Elettiin elokuuta ja siinä minä istuskelin kuin ääliö keittiössä Heinäpäässä isossa kaksiossani Tarkka-ampujankadun päässä ja tunsin tulevani hulluksi. Raivo kihisi taas päälaella kuin kasa paskaisia onkilieroja olisi päättänyt pidellä siellä humalahuuruiset pippalonsa sen kunniaksi että äitimuori oli tulla tupsahtanut paikalle mattokuormineen, en käsittänyt edes mistä se oli saanut päähänsä ajaa melkein kolmesataa kilometriä Kuusamosta sieltä sen helvetin lapsuudenkodistaan joka niillä nyt kesäpaikkana oli, kahmia jostakin haisevan ummehtuneesta pihaparakista kasan vanhoja mattoja minulle, kiikuttaa ne sitten yhtenä helvetin isona kuormana selkä väärällään autosta pihan poikki ja toiseen kerrokseen, vielä sisälle kämppäänkin ja alkaa kaiken tämän saatanan uuvuttavan operaationsa päätteeksi huutaa minua avuksi nostelemaan olohuoneen pöytää, että se saisi vielä tuon minulle valitun maton paikoilleen, tuon maton ja nuo matot joita minä en edes halunnut nähdä, joita en kaivannut, joita en ollut pyytänyt ja joita olin karannut istumaan keittiön pöydän ääreen toiselle puolen asuntoa kuin koko tämän mykistävän operaation lamaannuttamana.

                      Olin jo ovea avatessani ollut äimän käkenä, kun se oli tulla tuprunnut ohitseni ja selvittänyt samalla toisella suupielellään tuoneensa minulle mattoja.

                      Mattoja. Mitä helvetin mattoja ja miksi. En minä mitään mattoja kaivannut, minulla oli jo mattoja ihan tarpeeksi.

                      Tuijotin lamaantuneena jääkaapin oveen tarraamaani kuvaa. Olin piirtänyt sen kesällä nuoremman tyttären käynnin aikaan, se oli taas tapansa mukaan tullut isukin luokse pariksi viikoks. Kuvassa juna kiemurteli radallaan. Home sweat home – olin kirjoittanut kuvan ympärille. En oikein tiennyt mitä sillä olin tarkoittanut.Vasemalla kädellä myös, koska olin lukenut jostakin, että sellainen edisti luovuutta ja lateraalista ajattelua.

                      Nyt sellaiselle ajattelulle olisi ollut kysyntää mutta en pystynyt ajattelemaan mitään, olin kuin myrkkyä niellyt.

                      Olin 48-vuotias kahden lapsen isä, melkein kaksikymmentä vuotta naimisissa ollut mies, kerran kihloissakin mutta äiti kuulosti pitävän minua edelleenkin pikkupoikanaan jonka parasta se kovasti edelleenkin ajatteli, siltä minusta ainakin juuri sillä hetkellä tuntui, se oli melkein ruumiillista kipua, joka säkenöi varpaista päälaelle asti niin kuin olisin juuri nielaissut tulikuuman rautakangen. Tai sitten se sekoili muuten vain tuon oman eronsa takia, olihan se keväästä asti ehättänyt käydä silloin tällöin räyhäämässä, ihmettelemässä että kun minä en naista saa, sehän muori ottaisi miehen milloin halusi, haukkumassa eksäni huoraksi jolle ei maksaisi penniäkään osituksesta, itkemässä miten oli minun lapsuudessani köyhänä elänyt ,kahta työtä tehnyt, kuivaa leipäpalaa jyrsinyt ja milloin mitäkin, niitä samoja mäkätyksiä, viehättäviä kitkeryyden sävyttämiä muistelmatuokioitaan, joita se oli pidellyt jo oikeudenkäynnin aikana mutta nyt sitten vielä tämä.

                      Enkä ollut vielä silloin edes tiennyt ,että noiden atakkien takana oli  osaltaan isäpuolen itselleen hankkima uusi nainen, seksikumppani. Eiväthän ne edes siellä Kuusamossa enää asuneet yhdessä vaikka muuten olivatkin tekemisissä keskenään vaikka virallisesti olivatkin eronneet. Vasta sitten sillä surkealla jouluaterialla oli äitimuori suvainnut kohtuullisen kiukkuisena vihjata tuohon toiseen sutturaan, jonka kanssa Pate natisutti hetekaa niin että äidiltä oli järki lähteä päästä.

                      Näin jälkeenpäin ajateltuna olisin tietysti voinut olla äitiä kohtaan asiallisempikin mutta yksinäisyydessäni – lukuun ottamatta blogia ja kirjeenvaihtokaveria – olin aika hermostunut itsekin, tosin en yleensä sanonut sille juuri mitään, koska tiesin sen turhaksi, kuuntelin vain kun se aikansa vittuili milloin mistäkin ja painaa tuprusi sitten taas ovesta ulos kuin ei itsekään oikein olisi tiennyt mitä oli touhuamassa. Kapakoissa ei sellaisista asioista puhuttu eikä velipoika minun nurinoitani suostunut kuuntelemaan, isäpuolta en edes ajatellut, se ei sillä lailla koskaan ollut kuulunut perheeseen, ei ainakaan minun mielestäni.

Niin että siinä minä vain koetin kestää ja kärsiä vaikka miten olisi tajunnan takaraivoa jyskyttänyt muistikuva siitä, miten äiti oli ollut apuna sen sekavan ensimmäisen erovuoden ajan kun olin pyörinyt pitkin kapakoita ja koettanut selvitä tuon parikymmenvuotisen avioliiton lopusta, lasten ikävöinnistä ja kaikesta, eksän vittuiluista siitä, miten sen isä oli oikea mies kun käväisi vaihtamassa eronneelle tyttärelleen uuden asunnon lampun ja mitä kaikkea pientä viehättävää sitä olikaan siinä surkeudessa saanut kuullakseen. Nyt minä ajattelin vain tylysti että olisi mennyt puhumaan jollekin asiantuntijalle, olihan niitä, kaikenmaailman kallonkutistajia, terapeutteja joilta sai apua orastavaan aviokriisiin ja milloin mihinkin. Niin kuin minäkin olin silloin nuorena mennyt kun olin pelaamiseni lopettanut mutta ei, eiväthän nämä tavalliset ihmiset sinne, sellaisiin paikkoihin, alkoivat vain kiljua että minäkö muka hullu, hullunako sinä mua pijät ja mitä kaikkea ne alkoivatkaan huutaa, kiikuttivat kaikenvitunmaailman mattokasojaan sitten. ikään kuin tuon tervejärkisyytensä todistukseksi ja äänestivät sitten sosiaalidemokraatteja ja muita jotka lupasivat palauttaa oikeudenmukaisuuden maan päälle.

                      Ja kun en ensimmäistä käskyä totellut se alkoi karjua entistä lujempaa että tuu nyt sieltä joutuin nostamaan tämä pöytä, minä tätä yksin saa..

                      Ja siinä minä istun kuin olisin saanut kilon paskaa niskaani. En minä tiedä miksi minulle juuri silloin tuli tuollainen olo, ehkä minä vain tosiaankin olin  saanut koko akasta tarpeekseni, olihan siinä jo takana se viisivuotinen osituskiistakin ja silti tämä hellyttävä, herttainen ties minkä äitiydenvimman ja sekavan hormoonitoimintansa kiihkouttama naisihminen käyttäytyi niin kuin mitään ei olisi tapahtunut,  niin kuin kaikki olisi jollakin vitun tavalla vain ihan normaalia.Keväästä asti se oli tehnyt samanlaisia syöksyilyjään kuin kotipesään rynnivä kolmospesäläinen, käynyt ensin haukkumassa minut ja laiskuuteni ja saamattomuuteni, sitten ampaissut velipuolen kämpille rääkymään ettei sen asunnoissa juotu vaikka miten asunto olisi ollut velipuolen nimissä, sitten velipuoli tietysti soitti minulle itku kurkussa että kun se sellaista tekee ja minä minä sille, kuuntelin ja hymähtelin vittuuntuneena, kirjasin sitten koko paskan toukokuussa alkamaani blogiin päästäkseni siitä kaikesta edes jotenkin eroon. Mitähän äiti olisi ajatellut jos olisi tiennyt ,että minä juorusin pitkin maailmaa kaikki asiat, haukuin sitäkin minkä ehdin, raivostunut, tullut hakemaan tietokoneen pois ja huutanut, että se oli sen koska se sen oli maksanut, että minä vain siitä kaikenlaista paskaa kirjoitin kun olin sellainen mistään mitään älyämätön tollake vaikka miten olisin kouluja käynyt, tädit olivat jo kesällä olleet siitä huolissaan, soitelleet minullekin niin kuin minä olisin tiennyt mikä sitä vaivasi muukin kuin se, että sen asiat isäpuolen kanssa olivat ajautuneet umpikujaan. Ja eihän minulla työttömällä ollut enää varaa edes sellaiseen tietokoneeseen, oliko velipuoli sitten juorunnut äidille tekemisistäni, sitä en tiennyt, tuntui kuin olisi oltu tekemässä vain sekavaa epäluulon sävyttämää draamaa.

 Mitä minä siinä ajattelin, ehkä isäpuolta, oravahammasta joka joskus oli heilunut meidän kimpussamme pistooleineen,  tai en mitään, lähinnä vitutti koko touhu, lähinnä vitutti suunnilleen kaikki jos selvästi sanotaan, kaikki ne paskakurssit joilla olin vuosia istunut pääsemättä oikein mihinkään, ainakaan töihin ja jos pääsikin sieltä pääsi sitten aika äkkiä poiskin, olo alkoi olla kuin entisaikain jojolla, kaipasin vain jotakin muuta, ihan mitä tahansa mutta muuta.

                      Niin kuin se uusioperhe olisi ollut yhtä isää vajaa hullujenhuone. Vaikka niitä isiäkin oli siinä perheessä käynyt näytillä peräti kolme kappaletta, kuka pidempään kuka vähän lyhyempään ikään kuin vierailevina staroina hetken näyttämöllä heilumassa ja jättämässä sitten stagen ihan suosiolla tuon naaraan kirjoissa heiluvan naisen, äitini huoliksi.

                      Ja sehän heilui siitä ei ollut pelkoa etteikö se olisi jaksanut heilua, varsinainen naispuolinen Duracell-pupu.

- Eikö se nyt sieltä tuu, se jatkoi karjumistaan ja minä tunsin putoavani johonkin helvetin mustaan kuoppaan kihisevien, kähisevien ja sihisevien käärmeiden ja sisiliskojen seuralaiseksi, tulevani lopultakin tuon akan takia hulluksi, naisten ylipäänsä. Minä en vain enää jaksanut. Kesä oli mennyt niin kuin oli mennyt, naista en ollut löytänyt, minun piti keskittyä kurssiin ja töiden hakemiseen ja jättää nuo pillupulan mukanaan tuomat huolet pidemmän kaavan mukaan ratkottavaksi. Kirja ei tuntunut edistyvän mitenkään päin, minä maksoin äidille asunnosta vuokran ja halusin vain olla siellä rauhassa, se kai oli vähintä mitä vuokralainen saattoi vaatia. Mutta äitimuorihan ei vähällä talttunut, se alkoi karjua kahta kauheammin miten se oli yksin kantanut rappusissa niin raskaan kuorman, miten se oli Kuusamosta asti tuonut kiittämättömälle pojalleen mattoja asunnon kaunistukseksi ja miten tämä kiittämätön tapaus ei edes pöydän kulmaa viitsinyt tulla avuksi nostamaan, saanut laiskaa persettään penkistä sen vertaa ylös.

- Ei se tuu, se huusi nyt vielä isommalla äänellä vähän hämmentyneen kuuloisesti ja minä ihmettelin, että kenelle. Naapureilleko se halusi ilmoittaa millaisia kammottavia lapsia se oli saanut riesakseen.

 Istuin ja kiskoin tupakkaa kuin henkeni hädässä, puristin lihakseni kasaan kuin valmiina räjähtämään, tekemään nuoruuteni räjähtävän lähdön päin vastustajaa jos vain olisin tiennyt kuka tai mikä siinä tilanteessa oli se vastustaja joka minun piti teloa, ja tuijotin ja odotin ja odotin ja tuijotin, olin kuin lamaantunut, näin ikkunan lasin, Suomi-Soffan sinisen valokyltin,se loisti kuin aavemainen tuju keskellä elokuista kirkkautta. Suomi-Soffa, taatusti leppoisan isänmaallinen perseenlevitin, siihenkö istua äjeltää niin johan kelepaa pierrä rupsutella viikon viihdepakettia tuijatessaan, lottoriviä loitsutessaan, voittoriviä pukkaa aina eikä vitutus hierrä kantapäätä. Niin leppoisan mukava kotitalouskone että voihan vitulla päähän ja parit mauri pekkarisen tupeella koristellut margariinirasiat perään. Näin kaiken näkemättä mitään ja odotin, muutaman kerran se vielä jaksoi huutaa ettei se tuu, sitten se tulla puhisi eteiseen, vilkaisi minua kuin hädissään, peloissaan, en sanonut mitään, en kerta kaikkiaan saanut sanaakaan suusta ulos, en vaikka miten olisin yrittänyt, päässä tykytti kuin aivot olisivat olleet lentämäisillään luukuorestaan ulos seinään veriseksi mössöksi.

Äiti.Äiti ja äiti. Äitiyden pyhän marttyyrikruunun kupolinkiillotusviikot taas meneillään.

 Ja minä tietysti Tony Soprano, niinhän minä olin silloin osituksen aikaan naureskellut vanhemmalle tyttärelleni puhelimessa kun olin tuon katkeran riitelemisen takia lopulta alkanut ravata kriisiterapiassa minäkin, ja tuo oli äiti ja kaikki oli yhtä paskaa, käsikirjoituskoulutuksessa oli aikoinaan sarja sen verran auennut, että tiesin sen tekijän tosiaankin istuneen vuosia terapiassa, en tiennyt sen tarkemmin mitä se siellä oli valittanut mutta jonkunlainen Portnoyn taudin uusintaversio se sarja tuntui olevan, nyt päähenkilö ei vain enää  keskittynyt pelkkään runkkaamiseen ja omiin eroottisiin pakkomielteisiin vaan pahoinpiteli ja tappoi kaikkia niitä joista ei sattunut pitämään tai jotka muuten vain häiritsivät sen elämää, sillä lailla aidosti se kuvasi häiriintyneen 5-vuotiaan ajatusmaailmaa.

Äiti ja naiset. Ulkoavaruudesta meteoriitin lailla päähän tipahtavia hirviöitä kaikki.

Ovi pamahti kiinni; toivoin hetken aikaa, että se olisi kompastunut rappusissa ja taittanut niskansa, mitään muuta en enää sen touhuista jaksanut ajatella olipa sillä sitten itsellään millainen aviokriisi tahansa.

Sitten olin vähän aikaa katuvinani sitäkin, eihän kukaan sentään oman äidin kuolemaa toivonut, sitten sekin tuntui turhalta ja ajattelin, että ehkä minunkin olisi pitänyt painella jonnekin terapiaan mutta kaupungin mielenterveysjonot tietäen sinne ei enää niin vain paineltu, enemmän suosittiin sitä edellislaman mukanaan tuomaa ulkoilmaterapiaa – pilleripurkki kouraan ja ulos kävelemään ja olinhan minä siellä käynytkin, kun Mervi vähän ennen eroa oli ehdotellut, että sinne minun pitäisi mennä mielenterveysongelmieni takia, tosin terapeutti ei ollut ollut kovin ilahtunut kun olin kertonut tulleeni sinne kihlattuni kehotuksesta, sentään jättänyt kertomatta että sekin kaupungin virkamiehiä niin kuin tämäkin nainen joka sen yhden session jälkeen todennut , että minä ja erokriisini ja muut ositusvitutukset eivät olleet aitoa ja kelpoa mielenterveysongelmaa vaan jotakin jonka saattoi hoitaa jossakin ihan muualla kun heillä sitä pipot kireenä heiluvaa angstiporukkaa oli jo ihan tarpeeksi.

                      Niin se oli ollut silloin elokuussa.Tunsin tulevani sen ämmän kanssa lopulta hulluksi, en minä tietenkään tullut, senkin tiesin kun sitten äidin lähdön jälkeen rauhoittelin itseäni sohvalla makoilemalla ja ihmettelin, mistä tuo sama tunne taas änkesi päähäni – ettei minua ollut tuolle naiselle olemassakaan.Että minä olin vain sen naisellisten ja äidillisten harhojen luoma illuusio ihmisestä, olematon oskari, lapsikulta.

                      Ahdistava tunne parkkeerasi rinnan tuntumaan kuin kilo lyijyä, teki mieli sääliä itseään, että ei minusta kukaan piitannut, ei ollut koskaan piitannutkaan, akatkin kaikki pelkkiä vitunkantotelineitä ja äitimuori hullu, siinä minun osani siinä elämän surkeassa kortinjaossa, pelaa niillä sitten.

 Oliko se sitten puolestaan minun harhojani tämä kuvitelma olemattomasta oskarista ja mikä tuo olematon oskari oikein oli, miksi se pomppasi mieleen äidin seurassa, korkeintaan saattoi muistaa ne lasten lällätykset luurankohisseistä ja tisseistä mutta se ei paljoa auttanut. Ja kenen harhoihin minä sitten enää saatoin vaikuttaa paitsi omiini. Matot olivat mattoja, katot kattoja, mattoja laitettiin lattioille, oikein panemalla pantiin, nussittiin mattoparoilta taju niin kankaalle  pillussa pyörivien puolukoiden kera että siitä eivät enää liikahtaneet mattoparat mihinkään ettei olisi ollut niin ruman näköistä ja kaikenlaista muutakin pantiin vaikken minä ollut pannut sitten edellistalven,sitäkin sopi miettiä siinä niin kuin montaa muutakin asiaa kun antoi raivon tasoittua, se jyskytti jossakin takaraivossa kuin juna kiskoilla, mahtoiko sitten olla juuri tuo jääkaapin oveen tarraamani juna.

Siitä se kaikki kuitenkin lähti. Tuosta taas kerran elämääni palanneesta raivon tunteesta ja kesällä tyttären käynnin aikana näkemästäni unesta.Isästä jota ei ollut ja joka oli.Pyhästä Hengestä ja kasasta paskaa, kirjasta joka oli vielä kirjoittamatta, kaikesta siitä ja vähän muustakin.

                      Ja siitä, että minä kaikkien niiden paskakurssien, äidin kiikuttamien mattojen, kuntoutustutkimusten ja asukasyhdistysten  ohessa halusin äkkiä ruveta tekemään teatteria, halusin jotakin omaa joka panisi pääni sisällä seikkailevan sankarin tekemään draamaa, kirjoittamaan tarinaa joka minulta tuntui taas kerran puuttuvan, punainen lanka elämälle joka tuntui haahuilevan minne sattui sattumanvillen osumatarkkaisella logiikalla.

                      Halusin haluta, vittuako minulle mitkään äitimuorin kiikuttamat mattokasat kuuluivat. Ehkä juuri nuo äidin atakit asuntooni olivat panneet kaiken liikkeelle, ehkä olin taas kerran kokenut tuon naisen jonkunlaisena elämää suurempana uhkana, uhkana jonka olemusta en oikein selvästi käsittänyt, eihän sen olisi enää siinä iässä pitänyt uhata minua mitenkään, korkeintaan lähinnä ärsyttää. Silti olin saattanut kokea jotakin sellaista uhkaavaa, että se pani minut liikkeelle ja kun sitten elokuun lopulla tapasin Sarjiksen toisen kerran siellä R-kioskilla hedelmäpeliautomaatin äärellä olin enemmän kuin valmis keksimään itselleni jotakin tekemistä, puhumaan vaikka teatterista, innostumaan edes jostakin, olinhan lueskellut jo eron aikoihin improvisaatiosta, käynyt parikin käsikirjoittajakoulutusta. Ja siitähän se kaikki sitten oli alkanut Mustine Haukkoineen ja muineen.

                      Muistelin mitä se yksi Pete Q:n tekijä meille aikoinaan kursseilla oli sanonut – päähenkilön pitää haluta jotakin, muuten tarina ei etene. Jos mies halusi katsoa elokuvaa ja nainen ajankohtaista kakkosta niin siinäkin oli jo draamaa kerrakseen ja ainekset pohjamateriaalista riippuen isompaankin vääntöön.

                      Ja minähän halusin. Tarinan. Tai edes kunnon tärinät.

                      Ja niitähän sitten kyllä tulikin. Ehkä se olikin itse tuo halu joka minussa alkoi tarinaansa kirjoittaa. Kaikkien noiden mattokasojen keskeltä.