Selailin Juhani Branderin kirjaa toksisesta maskuliinisuudesta – mikä ihana uudissana kuin suoraan Orwellin sanakirjasta – kirjaa, jonka tuntuu kirjoittaneen tiedostamisen hurmokselliseen tuntoon herännyt lappilaislähtöinen runoilija, joka Turun kautta  Helsinkiin päädyttyään on sekoittanut päänsä lopullisesti meetoo – liikkeen seurassa. Ja alkanut puhua rakenteellisesta rasismista ja rakenteellisesta toksisesta maskuliinisuudesta.

 

Mikäpä siinä. Lätkänpelaajia hän kuulostaa vihaavan yli kaiken, noita itseään täynnä olevia alfauroksia, joita joutui Turussa opiskellessaan Wiklundin kahvilassa tuijottelemaan ja kuuntelemaan niiden elvistelevän keskenkasvuisia puheita, Lieneekö syynä se, että Lapissa ei juurikaan lätkää pelata, ei pelattu 1970-luvullakaan, silloin kun itse pelasin Kärpissä, kun nyt tällainen toksinen maskuliini olen. Varsinainen myrkynkylväjä, jonka jäljiltä pellossa ei idä siemenkään.

 

Kirjojakaan eivät pojat Lapissa saaneet lukea – en oikein tajunnut asiaa – oliko sosiaalinen paine niin kova. Itse menin kirjastoon Karjasillalla jo eka luokalla, ei sitä oltu kielletty. Luin paljon – kirjasto oli rauhallinen paikka paeta äidin uuden avioliiton riitaisia melskeitä. Tietenkään en sitten Kärpissä puhunut kirjoista, puhuttiin muusta  enkä minä olisi halunnut nolatakaan itseäni kertomalla, että luen Tiina-kirjoja. Tai ainakin luin jonkun aikaa, ehkä minä vain halusin tutkia vastapuolen strategioita, olin sillä lailla kaikkiruokainen ja kaukaa viisas. Nykyään kai minut leimattaisiin muunsukupuoliseksi tai peräti kehotettaisiin vaihtamaan sukupuolta, kun en silloin 12-13 –vuotiaana, murrosiän kynnyksellä niin kovin satavarma ollut identiteetistäni.

 

Branderista tulee aidosti mieleen 1970-luku kaikkine raknteellisine haasteineen. Mitä on rakenne? Hierarkioita luovat kaikki yhteisöt. Vain suuressa joukossa ihminen on hetken tasa-arvoinen, massaihminen. Ehkä tuo loputon puhe rakenteellisista ongelmista on vain vanhaa vallankumouksen kaipuuta sieltä 1970-luvulta – pannaan hommat uusiksi ja rakennetaan uusi, uljaampi maailma.

 

Muuten kirja vaikutti olevan täynnä ylilyöviä, groteskeja kuvauksia nuorten reippaiden urheilijapoikien – amerikkalaisten – tekemistä joukkoraiskauksista yms. En jaksanut niitä sen enempää lukea.

 

Antti Tuuri kutsuu ruotsalaisia romaanissaan ”Aavan meren tuolla puolen” aboriginaaleiksi eli alkuperäiskansaksi. Oivaltava vitsi hyvässä romaanissa eli Tuurin tapaan ilman täytesanoja, Tuuri taitaa verbin käyttö ja tarina etenee kuin juna. Mistä tulikin mieleen havainto median käytöksestä – jos epäasiallinen sivusto uutisoi näiden ei-aborginaalien raiskanneen Ruotissa yön ruotsalaisiapoikia hautausmaalla on aika varmaa, että seuraavana päivänä uutinen on suomalaisissa iltapäivälehtien nettiversioissa – tätä on jatkunut jo aika kauan. Tosin epäasiallinen sivusto toimitetaan Ruotsissa.

 

Että näin tällä kertaa.

 

Paitsi – olin 2000-luvun alussa työllisyyskurssilla, jossa koulutettavana oli myös eräs entinen mielisairaanhoitaja – tuli kerran puheiksi Kärpätkin ja hän tokaisi kohtuullisen suivaantuneena olleensa vuonna 1981 Oulun Seurahuoneella tarjoilijana katsomassa, miten pohjoisen pojat juhlivat ensimmäistä Suomen mestaruuttaan: - Vittu mitä sikoja, kuului lakoninen äkäisen tupakansavupilven saattelemana.

 

Mutta mitäs muuta siellä kaukalossa, sikojen juottoastiassa voisi olla? Kuin sikoja.