Niemelälle oli tullut mieleen vaimon isän ja äidin mökkisaari Itä- Suomessa, ehkä se oli istunut siellä ja kuulostellut milloin sen isä ajoi kaupungista autollaan mökille.

            Sitten hän kiipesi takaisin arkistoon ja kävi tarkistamassa vielä kerran kortistosta, ettei lehden perustajasta kuvaa todellakaan löytynyt arkistosta. Tuntui kuin tuosta asiasta olisi alkanut tulla hänelle pakkomielle.Kuvaa ei löytynyt. Hän paiskasi kortiston laatikon turhan lujaakin kiinni. Totta se oli. Hän ei voinut käsittää asiaa. Niin paljon kuin siellä oli kaikenlaisia turpavärkkejä kuvattuna miten saattoi olla mahdollista, ettei niin eteenpäinpyrkivän ja kunnianhimoisen miehen kuvaa arkistosta löytynyt. Olisi luullut että sellainen mies liimailee omia kuviaan jokaikiseeen puhelintolppaankin, ainakin hän entisenä mainosalan ihmisenä olisi kuvitellut niin.Hänestä tuntui, että jossakin oli virhe, jotakin oli joltakin jäänyt huomaamatta, jokin pieni asia, jokin..Hänestä tuntui että hän alkoi olla kuin rikosetsivä murhaa selvittämässä, jossakin oli se johtolanka joka muilta oli jäänyt huomaamatta ja hän huomaisi kyllä sen. Outo kiihottunut olo alkoi nousta mieleen.

            Hän meni takaisin tuoliinsa nuokkumaan ja antoi raukeiden silmien vajota umpeen.

            Niitten kahdeksan työssäolokuukauden aikana hän oli ehtinyt käydä läpi suurimman osan arkiston kuvista. Joskus hän oli kuluttanut koko päivänkin pelkästään katselemalla kuvia ja penkomalla niin kuvakaappeja kuin negatiivejakin ja niinpä hän nytkin antoi raukeiden ajatusten käydä kaappeja järjestelmällisesti läpi kaappi kaapilta kuin johtolankoja tutkiva etsivä. Missä sellainen kuva voisi olla, aivan hyvin se oli voinut jäädä muilta virkailijoilta huomaamatta, jossakin siellä se kuva odotti häntä kuin eksynyt pikkupoika noutajaansa suurella torilla..Ilmassa alkoi olla suuren maalijuhlan tuntua. Ajatus kiihotti häntä.  Pakki kuskasi palloa pitkin laitaa, molke oli varomaton, reppu auki kuin reva levällään, tosta vaan kuti sisään...Ja hän tuulettaisi, veisi kuvan johtajalle, että olihan se täällä, te ette vaan löytäneet sitä mutta hänpä löysi sen.

            Sitten hän äkkiä muisti yhden takahuoneessa olevan pahvilaatikon, joka oli täynnä tunnistamattomia pieniä pahville liimattuja visiittikorttikuvia, 1800-luvun lopun käyntikortteja tavallaan. Ajallisesti ne sopivat juuri lehden perustajan nuoruusvuosiin, hän laskeskeli nopeasti mielessään ja nousi samassa innoissaan tuoliltaan ja kiirehti takahuoneeseen, avasi raskaan teräsoven, sytytti valot viileään ilmastoituun huoneeseen ja haki korkeitten valokuva-albumeita, laatikoita ja kansioita täynnä olevan metallihyllykön välistä, toiselta hyllyltä tuon pahvilaatikon, otti sen mukaansa, vilkaisi mennessään kosteusmittaria, sammutti valot ja palasi takaisin työpöytänsä ääreen laittamaan pumpulihansikkaita käteen ja alkoi selailla kuvia. Niitä oli satoja.  Mutta mysteerio oli ratkaistava, Jossakin tuolla pimeitten kujien sokkeloissa väjyi vaarallinen murhaaja, ovela ikävä kiero kissanainen joka uhkasi koko Gotham Cityä kieroilla juonillaan ja ahneella luonteeltaan, se halusi kaapata koko kaupungin valtaansa mutta Lepakkokaksikko oli valppaana ja varuillaan...

            Kuvat olivat pieniä, vähän tulitikkuaskia suurempia, hänen silmiensä ohi alkoi vilistä ihmsiä ja taas ihmisiä, miehiä ja naisia koreissa juhlavaatteissaan, valkoisia kauluksia naisilla, miehillä tummat puvut ajan mallin mukaan.Mutta hän keskittyi kasvoihin.Hän oli laittanut kirjaston kirjasta kopioimansa kuvan viereensä ja vertasi sen kuvan kasvoja laatikosta löytämiensä kuvien kasvoihin ja koetti painaa mieleen, mikä tuon opettajan kasvoissa oli sellaista joka erotti sen muista ihmisistä. Kissanainen oli saatava kiinni ja estettyä sen kierot juonet.

            Mikähän se tieteenala oli ollut joka aikoinaan oli tutkinut ihmistä juuri kallonmuotojen perusteella, se antorpologian haara jonka mukaan esimerkiksi neekerit kuuluivat alempaan rotuun juuri kallon muotonsa takia. Hän naurahti muistikuvalleen.Kaikkea sitä muistikin, niin kuin hän olisi ollut tekemässä jotain pahaa, suorastaan rasisti sillä menolla.

            Pää, kallon muoto, silmäkulmat, poskipäät, jostakin sieltä hän oli löytävinään niitä tärkeimpiä piirteitä, joita seurata kuvia selatessaan. Ihmisen pää tuntui hahmottuvan kokonaisuudeksi ja kuta tarkemmin niitä katseli sitä yksilöllisemmiltä kaikki alkoivat näyttää.Kuva kuvalta hän loikki eteenpäin, tuntui kuin verenkiertokin olisi vilkastunut pitkästä aikaa ja hän saanut uuden työpaikan sen tympeän arkistossa istuskelun sijaan, jotenkin tajusi Saaraakin sen uuden työn innostuksesta mutta sen enempää hän ei sen asiaoita jaksanut ajatella. Gotham City oli pelastettava.

            Ja sitten äkkiä hän tajusi, että siinä se oli. Tunne oli kuin maalintekijällä joka juuri näkee laukaisemansa pallon uppoavan molken taakse verkon perukoille.Voihan perse. Hän otti kuvan käteensä ja vertaili sitä kopiokuvaan. Sydän tykytti muutaman kiivaamman lyönnin.Hän vertaisi kuvaa valokopion kuvaan ja vaikka visiittikorttimies oli nuorempi ja siloposkisempi hänestä alkoi enemmän ja enemmän näyttää siltä, että juuri siinä oli lehden kaipailema miehen nuoruudenkuva. Kuvan perusteella oli kyllä vaikeaa arvioida miehen ikää, ehkä kaksikymmentä oli aika lähellä. Ehkä ihmiset siihen aikaan olivat näyttäneet ikäistään vanhemmiltakin, vakavammilta mutta muuten miehen piirteet olivat kovasti samanlaiset kuin opettajavuosina otetussa kuvassa. Hän tunsi äkkiä pakahtuvansa riemusta vaikkei vieläkään ollut sataprosenttisen varma siitä oliko mies juuri sama kuin siinä toisessa kuvassa. Hän haki laatikosta suurennuslasin ja alkoi katsella pienempää kuvaa sillä, tarkisti piirteitä aivan kuin ei sittenkään olisi voinut uskoa, että mies oli sama.Mutta kyllä se siltä näytti. Mitä hän nyt tekisi. Hän laittoi kuvan takaisin pöydälle ja huomasi miten pulssi oli edelleenkin normaalia kiihtyneempi.Rikos oli selvitetty. Roisto makasi siinä hänen edessään hilut kintuissa.Gotham City oli pelastetty ja kissanainen tuijotti häntä ilkeästi mulkoillen.

            Sitten hän väänsi johtajan numeron ja koetti nyt saada ääntään vähän rauhallisemmaksi, eihän hän nyt jumalauta halunnut kuulostaa joltakin yli-innokkaalta pikkupojalta joka juuri kuvittelee pelastaneensa Gotham Cityn. Johtajalle hän kertoi penkoneensa takahuoneen visiittikorttikuvia ja uskoi löytäneensä niitten seasta tuon lehden perustajan nuoruudenkuvan. Johtaja kuulosti kiinnostuneelta ja käski hänen tulla näyttämään kuvaa.

            Johtajan huoneessa hän ei ollut käynyt juurikaan sitten tammikuisen työpaikkahaastattelun. Hän muisti vieläkin sen helpotuksen tunteen kun oli saanut tietää saaneensa työn, syksyisen gradunteon aiheuttama totaalinen rahattomuus oli ohi. Vaikkei sekään Saaran lähtöä ollut estänyt. Johtajan selän takana taulussa höyrylaiva seilasi merta. Huone oli iso, turhan iso hänestä ja johtajan työpöydän taakse tuli matkaa. Hän laittoi kuvan ja kopio pöydälle ja koetti olla kihottamatta punaa poskilleen kun huomasi vieläkin olevansa kiihtynyt asiasta.

             Johtaja nosti kuvat ja katsoi, sitten se sanoi että kyllä tämä näyttää olevan Raappana, samannäköinen se on,samannäköinen....

            Sitten se katsoi häntä ja hänelle tuli pitkästä aikaa hyvä ja lämmin olo mieleen. Ensimmäisen kerran pitkään aikaan.Aploodeja maalintekijälle mutta johtaja ei näyttänyt olevan aploodituulella vaan totesi vain niukasti:

- Sinun täytyy sitten varmaan soittaa sinne Kalevaan...

- Kalevaan, hän hämmentyi äkkiä kun ei ollut muistanut koko muovipussimiestä moneen tuntiin eikä sitä mistä tuo vimmattu kuvanetsiminen oikein oli alkanut.

- Ne on kyselleet meiltä tuota kuvaa aikaisemminkin, johtaja sanoi ja kertoi minkä nimiselle toimittajalle hän saattoi soittaa.

 

 

3.

 

Kiireisen oloinen toimittaja ei edes kiitellyt, kun se otti paperipussin ja kirjekuoreen laitetun kuvan jonka Niemelä sille toimiston edessä antoi.Popliinitakkinen keski-ikäinen mies.Niemelä selvitti sille kuvan laina-ajan ja milloin kuva piti palauttaa museolle, maksut tulisivat sen mukaan mihin kuvaa käytettiin. Toimittaja nyökytteli ja kun Niemelä katseli sitä rypylälasisen oven läpi menemässä museon vanhoja portaita alas juuri siinä kohtaa missä hän muisti aikoinaan olleen sen ison kaksirattaisen polkupyörän, jota hän aina poikasena oli käynyt katsomassa hänelle äkkiä tuli halu juosta tuon kusipään perään ja potkaista moista paskiaista perseelle.

            Olisi se voinut edes kiitos sanoa. Jos ei muuten niin sen perkeleen Sepen takia. Jäiköhän siltä nyt mummonperintö lunastamatta. Tais mummosta sittenkin tulla tankkimainen isoäiti joka jyräsi kaikki matalaksi.

            Niemelä meni kahville. Johtaja ja sotkamolainen rakennustutkija istuivat pöydässä miettimässä mitä Itä-Saksalle oikein nyt tapahtuisi kun Unkari oli avannut toukokuussa rajansa ja porukkaa virtasi maasta pakoon kuin uppoavasta laivasta.Uutiskuvissa ihmiset olivat kirmanneet kuin vasikat kevätlaitumelle verkkoaidan väleistä.

- Saattaa olla Honeckerin ja Itä-Saksan loppu…

            Tutkija ei osannut asiaa varmaksi sanoa, nauroi vain niin kuin aina että ainakin Keski-Euroopan teillä pölisi nyt Trabantin pakokaasun katku aika tiuhaan.

            Niemelä joi kahvia, vaimo palasi taas mieleen.Pakomatkoja oli monenlaisia.Miksi se sitä pudasjärveläistä esinaistaan olikaan haukkunut, Ceacescuksi.Mitenkähän niiden kävisi jos Itä-Saksakin romahtaisi.Elokuussa oululaiset nuoretkin olivat panneet mellakaksi ja hajottaneet Anttilan ikkunoita, nuoria oli ollut satoja kaupungilla.Kalevassa oli piirretty kaaviokuvia siitä miten armeija oli harkinnut joukon hajottamista vesitykeillä, poliisit olivat kulkeneet kaduilla hermostuneina susikoiria mukanaan.Hänen ikkunansa alla Heinäpäässä oli palanut yöllä kadulla amerikanrauta ja hän oli seisonut keittiössä pelkäämässä että koko auto räjähtää.Ajat tuntuivat erikoisilta, niin erikoisilta että ei enää tiennyt, miten niihin suhtautua.

 

4.

 

Sepe jysäytti häntä nyrkillä suoraan palleaan. Iskussa oli kissamaista notkeutta ja hän vähän ihmetteli kun se ei pusakka päällä ollut alkuunkaan näyttänyt miltään nyrkkisankarilta. Ilmat pamahtivat pihalle palleasta yhdellä hönkäisyllä ja hän putosi polvilleen nurmikolle museon eteen, tuntui kuin koko rakennus olisi ollut romahtamaisillaan.

- Vittu sää jätkä kusetit mua, se hönki tulemaan aivan naaman edessä mutta seisaaltaan niin että se alkoi näyttää pelkältä jättiläiseltä hänen silmissään.Tai sitten hän oli pikkulapsi joka tuijotti aikuisia kaukana ylhäällä korkeuksissaan.

            Palleassa poltteli ja hän puristi kaksin käsin mahaansa.

- Töitä minä vaan tein, hän koetti keksiä jotain itsensä puolustamiseksi heti kun sai vedetyksi vähän ilmaa keuhkoihinsa mutta Sepe kumartui ystävällisesti läpsäisemään häntä poskelle ja kehotti häntä tukkimaan turpansa ennen kuin siltä menisivät loputkin hermonrippeet.

- Niinhän ne perkele sannoo aina...kuskaavat uuniin ja tekevät töitä...herrat..herrat tekkee töitä...ja kusettaa jätkäpoikaa...

            Sitten hän näki jotenkin hämärästi Sepen selän takana koko museon hämärän pihan täynnä ihmisiä, niitä oli aivan mustanaan ja hän ihmetteli mistä ne oikein olivat tulleet, kuulosti siltä kuin ne olisivat vain kärsimättöminä polkeneet jalkojaan maahan. Maa petti hänen allaan, se olikin vain syvä monttu johon hän äkkiä putosi, tyhjä avaruus jossa hän lähti leijumaan kuin höyhen, hän leijui ja leijui kuin tuulessa yhä syvemmälle alas maan sisään ja kuuli korvissaan Sepen naurun, riekaleisia revittyjä valokuvasilppuja lenteli hänen ohitseen ja hän vain kieppui yhä alemmas ja alemmas...

            Ajat olivat tosiaankin aika erikoiset ja herätessään hän huomasi tuijottavansa tyttäeren jättämää keltaista kylpyammeankkaa, joka lojui lattialla kuin muistuttamassa häntä jostakin.