9.8

Ja niinhän siinä kävi, surkea peli, sitä paitsi minulla oli jo ennen peliä jalka kipeä, itse asiassa se oli helvetin kipeä. Lonkkaan sattui koko ajan ja tuntui kuin jalka olisi ollut pelkkä halko jota minun piti raahata perässä mutta en minä sen takia aikonut peliä jättää väliin vaikka pelkäsinkin, että se haittaa peliä. Lonkka oli siis arka ja siihen koski vietävästi mutta minä vain ajattelin, että pelaan ja sillä sökö. En minä edes tiennyt keneltä minä olisin kysynyt mutta jollain lailla minua vähän hämmensi koko asia, olenko minä tottunut liikaa siihen että valittaa ei saa.

                      Kesäloma joka tapauksessa lähestyy loppuaan yhtä vääjäämättömästi kuin satasen juoksija maaliaan. Mutta ei haittaa minua sillä tämä kesäloma on alkanut ottaa päästä, mitään ei tapahdu.Kaikki vain on paikoillaan kuin puut metsässä. Tekisi mieli huutaa ja kirota. Lentää pois. Ulos.Jonnekin. Jättää tämä vahakabinetti ja painua helvettiin.

                      Vaikka nyt minua painaa vain yksi asia – eilinen peli- Voi perkeleen perkeleen perkele, minun tekee mieli kirota niin monta kertaa. Tiistaina minä vielä jaksoin iskeä itseeni kauheasti henkeä tuota matsia varten niin kuin minä monesti teen, kuvittelen miten teen komeita maaleja, riplailen ja tykitän tyylikkäästi niin kuin minä aina olen tehnyt, tuntuu kuin vajoaisin johonkin kummalliseen haaveiluun tai kuvittelen olevani vähintäänkin Pelen veroinen suuruus. Vaikka enhän minä ole mutta ei minusta siitä haittaakaan ole, se jotenkin vain innostaa minua pelaamaan lonkkakivuista huolimatta. Ehkä minulla vain ei ole tarpeeksi järkeä, en tiedä. Tai sitten minulla on pää pipi mutta miten Virenkään olisi voinut voittaa sitä kymppiä ellei sen pää olisi ollut vähän pipi, se vain nousi ylös ja lähti ravaamaan muiden perään kuin kone, en minä tiedä mitä se ajatteli sillä hetkellä, ehkä se ei ajatellut mitään. Mutta minä ajattelen nyt sitä peliä. Tulos oli 2-2, mitä en pidä ollenkaan hyvänä, peli pelkkää potkimista puolin ja toisin vaikka ei minua oikeastaan harmita sekään, että peli oli sellaista roiskimista vaan se, että en juurikaan saanut koskea palloon, itse asiassa laskin että koko pelin aikana vain kuusi seitsemän kertaa, en oikein tiedä mistä se johtui. Tuntuu kuin muu porukka olisi pannut minut boikottiin, ehkä olen ollut liian äänekäs pukukopissa ja moitiskellut liikaa tuon joukkuehengen puuttumista, ehkä minusta vain ei pidetä mikä ajatus herättää minussa ikäviä tuntemuksia, en osaa kuvitella sellaista vaikka jotenkin päähäni tuleekin kumma olo – että minua vain pidetään jotenkin liian vouhkana ja suurisuisena idioottina, jonka olisi syytä olla hiljempaa eikä aina valittamassa jostakin. Mikä helvetin tähti minä oikein luulen olevani. En tiedä. Kuta enemmän sellaista ajattelee sitä surkeammaksi olo tulee, toivoisi että edes valmentaja sanoisi jotakin mutta ei se sano.

                      Minä en siis juurikaan voinut vaikuttaa pelin tulokseen koska en päässyt koskemaan palloon, jätkät olivat päättäneet kuin minun kiusalla puskea päätään seinään ja hyökätä oikealta, minähän olin aina ollut vasuri ja osasin potkaista vasemmallani melkein paremmin kuin oikealla mutta nyt tuosta koivesta jota jo muutenkin särki aivan tarpeeksi ei ollut enää mitään hyötyä, se alkoi siinä mielessä kyllä ollakin melkoinen halko, jota siinä raahailin perässäni pitkin sivurajaa. Ja ajatella että minä kuitenkin olin melkein kaksi päivää psyykannut itseäni tuohon surkeaan rämpimiseen – minun tekisi suorastaan mieli mennä vessaan ja rätkiä itseäni avokämmenellä päin näköä, tunnen nimittäin olevani täysi idiootti. Ja toisaalta tuntuu vähän oudolta ajatella, että jätkät olisivat tehneet niin tahallaan, se on jo liikaa mutta sieltä Timpan kautta ne koko ajan yrittivät, saattoihan siihen olla muitakin syitä mutta joka tapauksessa minä ravasin vasenta laitaa kuin hyödyttömin koni koko ensimmäisen puoliajan, huutelin syöttämistä, ravasin taas, odotin palloa jota ei vain koskaan tullut, aina se lähti alhaalta kuin flipperin kuula ja alkoi loputtoman valumisensa oikealle laidalle. Tietysti minua alkoi pikkuhiljaa jopa huvittaa tuo jätkien yrittäminen koska mitään tulosta ei tullut, olisin siis voinut ihan hyvin pukea päälleni itsesääliään voikertavan marttyyrin viitan ja naureskella paskaisesti tuota hyökkäilyä oikealta mitä ne kiivaasti yrittivät, ehkä jopa kokea itseni väärinymmärretyksi neroksi jonka osana oli vain kärsiä muiden typeryydestä ja sitä myöten koko joukkueen. Kävi jopa niin hassusti, että meidän ensimmäisen maalin tekivät pudasjärveläiset itse omaan maaliin ja täytyy myöntää näin jälkikäteen että se oli jollain lailla hupaisaa ottaen huomioon sen mitä sitten tapahtui. Suurimman osan aikaa peli oli pelkkä potkupalloa – sana kuvaa hyvin tuota keskikentän roiskimista missä pallo vain potkaistaan ilmaan ja sitten iso lauma poikia lähtee ravaamaan sen perään niin kuin joskus pikkaipanana Heinäpään pelloilla, en sano että olisin itsekään kovin paljon parempi mutta nyt minulla vain omaa toimettomuuttani oli siellä laidalla aikaa seurailla tuota surkuhupaisaa potkimista. Puoliajalla pukukopissa olin hiljaa tällä kertaa, en ruvennut nurisemaan, en itse asiassa sanonut mitään, jalkaakin särki vaikka yleensä tuollaiset kivut katosivat pelin aikana niin kuin niitä ei olisikaan, tosin sitten ne pelin jälkeen yleensä palasivat kahta kauheampina.

                      Pudasjärveläiset pääsivät kyllä jo ennen puoliaikaa tasoittamaan aika yllättäen saatuaan kulman oikealta puolelta. Täytyy myöntää että sen pikkujässikän potku oli komea, se upposi suoraan maaliin komealla kierteellä, olen itsekin kerran onnistunut kiskaisemaan Pateniemen kentällä samanlaisen joten tiedän ettei se ole helppoa. Ja vaaditaanhan siihen vähän molkenkin töppäilyä mukaan, en kyllä nähnyt missä päin Make sillä hetkellä heilui, yleensä se kuitenkin on aika hyvä maalivahti vaikkei ehkä ihan Manen veroinen.

                      Tuon maalin jälkeen meidän jätkät alkoivat hermostua, sen tunsi vain kentällä kun huuteleminen lisääntyi ja syötöt alkoivat mennä minne sattuu, minulle niitä ei kyllä vieläkään tullut, ei edes vahingossa ikävä kyllä.Ja sitten puoliajalla olin hiljaa niin kuin oli itse asiassa koko porukka, peli oli tasan, peli joka meidän olisi pitänyt voittaa aika helposti, olivathan vastassa pelkät pudasjärviset joita nyt ei parhaalla tahdollakaan voi kutsua maailmankaikkeuden eusebioiksi enkä sano tätä leveilläkseni vaan siksi, että asia on jo nähty niin monta kertaa. Maaseudulla jalkapallo ei ilmeisesti ole niin suosittu laji, eiväthän minun serkkuni jossakin kaukana Kuusamossa edes pelaa palloa, ei siellä ole paikkaa missä pelata vaikka peltoa muuten kyllä piisaa katsottavaksi asti ihan tarpeeksi, enemmän ne tykkäävät työnnellä kuulaa ja heitellä kaikenmaailman pikkupuista tehtyjä keihäitä tai hypätä pituutta.Mutta ei jalkapalloa eivätkä ne edes seuraa jalkapalloa koska niillä ei ole televisiota joten olen jo aikaa sitten huomannut turhaksi ylipäänsä yrittää puhua niille pelistä, enemmän ne aina ennen suuttuivat jos aloin kertoilla Pelen tekemistä komeista maaleista ja sain vain kuullakseni sitä niille niin tyypillistä pelepele mikä pelle se se semmonen pele on pelle ja mitä ne nyt yleensä lällättivätkään silloin kun hermostuivat ja tajusivat oman typeryytensä tai ainakin pelkäsivät olevansa jotenkin typeriä minun, kaupunkilaiserkun silmissä tai sitten kuin kiusallaan kiikuttivat minut ladossa oleviin, heinäkasoihin kaivettuihin tunneleihin, koska tiesivät, että minä pelkäsin niitä, pelkäsin tukehtuvani niiden kuvien, pistelevien heinien alle.

                      Minä tietysti kirosin mielessäni siinä surkean pukukopin penkillä koko porukan ja jos olisin tiennyt mitä tuleman pitää olisin kironnut vielä pahemmin, en minä tiedä mitä tuo kiroaminen auttoi, minusta vain alkoi tuntua siltä ,että minulla on lauma ääliöitä ympärilläni, lauma joka ei ymmärrä jalkapallosta mitään ja minun piti kaiken hyvän päälle vielä istua noiden ääliöiden kanssa paluumatka samassa onnikassa. Pudasjärveläiset nimittäin aloittivat heti toisella puoliajalla innokkaan ja raivoisan painostuksen jota vain kentän reunalla seisoksiva vähäinen mutta sitäkin äänekkäämpi yleisö kannusti vimmatusti.

 Hyvä Arttu, näytä niille kaupunkilaisille vouhakkeille, hyvä Jantta, paina paina, paskaa ne nekin suolestaan ulos työntää, samaa sontaa ku muuthi…semmosia huutoja sieltä sateli, olinhan minä niihin tietysti tottunut kun niin jääkiekon kun jalkapallon takia olin joutunut pelaamaan noita maalaisia vastaan aika paljon ja aina nuo samat kaupunkilaisten sättimiset korvissa kentästä ja paikkakunnasta riippumatta. Jos se nyt oli sitä unohdettua kansaa, josta se yksi lerppahuuli televisiossa aina mekasti niin minun puolestani ne olisi voinut unohtaa ihan lopullisesti.  En minä sellaista ymmärtänyt, mitä vikaa siinä oli jos asui kaupungissa.Joka tapauksessa painostus jatkui mutta meidän onneksemme niiden kärjet olivat aika tehottomia, innostusta kyllä oli mutta taidot loppuivat kesken ja Jarkalla, meidän topparilla ja Ipillä oli helppo työ luutia palloa aina sivurajan yli, räiskiä sitä tyyliin minne sattuu kunhan vain sattuu helvetin kauas meidän maalin edustalta. Ja tietysti vedellä niitä niittokonemaisia kamppejaan aina kun tilanne niin vaati ja sitten vain levitellä käsiään niin viaton ilme naamalla tuomarille että minäkö muka jotain tein väärin hä..ei tulis mieleenkään. Mutta sehän nyt on sitä tavallista, sitä tekevät kaikki, se ikään kuin kuuluu peliin. Tämä Oscar-tasoinen filmaaminen, kuta suurempi kusipää ja stara olevinaan sitä laveammat eleet, pahimpia ovat tietysti sellaiset jotka lentelevät pienestä hipaisustakin kenttään ja alkavat saman tien surkean mouruamisensa, vilkuilevat tuomaria kuin hukkuva pelastusrengasta ja jos eivät saa haluamaansa tuomiota kävellä murjottavat puoli peliä kuin vääryyttä koko ikänsä kärsineen monumentit.

                      Jollain lailla peli siis takkusi meidän maalilla enemmän kuin niiden ja sitten tietysti 15 minuuttia ennen loppua ne tehdä pamauttivat sen maalinsa. 2-1. Johan repesi katsomossa, kentän reunalla huudettiin kuin elukkalaumassa, siellä mölisi sellainen navetallinen karjaa ettei paremmasta väliä ja meidän jätkät oli hitusen hölmistyneen näköisiä, valmentaja keskittyi kiskomaan malppiaan sen näköisenä ettei se edes tuntenut meitä, halusi vain ilmeisesti helvetin äkkiä takaisin Ouluun.

                      Siinä sitä sitten hermoiltiin, varma voitto oli kääntymässä tappioksi ja kello tikitti, se tuli aina se sama tunne päähän tuossa tilanteessa – niin kuin aikaa olisi ollut liian vähän ja tekemistä liikaa, kädet ja jalat tuntuivat menevän minne sattuu, harkinta petti ja palloa roiskittiin niin kuin kuumaa perunaa kädestä toiseen, tässä kohtaa tämä kulunut vertaus on jopa paikallaan ja jos olisin runolisempi niin tietysti yhdistäisin sen vielä Pudasjärveenkin tuon kuuman perunan mutta en nyt viitsi, koska jollain lailla siellä laidassa ja toimettomana minun runollisuuteni oli aika vähissä, mieli ei ollut sillä lailla lennokas ja se mitä sitten tapahtui oli tietysti minun kannaltani ihan mukavaa, voisi sanoa että sain kostoni, revanssin vaikka sitä ennen aloin olla niin turhautunut koko peliin, että häpeä myöntääkin minulla ei enää ollut itku kaukana, en yleensä itke helposti mutta nyt olisin melkein voinut päräyttää jonkunlaiset raivon kyyneleet kitusistani ulos, sen verran minua se turha ravailu alkoi ottaa päästä.

Olin koskenut valehtelematta vain kerran sen puoliajan aikana palloon, olihan minulla herranen aika aikaa laskea jos ei muuta. Joku kentän reunalla seisoksiva lantapaukku sen jopa huomasikin kun kyseli minulta – en osaa sanoa piruillakseenko vai ihan silkasta säälistä – että eikö ne sulle ollenkaan syötä, että eikö ne sulle anna ollenkaan palloo..Minä tyydyin lähinnä mulkaisemaan noita äijiä, kahta partasuuta ja tunsin jotain jota en osaa kuvata muuksi kuin raivoksi,en tiennyt tehtiinkö minusta pilkkaa vai oltiinko ihan tosissaan minun puolellani. Kun peliä oli enää jokunen minuutti jäljellä minun pannuni oli niin sanotusti täysi, huusin ja mulkoilin jätkiä jotka mulkoilivat lähinnä takaisin vaikka enimmäkseen näyttivät lähinnä uupuneilta, turhautuneilta nekin joten kun sitten melkein kuin yllättäen sain piston keskeltä olin vähän kuin shokissa, enhän minä enää sillä menolla kohta edes tiennyt mitä sen mustavalkoisen pallon kanssa tehdä, olin nähnyt sitä sen pelin aikana niin harvoin – tämä taas tätä huumoriosastoa heko heko – oikeastaan se ei ollut edes mikään pisto, siis yritys syöttää minulle vaan maalilaukaus vaikka Hanni sitten pukukopissa koettikin jankata ,että eikö ollu hyvä syöttö. Minä en sanonut mitään, en suonut sille ääliölle sitä iloa että olisin sen surkeaa potkua alkanut kehumaan syötöksi, tokaisin vain jotain mutinaa että joo, joo…Ja toivoin, että se olisi pitänyt turpansa kiinni. Kai se yritti päteä tai sitten sitäkin nolotti se miten minä siinä olin kuitenkin äkkiä lähtenyt ravaamaan sen piston tai laukauksen perään kuin olisin nähnyt mahdollisuuteni, sellainenhan minä olin tai ehkä minulla vain purkaantui tuo koko pelin aikana hiillostunut raivo siihen tolkuttomaan raviin johon säntäsin kohti vastustajan maalia. Niiden molkella oli jo pallo käsissä mutta minä tulla tuprusin kuin raivopää molken edessä seisovan pakin selkään, se kaatua horjahti päin molkea joka sitten asianmukaisesti tiputti pallon jalkojeni ulottuville ja minähän potkaisin sen maaliin. Tasoitus. En menisi kyllä kehumaan tapaa jolla maalin tein koska ensimmäiseksi minä en nostanut käsiäni ylös vaan vilkaisin tuomaria koska pelkäsin sen viheltävän niille vaparin. Sitä se ei tehnyt ja minä kiittelin kaikkien jalkapallopelien jumalaa siitä hyvästä että se oli lähettänyt tähän peliin sokean tuomarin.

                      Loppupelin painostimme mutta ilman tulosta, en osaa kylläkään sanoa tuliko minulle tuosta tasoituksesta hyvä mieli, sainko ikään kuin vähän korvausta sille turhalle ravaamiselle, sain ikään kuin näyttää jätkille että jos olisitte syötelleet enemmän olisi voitu voittaa koko peli, mielelläni tuntisin niin mutta huomenna on seuraava peli ja panoksena piirinmestaruus, ehkä on parempi että keskityn siihen ja unohdan hetkeksi edellisen.

                      Enkä oikein tiedä pitääkö minun nyt jättää ne kännit väliin kun tulikin tasapeli.