Päässä alkoi taas pörrätä tuo vilimihullun vilipetterin sekavampi seinäkello- olo, joka oli vaivannut häntä koko eronjälkeisen ajan, ensimmäinen vuosi oli mennyt enimmäkseen kellon sisuksia painajaismaisen virrenveisuun säestyksellä tutkiessa, sitten oli käki alkanut edes jotenkin mitata taas normaalimpaa aikaa ja putkautella päätään kellon ulkopuoliseen todellisuuteenkin. Pöydällä  Sätkäpussin kannessa ärisi isohampainen bulldoggi kuin valmiina puraisemaan kenen tahansa perseestä palasen.Silläkin  tuntui olevan nyt jokin erikoinen merkitys, ei hän turhaan juuri tuota merkkiä ollut ostanut.Ehkä olisi ollutkin hyvä jos tuollainen otus olisi puraissut häntä perseestä, ainakin yöllä. Hän oli ollut jo nukahtaa kun oli säpsähtänyt hereille, oli tuntunut kuin huoneessa olisi ollut joku muukin kuin hän.Hän oli hakenut kirjahyllystä vanhemman tyttären joululahjaksi ostaman Karvisen, Karvisella oli luistimet jalassa ja mailassa tanassa rinnusta vasten, yksi hänen vanha junnuaikainen mitali oli kiinnitetty hakaneulalla Karvisen pelipaitaan.Hän oli silitellyt Karvista sohvalla ja kysynyt siltä että mikä vittu häntä oikein vaivasi, oliko hän tosiaankin tulossa hulluksi.

- Sä lepatat liikaa, Karvinen oli vastannut.

- Miten niin lepatan…hän mutisi hämmentyneenä ja oli lisätä että mitä helvettiä säkään saatanan mulkosilmänen pehmolelu lepattamisesta tiedät.Mutta hänen suolistonsa oli jostain syystä eri mieltä, se alkoi äkkiä lepattaa kuin levoton ankerias, kurista ja pomppia niin kuin hän olisi unohtanut syödä.

 

Rostilalle pälkähti  tuo omituinen pakkomielle taas päähän, kun he seisoivat siinä Lissun kaksion parvekkeella tupakalla. Pakkomielle oli vaivannut häntä jo muutaman viikon: yöllä kun ei saanut unta hän alkoi äkkiä pelätä aivan tosissaan, että heti kun nukahtaisi hän kävelisi unissaan sille asunnossaan olevalle ranskalaiselle parvekkeelle ja hypätä roiskaisisi ikkunasta ulos kuin koettaisi muuttua lentoonlähteväksi linnuksi, murskaisi kallonsa kuusi kerrosta alempana olevaan asvalttiin.Tunne oli niin elävä ja voimakas, että hän ei oikein käsittänyt sitä. Niin kuin olisi kuvitellut muuttuvansa linnuksi mutta samalla pelännyt, että hän tosissaankin kuvittelee osaavansa lentää. ja siinä olisi hänen avioeron jälkeisen elämänsä koko tarina, verinen aivomössö joka valui harmaanmustalle asvaltille.Jostain nuoruudesta kimmahti korviin lause lentokapteenista jolla ei ollut taivasta missä lentää, sellaiselta se olo yöllä oli tuntunut. Että oli joku vitun lentokapteeni mutta ei enää löytänyt mistään taivasta missä lentää.Eronnut mies joka lopulta oli saanut nukutuksi kun oli haalinut tyttären joululahjaksi ostaman Karvisen kainaloonsa ja supattanut sille aikansa, että en oo tulossa hulluksi, en, et mä kestän tän vitun olon kyllä, kestän jos en muuten niin lasten takia, oonhan mä niiden isä eikä ne kaipaa aivonsa asvaltin kananmunapannuun räjäyttänyttä isukkia itselleen…ei semmosta munakasisää alkuunkaan, ei vaikka miten nälkäisiä olisivat…

Tuntui kuin hän olisi tullut hulluksi tavalla jota hän ei voinut ymmärtää.Ei riittänyt, että hän oli alkanut toipua erosta ja kahdeksantoista vuoden ajan kestäneestä avioliitosta, nyt vielä tämä, että hän kaiken hyvän päälle oli tullut hulluksi.Järki sanoi, että tuo tunne oli aivan absurdi mutta tunne iltaisin oli niin elävä ja voimakas, että hän lastasi ranskalaisparvekkeen oven eteen kaksi tuolia siltä varalta että lähtisi yöllä unissaan hortoilemaan kohti ovea.Hän muisteli yhden serkkupojan katkaisseen jalkansa kun se oli ottelua edeltäneenä yönä hypännyt toisen kerroksen parvekkeelta unissaan, sentään mestaruusarjatason jalkapalloilija.Mitähän se oli kuvitellut tai uneksinut, jostakin komeasta lapisyöksystä ja maalista ja herännyt sitten siihen että makasi hotellin pihalla jalkaluu murskana.Jonkinlainen motorinen häiriötila joka oli saanut sen peippailemaan unissaan pitkin hotellin käytäviä kunnes parvekkeen kaiteen kaltaisen esteen kohdatessaan oli päättänyt yllättää vastustajansa roiskaisemalla reippaasti yli…

Kerran hän oli nähnyt televisiosta australialaisen dokumentin naisesta, joka unilääketokkurassakin oli kävellyt unissaan hajottamaan entisen miehensä kodin ja varastanut arvotavaroita, oikeudessa nainen oli vedonnut syyntakeettomuuteensa ja siihen että unilääkkeet olivat aiheuttaneet tuon teon ja saaneet sen hortoilemaan unissaan. Sitäkin hän oli yöllä kelaillut ennen nukahtamistaan, ajatellut ettei hän sitten uskaltaisi lääkkeitäkään syödä kun ei tiennyt mitä sitten tekisi, lääkkeet veisivät kyllä tajun mutta jalat pelaisivat kuin Pelellä MM-kisoissa.Se vasta yhtä helvettiä olisi.

Tuolit laittamalla hän ainakin voisi  kuvitella, että hän herää tuolien kolahdukseen ennen kuin on ehättänyt avata oven ja hypätä vaikkei hän ollutkaan varma toimiko sekään yhdistelmä, pakkomielle oli niin raivostuttavan voimakas että vasta tuolien kasaaminen ja Karvisen kanssa käyty pitkä keskustelu sai hänet lopulta nukahtamaan kuin lapsi joka viimein uskoo ettei se kumma ääni joka komerosta kuuluu ole mikään mörkö, joka millä tahansa hetkellä voi syöksyä pesäpallomailoineen huitomaan hänet hengiltä.Kaikki se tuntui lähinnä surkuhupaisalta, hyvä ettei hän alkanut köyttämään itseään siihen olohuoneen sohvaan.Mutta häntä ei naurattanut yhtään.Tunne oli ollut liian tosi ja voimakas, niin kuin koko hänen tahtonsa olisi ollut jonkun vieraan voiman hallinnassa ja hän hädin tuskin enää itse pystyi päättämään mitä hänelle tapahtui.Ehkä hän oli tullut tietämättään hulluksi, ehkä hänellä oli jokin voimakas itsetuhoinen pakkomielle josta hän ei aikaisemmin ollut ollut tietoinen.Hän oli tuijottanut pitkään olohuonettaan saamatta unta, nukahtaminen oli ollut vaikeaa ja hänellä oli mennyt monta tuntia ennen kuin hän oli saanut itsensä vakuuttuneeksi siitä, että hän ei hyppäisi parvekkeelta unissaan tai että hän ainakin heräisi siihen kun alkoi siirrellä tuoleja oven edestä.Oikeastaan vain ajatus tuolien siirtelemisestä oli saanut hänet lopulta rauhoittumaan ja uskomaan, että hän heräisi ennen kuin ehätti tehdä parvekkeen ovella mitään kohtalokasta.Hän oli vähän ihmetellyt, että miksi juuri tuolien siirtely olisi hänet herättänyt,sillä tuntui kuitenkin olevan merkitystä koska ajatus oli rauhoittanut hänet: hän heräisi viimeistään siihen kun alkaisi raivata tuoleja tuon viimeisen makaaberin ilmalennon tieltä.Hän heräisi siihen, että joku helvetin kusipää yritti raivata kiitorataa puhtaaksi hänen viimeistä ilmalentoaan varten.Ja nauraisi paskaisesti…

Aamulla hän oli herännyt omituisen turraan oloon.Karvinen oli lentänyt lattialle, hän noukki sen ensimmäiseksi ylös ja torui ettei se ollutkaan vahtinut häntä koko yötä. Karvinen lähinnä mulkoili ja hän oli heittää sen läskikasan seinään, mitä paskaa hän jollekin nukelle alkoi höpisemään mutta muistaessaan taas tuon öisen olon hän naurahti ja tajusi että ehkä juuri Karviselle höpiseminen oli saanut hänet rauhoittumaan, mitä hän sitten muuta oli illalla kuvitellut, Lissun persettäkö, sitä että panisi sitä apinan raivolla takaapäin, sitäkin mitä hän yhtään muisti. Sitten hän oli taas huomannut ovelle kasatun tuoliryökkiön joka jos ei muuta niin ainakin todisti sen etteivät kaikki asiat olleet ihan niin kuin piti.Kuka helvetin hullu kasasi ranskalaisen parvekkeen oven eteen tuoleja kuin panssarivaunuesteeksi.Mitä helvetin sotaa hän oli tuon oven kanssa alkanut käymään.Samalla hän tunsi helpotusta, tuolitemppu yhdessä Karvisen kanssa oli auttanut, hän oli lopulta saanut nukahdettua, vakuuteltua itsensä siitä ettei hän tekisi unissaan mitään typerää.Aivan kuin olisi vakuutellut itsensä siitä ,että jos ei muuta niin hallitsi ainakin unensa.Niin kuin hänen uneaan olisi miehittänyt jokin vieras, vihamielinen voima.

Yöllä unessa hän oli ajellut isäpuolen kanssa vanhalla kanttikertaakanttimossella mutkaista tietä keskellä kumpuilevia mäkiä, äkkiä parvi pieniä varpusia oli alkanut pommittaa auton kattoa terävillä nokillaan, ne olivat jysähdelleet kattoon kuin pienet pommit.Keittiössä Rostila oli koettanut miettiä mitä uni oikein oli halunnut hänelle viestiä,sitäkö että hän illalla oli tuijottanut avioliiton aikoihin maalaamaansa taulua, omakuvaa missä hän tuijotti katsojaa ukin vanha harmaa huopahattu päässään.Rostilaa häiritsi kuvassa se että hänelle oli tullut huuliin liikaa punaista ja hän näytti joltakin huulensa maalanneelta tarnsvestiitilta.Vedeltyään laiskasti käteen Rostila oli koettanut syödä kaurapuuroa mutta saanut alas vain muutaman lusikallisen, sitten hän oli saanut päähänsä soitella Lissulle kun oli siellä jo muutaman kerran käynyt.Se oli saattanut johtua unestakin, hänestä vain tuntui että piti nähdä jotakin ihmistä,hän ei jaksanut mietiskellä yksin koko päivää että olikohan hän mahtanut tulla hulluksi kun oli alkanut tosissaan pelkäämään sitä että hyppäisi unissaan ikkunasta alas.