tiistai, 10. joulukuu 2019

Vähän puhelinmyyntiä

 

 

- Se on on Rostilan Jukka täältä Heikkalalta Oulusta, hyvää iltaa, mitenkäs se päivä siellä Helsingissä on sujunut..

                      Rostila koetti repiä suutaan hymyyn ja kuulostaa positiiviselta ja elämänmyönteiseltä niin kuin kunnon puhelinmyyjän kuuluikin ja saadakseen leikkelettä leivän päälle kuten firman toimitusjohtaja ja entinen Rautaruukin trukkikuski oli heitä avauspäivän koulutustilaisuudessa kannustanut, että eikö vähän niin ku kiinnostanutkin saada siihen leivän päälle sitä leikkelettäkin, kun on työttömänäkin tullut sen verran kauan palloiltua.

Sitten se oli soittanut heille kasetilta äänittämäänsä Salovaaran radio-ohjelmaa ja kehottanut omaksumaan siitä oikean asenteen työhön.Rostilan silmissä oli vilkkunut kuvaa äitienpäivän ruusupuskaa kuskaava lapsi, joka ovella ottaa oikean ilmeen vaikka välit äitiin olisivat mitä tahansa.

Trukkikuski oli vielä kannustanut heitä tulevia myyjiä kertomalla, miten se aikoinaan Tampereen seudulla oli myynyt saranapuolen turvalukituksen naispoliisille, tarina oli alkanut hipoa kaikkien myyjien legendaarisimpia itsekehuja, koska trukkikuski siinä ovensuussa kiertävänä kaupustelijana oli alkanut todenpäältä väittämään tälle naiselle, jota  ei poliisiksi ollut tiennyt, että saranapuolen murtojen määrä oli sillä asuinalueella lisääntynyt huomattavasti.

Nainen oli aikansa kuunnellut suu virneessä kuskin porinoita ja kertonut sitten olevansa poliisi eikä ainakaan hänen tietoonsa ollut moista murtojen lisääntymistietoa tullut.Trukkikuski ei kertonut millä se siitä eteenpäin oli tuota sangen kiusallista tilannetta selvitellyt mutta vakuutti myyneensä sitten sen saranapuolen turvalukituksen myös tälle naispoliisille.Sitten se oli katsahtanut heitä työtään aloittelevia, uusia puhelinmyyjiä kuin aploodeja odotellen.

Että tällainen stara teillä pomona on.

Tosin positiivisuus oli alkanut olla heti ensimmäisenä työpäivänä tiukoilla, kun hän oli mennyt möläyttämään Kelassa, että on saanut työtä ja saanut saman tien kuullakseen että työttömyyspäivärahan maksatus loppuu siihen ja edessä kuukausi rahatta ja ruuatta, ei siinä enää sitten unelmoitu leikkeleistä vaan enemmänkin siitä että mistä rahaa ylipäänsä ruokaan. Äidiltä oli onneksi saanut kinuttua muutaman euron ja sitten työpaikalta kottiakin niin että saattoi nyt istua siinä iltavuoroa lällättämässä hyväntuulisia perttisalovaaramaisia lämpimäisiä asiakkaille.

- Että mitenkäs se päivä siellä Helsingissä on sujunut…lämpimästi, pehmeästi, positiivisesti…niin kuin olisi uittanut kielensä asiakkaan korvaan.

                      Tai miettinyt, mitä tuollainen keksintö kuin puhelin oli vaikuttanut ihmisen psyykeen. Kun saattoi jutella Oulusta Helsinkiin kuin olisi suunnilleen samassa petissä maannut. Ja entäpä ne uudet puhelimet, joihin hän ei vielä ollut edes ehtinyt tutustumaan vaikka kapakassa olikin kuunnellut vähän ihmeissään tiskillä kovaan ääneen yksikseen kailottavaa miestä kuin olisi epäillyt sen tulleen hulluksi. Kunnes oli tajunnut, että se puhuu kännykkään.

                      Olihan siitä joskus kirjoitettu, että suuren Nietzschen kirjoitustyyli oli muuttunut, kun se oli saanut käsiinsä mekaanisen kirjoituskoneen ja alkanut takoa sitä apinan raivolla. Oli tullut vähän jytyä aforismeihin ja filosofiaan, sellaista joka maistui sitten natseillekin.

                      Yhtyneiden Kuvalehtien ikivanhan tilauskupongin mukaan tämä Helsingissä asuva nainen oli joskus muinoin 90-luvun puolivälissä tilannut Kodin Kuvalehteä.Hetken aikaa Rostila ihmetteli mistä kummasta firma oli saanut käsiinsä niin vanhaa aineistoa.Sitten hän alkoi kuin vanhasta muistista ladella asiakkaalle myyntipuhetta siitä miten hänellä asiakkaan hyvin sujuneen päivän lisäksi oli muutakin mukavaa kerrottavaa tälle, koska tämä oli voittanut 50 euron käyttöedun heidän edustamiinsa lehtituotteisiin ja sehän kuulosti mukavalta, vai mitä..

Rostila lirkutteli suun edessä olevaan mikrofoniin samalla kun antoi harhailevan katseen vaeltaa pitkin seinälle ripusteltuja eri painotalojen ja kustantajien hintaluetteloita.Niissä oli niin paljon erilaisia alennuksia ja tarjouksia ja tarjousten alennuksia ja kestotilaajan kestoetuja, että Rostila oli katsonut parhaimmaksi olla lukematta ensimmäistäkään, koska epäili menevänsä saman tien sekaisin tai eksyvänsä tuohon tarjousviidakkoon niin lopullisesti, ettei häntä sieltä löydettäisi edes vihikoiran avulla enää koskaan.

Asiakas myönteli vähän epävarman kuuloisesti, että kyllähän sellaisen käyttöedun voittaminen aina mukavalta kuulosti.

Rostila oli samaa mieltä – voittaminen oli aina mukavaa varsinkin kun ei edes tiennyt missään kisassa mukana olleensakaan. Se se vasta voittamista olikin.

Myyntipuhe oli sommiteltu niin soljuvaksi paskanjauhuupaketiksi, ettei asiakas ehättänyt kuin hätäiseen vastata edelliseen kysymykseen, kun Rostila jo porhalsi eteenpäin ja alkoi udella tältä selvästi vanhemmanpuoleiselta naishenkilöltä kuuluvalta ihmiseltä että minkä tyyppisiä lehtiä tämä noin niinku tavallisesti tykkäsi selailla, viihde – vai asiapitoisia lehtiä.

                      Nainen kertoi lukevansa enimmäkseen viihdelehtiä, minkä Rostila olisi jo voinut äänestäkin kyllä päätellä.Tuskinpa siellä luurin toisessa päässä kuitenkaan mikään Tekniikan Maailman lukija oli.Silmien eteen kihosi kuva sateisen harmaasta Mannerheimin tiestä maaliskuun loskaisessa säässä, nainen siellä harmaassa vanhassa kivitalossa tuijottelemassa yksinään ja ikävissään tuota loskaista kaatopaikkamaisemaa. Tilauskupongin osoite ainakin viittaili sinne – mielessä häivähti surkea muistikuva siitä, miten he olivat ajaneet Lopelta perheineen – tai vaimo oli ajanut ja hän istunut kyydissä – kylään anopin ja apen luokse Töölöön ja Helsingissä vastaan oli iskenyt marraskuinen, lumeton pimeys ja ankeus, jossa eivät edes kirkkaina tuikkivat neonvalot tuntuneet auttavan.

                      Ennen kuin Rostila ehätti eteenpäin puheessaan nainen kuitenkin kysyi että oliko Rostila jostakin pohjoisesta kotoisin kun murre kuulosti siltä.Rostila vähän häkeltyi tätä käännettä ja sanoi olevan sa kyllä alun perin Oulusta vaikka paljon muuallakin oli asunut.Nainen sanoi kuulleensa sen puheesta kun itse oli Pohjois-Karjalasta kotoisin vaikka nyt Helsingissä asuikin.

Rostila tunsi lämpenevänsä ja näki nyt entistä selvemmin tämän selvästikin jo eläkkeellä olevan vanhan naisen pienessä kaksiossaan Mannerheimintien varrella, siellä se mennä köpsötteli muistojensa ja tavaroidensa ja  valokuviensa keskellä, ehkä seinällä oli kuva sen entisestä kotitalostakin jossain kaukana Pohjois-Karjalan vaaramaisemien keskellä, mistä se silloin 60-luvulla suuren muuttoaallon harjalla oli surfaillut Helsinkiin kokiksi, keitellyt sitten työkseen ruokaa ravintolassa, ollut naimisissa, tehnyt lapsensa ja nyt leskenä eleli yksikseen, katsasteli aikansa kuluksi maitokärryjään työntelevän harmaaläninkisen äitinsä kuvaa ja äimisteli maailman muutoksia joiden perässä tuskin pysyi.

- Onko teille tämä Kodin Kuvalehti tuttu, vanha perinteikäs ja arvokas naisten lehti…

Rostila tunsi lipovan kielensä ulottuvan kohta pitkälle naisen mantelitumakkeeseen ellei hän vähän hillinnyt itseään.

                      Nainen sanoi kyllä tuntevansa lehden, ihan hyvä lehti se oli.

Rostila ilahdutti naista kertomalla että juuri siitä lehdestä heillä oli juuri nyt oikein mukava tarjous, lehden sai vuodeksi melkein puoleen hintaan, siinä ei luettavalla numeroa kohti juuri hintaa kertynyt niin että mitenkäs olisi jos pantaisiin sellainen tilaus alkamaan vaikkapa tuosta huhtikuun alusta.

- Laita vaan tulemaan…

                      Tilausajankohdan tyrkyttäminen oli viimeinen pointti myyntipuheessa – asiakkaalle ei annettu aikaa pohtimiseen vaan lätkäistiin uuvutetun mieleen eteen tahtotilaa vaativa päätöksentekovaade – maaliskuu vai huhtikuu. Niillä joilla vielä voimia sen paskanjauhuupaketin jäljiltä oli toki kieltäytyivät  mutta moni oli jo siinä vaiheessa antanut periksi. Sadistit olivat oma lukunsa – ne antoivat paasata kaikessa rauhassa, vastailivat muka mukavia ja sitten ykskaks kertoivat, että ei kiinnosta. Melkein saattoi nähdä sellaisen elämän yleistä ikävyyttä potevan paskiaisen virnistyksen.

                      Rostila kiitteli naista, kertasi vuoden tilauksen tiedot.Ihan hyvä kauppa, vähän kotilieden lämpöä sinne Mannerheimintien kalseaan harmauteen.Jykevä-ääniselle porilaismiehelle hän myi Suomen Kuvalehden vuosikerran, tuon Yhtyneiden Kuvalehtien lippulaivan, kun sai silmiensä eteen miehen, joka seisoo purjeveneensä keulassa kuin komentosillalla.Aamuvuoteesta löytynyt nuori nainen päätti kokeilla ihmissuhteissaan jotain uutta vaihtamalla Annan nuorekkaampaan Cosmopolitaniin, koska siinä oli luvassa suuri juttu ihmissuhteiden kompastuskivistä,silkkinen yöpuku vain kahahti ku Rostila kirjasi tilausta voitokseen.

                      Hän päätti käväistä ulkona tupakalla.

Naapurihuoneen nuori laiha tyttö hortoili käytävällä kuumeisen näköisenä ja käski kaveriaan puristamaan sitä kun kauppa kävi jo liiankin hyvin.Mitä Rostila oli kuullut niin nämä nuoret alta kaksikymppiset tytöt olivat erikoistuneet myymään metsästyslehtiä itäsuomalaisille miehille, ilmeisesti kohderyhmän valinta oli onnistunut yli odotusten.Kaveri halasi tätä kuumepotilasta kuin koettaen pidellä sen voitonhuumaista persoonallisuutta kasassa sillä keinoin.

                      Ulkona alkoi haista keväälle.Tien toisella puolen mies tankkasi autoaan huoltoaseman pihalla.

Rostila poltti tupakan ja ajatteli naista, joka kohta saisi lukea omalla kotisohvallaan Kodin Kuvaliettä.Se vähän oudoksutti että mikä ihme saattoi olla sellainen vempain kuin kuvaliesi.Oliko se joku liesi joka näytti kuvia.Vai liesi jossa poltettiin kuvia. Samantekevää. Piti vielä yrittää kauppoja vaikka kuinka olisi vituttanut, ei häntä oikeastaan vituttanut. Hyvä, että olin sen paikan saanut. Se oli eron jälkeen ensimmäinen kunnon työpaikka, hän oli firmaan soittaessaan psyykannut itseään hoilottelemalla työllisyyskurssilla oppimiaan äänenavaustekniikoita, laulaa lurauttanut pätkän Kultaisia korvarenkaita kuulostaakseen pirteältä työnhakijalta eikä miltään krapulaiselta luuserilta.

 

 

 

 

 

 

maanantai, 2. joulukuu 2019

Sosiaalipummin elokuvaprojekti

 

Elokuva-alan ja käsikirjoittamisen opiskelu voi olla joskus hyvinkin dramaattista puuhaa.Opiskelin viime talven Kemi-Tornion AMK:ssa käsikirjoittamista ja suunnittelin elokuvaa.Koska olen työtön ja myös sosiaalitoimen asiakas oli matkarahojen saaminen jatkuvasti vaikeaa.Joka toinen sosiaalityöntekijä katsoi ettei tällainen opiskelu kuuluu sosiaalitoimella tuettaviin asioihin, joka toinen taas oli toista mieltä.Ehkä siinä kuvastui kulttuurikaupungiksi hakeneen Oulun jakomielinen suhtautuminen kulttuuriin – jotta voi tukea kulttuuria pitäisi olla takeet että se myös tuottaa.

 

                      Oli toukokuinen perjantai ja minulla oli tarkoitus mennä Tornioon kurssin viimeiseen lappusirkukseen, jossa katsottaisiin elokuvani step outline ja sen nykytila.Olen soittanut alkuviikosta varsinaiselle sosiaalityöntekijälleni Hallituskadulle ja kysellyt, että voisiko hän tällä kertaa myöntää tuon matka-avustuksen, vetoan ja perustelen oikein kauniisti tarvettani päästää Tornioon.Raamatullisen nimen omaava nainen lupaa myöntää rahat ja olen helpottunut – joka kerta kun siihen virastoon soittaa voi olla varma ,että vastaus saattaa olla mikä tahansa.

                      Perjantaina päätän lähteä kuntosalille, kirjoitan elokuvan steppejä paperille aikani ja koetan saada vankilasta vapautuneen eronneen miehen, uusioperheen ja nuoren ihmisen itsetuhoon päättyvään draamaan jonkinlaista järjestystä ja mieltä, talvi sen kanssa on mennyt vaikka olen myös kirjoittanut samalla omaa kirjaani.Opinnot ovat kuitenkin olleet mielekkäät, koska opetus on ollut asiallista ja pätevää, palaute kunnollista.Soitan kuitenkin ennen salille menoa sosiaali-infoon, palvelunumeroon jonka pitäisi aina olla ajan tasalla sen suhteen mitä rahoja sossu milloinkin on maksanut tai ollut maksamatta.Ystävällinen pikkutytön ääni kailottaa minulle rahat maksetun, se näkyy hänen tietokoneeltaan.Tuntuu kuin se kuuluisa kivi tipahtaisi ja lähden Raatiin kuntoilemaan.

                      Salilta palattuani menen Milouhun kahville.

Kolehmaisen Anja, Ylen entinen dramaturgi on soittanut minulle kun olen ollut salilla ja soitan hänelle.Hän haluaa tietää tulenko Tornioon.Sanon tulevani sunnuntaina.

Juon kahvit, lueskelen lehdet ja mietiskelen Eikan tarinaa, se on vähän jumissa mutta toisaalta olen ilahtunut siitä että olen saanut ainakin alustavasti aikaiseksi suunnitelman kokopitkästä elokuvasta ja olen opiskellessani alkanut ymmärtää daramaturgian perusteita;olinhan mukana jo POEM:n Headhunters koulutuksessani mutta siinä tehtiin asioita isolla porukalla, missä se henkilökohtaisempi tuntuma asioihin tahtoi hukkua ison joukon keskellä tapahtuvaan tahtojen taistoon.

                      Dramaturgisesti sanottuna olen tilanteessa missä haluan päästä Tornioon.Tämähän on kaiken draaman perusta – halu.Mutta tielleni on jo tullut esteitä – ensimmäinen niistä oli sosiaalivirasto jonka tahdosta oli kiinni saanko matkarahat, minun oli koetettava lähestyä tuota viraston edustajaa kuin vaarallista hirviötä, jonka mielihaluista ja oikuista ja Oulun kaupungin poliittisten päättäjien käsityksistä matkani oli kiinni.

Saatoin kyllä öisin katua sitä ,että olin Kelan päivärahalaisena elänyt yli varojeni, käynyt muutaman kerran liikaa Oluttuvalla nautiskelemassa virvokkeita, polttanut ehkä pari ylimääräistä sätkää, olin luottanut liikaa onneeni enkä tajunnut köyhyyteni asettamia realiteetteja.

Saatoin ehkä manata poliitikkoja, ahneita optiomiljonäärejä ja yleistä yhteiskunnallista ilmapiiriä joka kurittaa köyhiä mutta mitä se auttoi.Olin kuin Sisyfos – tekemässä turhaa työtä,vastustamassa kohtalon vääjämättömiä voimia.

                      Mutta tämä jännitys ratkesi soitolla sossuun.Hetkellinen helpotus: onglema oli ratkennut.

                      Mutta draama ei olisi draama ellei seuraava käänne odottaisi jo nurkan takana.Perjantaiaamun helpotus oli suuri kun kuulin rahat myönnetyn.Sankari lähti siis huolettomana polkemaan kuntosalille, lupaili tulevansa kurssille, kaikki oli hyvin, aurinko paistoi eikä sankari tiennyt tuon taivaallista nurkan takana väijyvästä vaarasta, jonka hyvä käsikirjoittaja olisi jo tässä vaiheessa draamaa piirtänyt katsojan silmien eteen.Katsokaa kun hölmö kävelee suoraan ansaan eikä edes itse tajua sitä.No minähän painalsin ansaan.Kotimatkalla kävin pankkiautomaatilla ikään kuin vain varmistaakseni, että rahat olivat tilillä.Kellokin oli jo yli viisi, koska infon mukaan rahat mahdollisesti tulevat tilille viiden jälkeen.

                      Ei mitään.Nollasaldo.Teki mieli potkia koko automaatti paskaksi.Mitä nyt.Kammottava pettymyksen ja vihan ja raivon tunne nousee mieleen.Avuttomuus.Missä meni pieleen.Kiroan mielessäni sen ystävällisen pikkutytön äänellä piipittäneen sossuinfon ja ihmettelen, miksi ne palkkaavat sellaiseen työhön täysiä idiootteja, jotka lupailevat mitä sattuu eivätkä osaa hommiaan.Tunne on lähinnä murhaava.Siinä minä seison kuin tollo automaatin edessä Heinäpäässä ja tuijotan mykistyneenä ruutua.Ja olen jo mennyt kuntosalireippaana lupailemaan Anjalle tulevani Tornioon.

                      Nyt tekisi mieli repiä joku riekaleiksi.

                      Poljen kotiin rauhoittumaan, mieli on kuin kaaoksessa.Miten tässä näin kävi, kaikenhan piti olla kunnossa.Lasken äkkiä muut rahavarani ja totean ettei niillä Tornioon matkustella.Himennys.Katsoja näkee miten tästä pirteästä päähenkilöstä on hetkessä nykyaikaisen automaattohirviön käsittelyssä tullut tutiseva, romahduksen partaalla oleva hermoraunio, joka kaiken lisäksi joutuu häpeämään omia katteettomia lupauksiaan, menettämään kasvonsa.Se syö miestä, mies on kuin valmis huitaisemaan turpiin ensimmäistä vastaantulevaa.

                      Mutta päähenkilö ei olisi olisi päähenkilö jos hän luovuttaisi niin helpolla – niinpä hän kävelee uudestaan tuon automaattihirviön luokse, elättelee jotain toiveikasta ehkäpä hirviö nyt bittinsä nautittuaan olisi vähän paremmalla tuulella, ehkäpä tuon modernin teknologian kauhistus olisi voitettavissa vaikkapa vain anelemalla armoa kohtalon tuntemattomilta jumalilta.

                      Ja herra ja hidalgo: rahat ovat ilmestyneet tilille.

                      Syvä helpotus.

                      The end.Hirviö on voitettu.Matka Tornioon voi alkaa.

perjantai, 29. marraskuu 2019

Outo farmaseutti

 

 

Saatuaan reseptini ja Kela-korttini nuori, silmälasipäinen farmaseutti kysyi määrää ja sanoin, että ottaisin sen sata pilleriä Metformiinia samoin kuin sitä toistakin lääkettä.

 Sillä oli erikoisen vaaleat hiukset ja tulin ajatelleeksi, että millainenhan se olisi sängyssä, vesi valui vielä otsalta kävelyn jäljiltä.

Oli alkanut pitkästä aikaa sataa helteisten päivien jälkeen. En tiennyt miksi minun nyt sitä seksiä piti ruveta ajattelemaan vai nirsoiko olla niin vammainen nuoren naisen edessä.

                      Se tiirasi tutkivasti tietokoneen näyttöä ja vilkaisi reseptiäni ja kun en ollut paikkakuntalainen ja toinenkin resepti oli sähköisessä muodossa kysyin siltä vähän leikkisästi ,että mikä on, onko jotain hämminkiä kun se on niin huolestuneen näköinen.

- Voi sitä mennä toisellekin luukulle jos ei kasvot kelpaa, se kimmahti äkkiä kuin sähköiskun saaneena tuijottamaan minua.

 En saanut oikein sanotuksi mitään ensin, sitten yritin että enhän minä nyt sillä kun muuten vain näytti että jotain hämminkiä reseptissä, että kun olen Oulusta ja se resepti on siellä kirjoitettu mutta se oli jo päässyt tunnelmiin ja jatkoi raivoamistaan ,että kyllä sitä saattoi mennä ihan toisellekin luukulle jos ei naama kelvannut, heillä kun oli sellainen palvelukonsepti, saattoi asiakas ihan vapaasti valita työntekijän jonka pärstää kelpasi katsella, että turha sitä siihen oli tulla suutaan soittelemaan hänen huolestuneisuudestaan ja vihjailemaan että hänen ulkonäössään olisi jotain vikaa tai että hän ei muka kelpaisi asiakaspalvelijaksi.

                      Ja sitten se mulkaisi minua murhanhimoisesti kuin aikeissa kömpiä sen tiskin yli vetämään turpiin.

 Mielessä kävi että ei kai se nyt saatana ollut vaistonnut niitä minun petiajatuksiani, kävihän niitä sellaisia mielessä joskus, millään pahalla nyt sentään, hyvännäköinen nuori nainen mutta jotenkin vähän väsähtäneen oloinen.

 Ja raivon seassa tihkui itkua, senkin kuuli.

                      Se lähti hakemaan lääkkeitäni ja palatessaan jatkoi mesomistaan että sai ihan itse valita luukun jos ei naama kelvannut.

- Tarvi mihinkään henkilökohtaisuuksiin mennä, se vielä tuhahti.

- Huumoriahan minä..

- Tarvi arvostella ihan suoraan…

- Anteeksi, antaa olla, minä sitten koetin mutta se näpytti tietoja koneella mulkoili minua ja toisti minun menneen ihan liian henkilökohtaisiin asioihin tuosta sen huolestuneisuudesta puhuessani, en käsittänyt enää mitään sen puheista ja huiskasin vain kädellä että antaa olla, tuntui kuin olisin voinut purskahtaa nauruun, sen verran käsittämätön sen purkaus oli

torstai, 28. marraskuu 2019

Omatoimisuutta Kainuun tapaan

 

 

Raporttien kieli on aina omalla tavallaan mykistävän kaunista. Aluehallintaviraston palvelujen saatavuus raportin pelastustointa koskevassa osassa sanotaan, että omatoimisen turvallisuustyön merkitys korostuu erityisesti alueilla, joilla hälytetyllä avulla kuluu onnettomuuskohteen saavuttamiseen paljon aikaa.

 Paljon sanottu kun muistaa miten yhtenä marraskuisena iltana törmäsin Suomussalmen kirkonkylässä kirkon takana polulla verissä päin makaavaan mieheen. Eihän siinä oikein tiennyt muuta kuin pällistellä, mies oli vanha pieni sitkas ukko, onneksi sillä sentään olivat silmät auki. Ei siis ihan hengetön mutta tukevasti kännissä, siitä ei ollut epäilystäkään. Yritin kysellä vointia mutta se vain nauraa hyreksi, korvasta näytti valuneen verta, yritin kurkkia sitäkin, että valuiko vielä, ilmeisesti ei. Mitä tehdä. Ei sitä siitä ylöskään saanut. Tuijotin kirkkoa niin kuin sieltä joku vastaus olisi löytynyt.

Oikopolku oli tallottu mäntyjen keskelle niin kuin tapana on, jäisiä juurakoita tie täynnä. Niin siinä käy kun oikoo. Aloin siis soitella ambulanssia. Selvitin päivystäjälle asiaa että olen täällä Suomussalmella kirkon takana ja polulla makaa mies verissä päin.

 Päivystäjä kyseli että onko tajuissaan ja selitin, että on. Päivystäjä kyseli vielä, että Ämmänsaaressako ja sanoin, että joo vaikken ollutkaan niin paikallinen ihminen ,että olisin taaskaan muistanut kummalla nimellä sitä uutta keskustaa oikein kutsuttiin.

 Päivystäjä lupasi kuitenkin lähettää ambulanssin. Jäin siis odottelemaan, kuulostelin äijän vointia, se siinä vaan makoili päissään keskellä polkua ja toljotti silmät auki mäntyjen latvoja kuin suurtakin ihmettä.

Ambulanssia ei vain kuulunut, aloin jo hermostuakin kun äijä näytti viihtyvän kovinkin hyvin siinä maassa. Sitten soi kännykkä, se oli päivystäjä ja alkoi kysellä, että minkä kirkon luona minä oikeastaan olin. Selitin, että sen uuden.

Päivystäjä sanoi ambulanssin olevan sen vanhan kirkon lähellä toisella puolen  kylää. Tuli mieleen ,että missähän päivystäjä sitten oli, varmaan jossain Kemijärvellä luurit korvilla.

 Että näin.

Se lupasi kuitenkin lähettää ambulanssin oikean kirkon kupeelle.

Tiirailin äijää, että onko vielä hereillä ja olihan se, alkoi jo sillä lailla sen humalainen virnuilu ottaa päästä että meinasin tuuppia vähän kengällä kylkeen ,että lopeta nyt jumalauta ainakin toi höröttäminen, tää nyt niin kivaa oo tässä seisoskella keskellä pimeetä männikköä apua odottelemass kun ole harmainta aavistustakaan missä päin maakuntaa se ambulanssikin mennä huristelee.

 Kirkon toimiston ikkunoista näkyi valoa.

 Sitten viiden minuutin päästä soi taas puhelin, nyt se oli ambulanssikuski joka ilmoitti etteivät voi tulla kun tuli kesken kaiken kiireellisempi hälytys.

 Jaha, vai niin, pitäähän niitä palveluja priorisoidakin, kyllä. No mikäpä siinä ,sen kun seisoskellaan tässä kattelemassa tota kännikalaa, juuri kuitenkin sentään käyty kuntosalilla, kyllähän sitä jaksaa.

Onneksi siihen tulla käpeksi sitten tämän humalaisen naapuri, oli siitä mennyt yksi vanha nainenkin ohi mutta ei pysähtynyt, vähän päivitellyt vain että onko se Matti hengissä. Kaiketi se oli sitten sanonut miehelleen että mennä kattomaan sitä Mattia joka siellä polulla päissään makoilee ja joku vieras mies siinä sitten seisoo neuvottoman näköisenä.

Ja siinä sitten mietittiin että mitä tehtäis, mille alettais, kotiin sillä ei pitkä matka ollut mutta kun pää oli verillä niin nostettiin se sitten ylös ja lähdettiin taluttamaan terveyskeskukseen käsipuolesta, onneksi matkaa ei ollut kuin puoli kilometriä, siinähän se meni kuntoa kohentaessa ja vielä kun parin hutin jälkeen löydettiin ovi josta summeria soittamalla päästiin sisään muuten jo kiinni olevaan keskukseen takaovesta voitiin jättää Matti siihen hoitajan tutkittavaksi.

 Että oltiin sillä lailla omatoimisia Kainuun korpien malliin.

torstai, 21. marraskuu 2019

Sensuuri toimii

Bloginpidon alkuaikoihin tuli tällainen ilmoitus ilman sen erikoisempia selityksiä tai mahdollisuuksia ottaa yhteyttä Jippiiseen. Olin kyllä hetken aikaa aika äimistynyt mutta samalla opin jotakin jo silloin tämän uuden sananvapauden luonteesta.

 

Hei,

pyydämme teitä poistamaan kirjoituksen blogistanne otsikolla "rahaa", joka on kirjoitettu 27.5. 2006). Kyseisessä viestissä viitataan loukkaavaan sävyyn yksityishenkilöön. Mikäli kirjoitusta ei siistitä, joudumme poistamaan koko blogin.

Muutama blogin lukenut on kokenut tekstin loukkaavaksi ja pyytänyt sensuroimaan tekstin.