Työn orjat Zorron yössä raatoi ja kapakkaintiaanit viinaa kurkkuun kaatoi. Tulin vain hyvälle tuulelle, sateli hiljaksiin lunta joka leijui katuvalojen keilassa kuin iso hyttysparvi, uudet punatiiliset talot kadun varrella uinuivat pumpulisessa pilvessä kuin kruunuaan etsivät prinsessat, kaikki tuntui olevan sen hetken kuin satua, mikä oli päivällisen raivoamisen päälle vähän kummallista ja loppumatkan muistelin vain sitä miten silloin nuorena olin veivannut samaa katua Pakkalasta peleistä kotiin Mustan Haukan kamppeet niskassa, tuore Pohjois-pohjanmaan piirin tekniikkamestari ja tuleva Kärppien edustusjoukkueen jäsen,  maila näpeissä puristuen, luistinten puusuojat vaan kolisseet pyörän ohjaustankoa vasten, silloin oli vielä toivoa piisannut, tulevaisuus edessä, kotona varmaan kehunut äidille itseäni omaan vaatimattomaan tapaani lyhyesti vaikka sitten sen surkeuden loppuminen ollut vähän toista enkä ollut äidille juurikaan mainostanut miten siellä polilla olin alkanut hiippailemaan, jotain outoa siinä kaikessa oli, sen olin jo romaania kirjoittaessani tajunnut vaikka siinä kävellessä niin sitä miettinyt, ristiriitaista sellainen nyt kuitenkin oli, enkä minä niitä peliaikoja niin ollut muistellut, niissä ollut muistelemista, olin lopettanut ajoissa ja siirtynyt muihin ympyröihin, sen kyllä sinä syksynä olin tajunnut, että ehkä Paten tulolla oli ollut vaikutuksensa siihen että olin alkanut pelaamaan tosissaan, siksikö että uusi kilpailutilanne oli pannut esikoisen ja äidin lellikin yrittämään vai jostain muusta syystä, sitä oli vaikeampia sanoa mutta jotain kai sen uuden kilpailutilanteen oli täytynyt vaikuttaa.

Että sellaista satua se siinä piteli päässä, ei vain ollut tietoa oliko sillä sadulla joku onnellinenkin loppu, heinäsirkallehan oli aikoinaan käynyt köpelösti kun kylmä talvi oli alkanut kaluamaan persettä eikä se koko kesänä muuta kuin viulua vingutellut. Vaikka nythän se satu olisi pitänyt lopettaa toisin – muurahainen ei pärjännyt sinnikkäästä yrittämisestään huolimatta siinä missä viuluaan vinguttaasta sirkasta tulikin suuri rokkistara ja sitä myöten koko moraliteetti romahti kasaan, tosin olisihan sen sitten voinut taas kääntää ympäriämpäri koko jutun ja tehdä muurahaisesta kuitenkin moraalisen voittajan panemalla vaikka staran kompuroimaan huumeiden kanssa, asia joka kyllä koirabaarissa oli selvinnyt kun oli niitä nuoria yritteliäitä, bänditouhujaan pyöritteleviä kavereita katsonut, niille ei tötsyjen kanssa pelaaminen mitenkään outoa näyttänyt olevan, kauppa kävi ja kulttuuri kukoisti, minulle se kuulunut, ehkä osalle kävi köpelösti, osa jatkoi sitä ei tää mitään vaarallista oo jankkaamistaan ja loput kuten Tartsa lähinnä muistelivat baarin edeltäjää, jolla tuntui olevan legendaarinen maine SS-kyltteineen ja hevimusiikin maineineen, minä en sitä raskaampaa rokkia ymmärtänyt mutta se tuntui olevan suuri palvonnan kohde siinä kaupungissa ikään kuin Oulun ylle olisi ikuisesti jäänyt leijumaan nuoruudestani tuttu sellutehtaan paskanhaju, jota rahan hajuksi silloin oli naurettu kun muutakaan ei oltu osattu.

 Nuorena ei ollut ollut kun muisti miten se pelaaminen ja pilvissä leijuminen sitten oli surkealla tavalla loppunut. Muistin kyllä vieläkin helvetin hyvin sen häpeän ja taivaista tippumisen tunnon kuin olisin syöksynyt pää edellä paskaisimpaan kuralätäkköön, ennen kaikkea sen häpeän ja raivon niin kuin olisi ollut minun vikani ettei se ääliö, isukki ollut minusta piitannut, sen valtavan nolouden niin kuin olisi yllätetty pusikosta munasillaan hillumasta, sen jonkin joka taas kirjoittaessa oli palannut mieliin ja pakottanut miettimään millä minä itseni kanssa sovun saisin, eihän lapsi voi olla syypää siihen millaisia ääliöitä sen vanhemmat ovat, miksi sitä silti kantoi taakkanaan mukanaan sellaistakin paskaa. Vai oliko se sittenkin ollut onnellinen loppu, olin ymmärtänyt lopettaa ajoissa, tajunnut rajani, alkanut runoilemaan Kirran innoittamana niistä voittamattomista maajoukkueista vailla isänmaata, onnettomuuden sotureista joiden taistelutanner oli hiekoitettu surujen sannalla ja mitä kaikkea olinkaan sitten runoillut, sen verran olin tuota nuoruuden epistolaa selaillut että olin ollut vähän ihmeissäni että niinkin selväjärkisesti kaiken sen kaaoksen keskellä olin pystynyt tilannetta hahmottamaan ja se oli varmaan johtunut siitä polista, ainoasta paikasta jossa olin saanut puhua omiani, kotona siihen ei ollut pystynyt ja niissä poliittisissa piireissä oli kaiketi pitänyt vain teeskennellä olevansa kovakin kapinallinen vasemmistolainen niin kuin siihen aikaan tapana oli.

Mutta mistä nuo runoilun vimmat sitten tulleet, siitäkö kiihkeästä halusta joka oli alkanut sepittämään merkityksiään kuin itsekseen, halusta Kirraa kohtaan ja sitäkö halua minä sinä syksynä uudestaan sillä teatterilla jahtasin, halusta joka pisti draaman toiminnan kulkemaan ja sepittämään merkityksiään.

Ja mitä tarinaa minä nyt sen Zorron yöni kanssa sepitin ja miksi se loppui niin kuin loppui.