keskiviikko, 15. tammikuu 2020

Äitiyden marttyyrikruunun kupolinkiillotusviikot

Elettiin elokuuta ja siinä minä istuskelin kuin ääliö keittiössä Heinäpäässä isossa kaksiossani Tarkka-ampujankadun päässä ja tunsin tulevani hulluksi. Raivo kihisi taas päälaella kuin kasa paskaisia onkilieroja olisi päättänyt pidellä siellä humalahuuruiset pippalonsa sen kunniaksi että äitimuori oli tulla tupsahtanut paikalle mattokuormineen, en käsittänyt edes mistä se oli saanut päähänsä ajaa melkein kolmesataa kilometriä Kuusamosta sieltä sen helvetin lapsuudenkodistaan joka niillä nyt kesäpaikkana oli, kahmia jostakin haisevan ummehtuneesta pihaparakista kasan vanhoja mattoja minulle, kiikuttaa ne sitten yhtenä helvetin isona kuormana selkä väärällään autosta pihan poikki ja toiseen kerrokseen, vielä sisälle kämppäänkin ja alkaa kaiken tämän  uuvuttavan operaationsa päätteeksi huutaa minua avuksi nostelemaan olohuoneen pöytää, että se saisi vielä tuon minulle valitun maton paikoilleen, tuon maton ja nuo matot joita minä en edes halunnut nähdä, joita en kaivannut, joita en ollut pyytänyt ja joita olin karannut istumaan keittiön pöydän ääreen toiselle puolen asuntoa kuin koko tämän mykistävän operaation lamaannuttamana.

                      Olin jo ovea avatessani ollut äimän käkenä, kun se oli tulla tuprunnut ohitseni ja selvittänyt samalla toisella suupielellään tuoneensa minulle mattoja.

                      Mattoja. Mitä helvetin mattoja ja miksi. En minä mitään mattoja kaivannut, minulla oli jo mattoja ihan tarpeeksi.

                      Tuijotin lamaantuneena jääkaapin oveen tarraamaani kuvaa. Olin piirtänyt sen kesällä nuoremman tyttären käynnin aikaan, se oli taas tapansa mukaan tullut isukin luokse pariksi viikoks. Kuvassa juna kiemurteli radallaan. Home sweat home – olin kirjoittanut kuvan ympärille. En oikein tiennyt mitä sillä olin tarkoittanut. Hometta vai kotia vai molempia.Vasemalla kädellä myös, koska olin lukenut jostakin, että sellainen edisti luovuutta ja lateraalista ajattelua.

                      Nyt sellaiselle ajattelulle olisi ollut kysyntää mutta en pystynyt ajattelemaan mitään, olin kuin myrkkyä niellyt.

                      Olin 48-vuotias kahden lapsen isä, melkein kaksikymmentä vuotta naimisissa ollut mies, kerran kihloissakin mutta äiti kuulosti pitävän minua edelleenkin pikkupoikanaan jonka parasta se kovasti edelleenkin ajatteli, siltä minusta ainakin juuri sillä hetkellä tuntui, se oli melkein ruumiillista kipua, joka säkenöi varpaista päälaelle asti niin kuin olisin juuri nielaissut tulikuuman rautakangen. Tai sitten se sekoili muuten vain tuon oman eronsa takia, olihan se keväästä asti ehättänyt käydä silloin tällöin räyhäämässä, ihmettelemässä että kun minä en naista saa, sehän muori ottaisi miehen milloin halusi, haukkumassa eksäni huoraksi jolle ei maksaisi penniäkään osituksesta, itkemässä miten oli minun lapsuudessani köyhänä elänyt ,kahta työtä tehnyt, kuivaa leipäpalaa jyrsinyt ja milloin mitäkin, niitä samoja mäkätyksiä, viehättäviä kitkeryyden sävyttämiä muistelmatuokioitaan, joita se oli pidellyt jo oikeudenkäynnin aikana mutta nyt sitten vielä tämä.

                      Enkä ollut vielä silloin edes tiennyt ,että noiden atakkien takana oli  osaltaan isäpuolen itselleen hankkima uusi nainen, seksikumppani. Eiväthän ne edes siellä Kuusamossa enää asuneet yhdessä vaikka muuten olivatkin tekemisissä keskenään vaikka virallisesti olivat eronneet. Vasta sitten sillä surkealla jouluaterialla oli äitimuori suvainnut kohtuullisen kiukkuisena vihjata tuohon toiseen sutturaan, jonka kanssa Pate natisutti hetekaa niin että äidiltä oli järki lähteä päästä.

                      Näin jälkeenpäin ajateltuna olisin tietysti voinut olla äitiä kohtaan asiallisempikin mutta yksinäisyydessäni – lukuun ottamatta blogia ja kirjeenvaihtokaveria – olin aika hermostunut itsekin, tosin en yleensä sanonut sille juuri mitään, koska tiesin sen turhaksi, kuuntelin vain kun se aikansa vittuili milloin mistäkin ja painaa tuprusi sitten taas ovesta ulos kuin ei itsekään oikein olisi tiennyt mitä oli touhuamassa. Kapakoissa ei sellaisista asioista puhuttu eikä velipoika minun nurinoitani suostunut kuuntelemaan, isäpuolta en edes ajatellut, se ei sillä lailla koskaan ollut kuulunut perheeseen, ei ainakaan minun mielestäni.

Niin että siinä minä vain koetin kestää ja kärsiä vaikka miten olisi tajunnan takaraivoa jyskyttänyt muistikuva siitä, miten äiti oli ollut apuna sen sekavan ensimmäisen erovuoden ajan kun olin pyörinyt pitkin kapakoita ja koettanut selvitä tuon parikymmenvuotisen avioliiton lopusta, lasten ikävöinnistä ja kaikesta, eksän vittuiluista siitä, miten sen isä oli oikea mies kun käväisi vaihtamassa eronneelle tyttärelleen uuden asunnon lampun ja mitä kaikkea pientä viehättävää sitä olikaan siinä surkeudessa saanut kuullakseen.

Nyt minä ajattelin vain tylysti että olisi mennyt puhumaan jollekin asiantuntijalle, olihan niitä, kaikenmaailman kallonkutistajia, terapeutteja joilta sai apua orastavaan aviokriisiin ja milloin mihinkin. Niin kuin minäkin olin silloin nuorena mennyt kun olin pelaamiseni lopettanut mutta ei, eiväthän nämä tavalliset ihmiset sinne, sellaisiin paikkoihin, alkoivat vain kiljua että minäkö muka hullu, hullunako sinä mua pijät ja mitä kaikkea ne alkoivatkaan huutaa, kiikuttivat kaikenvitunmaailman mattokasojaan sitten. ikään kuin tuon tervejärkisyytensä todistukseksi ja äänestivät sitten sosiaalidemokraatteja ja muita jotka lupasivat palauttaa oikeudenmukaisuuden maan päälle.

                      Ja kun en ensimmäistä käskyä totellut se alkoi karjua entistä lujempaa että tuu nyt sieltä joutuin nostamaan tämä pöytä, minä tätä yksin saa..

                      Ja siinä minä istun kuin olisin saanut kilon paskaa niskaani. En minä tiedä miksi minulle juuri silloin tuli tuollainen olo, ehkä minä vain tosiaankin olin  saanut koko akasta tarpeekseni, olihan siinä jo takana se viisivuotinen osituskiistakin ja silti tämä hellyttävä, herttainen ties minkä äitiydenvimman ja sekavan hormoonitoimintansa kiihkouttama naisihminen käyttäytyi niin kuin mitään ei olisi tapahtunut,  niin kuin kaikki olisi jollakin vitun tavalla vain ihan normaalia.

Keväästä asti se oli tehnyt samanlaisia syöksyilyjään kuin kotipesään rynnivä kolmospesäläinen, käynyt ensin haukkumassa minut ja laiskuuteni ja saamattomuuteni, sitten ampaissut velipuolen kämpille rääkymään ettei sen asunnoissa juotu vaikka miten asunto olisi ollut velipuolen nimissä, sitten velipuoli tietysti soitti minulle itku kurkussa että kun se sellaista tekee ja minä minä sille, kuuntelin ja hymähtelin vittuuntuneena, kirjasin sitten koko paskan toukokuussa alkamaani blogiin päästäkseni siitä kaikesta edes jotenkin eroon.

 Mitähän äiti olisi ajatellut jos olisi tiennyt ,että minä juorusin pitkin maailmaa kaikki asiat, haukuin sitäkin minkä ehdin, raivostunut, tullut hakemaan tietokoneen pois ja huutanut, että se oli sen koska se sen oli maksanut, että minä vain siitä kaikenlaista paskaa kirjoitin kun olin sellainen mistään mitään älyämätön tollake vaikka miten olisin kouluja käynyt, tädit olivat jo kesällä olleet siitä huolissaan, soitelleet minullekin niin kuin minä olisin tiennyt mikä sitä vaivasi muukin kuin se, että sen asiat isäpuolen kanssa olivat ajautuneet umpikujaan. Ja eihän minulla työttömällä ollut enää varaa edes sellaiseen tietokoneeseen, oliko velipuoli sitten juorunnut äidille tekemisistäni, sitä en tiennyt, tuntui kuin olisi oltu tekemässä vain sekavaa epäluulon sävyttämää draamaa.

 Mitä minä siinä ajattelin, ehkä isäpuolta, oravahammasta joka joskus oli heilunut meidän kimpussamme pistooleineen,  tai en mitään, lähinnä vitutti koko touhu, lähinnä vitutti suunnilleen kaikki jos selvästi sanotaan, kaikki ne paskakurssit joilla olin vuosia istunut pääsemättä oikein mihinkään, ainakaan töihin ja jos pääsikin sieltä pääsi sitten aika äkkiä poiskin, olo alkoi olla kuin entisaikain jojolla, kaipasin vain jotakin muuta, ihan mitä tahansa mutta muuta.

                      Niin kuin se uusioperhe olisi ollut yhtä isää vajaa hullujenhuone. Vaikka niitä isiäkin oli siinä perheessä käynyt näytillä peräti kolme kappaletta, kuka pidempään kuka vähän lyhyempään ikään kuin vierailevina staroina hetken näyttämöllä heilumassa ja jättämässä sitten stagen ihan suosiolla tuon naaraan kirjoissa heiluvan naisen, äitini huoliksi.

                      Ja sehän heilui siitä ei ollut pelkoa etteikö se olisi jaksanut heilua, varsinainen naispuolinen Duracell-pupu.

- Eikö se nyt sieltä tuu, se jatkoi karjumistaan ja minä tunsin putoavani johonkin helvetin mustaan kuoppaan kihisevien, kähisevien ja sihisevien käärmeiden ja sisiliskojen seuralaiseksi, tulevani lopultakin tuon akan takia hulluksi, naisten ylipäänsä. Minä en vain enää jaksanut. Kesä oli mennyt niin kuin oli mennyt, naista en ollut löytänyt lukuun ottamatta sitä kirjeenvaihtokaveria, jonka kanssa vaihtelimme sähköposteja. Minun piti keskittyä kurssiin ja töiden hakemiseen ja jättää nuo pillupulan mukanaan tuomat huolet pidemmän kaavan mukaan ratkottavaksi. Kirja ei tuntunut edistyvän mitenkään päin, minä maksoin äidille asunnosta vuokran ja halusin vain olla siellä rauhassa, se kai oli vähintä mitä vuokralainen saattoi vaatia. Mutta äitimuorihan ei vähällä talttunut, se alkoi karjua kahta kauheammin miten se oli yksin kantanut rappusissa niin raskaan kuorman, miten se oli Kuusamosta asti tuonut kiittämättömälle pojalleen mattoja asunnon kaunistukseksi ja miten tämä kiittämätön tapaus ei edes pöydän kulmaa viitsinyt tulla avuksi nostamaan, saanut laiskaa persettään penkistä sen vertaa ylös.

- Ei se tuu, se huusi nyt vielä isommalla äänellä vähän hämmentyneen kuuloisesti ja minä ihmettelin, että kenelle. Naapureilleko se halusi ilmoittaa millaisia kammottavia lapsia se oli saanut riesakseen.

 Istuin ja kiskoin tupakkaa kuin henkeni hädässä, puristin lihakseni kasaan kuin valmiina räjähtämään, tekemään nuoruuteni räjähtävän lähdön päin vastustajaa jos vain olisin tiennyt kuka tai mikä siinä tilanteessa oli se vastustaja joka minun piti teloa, ja tuijotin ja odotin ja odotin ja tuijotin, olin kuin lamaantunut, näin ikkunan lasin, Suomi-Soffan sinisen valokyltin,se loisti kuin aavemainen tuju keskellä elokuista kirkkautta. Suomi-Soffa, taatusti leppoisan isänmaallinen perseenlevitin, siihenkö istua äjeltää niin johan kelepaa pierrä rupsutella viikon viihdepakettia tuijatessaan, lottoriviä loitsutessaan, voittoriviä pukkaa aina eikä vitutus hierrä kantapäätä. Niin leppoisan mukava kotitalouskone että voihan vitulla päähän ja parit mauri pekkarisen tupeella koristellut margariinirasiat perään. Näin kaiken näkemättä mitään ja odotin, muutaman kerran se vielä jaksoi huutaa ettei se tuu, sitten se tulla puhisi eteiseen, vilkaisi minua kuin hädissään, peloissaan, en sanonut mitään, en kerta kaikkiaan saanut sanaakaan suusta ulos, en vaikka miten olisin yrittänyt, päässä tykytti kuin aivot olisivat olleet lentämäisillään luukuorestaan ulos seinään veriseksi mössöksi.

Äiti.Äiti ja äiti. Äitiyden pyhän marttyyrikruunun kupolinkiillotusviikot taas meneillään.

 Ja minä tietysti Tony Soprano, niinhän minä olin silloin osituksen aikaan naureskellut vanhemmalle tyttärelleni puhelimessa kun olin tuon katkeran riitelemisen takia lopulta alkanut ravata kriisiterapiassa minäkin(tosin terapeutti oli aika äkkiä todennut, ettei minun kriisini mikään oikea kriisi ollut), ja tuo oli äiti ja kaikki oli yhtä paskaa, käsikirjoituskoulutuksessa oli aikoinaan sarja sen verran auennut, että tiesin sen tekijän tosiaankin istuneen vuosia terapiassa, en tiennyt sen tarkemmin mitä se siellä oli valittanut mutta jonkunlainen Portnoyn taudin uusintaversio se sarja tuntui olevan, nyt päähenkilö ei vain enää  keskittynyt pelkkään runkkaamiseen ja omiin eroottisiin pakkomielteisiin vaan pahoinpiteli ja tappoi kaikkia niitä joista ei sattunut pitämään tai jotka muuten vain häiritsivät sen elämää, sillä lailla aidosti se kuvasi häiriintyneen 5-vuotiaan ajatusmaailmaa.

Äiti ja naiset. Ulkoavaruudesta meteoriitin lailla päähän tipahtavia hirviöitä kaikki.

Ovi pamahti kiinni; toivoin hetken aikaa, että se olisi kompastunut rappusissa ja taittanut niskansa, mitään muuta en enää sen touhuista jaksanut ajatella olipa sillä sitten itsellään millainen aviokriisi tahansa.

Sitten olin vähän aikaa katuvinani sitäkin, eihän kukaan sentään oman äidin kuolemaa toivonut, sitten sekin tuntui turhalta ja ajattelin, että ehkä minunkin olisi pitänyt painella jonnekin terapiaan mutta kaupungin mielenterveysjonot tietäen sinne ei enää niin vain paineltu, enemmän suosittiin sitä edellislaman mukanaan tuomaa ulkoilmaterapiaa – pilleripurkki kouraan ja ulos kävelemään ja olinhan minä siellä käynytkin, kun Mervi vähän ennen eroa oli ehdotellut, että sinne minun pitäisi mennä mielenterveysongelmieni takia, tosin terapeutti ei ollut ollut kovin ilahtunut kun olin kertonut tulleeni sinne kihlattuni kehotuksesta, sentään jättänyt kertomatta että sekin kaupungin virkamiehiä niin kuin tämäkin nainen joka sen yhden session jälkeen todennut , että minä ja erokriisini ja muut ositusvitutukset eivät olleet aitoa ja kelpoa mielenterveysongelmaa vaan jotakin jonka saattoi hoitaa jossakin ihan muualla kun heillä sitä pipot kireenä heiluvaa angstiporukkaa oli jo ihan tarpeeksi.

                      Niin se oli ollut silloin elokuussa.Tunsin tulevani sen ämmän kanssa lopulta hulluksi, en minä tietenkään tullut, senkin tiesin kun sitten äidin lähdön jälkeen rauhoittelin itseäni sohvalla makoilemalla ja ihmettelin, mistä tuo sama tunne taas änkesi päähäni – ettei minua ollut tuolle naiselle olemassakaan.Että minä olin vain sen naisellisten ja äidillisten harhojen luoma illuusio ihmisestä, olematon oskari, lapsikulta.

                      Ahdistava tunne parkkeerasi rinnan tuntumaan kuin kilo lyijyä, teki mieli sääliä itseään, että ei minusta kukaan piitannut, ei ollut koskaan piitannutkaan, akatkin kaikki pelkkiä vitunkantotelineitä ja äitimuori hullu, siinä minun osani siinä elämän surkeassa kortinjaossa, pelaa niillä sitten.

 Oliko se sitten puolestaan minun harhojani tämä kuvitelma olemattomasta oskarista ja mikä tuo olematon oskari oikein oli, miksi se pomppasi mieleen äidin seurassa, korkeintaan saattoi muistaa ne lasten lällätykset luurankohisseistä ja tisseistä mutta se ei paljoa auttanut. Ja kenen harhoihin minä sitten enää saatoin vaikuttaa paitsi omiini. Matot olivat mattoja, katot kattoja, mattoja laitettiin lattioille, oikein panemalla pantiin, nussittiin mattoparoilta taju niin kankaalle  pillussa pyörivien puolukoiden kera että siitä eivät enää liikahtaneet mattoparat mihinkään ettei olisi ollut niin ruman näköistä ja kaikenlaista muutakin pantiin vaikken minä ollut pannut sitten edellistalven,sitäkin sopi miettiä siinä niin kuin montaa muutakin asiaa kun antoi raivon tasoittua, se jyskytti jossakin takaraivossa kuin juna kiskoilla, mahtoiko sitten olla juuri tuo jääkaapin oveen tarraamani juna.

Siitä se kaikki kuitenkin lähti. Tuosta taas kerran elämääni palanneesta raivon tunteesta ja kesällä tyttären käynnin aikana näkemästäni unesta.Isästä jota ei ollut ja joka oli.Pyhästä Hengestä ja kasasta paskaa, kirjasta joka oli vielä kirjoittamatta, kaikesta siitä ja vähän muustakin.

                      Ja siitä, että minä kaikkien niiden paskakurssien, äidin kiikuttamien mattojen, kuntoutustutkimusten ja asukasyhdistysten  ohessa halusin äkkiä ruveta tekemään teatteria, halusin jotakin omaa joka panisi pääni sisällä seikkailevan sankarin tekemään draamaa, kirjoittamaan tarinaa joka minulta tuntui taas kerran puuttuvan, punainen lanka elämälle joka tuntui haahuilevan minne sattui sattumanvillen osumatarkkaisella logiikalla.

                      Halusin haluta, mitä minulle mitkään äitimuorin kiikuttamat mattokasat kuuluivat. Ehkä juuri nuo äidin atakit asuntooni olivat panneet kaiken liikkeelle, ehkä olin taas kerran kokenut tuon naisen jonkunlaisena elämää suurempana uhkana, uhkana jonka olemusta en oikein selvästi käsittänyt, eihän sen olisi enää siinä iässä pitänyt uhata minua mitenkään, korkeintaan lähinnä ärsyttää. Silti olin saattanut kokea jotakin sellaista uhkaavaa, että se pani minut liikkeelle ja kun sitten elokuun lopulla tapasin Sarjiksen toisen kerran siellä R-kioskilla hedelmäpeliautomaatin äärellä olin enemmän kuin valmis keksimään itselleni jotakin tekemistä, puhumaan vaikka teatterista, innostumaan edes jostakin, olinhan lueskellut jo eron aikoihin improvisaatiosta, käynyt parikin käsikirjoittajakoulutusta. Ja siitähän se kaikki sitten oli alkanut Mustine Haukkoineen ja muineen.

                      Muistelin mitä se yksi Pete Q:n tekijä meille aikoinaan kursseilla oli sanonut – päähenkilön pitää haluta jotakin, muuten tarina ei etene. Jos mies halusi katsoa elokuvaa ja nainen ajankohtaista kakkosta niin siinäkin oli jo draamaa kerrakseen ja ainekset pohjamateriaalista riippuen isompaankin vääntöön.

                      Ja minähän halusin. Tarinan. Tai edes kunnon tärinät.

                      Ja niitähän sitten kyllä tulikin. Ehkä se olikin itse tuo halu joka minussa alkoi tarinaansa kirjoittaa. Kaikkien noiden mattokasojen keskeltä.

 

keskiviikko, 15. tammikuu 2020

Sinappia Turusta ja politiikkaa työttömälle

Kunto Plus: viisi askelta menestykseen:

 

Etsi paikka jossa voit rentoutua, kuvaile ongelma, muistele jotakin onnistunutta suoritusta elävästi, kuvittele miltä sinusta tuntui tuon suorituksen jälkeen, miten siihen pääsit, kuvittele miten käytät noita samoja keinoja suorittaaksesi nykyisen tehtäväsi. Ja siinä kaikki. Anna palaa, sinä työtön surkimus ja luuseri, anna palaa.Sinä osaat, sinä pystyt ja sinä haluat niin kuin me yhdellä kurssilla olimme hokeneet kuin apinat. Ja jos et sinä saatanan surkimus halua niin me kyllään pannaan sut haluamaan, sitäköhän se hörökorvakin niillä vittuiluillaan oli tarkoittanut.Puskii sesse, täällä tussu, täällä sussu…

 

 

 

Puolueen puheenjohtaja näytti harmaantuvine hiuksineen entisaikain herrasmieheltä vaikka olikin entiseltä ammatiltaan autonasentaja. Ehkä tuo arvokas habitus johtui siitä, että sen isäkin oli ollut jo poliitikko, kaupunginjohtajakin ellen väärin muistanut. Puheenjohtaja istui eturivissä ja koetti pitää ilmeensä kun Marva heilui Tiina Taviksena sen edessä runsaine olemuksineen niin vauhdikkaasti että hetken pelkäsin sen lysähtävän läskeineen kansanedustajan ja puheenjohtajan syliin kuin toistasataakiloinen, naispuolinen samurai. Marvan valtava maha poukkoili paidan alta paljaana mutta entisen ministerin pokka piti, kaikkea oli tullut nähtyä niin etteivät köyhän hyytelönä höllyvät läskitkään saaneet ilmettä värähtämään.

                      Hetken aikaa ilahdutin itseäni ajatuksella siitä, miltä puheenjohtajan naama näyttäisi jos Marva tosiaankin lysähtäisi sen syliin. Tiirasin esitystä salin ovelta, olin nähnyt esityksen jo niin monta kertaa, että se lähinnä hävetti. Mutta ehkä tuo uupuneen sielun valitus oli lähtöihin siitä samasta, mistä kaikki muukin syksyllä kokemani. Olin kuitenkin jotenkuten selvinnyt siitä, olin siinä, olin tavannut sen kirjeenvaihtokaverini, eronneen naisen joka asui sen verran kaukana etten tiennyt mitä siinä oikeastaan voisi tehdä. Elämä oli sillä lailla avoin, opiskelin pätevöittääkseni itseni, olin normaali tai ainakin tunsi itseni normaaliksi työssäkäyväksi ihmiseksi vaikken oikein tiennytkään mitä se sitten tarkoitti.

                      Näin äkkiä silmissäni iltapäivälehden lööpin: herrasmies nai avaruuden hirviömäisen zombien, puheenjohtaja haluaa tukevoittaa puolueen otetta todellisuudesta. Oli pakko hillitä hysteeristä naurunpurkausta. Naama punotti mutta pakotin itseni asialliseksi ja jatkoin esityksen katsomista. Puolue sentään ponnisteli vakavasti vaaleissa menestyäkseen ja mitä Ylppö oli selittänyt yhdenkin edustajanpaikan menettäminen tiesi isoa lovea puolueen budjettiin. Sillä tavalla raadollista liiketoimintaa politiikkakin oli.

- Mä joka päivä töitä teen, joka ainoa aamu seitsemäksi meen, Tarja aloitti esityksen ulkoistajan roolissaan tiukkana, tehokkuutta vaativana johtajana ja heilui reippaan ja hilpeän näköisenä lavalle kuin kilon kokaiinia sieraimiinsa survonut Juhani Tamminen.

Marva ja Liinu  tulivat mukaan vähän etäämpää punaiset ja oranssit peruukit päässään, tanssahtelivat puheenjohtajan edessä, Liinu näytti ahmivan omissa eroottisissa fantasioissaan puheenjohtajaa kuin nälkäinen katti, sitähän se kerran harjoitusten jälkeen koirabaarissa oli kohtuullisen estottomin elein manifestoinut jotta miten kovin kiihottavana sen jalkoväli vallan läheisyyden tunsi.Ja tietysti kaikin asianmukaisin elein höystettynä ja tavalla jonka tuo raahelainen, todennäköisesti kohtuullisen paljon aikaa nuoruudessaan kadunkulmissa viettänyt  nykyinen työtön nosturikuski ja anaalihuumoriin mielistynyt yksinhuoltajaäiti osasi.

- Yes yes. se oli ollut hinkkaavinaan jalkoväliään kiihkeän eroottisen tunteen valloissa, niin kiihkeän että minun oli ollut pakko vilkuilla muualle, ehkä jo siksikin etten olisi paljastanut omia himojani.

 Se oli tietysti osaksi ollut pelkkää esitystä, ylikiihottuneen mielen manifestaatiota mutta samalla jotenkin omassa lapsellisessa rehellisyydessään niin vilpittömän aitoa, että minua oli sekä huvittanut että vähän pelottanutkin moinen performanssi.Aina kun mietin sen menneisyyttä mieleen pukkasi kuvaa nahkatakki päällä vittumainen ilme kasvoillaan ihmisiä tiiraileva nuori tyttö joka jyysti purkkaa tai kiskoi tupakkaa posket lommoilla, en osannut sanoa pitikö kuva paikkansa vai tuliko se jostakin oman mieleni pimennoista, josta sinä talvena tuntui tupruavan paljonkin monenlaista mielenkiintoista materiaalia. Röyhkeä, suorasukaisia rivouksia lateleva naikkonen, joka sillä röyhkeydellään peitti alleen muut herkemmät tunteensa. Kapakoiden kruunaamaton rivologian mestari, joka ei alatyyliä kavahtanut.

Koetin kuitenkin jo olla ajattelematta Liinua vaikka vieläkin tunsin sen omituisen imun, joka tuosta naisesta minuun tuli. Liittyikö se noihin fantasioihin ja teatteriin vai olinko vain muuten vain seonnut syksyllä teatteria tehdessäni, antanut omillekin kuvitelmilleni vallan. Aivan kuin minun olisi pitänyt selvittää juuri se, mistä noissa Mustissa Haukoissa ja muissa oikeastaan oli kysymys.

Tarja hoilotti vielä kerran tekevänsä joka päivä töitä. Se oli selvästi kansantalouden asialla, pelastamassa maata työttömyyden ja laiskuuden kurjuudelta.

- Kyl vaan meil Turuses, Marva supatti etäämpää Liinun vieressä ikään kuin kommentoiden ulkoistajan puheita.

                      Tarja hoilautti vielä kolmannen kerran saman säkeistön ja käveli lavaa edes takaisin.

- Sinappia meiltä tulee joka päivä, Marva alkoi kommentoimaan etäämpää kuin sermin takaa ulkoistajaa kurkkiva pahanilkinen penikka.

- Se myytiin Ruottiin, Liinu sanoi.

                      Tarja vetäisi vielä kerran säkeen ja lähti sitten lavalta.Se esitti tarinan konnaa, ulkoistajaa, kaiken pahan alkua ja juurta.

Pihalla kansanedustaja rilleineen oli tullut ennen esitystä minua kättelemään ja vitsaillut, että nekin ulkoistettiin kerran neljässä vuodessa, minulla oli hetken sutinut tyhjää siinä tupakalla rappusten edessä ennen kuin olin tajunnut, että se viittaa meidän esitykseen.

Että tässä oltiin niin vitun tovereita että.En ollut varma mitä sitä oltiin.Yksi työtön maisteri ja ties monettako kauttaan varmisteleva kansanedustaja, terästehtaan luottomies.

En ollut ehättänyt mitään vastaamaan kun se oli jo sujahtanut sisälle, kai sekin oli arvellut että vitsi ei välttämättä mene perille mutta pakko on vääntää kun vaalit tulossa ja kun se Ylpön paskiainenkin tämmöistä köyhien sanomaa heille vaalien alla oli tuputtamass, en ollut varma olinko tullut turhan kyyniseksi vai muutenko vain kansan edusmiehen maireus oli alkanut tympimään.

- Siis mua on alkanut ottaa toi biisi oikeesti päästä, Marva puhahti  huulet supussa kuin väärään tavarataloon eksynyt hienostorouva.

- Ne on päättäneet pelastaa Suomen kansantalouden.

- Joka päivä, sen täytyy rakastaa sitä muijaa tosi pahasti.

- Ihan sikana.

- Tosi sikana.

- Joka päivä..

- Ei lepopäivää, ei mitään, tosta pitäis valittaa kirkolliskokoukselle, jumalanpilkkaa koko biisi.

- Ei ku Matti ja Teppo oikeuteen jumalanpilkasta

- Ei oot mummu uskaltanu mennä kirkkoon ku turun poika on käskeny käyvä töissä pyhänäki

- Siis ihan törkeetä..

- Siis ihan sikasikatörkeetä.

                      Tuttu esitys jysähti taas käyntiin.Marvan ja Liinun letkeä dialogi napsahteli mukavasti eivätkä ne edes unohtaneet repliikkejään vaikka Marva sitä taas autossa matkalla Haukiputaalle oli huolehtinut käsikirjotusplaria hermostuneesti selaillen, että mää en jumalauta taaskaan muista kaikkia… En jaksanut laskea enää monesko kerta se oli. Olin nähnyt niistä suurimman osan milloin jossakin ammatikoulun auditoriossa milloin hikisen pienen ravintolan estradilla ja aina minua jostain syystä vähän hävetti, en tiennyt mikä, sekö että olin kirjoittanut koko jutusta suurimman osan, saanut projektin toimimaan.Nytkin tuo häpeän tunne kiemurteli taas nahkojen alla niin kuin minun olisi vain tehnyt mieli litoa pois paikalta mutta seisoin siinä ja katselin, eihän se esitys raponen ollut vaikka se yksikin vasemman laidan runoilija oli silloin 30-asteen pakkasilla tullut Aittatorin tilaisuudessa minulle supattamaan korvaan kuin suurtakin salaisuutta, että mainettaan parempi, en ollut ehättänyt kyselemään että mitä mainetta, en ollut erikoisemmin mainetta ja menestystä tavoitellutkaan, en mitään, en ainakaan sitä mitä siitä sitten oli seurannut mutta siinä vaiheessa esitykset olivat jo pyörineet omillaan ja minä olin keskittynyt omaan sekoiluuni. Tunsin siis syvää myötähäpeää esittäjien puolesta, koska esitys ei ollut kaksinen mutta samalla olin ylpeä siitä, että olimme sen saaneet aikaiseksi.

                      Olotila oli sillä lailla hitusen kaksijakoinen, Trabantin kaltainen kaksitahtinen putputus yläpäässä että en kokenut mitään suureellisia yhteenkuuluvaisuuden tuntoja salissa istuvia ihmisiä kohtaan, en niitä vihannutkaan, olin kaiketi vain tyytyväinen niin kuin työstään kunnialla selvinnyt ihminen on. Ja toisaalta kuitenkin hitusen häpesin myös omaa aatteetonta niljakkuuttani.

Sali oli täynnä, suurin osa niistä eläkeläisen näköisiä ja miehiä, yksi nainen oli mutta se seisoi keittiössä tekemässä kahvia näille miehille, siinä työväenliikkeen tulevaisuus pähkinänkuoressa ja pihalla kaikilla uudet, tuulitunnelissa testatut japskiautot, takana rankka rupeama sodanjälkeistä Suomen rakentamassa.

Seisoin siinä ovensuussa ja tiirasin esitystä Tarjan vaatteidenvaihdon aikainen tissien jälkikuva mielessäni ja päässä ihmetys että mitähän puheenjohtaja moisesta esityksestä ajatteli, piti paskana mutta koetti kestää, haukkui Ylpön jäljestäpäin että mitä saatanaa sä oot menny tilaan, en minä tiennyt, eikä se kiinnostanut. Projekti oli saatu päätökseen, esityksen olin nähnyt jo niin monta kertaa että se lähinnä hävetti siinä minä seisoin ja ympärillä henkivät vanhan punamullalla maalatun työväentalon seinät historian henkeä josta en tiennyt mitä se oli sinä päivänä vai oliko enää yhtään mitään mutta silloin elokuun lopulla ja syyskuun alussa yli puoli vuotta aikaisemmin kaikki oli ollut vielä toisin.

Niin kovin toisin.

 

 

 

tiistai, 10. joulukuu 2019

Vähän puhelinmyyntiä

 

 

- Se on on Rostilan Jukka täältä Heikkalalta Oulusta, hyvää iltaa, mitenkäs se päivä siellä Helsingissä on sujunut..

                      Rostila koetti repiä suutaan hymyyn ja kuulostaa positiiviselta ja elämänmyönteiseltä niin kuin kunnon puhelinmyyjän kuuluikin ja saadakseen leikkelettä leivän päälle kuten firman toimitusjohtaja ja entinen Rautaruukin trukkikuski oli heitä avauspäivän koulutustilaisuudessa kannustanut, että eikö vähän niin ku kiinnostanutkin saada siihen leivän päälle sitä leikkelettäkin, kun on työttömänäkin tullut sen verran kauan palloiltua.

Sitten se oli soittanut heille kasetilta äänittämäänsä Salovaaran radio-ohjelmaa ja kehottanut omaksumaan siitä oikean asenteen työhön.Rostilan silmissä oli vilkkunut kuvaa äitienpäivän ruusupuskaa kuskaava lapsi, joka ovella ottaa oikean ilmeen vaikka välit äitiin olisivat mitä tahansa.

Trukkikuski oli vielä kannustanut heitä tulevia myyjiä kertomalla, miten se aikoinaan Tampereen seudulla oli myynyt saranapuolen turvalukituksen naispoliisille, tarina oli alkanut hipoa kaikkien myyjien legendaarisimpia itsekehuja, koska trukkikuski siinä ovensuussa kiertävänä kaupustelijana oli alkanut todenpäältä väittämään tälle naiselle, jota  ei poliisiksi ollut tiennyt, että saranapuolen murtojen määrä oli sillä asuinalueella lisääntynyt huomattavasti.

Nainen oli aikansa kuunnellut suu virneessä kuskin porinoita ja kertonut sitten olevansa poliisi eikä ainakaan hänen tietoonsa ollut moista murtojen lisääntymistietoa tullut.Trukkikuski ei kertonut millä se siitä eteenpäin oli tuota sangen kiusallista tilannetta selvitellyt mutta vakuutti myyneensä sitten sen saranapuolen turvalukituksen myös tälle naispoliisille.Sitten se oli katsahtanut heitä työtään aloittelevia, uusia puhelinmyyjiä kuin aploodeja odotellen.

Että tällainen stara teillä pomona on.

Tosin positiivisuus oli alkanut olla heti ensimmäisenä työpäivänä tiukoilla, kun hän oli mennyt möläyttämään Kelassa, että on saanut työtä ja saanut saman tien kuullakseen että työttömyyspäivärahan maksatus loppuu siihen ja edessä kuukausi rahatta ja ruuatta, ei siinä enää sitten unelmoitu leikkeleistä vaan enemmänkin siitä että mistä rahaa ylipäänsä ruokaan. Äidiltä oli onneksi saanut kinuttua muutaman euron ja sitten työpaikalta kottiakin niin että saattoi nyt istua siinä iltavuoroa lällättämässä hyväntuulisia perttisalovaaramaisia lämpimäisiä asiakkaille.

- Että mitenkäs se päivä siellä Helsingissä on sujunut…lämpimästi, pehmeästi, positiivisesti…niin kuin olisi uittanut kielensä asiakkaan korvaan.

                      Tai miettinyt, mitä tuollainen keksintö kuin puhelin oli vaikuttanut ihmisen psyykeen. Kun saattoi jutella Oulusta Helsinkiin kuin olisi suunnilleen samassa petissä maannut. Ja entäpä ne uudet puhelimet, joihin hän ei vielä ollut edes ehtinyt tutustumaan vaikka kapakassa olikin kuunnellut vähän ihmeissään tiskillä kovaan ääneen yksikseen kailottavaa miestä kuin olisi epäillyt sen tulleen hulluksi. Kunnes oli tajunnut, että se puhuu kännykkään.

                      Olihan siitä joskus kirjoitettu, että suuren Nietzschen kirjoitustyyli oli muuttunut, kun se oli saanut käsiinsä mekaanisen kirjoituskoneen ja alkanut takoa sitä apinan raivolla. Oli tullut vähän jytyä aforismeihin ja filosofiaan, sellaista joka maistui sitten natseillekin.

                      Yhtyneiden Kuvalehtien ikivanhan tilauskupongin mukaan tämä Helsingissä asuva nainen oli joskus muinoin 90-luvun puolivälissä tilannut Kodin Kuvalehteä.Hetken aikaa Rostila ihmetteli mistä kummasta firma oli saanut käsiinsä niin vanhaa aineistoa.Sitten hän alkoi kuin vanhasta muistista ladella asiakkaalle myyntipuhetta siitä miten hänellä asiakkaan hyvin sujuneen päivän lisäksi oli muutakin mukavaa kerrottavaa tälle, koska tämä oli voittanut 50 euron käyttöedun heidän edustamiinsa lehtituotteisiin ja sehän kuulosti mukavalta, vai mitä..

Rostila lirkutteli suun edessä olevaan mikrofoniin samalla kun antoi harhailevan katseen vaeltaa pitkin seinälle ripusteltuja eri painotalojen ja kustantajien hintaluetteloita.Niissä oli niin paljon erilaisia alennuksia ja tarjouksia ja tarjousten alennuksia ja kestotilaajan kestoetuja, että Rostila oli katsonut parhaimmaksi olla lukematta ensimmäistäkään, koska epäili menevänsä saman tien sekaisin tai eksyvänsä tuohon tarjousviidakkoon niin lopullisesti, ettei häntä sieltä löydettäisi edes vihikoiran avulla enää koskaan.

Asiakas myönteli vähän epävarman kuuloisesti, että kyllähän sellaisen käyttöedun voittaminen aina mukavalta kuulosti.

Rostila oli samaa mieltä – voittaminen oli aina mukavaa varsinkin kun ei edes tiennyt missään kisassa mukana olleensakaan. Se se vasta voittamista olikin.

Myyntipuhe oli sommiteltu niin soljuvaksi paskanjauhuupaketiksi, ettei asiakas ehättänyt kuin hätäiseen vastata edelliseen kysymykseen, kun Rostila jo porhalsi eteenpäin ja alkoi udella tältä selvästi vanhemmanpuoleiselta naishenkilöltä kuuluvalta ihmiseltä että minkä tyyppisiä lehtiä tämä noin niinku tavallisesti tykkäsi selailla, viihde – vai asiapitoisia lehtiä.

                      Nainen kertoi lukevansa enimmäkseen viihdelehtiä, minkä Rostila olisi jo voinut äänestäkin kyllä päätellä.Tuskinpa siellä luurin toisessa päässä kuitenkaan mikään Tekniikan Maailman lukija oli.Silmien eteen kihosi kuva sateisen harmaasta Mannerheimin tiestä maaliskuun loskaisessa säässä, nainen siellä harmaassa vanhassa kivitalossa tuijottelemassa yksinään ja ikävissään tuota loskaista kaatopaikkamaisemaa. Tilauskupongin osoite ainakin viittaili sinne – mielessä häivähti surkea muistikuva siitä, miten he olivat ajaneet Lopelta perheineen – tai vaimo oli ajanut ja hän istunut kyydissä – kylään anopin ja apen luokse Töölöön ja Helsingissä vastaan oli iskenyt marraskuinen, lumeton pimeys ja ankeus, jossa eivät edes kirkkaina tuikkivat neonvalot tuntuneet auttavan.

                      Ennen kuin Rostila ehätti eteenpäin puheessaan nainen kuitenkin kysyi että oliko Rostila jostakin pohjoisesta kotoisin kun murre kuulosti siltä.Rostila vähän häkeltyi tätä käännettä ja sanoi olevan sa kyllä alun perin Oulusta vaikka paljon muuallakin oli asunut.Nainen sanoi kuulleensa sen puheesta kun itse oli Pohjois-Karjalasta kotoisin vaikka nyt Helsingissä asuikin.

Rostila tunsi lämpenevänsä ja näki nyt entistä selvemmin tämän selvästikin jo eläkkeellä olevan vanhan naisen pienessä kaksiossaan Mannerheimintien varrella, siellä se mennä köpsötteli muistojensa ja tavaroidensa ja  valokuviensa keskellä, ehkä seinällä oli kuva sen entisestä kotitalostakin jossain kaukana Pohjois-Karjalan vaaramaisemien keskellä, mistä se silloin 60-luvulla suuren muuttoaallon harjalla oli surfaillut Helsinkiin kokiksi, keitellyt sitten työkseen ruokaa ravintolassa, ollut naimisissa, tehnyt lapsensa ja nyt leskenä eleli yksikseen, katsasteli aikansa kuluksi maitokärryjään työntelevän harmaaläninkisen äitinsä kuvaa ja äimisteli maailman muutoksia joiden perässä tuskin pysyi.

- Onko teille tämä Kodin Kuvalehti tuttu, vanha perinteikäs ja arvokas naisten lehti…

Rostila tunsi lipovan kielensä ulottuvan kohta pitkälle naisen mantelitumakkeeseen ellei hän vähän hillinnyt itseään.

                      Nainen sanoi kyllä tuntevansa lehden, ihan hyvä lehti se oli.

Rostila ilahdutti naista kertomalla että juuri siitä lehdestä heillä oli juuri nyt oikein mukava tarjous, lehden sai vuodeksi melkein puoleen hintaan, siinä ei luettavalla numeroa kohti juuri hintaa kertynyt niin että mitenkäs olisi jos pantaisiin sellainen tilaus alkamaan vaikkapa tuosta huhtikuun alusta.

- Laita vaan tulemaan…

                      Tilausajankohdan tyrkyttäminen oli viimeinen pointti myyntipuheessa – asiakkaalle ei annettu aikaa pohtimiseen vaan lätkäistiin uuvutetun mieleen eteen tahtotilaa vaativa päätöksentekovaade – maaliskuu vai huhtikuu. Niillä joilla vielä voimia sen paskanjauhuupaketin jäljiltä oli toki kieltäytyivät  mutta moni oli jo siinä vaiheessa antanut periksi. Sadistit olivat oma lukunsa – ne antoivat paasata kaikessa rauhassa, vastailivat muka mukavia ja sitten ykskaks kertoivat, että ei kiinnosta. Melkein saattoi nähdä sellaisen elämän yleistä ikävyyttä potevan paskiaisen virnistyksen.

                      Rostila kiitteli naista, kertasi vuoden tilauksen tiedot.Ihan hyvä kauppa, vähän kotilieden lämpöä sinne Mannerheimintien kalseaan harmauteen.Jykevä-ääniselle porilaismiehelle hän myi Suomen Kuvalehden vuosikerran, tuon Yhtyneiden Kuvalehtien lippulaivan, kun sai silmiensä eteen miehen, joka seisoo purjeveneensä keulassa kuin komentosillalla.Aamuvuoteesta löytynyt nuori nainen päätti kokeilla ihmissuhteissaan jotain uutta vaihtamalla Annan nuorekkaampaan Cosmopolitaniin, koska siinä oli luvassa suuri juttu ihmissuhteiden kompastuskivistä,silkkinen yöpuku vain kahahti ku Rostila kirjasi tilausta voitokseen.

                      Hän päätti käväistä ulkona tupakalla.

Naapurihuoneen nuori laiha tyttö hortoili käytävällä kuumeisen näköisenä ja käski kaveriaan puristamaan sitä kun kauppa kävi jo liiankin hyvin.Mitä Rostila oli kuullut niin nämä nuoret alta kaksikymppiset tytöt olivat erikoistuneet myymään metsästyslehtiä itäsuomalaisille miehille, ilmeisesti kohderyhmän valinta oli onnistunut yli odotusten.Kaveri halasi tätä kuumepotilasta kuin koettaen pidellä sen voitonhuumaista persoonallisuutta kasassa sillä keinoin.

                      Ulkona alkoi haista keväälle.Tien toisella puolen mies tankkasi autoaan huoltoaseman pihalla.

Rostila poltti tupakan ja ajatteli naista, joka kohta saisi lukea omalla kotisohvallaan Kodin Kuvaliettä.Se vähän oudoksutti että mikä ihme saattoi olla sellainen vempain kuin kuvaliesi.Oliko se joku liesi joka näytti kuvia.Vai liesi jossa poltettiin kuvia. Samantekevää. Piti vielä yrittää kauppoja vaikka kuinka olisi vituttanut, ei häntä oikeastaan vituttanut. Hyvä, että olin sen paikan saanut. Se oli eron jälkeen ensimmäinen kunnon työpaikka, hän oli firmaan soittaessaan psyykannut itseään hoilottelemalla työllisyyskurssilla oppimiaan äänenavaustekniikoita, laulaa lurauttanut pätkän Kultaisia korvarenkaita kuulostaakseen pirteältä työnhakijalta eikä miltään krapulaiselta luuserilta.

 

 

 

 

 

 

maanantai, 2. joulukuu 2019

Sosiaalipummin elokuvaprojekti

 

Elokuva-alan ja käsikirjoittamisen opiskelu voi olla joskus hyvinkin dramaattista puuhaa.Opiskelin viime talven Kemi-Tornion AMK:ssa käsikirjoittamista ja suunnittelin elokuvaa.Koska olen työtön ja myös sosiaalitoimen asiakas oli matkarahojen saaminen jatkuvasti vaikeaa.Joka toinen sosiaalityöntekijä katsoi ettei tällainen opiskelu kuuluu sosiaalitoimella tuettaviin asioihin, joka toinen taas oli toista mieltä.Ehkä siinä kuvastui kulttuurikaupungiksi hakeneen Oulun jakomielinen suhtautuminen kulttuuriin – jotta voi tukea kulttuuria pitäisi olla takeet että se myös tuottaa.

 

                      Oli toukokuinen perjantai ja minulla oli tarkoitus mennä Tornioon kurssin viimeiseen lappusirkukseen, jossa katsottaisiin elokuvani step outline ja sen nykytila.Olen soittanut alkuviikosta varsinaiselle sosiaalityöntekijälleni Hallituskadulle ja kysellyt, että voisiko hän tällä kertaa myöntää tuon matka-avustuksen, vetoan ja perustelen oikein kauniisti tarvettani päästää Tornioon.Raamatullisen nimen omaava nainen lupaa myöntää rahat ja olen helpottunut – joka kerta kun siihen virastoon soittaa voi olla varma ,että vastaus saattaa olla mikä tahansa.

                      Perjantaina päätän lähteä kuntosalille, kirjoitan elokuvan steppejä paperille aikani ja koetan saada vankilasta vapautuneen eronneen miehen, uusioperheen ja nuoren ihmisen itsetuhoon päättyvään draamaan jonkinlaista järjestystä ja mieltä, talvi sen kanssa on mennyt vaikka olen myös kirjoittanut samalla omaa kirjaani.Opinnot ovat kuitenkin olleet mielekkäät, koska opetus on ollut asiallista ja pätevää, palaute kunnollista.Soitan kuitenkin ennen salille menoa sosiaali-infoon, palvelunumeroon jonka pitäisi aina olla ajan tasalla sen suhteen mitä rahoja sossu milloinkin on maksanut tai ollut maksamatta.Ystävällinen pikkutytön ääni kailottaa minulle rahat maksetun, se näkyy hänen tietokoneeltaan.Tuntuu kuin se kuuluisa kivi tipahtaisi ja lähden Raatiin kuntoilemaan.

                      Salilta palattuani menen Milouhun kahville.

Kolehmaisen Anja, Ylen entinen dramaturgi on soittanut minulle kun olen ollut salilla ja soitan hänelle.Hän haluaa tietää tulenko Tornioon.Sanon tulevani sunnuntaina.

Juon kahvit, lueskelen lehdet ja mietiskelen Eikan tarinaa, se on vähän jumissa mutta toisaalta olen ilahtunut siitä että olen saanut ainakin alustavasti aikaiseksi suunnitelman kokopitkästä elokuvasta ja olen opiskellessani alkanut ymmärtää daramaturgian perusteita;olinhan mukana jo POEM:n Headhunters koulutuksessani mutta siinä tehtiin asioita isolla porukalla, missä se henkilökohtaisempi tuntuma asioihin tahtoi hukkua ison joukon keskellä tapahtuvaan tahtojen taistoon.

                      Dramaturgisesti sanottuna olen tilanteessa missä haluan päästä Tornioon.Tämähän on kaiken draaman perusta – halu.Mutta tielleni on jo tullut esteitä – ensimmäinen niistä oli sosiaalivirasto jonka tahdosta oli kiinni saanko matkarahat, minun oli koetettava lähestyä tuota viraston edustajaa kuin vaarallista hirviötä, jonka mielihaluista ja oikuista ja Oulun kaupungin poliittisten päättäjien käsityksistä matkani oli kiinni.

Saatoin kyllä öisin katua sitä ,että olin Kelan päivärahalaisena elänyt yli varojeni, käynyt muutaman kerran liikaa Oluttuvalla nautiskelemassa virvokkeita, polttanut ehkä pari ylimääräistä sätkää, olin luottanut liikaa onneeni enkä tajunnut köyhyyteni asettamia realiteetteja.

Saatoin ehkä manata poliitikkoja, ahneita optiomiljonäärejä ja yleistä yhteiskunnallista ilmapiiriä joka kurittaa köyhiä mutta mitä se auttoi.Olin kuin Sisyfos – tekemässä turhaa työtä,vastustamassa kohtalon vääjämättömiä voimia.

                      Mutta tämä jännitys ratkesi soitolla sossuun.Hetkellinen helpotus: onglema oli ratkennut.

                      Mutta draama ei olisi draama ellei seuraava käänne odottaisi jo nurkan takana.Perjantaiaamun helpotus oli suuri kun kuulin rahat myönnetyn.Sankari lähti siis huolettomana polkemaan kuntosalille, lupaili tulevansa kurssille, kaikki oli hyvin, aurinko paistoi eikä sankari tiennyt tuon taivaallista nurkan takana väijyvästä vaarasta, jonka hyvä käsikirjoittaja olisi jo tässä vaiheessa draamaa piirtänyt katsojan silmien eteen.Katsokaa kun hölmö kävelee suoraan ansaan eikä edes itse tajua sitä.No minähän painalsin ansaan.Kotimatkalla kävin pankkiautomaatilla ikään kuin vain varmistaakseni, että rahat olivat tilillä.Kellokin oli jo yli viisi, koska infon mukaan rahat mahdollisesti tulevat tilille viiden jälkeen.

                      Ei mitään.Nollasaldo.Teki mieli potkia koko automaatti paskaksi.Mitä nyt.Kammottava pettymyksen ja vihan ja raivon tunne nousee mieleen.Avuttomuus.Missä meni pieleen.Kiroan mielessäni sen ystävällisen pikkutytön äänellä piipittäneen sossuinfon ja ihmettelen, miksi ne palkkaavat sellaiseen työhön täysiä idiootteja, jotka lupailevat mitä sattuu eivätkä osaa hommiaan.Tunne on lähinnä murhaava.Siinä minä seison kuin tollo automaatin edessä Heinäpäässä ja tuijotan mykistyneenä ruutua.Ja olen jo mennyt kuntosalireippaana lupailemaan Anjalle tulevani Tornioon.

                      Nyt tekisi mieli repiä joku riekaleiksi.

                      Poljen kotiin rauhoittumaan, mieli on kuin kaaoksessa.Miten tässä näin kävi, kaikenhan piti olla kunnossa.Lasken äkkiä muut rahavarani ja totean ettei niillä Tornioon matkustella.Himennys.Katsoja näkee miten tästä pirteästä päähenkilöstä on hetkessä nykyaikaisen automaattohirviön käsittelyssä tullut tutiseva, romahduksen partaalla oleva hermoraunio, joka kaiken lisäksi joutuu häpeämään omia katteettomia lupauksiaan, menettämään kasvonsa.Se syö miestä, mies on kuin valmis huitaisemaan turpiin ensimmäistä vastaantulevaa.

                      Mutta päähenkilö ei olisi olisi päähenkilö jos hän luovuttaisi niin helpolla – niinpä hän kävelee uudestaan tuon automaattihirviön luokse, elättelee jotain toiveikasta ehkäpä hirviö nyt bittinsä nautittuaan olisi vähän paremmalla tuulella, ehkäpä tuon modernin teknologian kauhistus olisi voitettavissa vaikkapa vain anelemalla armoa kohtalon tuntemattomilta jumalilta.

                      Ja herra ja hidalgo: rahat ovat ilmestyneet tilille.

                      Syvä helpotus.

                      The end.Hirviö on voitettu.Matka Tornioon voi alkaa.

perjantai, 29. marraskuu 2019

Outo farmaseutti

 

 

Saatuaan reseptini ja Kela-korttini nuori, silmälasipäinen farmaseutti kysyi määrää ja sanoin, että ottaisin sen sata pilleriä Metformiinia samoin kuin sitä toistakin lääkettä.

 Sillä oli erikoisen vaaleat hiukset ja tulin ajatelleeksi, että millainenhan se olisi sängyssä, vesi valui vielä otsalta kävelyn jäljiltä.

Oli alkanut pitkästä aikaa sataa helteisten päivien jälkeen. En tiennyt miksi minun nyt sitä seksiä piti ruveta ajattelemaan vai nirsoiko olla niin vammainen nuoren naisen edessä.

                      Se tiirasi tutkivasti tietokoneen näyttöä ja vilkaisi reseptiäni ja kun en ollut paikkakuntalainen ja toinenkin resepti oli sähköisessä muodossa kysyin siltä vähän leikkisästi ,että mikä on, onko jotain hämminkiä kun se on niin huolestuneen näköinen.

- Voi sitä mennä toisellekin luukulle jos ei kasvot kelpaa, se kimmahti äkkiä kuin sähköiskun saaneena tuijottamaan minua.

 En saanut oikein sanotuksi mitään ensin, sitten yritin että enhän minä nyt sillä kun muuten vain näytti että jotain hämminkiä reseptissä, että kun olen Oulusta ja se resepti on siellä kirjoitettu mutta se oli jo päässyt tunnelmiin ja jatkoi raivoamistaan ,että kyllä sitä saattoi mennä ihan toisellekin luukulle jos ei naama kelvannut, heillä kun oli sellainen palvelukonsepti, saattoi asiakas ihan vapaasti valita työntekijän jonka pärstää kelpasi katsella, että turha sitä siihen oli tulla suutaan soittelemaan hänen huolestuneisuudestaan ja vihjailemaan että hänen ulkonäössään olisi jotain vikaa tai että hän ei muka kelpaisi asiakaspalvelijaksi.

                      Ja sitten se mulkaisi minua murhanhimoisesti kuin aikeissa kömpiä sen tiskin yli vetämään turpiin.

 Mielessä kävi että ei kai se nyt saatana ollut vaistonnut niitä minun petiajatuksiani, kävihän niitä sellaisia mielessä joskus, millään pahalla nyt sentään, hyvännäköinen nuori nainen mutta jotenkin vähän väsähtäneen oloinen.

 Ja raivon seassa tihkui itkua, senkin kuuli.

                      Se lähti hakemaan lääkkeitäni ja palatessaan jatkoi mesomistaan että sai ihan itse valita luukun jos ei naama kelvannut.

- Tarvi mihinkään henkilökohtaisuuksiin mennä, se vielä tuhahti.

- Huumoriahan minä..

- Tarvi arvostella ihan suoraan…

- Anteeksi, antaa olla, minä sitten koetin mutta se näpytti tietoja koneella mulkoili minua ja toisti minun menneen ihan liian henkilökohtaisiin asioihin tuosta sen huolestuneisuudesta puhuessani, en käsittänyt enää mitään sen puheista ja huiskasin vain kädellä että antaa olla, tuntui kuin olisin voinut purskahtaa nauruun, sen verran käsittämätön sen purkaus oli