Tämä palasi mieleen, kun katselin dokumenttia Trumpin kannattajista köyhtyneen terästeollisuuden alueelle ja siellä yksi työtön kertoi miten hän koulutti meksikolaisia koneiden käyttöön ja sitten tehdas lähti Meksikoon.

 

 

 

-Sää et oo ikinä pitäny vasaraa käjessä…

            Velipuoli vilkaisi minua pöydän yli kuin suurenkin totuuden lausahtaneena.Join tuopin tyhjilleen ja nyökkäsin, että näinhän se oli, mitäpä minä vasaralla, maisterismies.Velipuoli ei tuntunut ironiaani ymmärtävän ja vaan jatkoi etten ollut koskaan töissäkään käynyt.Myönsin senkin todeksi, viimeisinä vuosina ja eron jälkeen ei kovinkaan paljoa työkokemuksia ollut kertynyt, kursseilla tosin olin istunut harrastamassa teatteria ja leikkimässä kaikenlaisia hyppyleikkejä, missä käytiin läpi elämäntarinaa ja koetettiin etsiä erilaisia heikkoja kohtia, joista elämä sitten laman jälkeen ja ehkä jo sitä ennen oli alkanut luisua kohti täyspäiväisen työttömän kovaa osaa.Hyppeleminen oli ollut samaa ruutuhyppelyä mitä ennen kakarana oli Heinäpäässä harrastettu, en oikein ollut osannut yhdistää sitä työttömyyteen mutta hyppinyt olin siinä kuin muutkin ja miettinyt jokaisen ruudun kohdalla, että missä elämänkaaren käänteessä minusta täystoimista luuseria oli alettu tehdä ja olinko itse moista hairahdusta huomannut, missä minulla oli alkanut suksi niin pahasti lipsua että tässä sitä nyt vaan ruutua hypeltiin kuin pikkupenikat.Hauskaahan se oli ollut niin improvisaationkin harjoitteleminen, paljon sillä työllisyyskurssilla oli naurettu mutta sen yhden yhdistelmätukipaikan saamiseen minulta oli sitten kurssin jälkeen mennyt yli vuosi.Se tuntui pitkältä ajalta työstä josta ei sitten oltu maksettu mitään kunnon palkkaa vaikka markkinointi- ja mainoshommia oli saanut painaa vuoden urakalla yhdistyksen ostaman hotellin myymiseksi, vapaa-aikakaan ei ollut tahtonut riittää kaikkien niiden töiden tekemiseen.Jos olisin kuvitellut saavani niistä hiihtokisoista lusikan palkakseni niin väärin olin kuvitellut, enemmän oli sieltä kapustapuolelta tullut parit mustelmat päin näköä.

            Niin että en minä enää tiennyt millaista se työssäkäyminen oikeastaan oli, se mistä velipuoli puhui.En tiennyt mitä se oli käydä samassa elektroniikkatehtaassa vuodesta toiseen, paikassa jota sitten leipääntyneenä ja liukuhihnaan kyllästyneenä alkoi kutsua päivähoitopaikaksi, paikaksi missä toimeensa kyllästyneet esimiehet paneskelivat nuoria bussipysäkiltä värvättyjä yksinhuoltajaäitejä firman saunassa aikansa kuluksi niin kuin sellainen harrastus olisi jo ollut huipputeknologiaan perehtyneen huippuosaajan luontaisetu että säälistä töihin palkatut nuoret naiset älysivät jakaa tavaraansa yhteisen hyvän eteen unilääkkeiden popsimisen ohessa.En minä sellaisesta mitään tiennyt. En siitäkään millaista oli herätä joka aamu ammattiyhdistyksen jäsenenä kuuden aikoihin hinkkaamaan jäätynyttä tuulilasia puhtaaksi, käynnistelemään autoa SAK:n viittoittama edunvalvonta selvänä ja kirkkaana mielessään.Että näitä vitun laseja nyt ilman pekkaspäiviä ja kunnollisia palkankorotuksia kukaan apina ala joka arkiaamu jynssäämään, kyllä tässä sen verran täytyy korvausta menetetystä vapaa-ajasta saada ettei ihan itkuksi pistä.

            Ei, ei minulla ollut sellaisia kokemuksia.Kahdeksan yhdeksän aikoihin alkoi työttömän arki, kahvit siinä keitti ja aukaisi tietokoneen, koetti orientoitua osaansa kohti sosiaalitoimen toimeentuloluukkua kävelevänä ihmisenä, mietti mitä strategiaa olisi siihenkin virastoon soveltanut saadakseen edes muutaman euron lisää kuukausittaiseen budjettiin. Velipuoli vankkana vasemmistoliittolaisena politikonalkuna oli tosin vakaasti sitä mieltä, että siltä laskujen ja muiden pakollisten menoja jälkeen jäänyt käteen yhtään sen enempää kuin minullekaan Kelan päivärahoista.Olin samaa mieltä, samalla viivalla oltiin.Ei se sitäkään ironiaa käsittänyt.Valitteli vain miten Aspolle oli asennettu tehtaan halliin pyöröovet joista porukkaa vispattiin pihalle kuin Chaplinin elokuvissa sen tahtiin miten tilauksia tuli tai oli tulematta, lomaukset pyörivät hyvin ja ihmiset kävivät töissä vain silloin kun töitä oli, muun ajan nekin olivat jo yhteiskunnan elätteinä niin kuin me kaikki muutkin, sai siinä Antti Piippo kehua lehdistölle miten hienoa oli silloin 80-luvun alussa ollut perustaa sellainen firma kaupunkiin, firma jonka silloin uskottiin pelastavan koko sen pohjoisen, kuihtumassa olevan konepajakaupungin. Kohta tulisivat virolaiset katsastamaan koneita jotka sitten kiikutettiin lahden yli kohti halvempien työvoimien maita, nekin piti vielä itse kädestä pitäen opettaa käyttämään koneita niin kuin ei olisi jo muutenkin vituttanut ihan tarpeeksi koko homma.Yli kaksikymmentä vuotta olit antanut elämästäsi sille paskalle tehtaalle ja läksiäisiksi kustiin päin naamaa, kyllä siinä alkoivat vitsit olla vähissä, politikot muuta kuin kusettivat kansaa ja rohmusivat itselleen kaiken rahan mitä saivat, lahjoivat toisiaan ja hakkasivat selkään, siinä sitä olikin työmiehelle lusikkaa kiitokseksi niistä kisoista, sitä tunsi häviävänsä sadasosasekunilla joka kerta kuin Mieto, sitä veekäppyrää siinä aikansa kuluksi tajunnan taululle piirteli ja lipitti kaljaa.

            Ei, en ollut töissä käynyt enkä vasaraa kädessäni pidellyt, en ollut kokenut sitä pakkasaamujen katkeruutta kun turhautuneena ajeli sorvin ääreen seisomaan ja katselemaan, miten nämä uupuneet,vuorotöiden ja sekavan lääkityksen rasittamat yksinhuoltajaäidit latoivat piirilevyä kasaan saadakseen isän unohtamalle piltilleen vaippapakeit marketista ostettua ja Eriksonin keskukset toimimaan.Elleivät sattuneet olemaan tehtaan saunassa pakollisella perseenjakovuorollaan hakemassa itselleen vähän parempia osia tehtaan sisäisessä draamassa.

            Kyllä, siinä mielessä vasara ja sorvi olivat minulle kohtuullisen vieraita kapistuksia.En minä niistä mitään älynnyt, katselin velipuolta.Se lipitti kaljaa kuin ei oikein olisi tajunnut mikä moukari sen päähän oli jysähtänyt, vilkuili alta kulmien kuin olisi epäillyt minun lähinnä vittuilevan sille, maisterismiehen.