perjantai, 21. joulukuu 2018

Miksi mies lyö

Että miksi löin. Kun sain tarpeekseni. Kun en enää muutakaan keksinyt, kun sen suu kävi ja kävi ja alkoi tuntua että sen suu oli jo minun päässä ja se louskutti niitä tekohampaitaan siellä keskellä minun päätäni, jyrsi aivoja kuin rotta sillä loputtomalla nalkutuksellaan eikä mihinkään enää päässyt karkuun,ei ollut kettään jolle puhua, oli vain se ääni aamusta iltaan koko ajan, ääni joka muuttui joksikin toiseksi ääneksi ja minä kyyristyin sinne hetekan nurkkaan kuin koira, koetin peittää korvat käsillä mutta se ääni tuli jo ihon läpi, se tuli joka paikasta niin kuin minä olisin ollut pelkkä seula joka vuoti joka paikasta, päästi äänen läpi, se tuli ihon läpi ja käsiin ja joka paikkaan enkä minä nähnyt enää sitä, minä näin vain valtavan ilkkuvan suun kun se huusi ja riekkui että oliko se Alma hyvä, oliko ja minä näin vain suun ja hampaat, en muuta ja siitä minä lähdin ja se huusi perään jotakin,en minä muista, menin ulos kartanolle, seisoin siinä, katselin, en tiennyt mitä mutta ei ollut enää muuta kuin se suu ja se että minua puristi kurkusta niin kuin en olisi saanut enää henkeä vedetyksi, tuntui että pyörryn siihen paikkaan, taivas pyörii siellä ylhäällä, en uskalla katsoa, menen liiteriin, otan kirveen, katson niin kuin en tietäisi mikä se on, se on jokin mutta minulla ei ole enää sanoja, minä kyhjötän jossakin nurkassa ja sattuu, joku huutaa ja minä kyhjötän siinä ja joku huutaa, onko se äiti, kuka se on, on vain ääni, paha ääni joka huutaa huutaa jotakin mistä en enää ymmärrä mitään, kaikki vain pyörii ja pyörii ja on paha olla, niin paha olla että minä vain jotenkin kävelen sen kirveen kanssa portaat ylös ja verantaan ja pirttiin ja siellä se on, makaa käsi otsalla hetekalla pirtin nurkassa ja havahtuu että missä se torsake nyt kävi ja pese käjet, ilikiä katella ku kusella käy ja likasin käsin evväitä ja jotakin, minä vain kävelin ja kävelin ja oli se ääni, pelkkä ääni joka soi päässä kuin ruostunut saha ja sitten minä en enää muista muuta kuin mustan joka tuli ja imaisi minut kokonaan ja siihen minä putosin lattialle ja kun minä siitä heräsin se makasi siinä pää verissä, siinä se makasi ja oli hiljaista, kuulin kun kello lonksutti seinällä, isän vanha seinäkello joka sinne pirttiin oli haalattu ja minä olin siinä ja oli hiljaista, niin hiljaista että kaiken kuuli taas eikä sitä ääntä enää ollut päässä, ei mitään…

 

                     

torstai, 13. joulukuu 2018

Da, da - syödään

 

Könyän kylpylän lauteille kuntosalista maitohappoisena ja  tyytyväisenä, vähän sellainen pirun raukea olo päässä.Pari vanhempaa äijää vilkaisee ja toinen kysyy jostain kumman syystä, että olenko venäläinen.

- Da, vastaan piruuttani.

                      Äijät tiirailevat minua hetken kuin eivät oikein tietäisi, miten pahasti minä nyt vedätän niitä.Miten joku venäläinen vastailee suomalaisen kysymykseen noin.Annan pienen dramaattisen taidepaussin vaikuttaa ja sanon sitten että en ole vaiteskaan venäläinen. Selitän vielä, että olen vain aloittanut juuri venäjän opinnot kun kieli ja uuden oppiminen yleensä kiinnostaa.Suomussalmella kun muutenkin tuohon kieleen törmää alituiseen.

                      Äijät reipastuvat rentoutumaan ja yksi keksii ruveta kertomaan venäläisestä vävystään, joka on sitten kumma veijari, aina pitää olla eväät matkassa vaikka mentäisiin vain muutaman sadan metrin päähän retkeilemään.Ja sitä viinaakin pitää joka välissä olla napsimassa.Sitä se ihmettelee, sitä eväiden määrää, että pitää sellainen metrin korkuinen pino leipiä pakata reppuun vaikka ihan naapurissa ollaan käväisemässä.

                      Ja sitten niitä eväitä syödään oikein urakalla kannon nokassa, ei niitä turhaan olla siihen naapuriin kannettu.Ja otetaan hörpyt päälle.Sekin sitä kummastuttaa, kunnon luterilaista suomalaista.

                      Keskustelu äinehtii laajemminkin ruokakulttuurien eroavaisuuksiin, kun vävyntapaisesta puhunut alkaa äimistellä, että muutenkin se niiden syöminen on niin erilaista, sitä syödään tuntikausia ja kunnolla, se on sitä tyttärelleenkin ihmetellyt kun olisi jo halunnut pöydästä pois mutta tytär hermostunut, että mitä sinä isä hökälehdät.

                      Heitän väliin, että se ruokakulttuuri taitaa siellä olla vähän erilaista kuin Suomessa, missä on niin kovasti työorientoitunutta väkeä, että sitä vaan pikaseltaan syökästään kesken kiireiden ja taas eiku ahertamaan ja vähän äkäseen.

                      Äijä naurahtaa ja näyttää oman syömäasentonsa.Se on kuin Nykäsen alastulotyyli, hartiat kumassa, pää edessä, kädet suorina sivuilla ja kyljissä kiinni, kopra tiukasti lusikan varteen tarrautuneena ja lapiointivalmiudessa, että heti kun soppalautanen eteen tuodaan sitä ruvetaan vetämään naamariin sillä tahdilla että tuntuu.Sivulle ei vilkuilla, syömässähän tässä ollaan eikä paskaa jauhamassa.Ja kun tästä hikisestä syömäkilpailusta on selvitty silmä sipaisee jo rannekelloa, että johan tästä onki jouvuttava pellolle ja töihin, tuli liiankin kanssa tuota aikaa tuohon ilimanaikuseen syömiseen tärvättyä.

                      Selvityksensä päätteeksi äijä naurahtaa hyväntuulisena.Suomalaisen ja venäläisen ruokakulttuurin päällimäiset erot tulivat havainnollistettua ihan tarpeellisessa määrin.Da.

lauantai, 17. marraskuu 2018

Pitoa suksiin piikillä

Olin paikallisessa neuvolassa ottamassa influenssapiikkiä. Siinä odotellessani kuuntelin, kun vanha leskimies nauratti vieressään istuvia tyttöjä, jotka eivät  tytöttelystä pahastuneet, päinvastoin nauroivat, että hyvähän se että tämmösiä vanahoja akkoja vielä tytöksi mainitaan. Siinä sitä leppoisaa juttua piisasi, evakot käytiin läpi, Karjalasta oli tultu ja sodat koettu muutenkin. Sain vuorollani piikkini ja kun lähdin pois sieppasin kävelysauvani kaapin nurkasta.

-Sulta unohtu sukset, sanaili tämä vanha tytöttelijä minulle ohimennessäni, minä käännähdin ja sanoin, että eipä tuota ole luntakaan vielä maassa ja sitten vielä huomautin kohteliaasti, että kun olen jalkaani saanut tekonivelen on tuo kävely vielä vähän vaivalloista ja siksi kepit.

                      Äijä mulkaisi minua vähän pahasti mutta sanoin sille, että ymmärrän kyllä että sillä nyt huuli lensi, kun oli tyttöjen seuraan päässyt, leskimies mitä yhtään olin ymmärtänyt ja meillä miehillähän se tahtoo olla se vika, että aina kun naaraan näemme alkaa se suu käydä vähän enemmänkin sinne vitsilingon puolelle.

                      Äijä mulkaisi nyt minua entistä ikävämmin, olisi varmaan vääntänyt nenääni poskelle, kun kuuli vittuiluni, naiset tuntuivat pitelevän tirskumistaan, en tiennyt vaan suunnistin ovesta ulos ennen kuin mitään erikoisempaa pääsi tapahtumaan.

lauantai, 10. marraskuu 2018

Olenko rasisti?

Oltiin käymässä äidin ja nuoremman tyttären kanssa baarissa syömässä. Syönnin päälle teki mieli tupakkaa joten painalsin ulos jalkakäytävälle polttelemaan. Siinä sitä epäterveellistä harrastusta siis harrasti hän, väliin piti sylkäistä katuun vaikkei se mikään kaunis tapa olekaan mutta kun tupakka sellaisen tarpeen aiheutti niin mitäpä teki hän. Sieltä sitten tulla painalsi asemalta päin pieniä vetolaukkujaan kiskoen kolme toisen maanosan tummaa nuorta naista ja kuinka ollakaan hän siinä sattui taas näyteikkunaa tuijottaen räkäisemään katun limpin eli oululaisittain limppaamaan. Ja jotenkin hän oli kuulevinaa, että tämä viimeisenä tullut nainen tokaisi jotta vitun elukka. Hän sitä siinä pohtimaan, että tulikohan kuultua oikein ja miksi näin, kuvitteliko nainen että hän sen takia oli katuun räkäissyt. Jotenkin visto olo siitä hänelle sitten jäi, ilmeisesti joku oli tämän naisen eteen räkäissyt ihan tosi mielellä.

keskiviikko, 7. marraskuu 2018

Karvakinttaan ulkoilutus

Tulipa tässä kerran täällä Ämmänsaaressa, Suomussalmella iltasella vastaan keski-ikää vanhempi mieshenkilö, joka siinä talutteli perhoskoiran näköistä otusta Palvelutalon kulmilla. Katselin tätä näkyä jo etäämpää, että ei ihan tavallista tuo. Kun mies tuli kohdalle se alkoi sen enempiä kyselemättä selitellä, että ehei tämä mun koira ole, naapurin Helenan koiraa tässä ulkoilutan, ittellä on Suomen pystykorva. Ja paineli sitten perhoskoirineen eteenpäin. Näin siis näillä selkosilla, ei sinällään uusi asia minulle, kun aikanaan Lopella itse kävelytin Jenni-rouvaa, japaninspanielia ja sain aika usein kuullakseni, että miksi minä sitä kissaa raahaan perässäni.