Sirpan ja Ahmedin lähdettyä Hakonen kaivoi kassistaan muistilehtiön ja alkoi kirjoittaa, vilkaisi tiskillä istuvia työttömän näköisiä miehiä hetken kuin saadakseen kiinni ajatuksesta.Oman pään sisällä omissa mielikuvissa kierteleminen vain turhautti, oli löydettävä aina jostakin ulkoisesta todellisuudesta jokin kuva,kohta josta livahtaa todellisuuteen sisään ja kirjoittaa sitten siitä:

 

”Mä en kyllä tajuu vaikka enimmäkseen naurattaakin kun muistaa miten toukokuussa koulukodin, tämän Limingan Koulutuskeskukseksi muutettavan laitoksen ilmoitustaululle pamahti paikallislehden uutinen, se siis tosiaankin pamahti ja mullahan oli naurussa pitelemistä kun jotenkin olin muutaman kuukauden ollut olevinani tiedottamassa laitoksen nimenmuutokseen liittyviä asioita.Olin vaan ihmeissäni kun tulin aamulla töihin ja kävelin siihen toisen kerroksen hämärään käytävään mennäkseni lorvimaan psykologin työhuoneeseen missä olin nuo esitteet ja tiedotteet tehnyt enkä enää tiennyt millä aikaani kuluttaisin.Siinä se oli ilmoitustaululle laitettuna ja lehdestä valokopioituna, ei harmainta aavistustakaan kuka sen siihen oli tuonut, minunhan piti lähinnä markkinoidan laitoksen palveluja ja sitä miten tämä kolmen eri laitoksen muodostama kokonaisuus tuki erityiskasvatuksen tarpeessa olevia nuoria heidän vaikealla elämänpolullaan.

                      Mä luin uutisen siinä matkalla työhuoneeseen ja käsitin siitä ainakin sen ,että Helsingissä sosiaalihallitus oli reagoinut Suomea uhkaavaan kasvavaan pakolaistulvaan ja kiintiöiden kasvattamiseen katsastamalla kaikki ympäri Suomea olevat valtion omistamat laitokset, Suomihan ei ottanut kuin 500 pakolaista vuodessa kun Ruotsiinkin niitä änkesi kymmeniä tuhansia vuodessa.Ja yksi niistä laitoksista näytti olevan tämän koulukoti jonka katsottiin vajaakäyttöisenä olevan helposti muunnettavissa pakolaiskeskukseksi.Luin uutisen toiseenkin kertaan enkä oikein tajunnut kuka sen siihen oli nastoilla kiinnittänyt.Olisi luullut että niin isossa laitoksessa tuollainen asia käsiteltäisiin vähän toisin varsinkin nyt kun laitos oli muuttamassa nimeään Kylliälän koulukodista Limingan koulutuskeskukseksi ja rakennutti pihalla kolmea uutta perhekodin nimellä kulkevaa pientä omakotitaloa joiden erikoisena lisävarustuksena oli eteiseen sijoitettu leikkisän kodillinen miniputka mihin häiriköivä nuori saatettiin sijoittaa ikään kuin jäähylle ja rauhoittumaan, paikka jota varmaan moni ihan tavallinen perheellinenkin lapsosiaan kasvattaessaan ehkä joskus olisi kaipaillut, sitä en kylläkään ollut esitteeseen maininnut koska se olisi saattanut loukata esitteen kohderyhmänä olevia sosiaalityöntekijöitä joista yksi oli sattumalta vaimoni vaikka asuikin lapsen kanssa toisaalla.

                      Mutta tuo Sirpan seurassa ollut somali tuskin tietää tällaisista murheista joita se Suomeen tulo oli jo aiheuttanut, en voi olla ajattelematta asiaa kohtuullisen traagisena virityksenä, siinä se idiootti hymyilee kuin Hangon keksimainos ja on iloinen siitä että on saanut maamiiinan ruhjoman polvensa pelastettua, polven jonka joku klaanipäällikkö olisi Somaliassa mielellään pamauttanut taivaan tuuliin pitääkseen oman valtansa.

                      No Limingassa haluttiin myös säilyttää jotakin, sen kuulin heti kun tulin työhuoneestani ja olin matkalla parin lukitun oven taakse tupakkapaikalle.Apulaisjohtaja seisoi käytävässä pitkänä ja hoikkana ja tuijotti tuota samaa ilmoitusta.

- Mikä perkele tämä on, se mesosi alatyylin parhaiden perinteiden mukaan vaikka tuskin olisi moista kielenkäyttöä suvainnut niiltä laitoksen erityiskasvatuksen kohteena olevilta eteläsuomalaisilta autovarkailta ja muilta tulevilta ammattirikollisilta joista pahimmat olivat jo onnistuneet tappamaan ihmisiä, polttamaan pultsareita elävältä ja surkeimmat niitä rääpäleitä joita jopa henkilökunta sääli koska niistä näki ettei kukaan voisi niitä enää auttaa, ehkä Jumala korkeintaan.

                      En pystynyt sanomaan mitään, enhän minäkään tiennyt uutisesta vaikka tuo kasvatustieteen maisteri ja laitoksen apulaisjohtaja minua vilkaisinkin ikään kuin minä suoraan johtajalle töitä tekevänä olisin mukana siinä salajuonessa, se oli jo aiemmin onnistunut olemaan loukkaantunut siitä että johtaja oli hankkinut minulle tietokoneen esitteen tekemistä varten ja kulkenut käytävillä huutelemassa että mitä se tämmöinen oli että jollekin tilapäiselle työntekijälle hankittiin heti tietokone kun hänkin, apulaisjohtaja oli jo vuoden päivät kerjännyt johtajalta itselleen tietokonetta mutta ei ollut saanut, vanhalla rämällä sähkökirjoituskoneella vaan piti kirjoittaa.Sitten se oli mulkaissut mua kuin olisin ollut johtajan kanssa jossakin juonessa sitä vastaan.Mä en siihen mitään ollut osannut sanoa, heti alusta saakka mua vaan oli hämmästyttänyt laitoksen henkilökunnan outo vihamielisyys kaikkia outoja ja ulkopuolisia kohtaan, pelkästään se että olin uskaltanut pyytää tupakalla yhdeltä opettajalta viivotinta oli saanut sen kiikuttamaan tuon viivottimen mun työhuoneeseeni lähinnä sen näköisenä että ei paljoo kiinnostais ja sama vihamielisyys oli toistunut joka ikisen pyynnön kohdalla,tuntui kuin tuo peltojen reunassa uinuva iso kaksikerroksinen rakennus olisi vajonnut jo aikoja sitten johonkin omaan erikoiseen olemassaoloonsa johon ei vieraita kaivattu.

- Tiedätkö sinä tästä jotakin, se vielä kysyi kuin tarkistaakseen epäilyksiään.

- En, koetin näyttää mahdollisimman luotettavalta koska olin jo parissa kuukaudessa oppinut että tuo erityiskasvatus vaatii jatkuvaa epäluuloisuutta, laitoksessa olivat kaikki ovet lukittuina ja oviin potkivat pojat olivat tulleet mulle tutuiksi, se oli heidän ainoa keinonsa päästä asioille siihenkin johtajatason hämärään käytävään missä me nyt seisoimme tuon apulaisjohtajan kanssa.Johtaja näytti kiehuvan raivosta, se ilmoitti jatkossa käyttävänsä tuon jutun tehnyttä toimittajaa pelkkänä ovimattonaan johon se pyyhki jalkansa, mitään sen arvokkaampaa tehtävää se ei voinut kuvitellakaan moiselle paskapäälle joka kehtasi julkaista tuollaisia uutisia.

- Ei kai se toimittajan vikaa oo, koetin varovasti mutta se näytti vain lisäävän johtajan raivoa ja sai sen mulkaisemaan mua murhanhimoisesti,sitä ei vapaa tiedonvälitys näyttänyt kiinnostavan pätkääkään, enemmänkin se näytti valmiilta repimään pitkillä maalatuilla kynsillään sen lappusen riekaleiksi.Joku oli syyllinen tuohon ikävään uutiseen ja juuri sillä hetkellä se joku oli tuo paikallisläpyskän toimittaja joka oli kehdannut tuollaisen uutisen kirjoittaa.

- Pyyhin minä, se toisti, sen suupieltä kiritti nykivä hermostuminen.

- Ja se Simokin on lomalla just nyt, apulaisjohtaja vielä sanoi varsinaisesta johtajasta joka aina käytävällä vastaan tullessaan nimitteli mua kirjailjaksi, en tiennyt miksi, sen tiesin että yksi novellajani kehunut paikallinen bestsellerkirjailija oli ilmeisesti sen perhetuttu joten sitä kautta oli saattanut levitä tietoa muustakin kirjoittamisestani.

                      Johtaja oleili Unkarissa muiden johtajatason miesten kanssa kasvatuksen uusia tuulia haistelemassa ja mulla kävi ikävällä tavalla mielessä että johtaja itse oli tuon uutisen paikallislehteen vuotanutkin.En tiedä mistä moinen mielikuva päähäni pätkähti mutta selvästikin jonkun intresseissä oli ollut herättää raivoa laitoksen henkilökunnassa, tosin siinä laitoksessa se ei ollut kovinkaan vaikea tehtävä, niin paljon vihaa , raivoa ja epäluuloisia silmiä sen käytävillä maleksi jo tungokseen asti ikään kuin puolen Suomen loukkaantuneisuus olisi survottu tuohon peltojen keskellä oleilevaan rakennukseen hälisemään, häiriköimään, potkimaan ovia, haistattamaan vittua ja vitun homoa.

                      Lähdin tupakalle.Käytävässä maleksi pari erityiskasvatuksen kohdetta, toisella oli pitkät hiukset jotka valuivat sen silmille kuin verhoiksi ja sieltä verhojen raosta pälyili mua kaksi todella epäluuloisen ja tarkkaavaisen näköistä silmää, tiesin tyypin ajaneen varastetulla autolla pari kaveriaan hengiltä ja psykologin papereista olin myös saanut kohtuullisen seikkaperäisen kuvauksen siitä miten tämän epäluuloisuuden takana olevat perheolosuhteet olivat jo aivan varhaisesta lapsuudesta lähtien olleet kaikkea muuta kuin otolliset.Livahdin äkkiä toisesta lukitusta ovesta aulasta tupakkapaikalle ja tunsin selässäni jonkinlaisen huvittuneen katseen, ehkä tuo pitkähiuksinen vaistosi pelkoni ja nautti siitä. sitähän kaikki ohjaajat siinä laitoksessa jankkasivat koko ajan että piti olla rajat ja piti pitää kuri, pelkoa ja heikkoutta ei saanut näyttää, se olisi näille jätkille ollut pelkkä naurun aihe jotka ne ilkkuen olisivat käyttäneet hyväkseen.Itsekin huomasin kehittäneeni laitoksessa raivoa ,en tiennyt oikein mihin, oliko kuin noiden lukittujen ovien ja epäluuloisten katseiden sisällä olisi ollut valtavasti pelkkiä pettymyksiä sisältäneen elämän tuottamaa raivoa ja vihaa.

- Näille pitää olla luja, sitä ne arvostaa, yksi johtava hoitaja, entisiä OPS:n pallonpotkijoita oli kerran mulle tupakalla sanonut, se samainen jota sitten taas yksi siivooja oli haukkunut hulluksi koska se kohteli poikia kovakouraisesti, puristeli niitä päästä niin että veri korvista tirisi.

                      Mutta kovuudesta tai heikkoudesta huolimatta sen päivän aikana laitoksessa alkoi tapahtua.Oli kuin tuo epämääräinen sosiaalihallituksesta tullut uhka olisi saanut kaikki reagoimaan, jossain korkealla virkahierarkiassa oli joku virkamies todennut laitoksen olevan vajaakäytössä. Polttelin tupakkaa, katselin keväisen tyhjää pihaa ja raviradan lehdettömiä koivuja, uudet kodit olivat siinä vieressä, en tuntenut kuuluvani siihen laitokseen, en oikein minnekään, perhe oli hajoamassa ja mä katselin päivät jätkiä joiden perheet oli hajonneet taivaan tuuliin useimmilta, kuuntelin kun oviin potkittiin, otettiin hatkoja ja milloin mitäkin, lueskelin arkistossa hatkakertomuksia jotka olivat kuin psykopaatin porinaa – ensin pöllittiin auto, sitten ajettiin helvetin lujaa, sitten käännettiin yks kioski ja sitten juotiin kaljaa ja sitten jäätiin kiinni…Lukiessani olin miettinyt mitä sellaisen sepustaja oikein hatkakopissa harmaissa flanellihousuissaan oikein ajatteli kun tuollaisia asioita paperille raapusti ja mikä tuollaisen kirjoittamisen terapeuttinen vaikutus oikeastaan oli.

Siinä poltellessani muistin senkin miten lehdissä oli kirjoitettu suomalaisten pakolaiskiintiöistä,Ruotsi otti vuosittain yli 60 000 pakolaista, Suomi vain 500.Tuntui että kun nyt Suomi oli suuntaamassa kohti EU:ta sieltä oli tullut Suomen viranomaisille tiukka määräys muuttaa pakolaispolitiikkaa ja niinpä jonkun asiasta hätääntyneen sosiaalihallituksen virkamiehen sormi oli alkanut siirtyillä Suomen kartalla että mistäs nyt niille pakolaisille keskuksia joihin niitä sijoittaa ja se sormi oli osunut siihenkin laitokseen ja nyt koko tuon virkamiehen sormen satuttaman laitoksen väki alkoi säntäillä pitkin synkkiä, pimeitä käytäviä hädissään kuin tikun sohaisema kusiaispesän asukaskunta ja siinä mä sitten sen päivän katselin tuota touhukasta säntäilemistä, jota nämä työpaikkansa puolesta pelkäävät ahkerat muurahaiset tekivät.

                      Ehkä mä jopa tunsin vahingoniloa,ainakin siinä vaiheessa kun maisteri pamahti sisään tupakalle iso pino papereita kädessään ja selvitti tuohtuneena alkaneensa koota apulaisjohtajan kanssa tilastoa joka toisin kuin sosiaalihallituksen vajaakäyttöä osoittavat tilastot todisti ,että se laitos oli enemmän kuin ylikäytössä.

- Niinkö, minä naurahdin, ajattelin että vale, emävale, tilasto.

                      Maisteri melkein suuttui mun naureskeluani.

- Tulijoita olis enemmänkin kuin pystytään ottamaan, maisteri 700-kuutioisellaan pyöräilevä kustodiaalisen kasvatuksen mestari sanoi ja naputti paperikasaa.

- Niinkö, minä naurahdin.

- Näin on.

- Ja sen tiedon te lähetätte sosiaalihallitukseen..

- Täytyyhän ne väärinkäsitykset oikoa..Ja Kestilällä olis paljon vajaakäyttösempi laitos se varavankila jota muutenkin suunnitellaan lakkautettavaksi, maisteri sitten oli valmis siirtämään Suomen orastavan pakolaisongelman kestiläläisten pohdittavaksi, Kestilä oli siihen omiaan, sentään Suomen köyhimmäksi kunnaksi tituleerattu paikka.Mä en tiennyt mitä ajatella, ajattelin siis vaimoa ja tytärtä, en oikein tiennyt minne kuuluin vai kuuluinko enää minnekään, oli sillä tavalla koditon olo mutta ajattelin kuitenkin kuten markkinoijan pitää, että sehän vain auttoi minua samastumaan näihin rikkinäisten kotien lapsiin joita siihen laitokseen sijoitettiin.”