Nainen retkottaa tuolissa reva levällään mikä epäasiallinen havainto saa minut säpsähtämään ovella ikään kuin tuo huoneen tyhjyys tuntuisi liian painostavalta, ei ole kuin tuo valkoinen huone, nainen ja nojatuoli.Naisen toinen jalka on nostettu nojatuolin karmille kuin linkkuun väännetty veitsi ja toisen maalatut varpaat hapuilevat paljasta kirkkaassa valossa kiiltelevää lattiaa.Kirkas, paljas valo hivelee naisen ihoa kuin kylmä käsi.Varpaankynnet loistavat violetteina läiskinä vasten paljasta valkoista lattiaa ja tuovat mieleen pyöreät kiekot.Nainen ei sano mitään vaan tuijottaa minua ikään kuin olisi ilmestynyt siihen ovelle tyhjästä.Valkoisen läpinäkyvän silkinohuen puvun alla ei ole mitään muuta kuin paljas iho joka sykkii kuumana ja kiivaana kun nainen sähähtää minulle vihaisena kuin tulikuuma kiuas: - Etkös ole ennen nähnyt..

                      En tiedä mitä nainen tarkoittaa, tarkoitus on hajonnut kuin potkupallon satuttama ikkunalasi, se lojuu jaloissani tuhansina sirpleina ja kaikuu korvissani syyttävinä huutoina ja kihisee jaloissani kutisevina matokasoina.

- Olen minä siis…tai…

                      Puheeni on takkuista piikkilankaa ja saa naisen hymyilemään pirullisesti.

- Älä sitten tuijota vaan mee tuonne nurkkaan istuun…

                      Menen kuin hypnotisoituna huoneen nurkkaan istumaan, lattia on liukas kuin kärpästen kiitorata ja pelkään liuskastuvani mutta onnistun jotenkin putoamaan lattialle ja istun ja äkkiä huoneen täyttää rauhallinen musiikki, Mozartia, huilua, kuin tuhansia pieniä lintuja lepattelisi pitkin huonetta ja vaikka lattialla on vaikeaa istua.Nainen ei sano mitään vaan jatkaa tuijottamistaan kuin kuulustelijan pöydälle palamaan unohtunut lamppu.Minusta näyttää siltä kuin näkisin pelkkään vaatteen, silkkisen valkoisen kankaan jonka läpi paistaa aavemainen iho valkoisena kuin lumi.Naisen kiukkuiset sanat sojottavat ihostani kuin pienet väkäset joilla se tarraa minuun.Nainen haukottelee ja alkaa äkkiä raapia kyllästyneen näköisenä jalkoväliään: - Kutisee niin perkeleesti, se sanoo jotenkin tyylitajuttomasti kesken Mozartin kaunista sävelkulkua.

                      Mahtaakohan sillä olla satiaisia, niitä joita oli Mozartinkin aikana paljon, eihän ihmisillä niin ollut käsitystä hygieniasta.Nainen vie kätensä korvan taakse ja minusta näyttää niin kuin sieltäkin kutiaisi – taitavat nuo satiaiset olla aika vikkeläliikkeisiä tai sitten niillä on meneillään joku seiväshyppykilpailu jossa yksi niistä on juuri onnistunut ponkaisemaan naisen jalkovälistä sen korvalehdelle ja kiipeä juuri vaahtomuovikasasta ison satiaskatsomon taputusten saattelemana ylös ja juuri tuon huudon nainen kuulee kuin pienen ininän korvassaan ja alkaa raapia korvaansa aivan kuin ihmettelisi mistä tuo kumma kutina oikein tulee.

                      Minua alkaa kaikki seiväshyppykisat vain naurattaa lähinnä hysteerisesti ja nainen mulkaisee äkkiä minua pahasti.

- Mitäs siinä virnuilet.

- Tuota, en saa sanotuksi satiaisten MM-kisoista yhtään mitään ja se saa naisen raivostumaan entistä pahemmin.

- Älä siinä mutisen vaan puhu suoraan.

                      Mutta minä vain liukenen huoneen tyhjään ilmaan niin kuin nainenkin, kaksi aavetta tyhjässä huoneessa tyhjässä maailmassa lepattamassa läpi huoneen raskaan ilmaan kohti oviaukkoa jossa Jumalan silmä maalaa tätä kaikkea muistiin.