Avioliiton aikoihin maalaamani taulu tuijotti minua peräseinältä: Kemin Esko, OTP:n  60- ja 70-luvun legendaarinen toppari tykitti palloa kohti Suolahden Urhon pelaajaa niin että Urhon pojan refleksit olivat vääntäneet toisen polven munien eteen suojasi ja toinen käsi lennähtänyt automaattisesti naamaa suojelemaan. Pidin taulusta, olin jotenkin onnistunut siinä vaikka olinkin tehnyt sen aikanaan museolta pöllimästäni lehtikuvasta mikä teki teoksesta tekijänoikeuslainsäädännön valossa arveluttavan mutta koska se oli vain omassa käytössä en uskonut syyllistyneeni kovinkaan suureen rikokseen. Tosin minua oli hitusen alkanut häiritä Tuvalla kuulemani tieto siitä, että tämä minun ihailemani toppari oli sitten muistanut asianmukaisen urheilijaelämän lainalaisuuden tapaan juoda itsensä hengiltä eläkkeelle jäätyään, jollain tavalla sellainen tieto rasitti koska olin itsekin aikoinaan nuorena joutunut kokemaan lopettamisen vaikeudet niin kuin urheilu olisi jokin huume, josta nyt kerta kaikkiaan vain on vaikeaa päästä eroon. Tosin en sen tarkemmin tältä juoruajalta ollut saanut selville tämän topparin elämänvaiheista.

Pidin silti taulusta, en oikein tiennyt mitä minä siinä näin, tuon vaistonvaraisen refleksin kun jalka nousee suojelemaan elintärkeitä elimiä, katsomon jossa kävelee minun näköiseni nuori poika, se on kyllä kääntynyt jo selin kenttään mutta pää vinosti kenttään päin ja on matkalla sementtirappuiseen katsomoon mutta minusta näytti aina niin kuin se olisi matkalla pois koko pelistä, niin kuin se olisi saanut tarpeekseen sellaisista tykityksistä, joilla koetettiin ampua toiselta munat tohjoksi. En ollut varma, en nytkään kun kuvaa tiirailin ja annoin ajatuksen lepattaa sinne tänne. Olinhan minä koko nuoruuteni siinä katsomossa viettänyt noita tykittäjiä ihailemassa. Vieläkin muistin elävästi, miten Raatin kentän isoista kaiuttimista oli ennen peliä laulaa loilotettu talvisista markkinoista Talikkalassa ja saksan polkkaa soittelevista heileistä vaikken ihan selvästi tajunnutkaan viitattiinko tuolla loilotuksella ihan Suomen ja Saksan sodanaikaiseen yhteistyöhön, jonka olemuksesta oli jo vuosikymmeniä käyty kiistaa.

Kemin Eskon potkussa oli voimaa johon se oli ladannut koko pienen kroppansa voiman.

Melkein tunsi sen omassa kropassaan – että vittu mullehan ei tulla vittuilemaan, mä oon Oulun punainen paholainen.