Maalattuan tuon taulun nopein hermostunein vedoin ja maalia kerros kerroksen päälle sutimalla hän haki keittiöstä vanhan poronnahkatuppeen laittamansa puukon ja läsäytti kankaaseen monta reikää koska hän ajatteli taulun kuvaavan hänen isäänsä, miestä jota hän ei kovin usein elämässään ollut nähnyt ja joka mitä hän yhtään oli käsittänyt paskat hänestä piittasi.Johonkin hänen oli se eron aiheuttama tuska purettava vaikka jo siinä puukko kädessä tuota rumaa ilejttävää äijänkuvatusta katsellessaan hän ajatteli olevansa itsekin isää, itseäänkö hän siinä löikin. Kuvan alareunassa oli valkosuinen pikkupoika joka näytti huutavan isoon ääneen, yläreunaan hän oli maalannut jostain syystä sinisen, vanttuselta näyttävän tumpun.

                      Ristiriitaiset tunnot tuntuivat repivän pään kappaleiksi. Mieliin palasi se vanha 70-luvun sidostesukka – mainos, missä kaksi terrieriä repi kumpainenkin sukkaa toisesta päästä.

Hän muisti sen saatanan tumppukylän taas.Tumppu oli kuvan yläreunassa, sininen lapanen joka sai hänet ajattelemaan pientä poikaa, jonka jäätynyt vanttunen on jäänyt pyykkinarulle.Poika huutaa äidilleen, että mun lapanen jäi. Ei me nyt mittään lapasia jouveta hakemaan, ostetaan uus, äiti sanoo. Ja on joku luminen, isojen vallien peittämä tie ja toinen tie jota pitkin menee linja-auto ja jokin aika josta ei tiedä mikä eikä sitäkään onko jotain lapasia unohdettu pyykkinarulle.Hän ei osannut sanoa oliko tuo mielikuva totta, oliko joskus tapahtunut jotakin sellaista, silloin kun he olivat hänen pienenä ollessaan äidin kanssa lähteneet siitä talosta mutta jostain syystä tuo sininen tummpu vai toi mieleen sellaisia asioita.

                      Vitun tumppukylä saatana, hän ajattelee tietämättä oikein mitä kylää hän ajatteli.

- Kaikki ne saatana on yksiä saatanan tumppukyliä…hän sitten pärähtää räkäiseen nauruun mutta…

                      …sitten mieliin palasi äkkiä se tilanne ajalta vähän ennen eroa, hän ei tiennyt miksi hän juuri sitä ajatteli mutta katsellessaan tuota puukottamaansa rumaa miestä se vain palasi mieliin niin kuin hän noiden puukoniskujen kautta olisi päässyt irti jostakin lamaannuttavasta tunteesta, siitä joka häntä monta kuukautta eron ja muuton jälkeen oli vaivannut.

                      Se lännenhattuinen kunnanhallituksen jäsen oli istunut siinä häntä vastapäätä baarissa jota siellä kutsuttiin alakerraksi, yläkerrassa oli isompi ravintola ja se oli sitten yläkerta. Jollain epämääräisellä tavalla alakerta ja yläkerta heijastelivat myös kunnan sosiaalisia suhteita – tosin tämä kunnanhallituksen jäsen ja evakkoperillinen tuntui liikehtivän miten halusi, sitä eivät sosiaaliset normit sitoneet aivan kuin se olisi ollut bootsimainosten oman tiensä kulkija.

                      Ja hän puhuu, oli alkanut äkkiä puhumaan, kiihkeästi, kuin apua hakien, epätoivoisena, väsyneenä…

- Eihän ne jaksa,asiakasmäärätkin kolminkertaistuneet laman aikana Hirvoila lopetteli purkauksenomaista puhettaan kun oli taas muistanut Saaran illalliset valitukset ja sen miten se oli kertonut työkaverinsa simahtamisesta Tallinnan matkalla, se muutenkin zombien näköinen, entisen itsarin tehneen aviomiehensä velkoja makseleva läskikasa oli pyörtynyt hotellin aamiaispöytään ja tippunut lattialle, viety ambulanssilla sairaalaan kun ensin oli paikallisen hotellin respan kanssa saatua selviteltyä, että kuka sen kyydin oikein virolaisessa uusliberalistisessa taloudessa maksoi.

- Kuvittele, ekaks ne alkaa kyseleen sellaista, Saara oli keuhkonnut kuin olisi joutunut suurenmoisen vääryyden kohteeksi sekin tai olisi ollut jotenkin Hirvoilan päätettävissä miten laulujuhlistaan ja uudesta vapaudestaan innostuneet virolaiset tuota uutta kapitalismivetoista vapauttaan oikein käsittelivät tai miten kunnanvirasto uuvutti laman nujertamat sossut henkihieveriin ilman, että kukaan lapastaan kohotti niiden työtaakan helpottamiseksi.

                      Hirvoila oli illalla tuntenut taas tuota samaa uupumusta, suorastaan nääntymystä Saaran valituksia kuunnellessa vaikka järki olikin koettanut inttää, ettei hän asialle mitään voinut, hän sentään mikään jumala ollut.( miksi hän oli kuvitellut että hänen pitäisi tehdä jotakin)Silti jotenkin oli tuntunut, että jotain olisi pitänyt pystyä tekemään jo senkin takia, että alkoi vaikuttaa siltä että heidän avioliittonsa vetelisi sillä menolla viimeisiään.

                      Poskille oli melkein kihonnut punaa, hän ihmettelikin miksi, halusiko hän sanoa jotakin tuolle edessään virnistelevälle lännenhattuiselle poliitikolle joka uusien vaalien innoittamana oli päättänyt jonkun mainostoimistopellen kannustamana esiintyä sankarillisena John Waynena, olihan kepulla ainakin pelkona se että laman aikainen hallitusvastuu oli nakertanut niiden kannatuksen kohtuulliselle kellaritasolle.Kukahan mainostoimiston copyraittaava neropatti oli keksinyt istuttaa niille lännenhatun päähän jonkinlaisena uhkan symbolina tai ties minä, Hirvoila ei jaksanut ajatella ajatustaan loppuun, hän oli sen verran itsekin istunut mainostoimistossa että tiesi tuollaisenkin epätoivoisen eleen virkistävän tappiotunnelmissa rypevää puoluetta taisteluhenkeen, muistihan hän senkin, miten opiskeluaikoina oli itsekin hahmottanut Koiviston johonkin kurjaan lännenkaupunkiin tulevana kostajana, Clint Eastwoodin veroisena sankarina.

Onnipoika sipaisi leveälierisen lännenhattunsa reunusta kuin saluunaan asteleva lännensankari ja tuijasi häntä ovela virne suupielessään samalla kun paiskasi Karjalaisen juopottelusta ja poliittisesta urasta kertoneen Hesarin jutun vähän syrjemmälle, se tuntui pahasti häiritsevän silmää ja oli jos ei muuta niin  pääkaupunkiseudun muutenkin jo roskaa kirjoittamaan taipuvaisen lehdistön parjaamiskampanjan yksi esimerkki jota ei sen suuremmin viitsinyt silmäillä.Hirvoilaa jotenkin nolottikin, että oli tullut purkaneeksi sille mieltään Saaran työstä, kuvitteliko hän että tuo tyyppi tuossa olisi kunnanhallituksen jäsenenä enemmänkin kiinnostunut siitä miten sosiaaliviraston työntekijät jaksoivat tai olivat jaksamatta laman aiheuttamassa työpaineessa vai oliko tuo juttu Karjalaisesta Kekkosen kyykyttämänä juoppona alkanut sen verran panna veriä kiertämään suonissa että oli tullut puhelleeksi ohi suunsa.

Vastaus tuli kuitenkin nopeammin kuin hän oli kuvitellutkaan, Onnipoika  juoda ryystäsi kellertävän kuohuvaisensa loppuun ja alkoi selvittää että muillakin oli jonkun verran väsymystä, jopa ehkä enemmän kuin hänen vaimollaan joka sentään sai tehdä töitään suojaisessa, lämpimässä virastossa vakituisella  hyvällä palkalla toisin kuin monet muut laman työttömäksi tekemät tai kuten hänen  vaimonsa joka jo vuosia oli ommellut ja ommellut sen kunnan koppaville hämäläisakoille mitä olikaan ommellut ja niin kuin nähtiin niin väsyneenä monesti että itku oli päästä kun sitä katsoi niin kuin edellispyhänäkin kun se oli tulla taapertanut lopulta ruokakasseineen kotia kohti, kaatua tupsahtanut vaimoparka katuun polvet verillä kun ei enää sen enempää ollut jaksanut että revipä poikapieni siitä huumoria niiden sossujen väsymyksen jatkeeksi.

                      Sitten se kuin tyytyväisenä lausunnostaan sipaisi taas tuota keskustapuolueen vaaliteemaksi ottamaa lännenhattua ja paineli tiskille ostamaan uuden tuopposen Tuiran tytöltä joka leveine perseineen  ja tanakkana kuin tatti alkoi heti kiskoa hanaa, painella kassan näppäimiä sen näköisenä että oli ainakin puolet keskustelusta kuullutkin mutta ei entisenä demarivetoisena ay-aktiivina ja nykyisenä yksityisyrittäjänä alkanut ottamaan kantaa paikallisen yrittäjäyhdistyksen entisen puheenjohtajan pakinoihin työuupumuksen todellisesta olemuksesta.

 

Sen aukon hän muisti. Minkä aukon, mikä aukko se oli ollut. Hän silmäili taas puukolla repimäänsä taulua, isän kuvaa jonka hän oli halunnut maalata vaikka miestä tuskin noiden paksujen maalikerrosten alta ihmiseksi edes tunnisti.Kuvan toisessa reunassa huusi pikku poika kuin hätäänsä ja sitten ylhäällä oli sininen läiskä joka näytti hänestä pyykkinarulle unohtuneelta jäätyneeltä lapaselta, hän kuvitteli unohtaneensa sen joskus jonnekin, huutaneensa äidilleen että äiti multa jäi lapanen vaikkei ollutkaan varma oliko sellaista koskaan tapahtunut silloin 50-luvulla, kun äiti sieltä isän kotitalosta oli lähehtenyt lätkimään. Niin hän vain ajatteli ja sitten aukkoa jota hän ei millään tuntunut saavan täytettyä vaikka miten koetti kirjoittaa tuota novellia valmiiksi, se oli eri kohtausten välissä, tuntui kuin ne olisi pitänyt täyttää sanoilla, niin kuin siinä olisi ollut jokin kohtalokas aukko johon hän tai koko tuon  teksti uhkasi tipahtaa kuin syvään avaruuden persereikään nimeltään ummetuksen musta aukko, joka kylläkin oli jo silloin ollut heidän avioliittonsa nimi, avioliiton joka imi heistä laman ohella kaikki mehut ja jätti jäljelle kaksi kuivana kuorena kärvistelevää, toisiaan katkerasti vihaavaa ja mulkoilevaa ihmistä.

                      Niin kuin jo siinä pöydässä missä hän oli puhunut tuolle lännenhattuiselle kunnallispolitikolle.

                      Hirvoila tunsi itsensä äkkiä lapsellisen typeräksi pikkupojaksi joka siinä puhua pulputti kepulaiselle kunnanhallituksen jäsenelle kuin apua hakien.Teki mieli lyödä nyrkillä itseään päähän että olisi oppinut saman tien miten turhaa koko paska oikein oli mutta ennen kuin ehti tuohon masokistiseen itserankaisuun alkaa Onniboy rösähti satakiloisen ruhonsa voimin takaisin pöytään muovituoliaan kolistellen ja hymähti hänelle kuin tyytyväisenä siitä että oli saanut nuoren miehen turvan tukittua muutamalla valikoidulla  pitkän elämänkokemuksen ryydittämällä sanalla.Oppihan poikonen tavoille eikä tullut repimään suutaan joka paikkaan.Burn outhan tuntui olevan niille joku muotitermi kun eivät silkkaa laiskuuttaan ja mukavuudenhaluaan muullakaan osanneet perustella,saatana, olisivatpa kokeneet sen mitä hän ja lähteneet nelivuotiaana evakkoon sotaa pakoon muille maille vierahille kokemaan koppavan hämäläisen asennevammat vaikka samaa kansaa oltiin olevinaan, yhtä ylevää suomiheimoa karjalaisia vapauttamassa sorron ikeestä.

                      Viittaus koppaviin hämäläiseukkoihin ja seutua vieläkin jollain kumman tavalla hiertävään karjalanevakkokysymykseen oli kieltämättä tuolta lännenhattuiselta politikolta ja kunnanhallituksen jäseneltä ovela veto, se ikään kuin piirtää huitaisi sen hänen repliikkinä taustalle kokonaisen kymmenien vuosien historian kaikkine nöyryytyksineen ,sotineen, evakkoineen ja vihjaili kuin muina miehinä että nuoren miehen olisi syytä miettiä mitä suustaan päästeli ja mitä asioita väsymyksinä piti, että sitä oli olemassa sellaistakin väsymystä josta nuorella miehellä ollut aavistustakaan ja silti oli eletty ja mekot ja koltut hämäläisakoille ommeltu ja kestetty yhtä sun toista.

Muistikuva sai hänet lysähtämään voimattomana sohvalle. Isä tuijotti häntä rumana maalitahrojen ja paksujen paakkujen muovaamana kokonaisuutena puukonreikien repimän kankaan keskeltä. Hän ei jaksanut enää lyödä, kilin vitut ja kissan paskat koko touhulle.

 Jollain lailla hän oli jopa arvostanut Onniboyn rehellsitä paskamaisuutta enemmän kuin Esko Ahon lipeväkielistä paskanjauhantaa, Onniboyn puheista ei jäänyt epäselvyyttä työreformin todellisesta olemuksesta, se ei ruvennut edes mielistelemään vaan oli rehellisesti epärehellinen huijari ja entinen rakennusalan yrittäjä. Hirvoilalle pamahti elävästi äitimuori mieliin joka tuota samaa viisautta oli hänelle jo murrosikäisenä tulkuttanut moneen kertaan – että hän ei niin nuorena elämästä vielä mitään älynnyt kun ei evakkoakaan ollut kokenut, ei sotaa eikä mitään muutakaan elämää piristävää elämystä, kunhan oli jossain valtion oppikoulussa oppinut viisastelemaan turhankin nokkelasti, tottahan se oli ollut sekin väite vaikka silloin nuoruudessa suututtanut enemmän kuin tarpeeksi mutta siinä tuon lännenhattuisen tokaisua sulatellessaan häntä enemmänkin painoi vaimon väsymys, se että miten pitkään hän enää mitään jaksaisi ja mitä tuollaiset tyrmäykset häntä auttoivat, tuntui kuin olisi lähinnä saanut turpiinsa.

                      Että revipä poika siitäkin huumoria vähäsen.Hän yritti mutta huumori alkoi olla heidän perhe-elämässään aika vähissä muttei se kyllä näyttänyt Onniboytakaan suosivan kun se jonain päivänä talvella oli isoon ääneen kiroten koettanut aukoilla Kopin edessä olevaa viemärinkantta, saatanaa oli tullut suurella volyymilla niin kuin elämä olisi alkanut sille olla pelkkää vastusta joka suhteessa.

                      Hirvoila ei saanut kysytyksi mahtoiko Onniboyn dokaamisella olla jotain osuutta vaimon väsymykseen tai ylipäänsä sen parisuhteen huonoihin fiiliksiin koska Onniboy ehätti ensin ennen kuin hän edes oli saanut sanotuksi Hesarissa julkaistun Karjalaiskirjan kritiikistä sanaakaan, Onniboylla kun oli mielessä ihan muuta ja se tuijasi taas häntä kuin olisi koettanut miettiä mitä tuolle paikallislehdessäkin murhetta aiheuttaneella toimittajanrepaleella oikein tehdä ja kun se oikein kovasti oli koettanut miettiä se oli muistanut että siltä oli viety puolet busineksistä lähinnä sen vittumaisen isännöitsijän toimesta se kun oli sitä mieltä ollut että hänellä ja hänen luntatuuppaavilla traktoreillaan alkoi olla jo monopoli sen kunnan kiinteistöhuollosta ja oli ehkä syytä jakaa urakoita enemmänkin, paska juttu.

- Sähän voisit vähän tonkia sen asioita, se sitten alkoi melkein kuin kioskikirjallisuuden banaalein silmienvilkuttelija katsella häntä pöydän yli.

Hirvoila hämmentyi tunnelman muutoksesta kun ei vielä ollut oikein toipunut siitä henkiseen palleaansa pamahtaneesta nyrkiniskusta ja oma vastaiskukin oli jäänyt puolitiehen, jotenkin se hävettikin että tuollainen vanha, kepulainen läskikasa häntä mätki menemään siihen malliin, hän muisti taas kitkerästi miten se hänen tehdessään paikalliseen lehteen juttua lätkäseurasta ja paikallisista yrittäjistä oli yhtenä iltana yläkerran kapakassa tulla tupsahtanut baaritiskille, sanaillut kuin omistaja että meidän pitäis varmaan jutella, pitänyt sitten päälle suunnilleen tunnin puhuttelun, epäillyt hänen olevan pakana ja mitä kaikkea olikaan suustaan päästellyt ilmeisesti senkin takia, että hän toimittajana tai ainakin avustajana oli tulla tölväissyt sen tontille ja oli uhka joka piti saartaa ajoissa ettei se päässyt pahojaan tekemään ja nyt kun sitä kuunteli tajusi että tuolla mentaliteetilla varmaan pelkäsikin muiden pahoja tekemisiä aika paljon kun niitä itse oli niin innokas tekemään, sehän oli jo heti eka jutun jälkeen lähettänyt yhden tuttunsa baaritiskillä notkujan hänen loosipöytänsä kulmille seisoksimaan kuin mafian tappajan ja tämä mustatukkainen synkistelijä sen kummemmin itseään esittelemättä oli rysähtänyt nojaamaan pöytään ja kysyä tokaissut että kukas se sinä oot..Hän oli sen verran hämmentynyt tästä paikallisesta lännenleffojen tunnelmat mieliin nostavasta tutustumistavasta ettei ollut saanut sanaa suustaan ja muutenkin olettanut että kun hän siinä kunnan keskustan ainoassa ravintolassa oli jo vuosia käynyt kaljansa ottamassa kaikki varmaan tiesivät että hän oli sen sossun mies, mitä vittua muuta niiden tarvikaan tietää. Perkeleen tumppukylän tolvanoiden.

Että tonkimaan.Ilmeisesti jonkinlaiseen roskalehtityyliin lööppikamaa rustaamaan paikallisen isännöitsijän roistomaisista otteista.Minähän se oikein häntä piti, toimittajanrepaleena joka oli valmis kirjoittamaan mistä vain kunhan hinnasta sovittiin, työttömänä lamana nujertamana piruparkana joka teki mitä käskettiin kun muuhunkaan ei enää ollut varaa, ihmisenä jota kurjuudessaan saattoi käyttää hyväksi miten lystäsi niin kuin sitäkin oli aikoinaan evakkona käytetty.Moinen mielikuva sai Hirvoilan arvelemaan, että kohta tulisi vedeltyä moista kusipäätä turpiin ellei se lopettanut lärpättämistään, hän ei oikein ymmärtänyt miksi hän niin pahasti otti nokkiinsa sen ehdotuksesta, olihan hän opiskeluaikoinakin kunnoustautunut moisten sensaatiojuttujen tekijänä yhdessä vappulehdessä joka jonkunlaisen moraalisen kapinan, Kekkosen ajan loppumisen ja vimman nimissä oli paljastellut turkulaisen kunnallispolitiikan korruptoituneita kiemuroita 80-luvun taitteessa. Vai ottiko häntä vain päästä Onniboyn tyly tapa tyrmätä hänen perhe-elämäänsä koskevat valitukset, eiväthän ne sille kuuluneet eikä se niille mitään voinut tehdä, mitä hän oikein oli odottanut – jonkunlaista sääliä ja sympatiaa vai oliko hän jo silloin ollut niin nääntynyt ja väsynyt vaimon jatkuviin valituksiin, neuvoton, avuton ja vittuuntunut, epätoivoinen, niin epätoivoinen että oli alkanut jo kylillä baarissa puhumaan ongelmistaan.

- Kyllä sieltä aina jotain löytyy, se vakuutti sen oloisena, etteivät sitä hänen vastustelunsa kiinnostaneet, sillä eivät sillä tavoin olleet poliittiset eivätkä muutkaan tuntosarvet esillä tai sitten se oli jo poliittisessa toimeliaisuudessaan tottunut siihen, että ihmiset vain olivat hyväksikäytettäviä hölmöjä kaikki ja jos eivät olleet niin niistä sellaisia tehtiin nimeen Kekkosen ja Karjalaisen ja monen muun.

- Se Jaakkokin teki aina niin, se alkoi puhella entistä löpertävämmin mistä Hirvoila päätteli liiketoimien puoliintumisen olevan sille paha paikka, ehkä se selitti ne ilmeet siellä viemärinkannellakin, hän sen paremmin kunnan kiemuroita tuntenut, mitä nyt muutaman jutun oli lehteen avustajana kirjoittanut.

- Ai se, hän muisti hämärästi siinäkin baarissa istuneen entisen ekonomin ja vanhainkodin johtajan miehen, jonka Saara kertoi kuolleen edellissyksynä  keuhkoveritulppaan, juorut tiesivät myös kertoilla että ekonomi olisi istunut linnassakin joistakin epäselvistä tilivienneistä.

- Niin se oli innokas siinä…Onniboy jatkoi supsutteluaan niin kuin olisi ollut jo varmakin, että hän saattaa suostua, on sen verran innokas toimittajanalku että tykkää tonkia paikallisen isännöitsijän kirjanpidoista löytyviä epäselvyyksiä joiden avulla Onniboy pääsisi sitten vähän kuittailemaan joitain kalavelkojaan ilmeisen mutkikkaassa ja epäselvässä talouspuolen kiistassa, joka uhkasi suistaa sen konkurssiin.Olihan hän aloitellut paikallislehdessä avustajan urankin pamauttamalla uuden omistajan, naapurikunnassa ison kirjapainon omistavan tyypin        nimiin täyslaidallisen verokalenteria paikallisten yrittäjien kaunasäkin täytteeksi, siitä kai Onniboy, paikallisen yrittäjäyhdistyksen puheenjohtaja aiheensa siihen puhutteluunkin oli saanut, hän kiroillut sitä ison painotalon omistajaa joka pisteli avustajansa tekemään paskahommat ja miksei olisi pistellyt, hän oli lehden vakituiselta toimittajalta kuullut toimituksessa käydessään että samalla taktiikalla tämä kuuluisaa vähemmän kuuluisan rokkarimimmin isä oli taktikoinut itsensä mediamarkkinoille Hyvinkäälläkin ja saanut paikallisissa yrittäjissä aikaan sekasortoisen mielialan kaunoineen kaikkineen.

- En mä nyt taida ehtiä…

- Mikä homma se nyt ois, Jaakko se aina tykkäs tutkia tommosia…Onniboyn huulille oli tullut vähän avuton maanitteleva ilme mistä Hirvoila päätteli sen olevan kaiken tuon rehvakkuutensa alla pienoisissa vaikeuksissa liikevaihdon puolittumisensa kanssa vaikka kultainen ranneketju vielä kilisikin kädessä.

                      Hirvoilan teki mieli letkauttaa että eipä ollut Jaakolle sitten kummoisestikaan kuitenkaan käynyt vaikka oli tykännyt toisten rötöksiä tonkia, ehkä vähän kuin sovitellakseen omia linnassa istumisiaan, kaiketi tilejä tasatakseen että löytyi niitä vääryyksiä muittenkin kontolta ihan sananmukaisesti.

                      Hirvoilan teki vielä mieli lohkaista, että sitten vaan Jaakolle soittelemaan, jospa sieltä taivaan isän konttorista vaikka vastattaisiinkin että täällä olis Onnilla taas vähän jääny saatavia ja vääryyksiä oikomatta että voisitko kipasta.Hirvoila rupesi vaivaantunutta ilmettään peitellen tekemään lähtöä, hän ei perkele tuollaiselle kusipäälle alkanut tonkimaan mitään, ensin se lyttää hänen valituksensa Saaran työuupumuksesta matalaksi huvittuneen naurun säestyksellä, ilmoittaa sen olevan pelkkää turhaa nurinaa ja sitten kehtaa saatana päälle alkaa värväilemään häntä johonkin sen businesten pelastamishommiin ja hämäriin roskalehtijuttuihin joissa hänen pitäisi syytellä isännöitsijää ties mistä kavalluksista ja muusta, vittu ,vähempikin alkoi lahottaa aivoja.Mahtoi olla juuri sitä Esko Ahon mainostamaan työreformia koko homma, työt mulle ja reformi sulle vai miten se menikään, taisivat kyllä sillä menolla ottaa vaaleissa kovastikin takkiinsa.

- Juu pitää tästä mennä, ruokaa laittaan, Hirvoila viittaili lattialla olevaan muovikassiin johon oli taas tullut kesken kirjoittamisen kipaistua kaupasta kyljystä ja salaattiainesta ja riisiä päivällisen tekoon, sieltä olisi kuitenkin kotiin pamahtamassa taas se rättiväsynyt sossu alhaisine verensokereineen ja raivonpuuskineen nuoremman tyttären kanssa vaikkei ihan vielä välttämättä polvet verillä pitkin kunnan katuja konttaillutkaan niin kaukana sekään ihme enää sillä menolla kyllä ollut, kolarin se ainakin pelkäsi kohta ajavansa kun silmät sikkurassa pitkin teitä paahtoi sillä lotjalla menemään, mulkaisi sitten häntä kuin sekin olisi hänen vikansa ollut vaikka se sitä autoa työkseen tarvitsi aina, itehän se oli kortit ajanut ja sille paikkakunnalle muuttanut jo silloin eroaikeet mielessään, hän sitten perässä kun vielä oli saatu päähän ruveta avioliiton hiipuvia hiilloksia lämmittelemään.

Hirvoila vilkaisi vielä lännenmiestä mutta ei sanonut että hän nyt kuitenkin koettaa tässä olla kolhimatta polviaan kotiin mennessään, kaapaisi kassin lattialta ja lähti vain eikä sanonut enää sanaakaan, palleassa vain hiersi ja pakotti kummasti, oli se sen verran paha henkinen humautus  ollut eikä hän oikein tiennyt mikä siinä sillä tavalla  erikoisesti vitutti ,sekö että hän lapsellisuuksissaan oli kuvitellut tuon kusipään kuuntelevankin kun hänkin nyt sentään muutaman jutun paikallislehteen kirjoittanut vai oliko hän vain ottanut siitä Karjalaisjutusta sen verran kierroksia että muuten tuntenut ajan tulleen puhua asioista.