Jätin kynttilät tuntemattomien ja muualla asuvien haudalle.Siinäpä teille paskiaisille pari tuikkua.Kun käveltiin pois hautausmaalta näin vihreän roskiksen, sen kyljessä komeili tarra – maatuva jäte.

- Mitä muutakaan täällä ylipäänsä on, sanoin.

 Ei naurattanut.

Yöllä heräsin painajaiseen missä koetin epätoivon vimmalla väistellä koneellani alhaalta tulevaa ilmatorjuntatulta mutten voinut, tunsin tippuvani vaikka mitä tein…siihen heräsin..ja muistin..

 

 

1. Ojakadun oikopolku

 

 

Hän tunsi tulleensa tiensä päähän mikä kuulosti sen verran dramaattiselta ilmaisulta että hän olisi nauranut, ajatellut ehkä Runkkua, toveri Anaksimandros Vähämieltä, Akselia,Markusta, Kirraa, Kamalaa, koko sitä surkean kamalaa vuotta, joka vielä puuskutti selän takana kuin ylipainoinen kirittäjä ellei olisi tuntenut kahden tukevan konstaapelin käsien työntävän häntä ylöspäin pitkin kolkkoja Ojakadun poliisilaitoksen rappusia tavalla joka repi enimmät naurunhalut pois suupielistä eikä kohtuullisen laskevaan suuntaan menossa oleva humalatilakaan ollut omiaan edesauttamaan naurun purkauksia, enemmänkin vitutti koko homma tai olisi vituttanut jos silloin 70-luvulla vielä olisi käytetty sellaista sanaa mutta silloin se ei vielä ollut mikään yleiskielinen ilmaisu tai nuoren vihaisen miehen lausetta mustan montun lailla pilkkova välimerkki eikä Perakaan ollut kuullut kenenkään sitä kovin usein käyttävän niin että hän ei sillä tavalla siis vituttanut, häntä harmitti, otti päästä, oli kohtuullisen sekava olo, pää sekaisin kuin seinäkello, kaikkea sellaista ja vähän muutakin kielellisen kuvauksen ulottumattomissa olevaa aivotoimintaa, ja ennen kaikkea häntä väsytti,sen hän tunsi väsymyksen kaikkein eniten niin kuin noiden poliisien kädet olisivat vieneet häneltä viimeisetkin voimat.Hänet oli ohjattu pihalta poliisiauton takapenkiltä siihen rappukäytävään ystävällisesti ja päättäväisesti, hän oli varmasti vain yksi monista sen lauantai-illan tapauksista näille poliiseille, yksi hälytys muiden joukossa mutta hänelle itselleen tämä oli jonkinlainen päätepiste, väsymyksen viimeinen etappi sen pitkän vuoden aikana, loppusuora jonne Pekka Vasala syöksyy voitonkiiltoinen ilme silmissään, ei, ei hän ollut sellainen, hänen askeleensa oli aivan liian veltto ja uupunut sellaiseen kiriin,hän vain oli, melkein maata retkotti konstaapeleiden käsillä kuin otettavaksi valmis morsian tai mikä ikinä hän olikaan.

 

ja hän näki miten tuhnutommi monotti raivoisan kärkkärinsä päin tuon pienen tytön päätä, piittamattomana ja raivoissaan, pelkän kärkkärin ilman mausteita ja suoraan otsikkoon niin että kallon luiden säleet lentelivät pitkin seiniä…hän näki sen, näki ja oli oksentaa heti kauhusta, silkasta kauhusta, eihän niin saanut tehdä, eihän lapsilta saanut potkia aivoja pellolle…

 

Hän kuuli  korvissaan särkyvän lasin äänen, näki silmissään miten iso ruutu putoaa kuin hidastettuna aivan kuin se empisi hetken ennen kuin rysähtää kokonaan rikki, hetkellinen pysähdys ennen kuin tuon hiekasta puristetun läpinäkyvän aineen sidokset murtuvat ulkoisen voiman paineesta ja se tulla romahtaa säröinä alas.Se hetki kun jokin osuu lasiin ja säröt salamankaltaisina viiruina leviävät pitkin lasia aivan kuin lasi itsessään joutuisi hämmästelemään sen hetken omaa haurauttaa, sitä että se olikin pelkkää hiekkaa….Se hetki…Hän ei jaksanut muistaa mikä lasi se oli ja missä ja oliko hänellä jotain tekemistä sen kanssa tai miksi hän siinä käveli poliisien välissä ylös rappusia jotka näyttivät kovasti sen saman koulun rappusilta mistä hän juuri vähän aikaa sitten oli kirjoittanut ylioppilaaksi, kaikesta huolimatta hän oli tullut ylioppilaaksi, mikä olosuhteisiin nähden oli uskomaton suoritus ja melkein ällän papereilla, mikä sai ajattelemaan että ehkä hän sinä vuonna oli oppinut aika paljon, ei niinkään koulussa kun kaikkialla muualla.

Enää häntä ei naurattanut, poliiiseilla oli siniset takit ja aseet kotelossa ja hän tunsi oman väsymyksensä, oikeastaan hän tuntee olonsa äärettömän helpottuneeksi kävellessään noita koulun sementtiportaita muistuttavia vanhoja kiviportaita ylös poliisien kanssa.Hän ei oikein tiedä mihin hän on menossa.Käytävä on pimeä ja kolkko.Hän vilkaisee toisen poliisin asetta ja selkäpiitä pitkin menevät kylmät väreet, palelee niin kuin joskus kovien harkkareiden jälkeen.

Että nyt kaikki on niin kuin pitääkin.Nyt kaikki on niin kuin pitääkin.

                      Oikeastaan hänellä on sama helpottunut, rättiväsynyt olo niin kuin Pakkalan tyhjennysharjoitusten jälkeen.On vedetty viimeiset kolme kertaa kolmesataa metriä kolmen minuutin palautuksella ja hän on kiskonut itsensä loppusuoralta maaliin väsynein, kivenkovin pohkein, kiskonut noita kahta keilamaisen paksua, vuosien harjoittelemisen vahvistamaa pohjettaan kuin paria betonimöhkälettä perässään. Valmentaja siinä suoran päässä huutamassa baseballlippis päässään että loppuun asti täysillä, loppuun asti, nää mitkään balettiharjotukset oo…sillä roikkuu sekuntikello narulla kaulasta ja sitä se katsoo… Sitten hän on tipahtanut  Pakkalan nurmikolle selälleen puuskuttamaan ja tuijottamaan sinistä taivasta, ajattelemaan että jostakin kaukaa avaruuden pimeyden ja jäisen kylmyyden halki tullut valo on taittunut ilmakehän epäpuhtauksissa tuoksi kirkkaan siniseksi väriksi, muuttanut muotoaan kuin prismassa ja siinä hän makaa ja katselee sitä, millään ei ole enää väliä, hän on liian väsynyt kaikkeen, maitohappo jyllää pohkeissa ja lihaksissa raskaana tuntona aivan kuin yrittäisi vielä tiristää viimeiset voimanrippeetkin lihassäikeistä, ne joilla kovat pelit voitetaan niin kuin Aatu heille monesti on sanonut.  Niin heitä oli opetettu – piti puristaa kaikki voimat, nekin joita ei kuvitellut itsellään olevan, piti repiä vaikka perseestä se viimeinen niitti jolla vastustaja lamautettiin, niitattiin peräkylän marttaopiston seinäraanuksi perkele…Periksi ei saanut antaa.Jalkoja ei millään jaksa enää nostaa ylös, ne lojuvat pitkin nurmikkoa kuin kaksi märkää halkoa. Maata vain siinä ja olla, ihailla tuota taivaan väriä joka tuntuu kirkkaammalta kuin koskaan ennen, niin läpitunkevan siniseltä että hän ei osaa sanoa miten siniseltä se oikein näyttää…

                      Ehkä kuoleman hetkellä näkee niin, hän ajattelee joskus.Niin kuin ihminen haluaisi viedä jumalalle sen kaikkein sinisimmän sinisen minkä on koskaan nähnyt.Mutta niitäkin on niin monta, koko spektrin kirjo, mistä sen tietää.Kaikki on vain omaa kuvitelmaa, mielen värittämää, mauitohappojen kyllästämää sinistä…

                      Viedä sille vitun jumalalle, paskakukkulan kuninkaalle se kaikkein sinisin.Että sais siihen ruskeeseen vähän sävyjäkin.

                      Ja niissä elämän tyhjennysharjoituksissa hän näytti nyt päätyneen Ojakadun poliisilaitokselle, tuohon harmaaseen kivikolossiin, jonka ohi hän yleensä oli lähinnä kävellyt peloissaan, sivuilleen vilkuillen.Hän ei vain oikein tiennyt minkä maratoonin hän nyt oli pötkinyt tullaksee niin väsyneeksi.Mutta väsynyt hän oli eikä vain niistä illan mittaan Haarikassa juoduista oluista vaan jotenkin muuten.Jotenkin niin kuin hän olisi juossut kokonaisen vuoden, ylikin, juossut, juossut ja juossut kuin hullu.Ja siinä hän nyt oli.Poliisit taluttivat hänet pieneen huoneeseen.Ikkunoista näkyi sisäpihalle, jonne ystävälliset poliisisedät olivat jättäneet autonsa.Juuri äsken hän oli istunut sen Saabin takapenkillä ja ajatellut ,että olikohan se niitä Tarvan hankkimia autoja.Ajatus oli alkanut lähinnä naurattamaan muttei hän oli arvellut ettei siinä poliisiauton takapenkillä kannattanut ruveta esittelemään potentiaalisia humoristin kykyjään näille konstaapeleille joiden huumorintaju oli saattanut lopahtaa jo kauan sitten jonnekin Pyrinnön paskanhajuiselle painimatolle.

                      Huoneessa oli puinen selkänojallinen penkki, ruskea kuin verisynti, pöytä toisella seinustalla.Poliisit käskivät hänen istua sohvalle odottamaan.Hän istui, nosti kädet polvien päälle ja katsoi miten sinitakkiset menivät huoneesta ja laittoivat oven kiinni.Nyt hän oli yksin.

                      Hän koetti ajatella.Hän koetti käsittää miksi hän on siinä.Hän koetti käsittää monenlaisia asioita.Hän ajatteli sitä vuotta.Hän koetti muistaa.Hän..

                      Mutta siinä hän nyt oli.Oli turhaa katua sitä mitä oli tullut tehneeksi , hän ei oikein osannut aloittaa sellaisia katumusharjoituksia,ei vielä, hän oli kuin mies joka on tullut tappaneeksi vaimonsa kunnon kännissä eikä muista mitään, koettaa vain kelailla että mitä on tapahtunut, punoa kaikista muistin hatarista langanpätkistä jotain ehyttä kuvaa, seota senkin ajatuksen kanssa kun ei älyä miten langanpätkistä saisi kuvan aikaiseksi…