- Miten sulla on tää harjottelujakso mennyt omasta mielestä, yrittäjäkurssin ryhmätyövetäjä kysyi maireasti ja isoja ulostyöntyviä hampaitaan kuin kallisarvoisia perintökalujaan esitellen, sellaisia jotka nostettiin kirjahyllyn päälle ylioppilaskuvien viereen, tärkeiden asioiden päänäyttämölle vaikka tuo assosiaatio alkoikin äkkiä häiritä, koska tuntui kuin tuolla naisella olisivatkin olleet suussa silkat tekohampaat, sellaiset jotka hänen äidillään tai äidinisällä olivat olleet kuin sen sukupolven kärsimyksen ikoneina, edellissukupolven raadannan historiikka niin kuin heilläkin vielä hänen nuoruudessaan Heinäpäässä nuo historiikit olivat tuijotelleet häntä öisin äidin vesilasista kuin mitkäkin avaruusaluksen uumeniin kätketyt alienit valmiina ampaisemaan kimppuun. Oli kuin hän olisi juuri silloin vasta nähnyt miten voimakkaasti sen hampaat työntyivät ulos suusta aivan kuin sillä olisivat olleet liian isot hampaat tai sitten liian pieni suu.Rostilalla kävi mielessä, että he olivat saman hienon oppikoulun kasvatteja mutta istuivat nyt eri puolilla pöytää, hän kurssitettavana pitkäaikaistyöttömänä ja isohampainen kouluttajana ja kurssin vetäjänä, asia joka jollain lailla häiritsikin vaikkei hän oikein osannut sanoa miten.

                      Itsehän hän oman elämänsä oli mokannut, erot tehnyt ja kaikki ne valinnat jotka hänet siihen sen pöydän ääreen ja palaveriin olivat johtaneet, niitä siinä jaksanut ruveta pohtimaan, niitä oli kurssilla jo pohdittu tarpeeksi, swotattu vahvuudet ja heikkoudet esiin, piirrelty elämänkaaret ja kohtalonhetket, väärät ja oikeat valinnat, häntä vain jotenkin vaivasi ajatus siitä ,että oli käyty tuon alienin hammaskalustoa esittelevän naisen kanssa samaa koulua, se oli jossain vaiheessa tullut vahingossa esiin ja hän oli siitä sille sanonutkin mutta lausahdus oli saanut sen vain hymähtämään vaivaantuneesti niin kuin ei olisi ollut oikein sopivaa, että hän tulee samalle viivalle.

                      Hän pani myös merkille tuon painotuksen kohtaan omasta mielestä. Tässä kysyttiin nyt ensin hänen omaa käsitystään, annettiin hänelle mahdollisuus ilmaista oma subjektiivinen käsitys jakson onnistumisesta, se sai olon tuntumaan jotenkin alakoululaiselta. Kerropa nyt miten susta tää homma niinku sun omasta mielestä meni…

                      Rostila oli ehättänyt jo keskittyä kirkkaastivalaistun huoneen ikkunapöydällä olevan vanhan sähkökirjoituskoneen ihailuun niin että hätkähti kysymystä.Sellaisia vanhoja koneita näki enää harvoin, niitä kai lojui sitten kaikenlaisissa varastoissa ja kierrätyskeskuksissa kun kukaan ei enää niitä oikein mihinkään tarvinnut.Hänestä tuntui että työttömänä hän itse oli aivan samanlainen tarpeeton toimistotyökalu, joka oli siirretty syrjään tehokkaampien tietokoneiden tieltä, sellaisten kuin tuo hammaskaluston esittelijä jolla mitä hän yhtään tiesi oli toinen avioliitto menossa, kallis omakotitalo kaupungin hintavalla asuinalueella, lapsia muutama ja paljon menetettävää koska koetti jo toista kertaa luoda kunniallisia keskiluokkaisia kulisseja elämälleen entisen lääkärimiehensä jättämille raunioille, sellaisia hän oli joskus tylsän kurssipäivän jatkeeksi mietiskellyt samalla kun oli kuunnellut mollukkasuun opettavaisia ryhmätyöharjoituksia joiden pääsisältönä tuntui olevan se, että kuuhun menevien astronauttien kannatti tehdä yhteistyötä, sillä tavalla matka sujui joutusammin ja helpommin ja siinä he sitten tehdä ähersivät noita harjoituksia kuin lastentarhalaiset vaikka kurssilaisten keski-ikä oli enemmän yli kuin alle neljänkymmenen ja he kaikki olivat ehättäneet elämässään tekemään niin yhteistyötä kuin olemaan tekemättä mutta koska ilmeisesti joku sosiaalidemokraattinen, slobodan molosevitsin henkeen vannova ministeri oli katsonut että suurin heidän työllistymisensä esteenä oleva ominaisuus oli yritteliäisyyden ja yhteistyökyvyn puute.

Ja  hän istui siinä koska hän ei enää näiden tehokkaampieni ihmisten mielestä osannut mitään hänen piti ensiksi harjoitella työntekemistä, koko ilmaisu kuulosti naurettavalta niin kuin koko hänen menneisyytensä olisi pyyhkäisty pois, häntä ei enää ollut, hänen oli aloitettava alusta, hänet oli kuntoutettava, rehabilitoitava takaisin tähän normaaliin tehokkaaseen yhteiskuntaan koska työ oli jotakin joka oli tarkoitettu vain joillekin harvoille ja valituille huippuosaajille, sitä hän joskus ihmetteli, mietti että miten työstä oli äkkiä tullut niin mutkikasta tekemistä ,että hänekin, likemmäs viiskymppisen eronneen, mainostoimistot ja tehtaat kolunneen miehen piti sitä oikein erikseen harjoitella. Jollain perverssillä mutta sitäkin makoisammalla tavalla se alkoi kuulostaa 70-lukulaisuudelta tavalla jota ei oikein sen tarkemmin osannut määritellä, edistyksellisyydeltä, huipputeknologian takaamalta edistyksellisyydeltä jonka takuumiehinä ja – naisina häärivät nuo supernerokkaat Nokian insinöörit jotka hallitsivat työn- ja rahanteon salaisuudet toisin kuin he, luusereiksi nimitetyt.

- Mites mulla..kiirettä on ollu…, Rostila koetti loihtia kasvoilleen  nöyrää, työttömyyskurssille päässeen kiitollista ilmettä, muistella sitä syksyistä psyykkaamistaan ja positiivisten viritysten etsiskelyä ennen haastattelua vaikka kursseille häntä oli ajanut sekin ajatus, ettei tulossa olevan ositusoikeudenkäynnin aikana halunnut istua iltojaan ja päiviään yksin kämpillä vittuuntumassa koko elämään.   Vitutti kyllä istuskella siinä ja tuo assosiaatio äidin ja ukin hampaisiin häiritsi ajattelua, hän koetti olla katselematta vetäjän hampaita ja olla ajattelematta äitinsä kärsimyksentäyteisiä kertomuksia siitä, miten se joskus lapsuudessaan oli kärsinyt märkivistä hampaistaan niin pahoin, että suusta oli vain kesken työnteon pellolla alkanut valua verta, siitä se oli pitänyt kiikuttaa pirttiin ja kun muutakaan lääkettä ei sinne selkosiin ollut tulossa, tiettömien taipaleiden taakse oli sen isä, ukki juottanut tyttärelleen paloöljyä lääkkeeksi, hän ei tiennyt miksi tuo ajatus häntä kiusasi, ehkä se johtui vain noista vetäjän hyvinhoidetun näköisistä, ulostyöntyvistä hampaista jotka näyttivät tunkevan sen suusta ulos kuin valmiina hyppäämään hänen kurkkuunsa kiinni kuin joku helvetin tekohammasversio vampyyreista.

                      Ikkunan sälekaihtimien väleistä näkyi vanhan ravintolaksi muunnetun entisen viljamakasiin punahirsistä seinää.Kun Rostila oli koettanut aamupäivällä perua kurssipalaveria ja sanoa vetäjälle, että hänellä oli samaan aikaan aika kriisikeskukseen oli vetäjä käskenyt hänen tylysti perua sen ajan ja ilmaantua palaveriin,koska niin oli jo aikoja sitten sovittu, Rostilan sopi survoa omat henkilökohtaiset ongelmansa johonkin muuhun väliin, se olisi jo työelämään tutustumisenkin kannalta olennainen oppi, ei työpaikoillakaan juostu hoitelemassa erosotkuja kesken kiireiden, ne hoidettiin omalla ajalla jos hoidettiin.Rostila ei ihmetellyt ollenkaan, että kurssia vetävän firman miespuoliset työntekijät nimittelivät naista leikillisesti vääpeliksi ja mitä hän muilta kurssilaisilta oli kuullut se oli joskus perustellut myöhästymistään palaverista silläkin, että sillä oli nykyisen miehensä kanssa sitä lajia riitaa että äijä oli pannut sen kävelemään autostaan, ei ollut suostunut ajamaan työpaikalle ja jollain lailla naisen ympärillä kireilikin joskus kursseilla jonkunlainen näyttämisen pakko joka sai melkein enemmän säälimään sitä kuin vihaamaan, se yritti jo liiankin kanssa ja saattoihan syynä olla sekin että se oli firman ainoa naispuolinen työntekijä, tiedä minkälaisia feministisiä, itsesäälinsekaisia eronneen naisen ripityksiä se sitten iltaisin kotona uudelle miehelleen piteli. Kriisikeskuksen ajan hän oli varannut äitinsä ja entisen vaimonsa ositusoikeudenkäynnin takia vaikka juttu ei enää häntä, omaisuuden haltijaa enää koskenutkaan;hän oli vain väsynyt tuohon vuosikausia jatkuneeseen riitaa, äidin syytökset ja puheet tympivät ja rasittivat ja kun sille vielä vuotta aiemmin käydyssä ensimmäisessä oikeudenistunnossa oli määrätty virkaholhooja oli tuntunut paremmalta ,että hän purki omat mielipahansa sitten kriisikeskuksen terapeutille.Äidin sekoiluja ei olisi millään jaksanut vaikka jollain lailla ymmärsikin, että se oli pahoittanut mielensä eksminiän touhuista.

- Sivut ei oo vieläkään valmiit, MS-liiton aluesihteeri sanoi ja Rostila vilkaisi vähän hämillään tuota puolikaljua, pieniviiksistä miestä joka istui vetäjän lähellä omassa konttorituolissaan,se oli jo parin viikon ajan kysellyt että milloin keskuksen nettisivut alkoivat olla valmiit, ihmetellyt että kun ne eivät millään valmistuneet, kertonut miten se itse oli tehnyt kotona päivässä Suomi-espanja –yhdistyksen kotisivut jollakin Windowsin omalla sivupohjalla.Rostila ei ollut sellaisesta sivupohjasta kuullutkaan, hän ei varsinaisesti ollut mikään nettisivujen tekijä mutta koska tuohon yrittäjäkurssiin kuului työharjoittelujakso hänelle oli lopulta löytynyt sellainen harjoittelupaikka johon kuului nettisivujen teko.