- Onko sinulla tulehdus siinä kädessä, appiukko käännähti katsomaan Ristolaista. Ristolainen oli tuijottanut ensin hetken pöydän päässä istuvaa Jaria, sitten ruokailunurkkauksen toista seinää peittävää kirjahyllyä, joka oli appiukon selän takana kuin sivistyksellä täytetty muuri.Vastapäätä kirjahyllyä oli ovi pieneen keittiöön.Anoppi istui keittiön oven vieressä.Pöytä oli pitkä ja raskatekoinen. Satu oli joskus nauranut että se rumilus painoi ainakin sata kiloa.

                      Se katseli hänen valkoiseen kääreeseen sidottua  oikeaa kättään. Ristolaisella humahti pään läpi vitsi – että joo on, tullu tossa yöt niin hiippailtua tyttäres makuuhuoneen ovella että käsikin tulehtu silkasta jännityksestä, toi Kotiemme Käsityölehden uuttera apuhinkkaaja otti ja sano yhteistyösopimuksen irti…Hänen oli hetki melkein keskityttävä puhumaan asiallisia niin kuin siinä pöydässä piti vaikka hysteerinen naurunpyrskähdys oli purkaantua suusta ulos melkein väkisin.Vittu mikä vitsi.Hänen koko elämänsä alkoi olla pelkkä vitsi, mokomankin hiippailijan.

                      Sunnuntaisin anoppi aina silloin tällöin kutsui heidät päivälliselle.Ristolainen oli oppinut jollain lailla jopa pitämään niistä hitaista ja rauhallisista ruokahetkistä jossa syötiin oikeaoppisesti alkukeitot ja pääruoka ja jälkiruoka ja sitten vielä lopuksi siirryttiin ison olohuoneen perällä pieneen kahvinurkkauksen kahden tomeran nuttupäätätejä kuvaavan sukutaulun alle juomaan kahvia siroista kupeista keksin tai jonkun maistuvan kakun kera.

 - Tulehdus se on, jännetupentulehdus, Ristolainen vilkaisi äijää kuin miettien uskaltaisiko sille puhua siitä nuoresta lääkäristä ja mitä oikein sanoisi, viitsinyt aivan suoraan nuristakaan mutta jotain siitä silti teki mieli sanoa.Sadun isä puhui aina moitteetonta kirjakieltä,se oli yliopsitolla proferrosina ja ne ihmiset jotka olivat istuneet sen luennoilla sanoivat että se oli hyvä luennoitsija.

- Sitä pitää hoitaa kunnolla ettei pääse pahemmaksi,appiukko sanoi opettavaisesti.

- Niin, Ristolainen vastasi.

- Oletko sinä sairaslomalla.

- Ei mun tarttenu, mä pullotan nyt niitä mehuja…

                      Ristolainen naurahti kun muisti miten vihaisena upseerin rouva oli ollut kun hän oli tullut töihin käsi siteessä ja sanonut, ettei hän nyt viikkoon voinut seisoa koneella puristamassa mehuja kun sillä kipeällä kädellä ei voinut nostella niitä raskaita lasikuitulevyjä.Upseerin rouva oli joutunut vetämään essun päälleen ja menemään koneelle, hän oli istunut pullottamaan mehua pulloihin, se oli ollut sopivan kevyttä työtä jota silläkin kädellä saattoi tehdä.Hän ei siksikään ollut viitsinyt sairaslomaa pyytää kun työ oli niin sesonkiluonteista ettei siihen ihan heti tuuraajaakaan löytynyt.Ja jos löytyikin niin se oli samanlainen kuin se edellinen nuori työkkäristä töihin määrätty jäbä joka muuta ollut pari päivää töissä oltuaan keksinyt tehdä kuin varastaa aseman käteiskassan.

                      He istuivat Sadun kanssa pöydän toisessa päässä. Appi ja anoppi istuivat pöydän molemmilla sivuilla vastapäätä toisiaan ja Sadun sairas veli pöydän toisessa päässä. Kaisa istui omassa tuolissaan Sadun vieressä.Jaria hän aina vähän pelkäsi sen arvaamattomuuden takia ,kerran kun sen nuorempi veli, lääkäriksi opiskeleva sekin oli ollut käymässä se oli puhunut isälleen pöydässä ja vähän omituisesti pitänyt toista kättään kasvojen edessä aivan kuin ei olisi halunnut nähdä sairasta veljeään oli Jari äkkiä ottanut veitsen haarukkansa vierestä ja nakannut sillä veljeään, ei mitenkään kovaa mutta kuitenkin, äijä oli heti sännännyt pöydästä ylös ja  raivoaan hilliten komentanut Jarin omaan huoneeseensa ja Ristolaisne yllätykseksi se oli kävéllä köpöttänyt iso satakiloinen jötikkä omaan huoneeseensa kiltisti kuin pikkupoika joka katuu tuhmaa temppuaan.

                      Appiukon opettavainen oli saanut vähän ärtymään, hän muisti taas sen nuoren lääkärin kaupungin työterveysasemalta kun se oli alkanut luennoimaan mistä kaikesta sellainen jännetupentulehdus saattoi johtua.Olikohan se matkinut äijää, opettajaansa ja alkanut oikein urakalla viisastelemaan tietävänsä lääketieteestä paljon enemmän kuin hän, joutava humanisti.

- Sen lääkärin mielestä tää ei kyllä johdu mun työstä, Ristolainen uskaltautui sitten sanomaan niinkuin olisi halunnut selvittää appiukoltakin mikä siinä asiassa  oli totta ja mikä ei.

- Niin, ne on vaikeita asioita, äijä sanoi niin kohteliaasti ja diplomaattisesti kuin osasi ja selvästi haluttoman ottamaan kantaa oppilaittensa toimiin varsinaisina lääkäreinä.

- Kyllä se musta niistä johtuu, sellaisia raskaita levyjä joutuu jatkuvasti nosteleen...Ristolainen ärtyi kun tuntui, ettei kukaan tajua koko asiaa tai viitsi kuunnella, mokomatkin akateemiset viisastelijat, olisivat tulleet itse nostelemaan niitä levyjä niin tietäisivät paljonko ne painavat.

                      Äijä keskittyi viipaloimaan pihviä ja oli sennäköinen että toivoi hänen heti lopettavan asiasta puhumisen. Se piteli käsiään suorina edessään ja leikkeli lihaa harkituin hitain liikkein.Sitten se  vilkaisi Jaria aivan kuin olisi sillä halunnut varoittaa Ristolaista että pöydässä istui ihminen joka saattoi hermostua helposti hankalista asioista ja varsinkin lääketieteestä puhumisesta, olihan Jari käytännössä joutunut jo melkein lopettamaan lääketieteen opintonsa sairautumisensa takia vaikka olikin valmis kandi.Anoppi vielä jaksoi uskoa että se niinkuin Dostojevskikin olisi vain rajatilatapaus. Sitä se jaksoi aina höpöttää. Että ei se oikeasti ole sairas, että se on vaan sellainen rajatilatapaus.

                      Ristolaisesta alkoi tuntua ettei siinä pöydässä voinut puhua mistään hankalista asioista saati sitten ruveta kinastelemaan asioista vaika häntä vieläkin pänni sen nuoren lääkärin koppava ja ylimielisen luennoiva puhetapa.

 - Niin tietysti sellainen vaiva voi johtua monestakin, appiukko vielä kuitenkin sanoi kuin lohduttelevasti mutta selvästi haluten ettei hän enää puhuisi asiasta,siinä pöydässä ei lääketieteellisiä kiistoja käyty.

                      Anoppi katseli häntä vaiti.Sen kasvoilla vireili pirullisen näköinen hymy niin kuin se olisi salaa vain mielessään nauranut hänen turhille yrityksilleen puhua, ehkä se itse oli aikansa yrittänyt ja huomannut että turhaa mikä turhaa.Ristolainen tunsi hetken aikaa outoa myötätuntoa sitä kohtaan.

                      Kotimatkalla häneltä purkaantui ärtymys Sadun päälle: - On se sunkin isäs, paskat muka voi ottaa kantaa, tulisivat jumalauta ite kattoon niitä levyjä ja nosteleen niin tietäsivät mistä tää tulehdus johtuu...

 - Anna jo olla, ei kai se mun isälle kuulu.

 - Eihän tuo halunnu edes puhuu asiasta. Kaikki on muka niin perkeleen moniselitteistä...

 - Älä kiroile, lapsikin oppii...

                      Satu näytti siltä että toivoi vain hänen vaikenevan eikä valittavan turhista.Ristolainen lykki sitten tupakkaansa kiskoen ja ärtyneenä rattaita kylälle asti ja ajatteli muutaman happamen ajatuksen sivistyneistä ihmisistä jotka vaikenivat sivistyneeti kaikilla mahdollisilla kielillä ja käyttivät kaikkea hankkimaansa tietopääomaa opetellakseen vaikenemaan vielä enemmän.

 

Satu aina siinä mäkättämässä että kun hän ei katsonut tarpeeksi tyttöä, oli tyystin välinpitämätön, ei piitannut mistään, nukkui vain puolille päivin ja se sai hoitaa kaikki asiat, tehdä kaiken, hakea lapsen tarhasta, herätä aamulla viemään sitä tarhaan, Ristolaisesta ei ollut mihinkään ja siinä hän nyt hiippaili ja kuunteli tuon mäkättäjän nukkumista kiihtyneenä, mikä helvetti häntä oikein vaivasi.Hän oli joskus ajatellut isää ja saanut silmiensä eteen kuvan kiharatukkaisesta miehestä joka seisoo hiljaa pienen pirtin oven suussa kuuntelemassa kun äiti huutaa, äiti huutaa koko ajan, se rääkyy ja parkuu miten se ei siihen pöksään jää ja mitä kaikkea se huutakaan ja isä vain seisoo siinä, se haukkoo henkeään kuin kuivalle maalle kiskottu kala, se ei saa sanaa suustaan. Ja hän ajattelee että sen jälkeen kai äiti olikin ottanut ja lähtenyt, sitäkö hän pelkäsi, tunsi miten raivo kihosi päähän että mikä vittu se oli lähtemään ja päättämään lapsen asioista, kaikki tuntui musertuvan päässä, hän oli varmaan hullu.Mitään muuta hän ei isästään muistanut ja pitikö isistä enempää muistaakaan, hänhän oli itsekin isä ja mikäli Satua oli uskominen välinpitämätön ja piittaamaton paskaisä josta ei ollut mihinkään, joka ei lapsestaan piitannut, eikä hän piitannutkaan, paskat hän siitä, paskat hän mistään kakaroista, siinäpähän vinkuivat,hän lähtisi teit isäin kulkemaan, rakastuisi, jättäisi tuon narisevan paskan joka ei osannut muuta kuin arvostella häntä kaikesta ja sitten kaikki tuntui menevän vain sekavaksi hänen päässään koska samalla tuo nainen tuntui niin kiihottavalta ja siinä hän seisoi taas makuuhuoneen ovella ja kuulosteli sen takaa tulevia ääniä, kiihottui..siellä oli nainen, äiti…äitinainen…

                      Vittu hän tunkisi sen jalkojen välissä kuumana sykkivän keihään tuon naaran haarojen väliin ja repisi sen riekaleiksi, riuhtoisi ja repisi niin kauan että se parkui pelkästä tuskasta saatanan paska, mitä vittua se tiesi hänen kärsimyksistään, mistään, se saisi miestä, paljon parempaa kuin se kusipää siellä matkoilla, todellista urosta perkele…

                      Välinpitämätön..Sadun sanat raapivat hänen aivojaan kuin ruostunut harava, hänen teki mieli kiljua ääneen ja olihan hän huutanutkin, huutanut että hän oli kiikuttanut sitä veljeään tarhaan jo seitsemän vuotiaana kun oli pitänyt yksinhuoltajaäidin penikkana vastuutaan kantaa, että hän oli leikkinut isää jo silloin kun Satu oli vain keskittynyt kinastelemaan niitten kusipäisten veljiensä kanssa jotka eivät ilmeisesti olleet omassa koppavassa ylimielisyydessään muuta tehneetkään kuin kiusanneet pikkusiskoaan, sitähän varten naiset olivat, sopi siinä nyt hänelle sitten tasa-arvovaatimuksia ladella ja haukkua ja arvostella koko ajan siitä miten kelvoton mies ja isä hän oikein oli..

                     

 

 

                      Paska tyyppi vekkihameineen oli siirtynyt pastorointikoneelle haastattelemaan keltamustiin verkkareihin pukeutunutta keski-ikäistä miestä.Mies vilkaisi häntä kysyvästi tai kuin vähän ihmeissään että häntäkö tässä nyt haastateltiin radioon ja kuulisiko hän ihan tosi keskipäivällä oman äänensä paikallisesta yleisradion uutislähetyksestä, se varmaan juoksisi tukka putkella sieltä asemalta autolle ja ajaa karauttaisi kiireimmän vilkkaa kotiinsa kertomaan kaikille että nyt radiot auki, mä pääsisin uutisiin ja kaikki ihmettelisivät että ei kai ja sitten puolen päivän aikaan ainakin puoli sukua seistä töllistelisi radion ääressä korva tarkkana kuuntelemassa sen paskalle tyypille tuoremehuaseman palveluksista antamaa lausuntoa.

                      Ristolainen alkoi laitella levyjä ja liinoja koneelle, tiputti mössöä liinoille, niputti, sitoi, laittoi levyä,vilkaisi sitten olan yli miten vekkihame piteli mollukkapäistä mikrofonia verkkaripuseron suun edessä, sitten taas oman suunsa, kysyi kysymyksensä ja siirsi taas mikin verkkarihousun suun eteen. Sitä samaahan hekin olivat siellä koulutustilaisuudessa tehneet kun olivat sen yhden iltapäivän harjoitelleet jutun tekemistä.

                      Pino kasaantui ja kun hän uudestaan kääntyi vilkaisemaan toimittajaa se oli mennyt upseerinrouvan luona olevan asiakkaan viereen.Verkkaripuku seisoi jonossa odottamassa vuoroaan ja mummu seuraavana.Kaikkee paskaa sitä tulee puhuttua, Ristolainen oli näkevinään verkkapuvun suun mutisevan. Ristolaisesta alkoi entistä enemmän tuntua, että tuosta toimittajasta ja siitä ulkona olevasta laiskasta rakista saisi jonkinlaisen pakinan tehtyä, pitihän sitä kilpailijaa sen verran piikitellä ja mitä kilpailijoita he oikeastaan Ylelle olivat. Entinen Ylkkärin päätoimittaja ja nykyinen yleläinen  jolle hän aikoinaan sen lehteen oli juttuja tehnyt oli tullut pubissa kehuskelemaan ,miten niillä oli koko kesän jo ollut koulutusta uuden kilpailutilanteen ja paikallisradion perustamisen takia, häntä Rohusen vinoilu oli alkanut jopa ärsyttää, kun paikallisradiolla ollut juuri mitään koulutusta avustajilleen ja Yle tuntui värväävän jo etukäteen kaikki mahdolliset resurssit tuon piskuisen, uuden kilpailijan nujertamiseksi.Mitä kilpailua se sellainen oli.

 

Pyöräilystä hengästyneenä Ristolainen availi ulko-ovea.Päässä pyöri vielä koko matkan ajan kiusannut mielikuva siitä miten hän sen ylioppilaskylän asunnon avattuaan törmäisi Satuun ja siihen tyyppiin heidän aviovuoteessaan, siinä ne rakastelisivat juuri kiihkoissaan ja toisiaan ahnaasti tuijottaen ja kun hän tulisi sisään niitä lähinnä alkaisi naurattaa moinen pelle, joka kehtaa tulla keskeyttämään niiden intohimoisen aktin.Tunne oli taas ollut niin tosi että häntä oli alkanut pelottaa oman mielenterveyden senhetkinen tila.Mikä ihmeen pakkomielle sellainen oikein oli. Sitä ei enää oikein edes voinut kutsua mustasukkaisuudeksi.Mutta jaksamatta keskittyä asiaan hän harppoi sisälle kaksioon, näki jo eteisestä että makuuhuoneen ovi oli auki ja sänky tyhjä, Satu varmaan luennolla tai jossakin yliopistolla.

                      Hänelle ei perkele naureskeltu, mikä paskan pelle hän muka oli.Ristolainen melkein säikähti omaa raivokasta reaktiotaan.

                      Takkia riisumatta hän meni olohuoneeseen ja istahti vanhaan kirpputorilta ostettuun sohvaan, rullasi kirjoituskoneeseen paperin ja alkoi naputella sitä mitä oli jo tuoremehuasemalla pyörittänyt mielessään valtion vakoilupartiosta ja siitä miten se taas kerran oli tullut tuoremehuasemalle tekemään juttuaan ja tutkailemaan alamaistensa mielialoja ja miten ne kuskit siellä ratin takana olivat istua nyhjöttäneet sen laiskanpulskeanrakin sisuksissa…

                      Kuvat virtasivat suoraan paperille kuin jostakin oudosta lähteestä.Häntä alkoi naurattaa toimittajan vittuuntuneen ilmeen kuvailu, se tuntui olevan aivan oikein sille hienostelevalle akalle, hän huomasi että sanoissa maistui hitusen myös Ritun katkerien repliikien höyste mutta hänestä se oli samantekevää, kyllä kai kilpailijaa sen verran saattoi mollata, tuskinpa ne nyt sellaisista pahastuivat, olihan Suomessa kuitenkin sananvapaus ja sitä vapauttahan niiden uusien radioiden puolustelijat olivat pitkin kevättä ja kesää lehdistössä hehkuttaneet.Miten tuo vapaus pyyhkäisisi viimeisetkin pölyt Kekkosen ajan suomettumisesta ja poliittisesta munkkilatinasta pois, saisi taas puhua vapaasti ja ilmaista itseään,ei tarvitsisi Moskovan pelossa sensuroida itseään koko ajan.

                       Hän kuvaili jonkinlaisen riehaantuneen innostuksen valloissa miten toimittaja oli kirjaillut siro ranne pitkällään asiakkaiden lausuntoja. Hän huomautti  että tällainen tarkkaavaisuus alamaisia kohtaan oli suuren radioyhtiön tehtävistä tärkeimpiä silloin kun haluttiin pitää olot maassa vakaina.Hän kehui ratin ääressä istuskelleita äänitysauton työntekijöitä ahkeriksi ja osaaviksi ihmisiksi jotka osasivat myös hyödyntää työssä olevan vapaa-ajan harjoittelemalla tiettyjä rumpukomppeja rattia naputtelemalla, se osoitti selvää piittamista siitä mihin veronmaksajien rahoja milloinkin käytettiin.Hän totesi miten kaiken tämän uutteruuden seurauksena tuo vähemmän työhönsä mielistynyt toimittaja taas keskipäivän uutislähetyksestä ilmoittaa kailottaisi koko kaupungille kuin entinen kirkonvahti, että kaupungissa kaikki hyvin, alamaisten mieliala terve ja yhteistyökykyinen, kenelläkään ei mitään huolta ja hätää, tuoremehuasemalta kaikui uutteran työnteon iloinen ja reipas ralli ja mehua makoisaa sai maistella taas koko kaupunki talven pimeinä hetkinä.

                      Ristolainen pamautti viimeisen pisteen liuskan mittaiseen juttuun, kellahti sohvan selkänojaa vasten ja tunsi olonsa hetken aikaa tyytyväiseksi niin kuin olisi jallitellut kaukalossa muutaman vastustajan solmuun, saanut katsomosta ansaitsemansa aplodit, kumartanut syvään kiitokseksi, olihan hän sentään saatana soikoon Erkon palkinnot voittanut mies, hänelle tultu vittuilemaan,pisti sitten palamaan. Hän ei enää ajatellut Satua eikä sitä tyyppiä, oli kuin se vitutus niistä mielikuvista olisi virrannut tuohon juttuun.Hän nousi rullaamaan liuskan koneesta, laittoi sen ukin peruina hänelle jääneeseen ruskeaan salkkuun ja päätti että hänen piti lähteä lukemaan se saman tien studiolle ja nauhalle, saisipahan Mielikäinenkin vähän piristystä elämäänsä ettei tarvinnut koko ajan valittaa että siinä radiossa uutisiakin tekivät jo siivoojat ja sen, entisen uutteran lehtimiehen piti vaan päivästä toiseen nauhoitella joitakin paskoja puhelinvisailuja koska markkinointiosasto oli sitä mieltä, että sellainen saattaisi kohentaa radion heti kättelyssä kuralle mennyttä taloutta.

                      Syksyisen kirpeä mutta aurinkoinen ilma tuntui hyvältä kun hän lähti polkemaan pitkin kylän sokkeloisia pihoja tyttären tarhan ohi. Oli helpottunut olo, hän ajatteli että oikeastaan oli mukavaa olla isä, mukavaa että hänellä oli sellainen pieni soma tyttö joka aina katsoa napitti häntä niillä pienillä silmillään sylissä kun hän luki sille sitä lorua johon se niin kovasti oli tykästynyt,sitä missä isi pyllöttää tynnyrissä ja sataa sataa ropisee. Sitten mielessä kävi ,että miltähän se Sadusta oikein näytti, olikohan sen isä koskaan pitänyt sitä sylissään ja lukenut sille satuja. Tie kiemurteli joenvartta pitkin ja Ristolainen ihmetteli mistä hänelle sellainen ajatus oikein päähän äkkiä oli tullut.