain uskovaisten seuroista vai mitä vittuu ne on semmoset meikä niin tiedä ja eihän siinä ollu homma eikä mikään painella perjantaina yöllä ikkunasta sisään, vittu että on hulluu porukkaa, jättää ny vittu tonni pari sinne,kai ne luuli ettei kukaan arvaa että semmosessa vitun tönössä on rahaa

                      Ikkuna aukesi helposti. Vittu että oli tyhmii ämmii, tajunneet tarkistaa että se hakanen oli auki.Mitä vittuu ne tajus, mitään,sekin konsulentti vai mikä vittu  se oli ollu, semmonen perkeleen kaakattajaa että joo ihan mukavaa työtä tää on vähän likasta vaan...vähän vittu ku paska lens koko ajan naamalle ja ne ihmiset vaan mäkätti että kiire kiire vitttu niillä mikään kiire ollu, olis tukkineet vittu ne omput persdiiseensä siinä niittenkin kiireet..

                      Kassa oli laatikossa eikä laatikkokaan ollu kiinni.Ei kai se lihava semmosia tajunnu.Hän otti kassan, lukko piti hajottaa mutta sen ehtis,teki mieli panna vähän paikkojakin paskaks mutta antaa olla.Ikknasta ulos ja menoks vaan, jätkiä nauratti kun hän näytti lipasta ja sano että ainakin kaks tonnii siinä on..."