Hän piirtää Vivaldin musiikin tahdissa.Stereot pauhaavat lujalla. Vuodenajat. Hän ei ole varma mikä vuodenaika on kyseessä. Värikynä vetää viivaa paperille kuin olisi koettanut pysyä pääskysen lennon mukana, kuvio kiemurtelee kuin outo värikäs käärme hetken siinä paperilla, sitten hän vaihtaa väriä, koska tuntuu että jokin toinen väri tarvitaan sinisen rinnalle, sinisen joka saa ajattelemaan merta, punainen ehkä, veri, verta hän ajattelee niin kuin tuo veri valuisi siihen mereen…

            Veri valuu tuskan mereen ja kalat nielevät sitä, niistä kaikista tulee verenpunaisia ja ne alkavat nyt kiemurrella siinä paperilla ja äkkiä hän muistaa että oli maannut sohvalla silloin kun vaimo oli vielä ollut raskaana, kuunnellut Matteuspassiota, miksi, hän ei oikein tiennyt, ehkä hän halusi sivistää itseään, käydä miehestä tuolle hienolle naiselle joka jo kerran oli jättänyt hänet mutta tullut sitten raskaaksi ja ottanut takaisin…

            Ja meri  mereen valuu punaista vaikka punainen on jotenkin liian vaaleaa, ruusunpunaista vaikka sen pitäisi olla verenpunaista, hän vaihtaa kynää ja piirtää lennokkaan verenpunaisen viivan niin kuin se veri suihkuaisi avoimesta haavasta ja äkkiä tulee vimmattu halu puristaa kynä nyrkkiin ja riuhtoa sillä läpi paperin, repiä se riekaleiksi ja siinä ovat vaimon kasvot kuin rikkirevittynä paperina hänen edessään, hän ei voi ajatella sitä vaikka hänestä tuntuu, että juuri siinä hän nyt on mutta hän ei voi, hän antaa herkän viivan lentää paperilla niin kuin musiikissa.

            Kaikkihan on hyvin, he ovat taas yhdessä, he saavat toisen lapsen ja hän on taas isä.

            Siinä hän oli maannut sohvalla ja kuunnellut kuulokkeet korvilla Matteuspassiota, mistä se oikein kertoi..Jeesuksesta..Jeesuksen kärsimyshistorian..Pilatuksen..Juudaksen ja sen kaiken hamaan ristinkuolemaan mutta hän ei ollut nähnyt mitään sellaista, hän oli vain maannut siinä rentona ja antanut musiikin valua korviin ja aivoihin ja äkkiä siihen silmien eteen oli tullut iso jalkapallokenttä ja Pele, hänen lapsuutensa suuri sankari ja Pele oli seisonut keskiympyrässä pallo jaloissaan ja hän oli nähnyt, miten se äkkiä potkaisi pallon valtavalla kaarella kohti vastustajan maalia, koska oli silmäkulmastaan tajunnut ,että maalivahti on ulkona maalistaan. Pallo oli lentänyt isossa kaaressa hölmistyneen maalivahdin yli ja maaliin ja hän oli jotenkin tuntenut sisällään oudon hämmästyksen niin kuin tuo maali olisi ollut ihme, ihmeellisintä mitä hän oli koskaan nähnyt..maalivahti siinä huitomassa käsiään ilmaan..

            Niin kuin se oli tehnyt silloin jalkapallon MM-kisoissa 1966. hänen on täytynyt nähdä se televisiosta, mitä hän silloin on ollut – yhdeksänvuotias melkein, kansakoulun kolmannella luokalla pelaamassa itsekin palloa milloin koulun sorakentällä polvet verillä, retkauttelemassa molkena rankkareita niin että on saanut repiä rupia polvista vielä viikkojen jälkeen, varsinainen kärsimysnäytelmä sekin mutta kai hänen on ollut pakko todistella muille pojille vastakouluun tulleena, että hänestä on johonkin, että häntä ei ainakaan aleta kiusaamaan, koska sekin paska koulun piha oli vilissyt kaikenlaisia viirusilmäisiä kusipäitä, jotka vain odottivat tilaisuuttaan käydä kenen tahansa päälle syyttä tai syystä ja kun hänellä vielä oli sattunut päähän sellaiset erikoisen huomattavat hörökorvat hän siinä mielessä oli ollut uutena oppilaana siinä koulussa mitä parhain maalitaulu tuollaisille kusipäille. Siksikin hän oli halunnut näyttää, varmasti siksikin mutta nyt kun hän muistaa taas tuon asian se alkaa jotenkin raivostuttaa ehkä siksikin, että hänellä on omia lapsia ja hän tuntee jonkunlaista avuttomuutta siitä, ettei voi niitä sen enempää puolustaa.

            Kuin ristiinnaulittu..ei hän ollut sellaista ajatellut, ei ainakaan tietoisesti, hänestä oli vain alkanut tuntumaan, että se iso olohuoneen ikkuna, jonka alla musta nahkasohva oli olisi äkkiä rusahtanut rikki, kun jossakin ikkunan takana puistossa pelaavat pojat potkaisevat pallon ikkunasta sisään ja kaikki se lasi tipahtaa hänen syliinsä ja repii hänet riekaleiksi, veriseksi lihaksi niin kuin Jeesuksen ristillä ja hänen on pakko nousta ylös, hän on jotenkin hämmentynyt, koska ei voi käsittää mistä Pele siihen kärsimysnäytelmään ja käsiään pesevän Pilatuksen tarinaan oikein pomppasi kuin jänis taikurin hatusta. Kaikki on sillä lailla sekavaa.

            Ristiinnaulittu Pele, katsomo hurraamassa tuota käsittämättömän hienoa maalia, katsomo hurraamassa ristinpuulle vaeltavaa Jeesusta, kostonhimoinen, raivoisa ihmisjoukko katsomassa, miten ihmisen poika hakataan puuhun kiinni…

            Mitähän ne kakarat oikein tarhassa ajattelivat kun piirtää tuhersivat niitä kuviaan joita sitten kiikuttivat kotiin.

            Vaalean sinisestä palaa äkkiä mieleen vanha Keskuskentän rakennus kaukaa pohjoisesta hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan, hän ei tiennyt miksi mutta on kuin hän olisi äkkiä nähnyt sen Sepänkadunpuoleisen seinän samanlaisena syyskuisen auringon valaisemana maidonvaaleaan siniseen vivahtavana sävynä kuin on sen joskus nuorena vastapäisen koulun pihalla nähnyt. Puuseinän ja pienet ikkunat yläosassa, mustan kattopahvin ja kentän aidan joka alkaa aivan talon päädystä, yläosan lautaa ja alaosan verkkoaitaa, josta pummilla sisäänpyrkivät aina ponnistavat päästäkseen aidan päälle ja siitä yli kentälle, vanhat vahtimestarit jotka aina juoksentelevat näiden pummaajien perässä ja jos saavat kiinni kiikuttavat ulos, hänen ei ollut tarvinnut mennä pummilla koska hänellä oli ollut seuran jäsenkortti, sitä hän aina oli puristanut vanttusessaan tungeksiessaan kapeasta lippukopin takana olevasta portista kentälle.Miten hän senkin nyt muistaa, pienen valaistun kopin, lasi-ikkunan ja myyjän siellä sisällä, kaiuttimista tulvivan musiikin ja jään jota pitkin liukua katsomoon kaukalon takaa, ison lumivallin kaukalon päädyssä, kaiken niin kuin hän olisikin piirtänyt sen paperille eikä mitään Vivaldin musiikkia..niin kuin tuon musiikin mukana tulvisivat nuo muistot…

            Muistikuva kimmeltää silmissä kuin veden pohjalla kiiltelevä kivi. Vivaldi jatkaa soimistaan ja kuvaan alkaa tulla pelkkää pienen paperin rajaamaa värikästä liikettä niin kuin ahtaaseen kaukaloon tungetut pelaajat olisivat soineet tuossa musiikissa. Pelaajat jotka värikkäissä pelipaidoissaan töytäilevät toisiaan vasten, pelaavat, taistelevat voitosta.

             Haisevan hikiset vessat. Kusirännien huilut helisyttelemässä niukkaa vettä reiistään kuin pihi poika pilliään, hopeanhohtoinen tumma putki rännin alapuolella kuin leveä kouru ottamassa vastaan kaiken sen mitä annettiin. Löyhkäävä urean haju kuin suoraan navetan takaa minkä oli täytynyt herättää noissa 70-luvun alkupuolen maaltamuuttajissa kotoisia muistoja, toisin kuin ne kerrostalojen siistit kaakeloidut vessat joissa tuotokset huuhdeltiin saman tien pois silmistä ja hajuaistin ulottumattomiin mutta täällä, täällä haisi vielä kuselta kun kymmenien ja kymmenien miesten ulostama virtsa sekaantui haisevaksi viemäriin valuvaksi puroksi.

            Kiemurainen viiva lentää paperia laidasta laitaan kevyesti musiikin tahdissa, paperin reunat ovat kokemuksen rajat, sen yli ei voi mennä, sen yli värikäs kynä ei lennä vaan pysähtyy ja kaartaa takaisin toiseen suuntaan ellei sitten halua tömähtää päin kaukalon laitaa. Se tuntuu hyvältä niin kuin ennen lootassa, missä kokemusten rajana oli puinen seinämä. josta ei päässyt kuin vaihtoon tai jäähylle.

            Joku äijä kaivelemassa viinapulloa povitaskustaan tuossa kusenhajuisessa paratiisissa, ottamassa naukut ja tarjoamassa muillekin, kommentoimassa peliä että miten surkeaa se tällä kertaa on.Tupakat kärymässä kuin köyhän miehen olympiasoihdut.Miehet jotka tekivät ja näkivät vetivät nuo väkevät.Miehet korkealla rakennustelineillään.Miehet vetämässä rauhan savut enkelitupakasta, nortista.

            Tunnelma kihoamassa kattoon kuin sata kärpästä olisi lähtenyt saalistusretkelleen.Väärässä ne eivät voineet olla.Syö paskaa.Hän naurahtaa kynä kädessään ja ajattelee ,että ehkä ei mennyt ihan Vivaldin ajatusten mukaan vaikka saattaahan olla, että se mikä soi on syksy, kuolema, paska, jäte, liiskaantuvat keltaisenruskeanpunertavat limaiset lehdet maassa kuin suru menneestä kesästä, vuodenaikojen vessa josta kaikki mennyt huuhdellaan alas…pannaan kiertoon seuraavan kevään pellolle lannoitteeksi.Vuodenaikojen kierto. Ajatukset kieppuvat sinne tänne, hän ei oikein saa niistä otetta.

            Sitten hän huomaa pienen pojan, sillä on sininen pipo tupsuineen ja tikattu, paksu toppatakki, se kompuroi vessaan keskelle tuota miesjoukkoa ja tupakan savua.Katse on pelokas ja arka vaikka samalla hitusen uteliaskin, ollaan aikuisten miesten maailmassa, kaukana äidistä ja kodista. Pissattaa, pitää vain koettaa päästä tuon paksun miesmuurin läpi kourulle.Poika on arka vaikka katseessa onkin jotakin uhmakasta kun se koettaa tunkea itseään miesten väliin niin kuin sen edessä olisi  paksu lihamuuri, ihmislihasta koottu muuri josta äkkiä joku väistyy, vilkaisee alaspäin, näkee hänet niin kuin hän kuvittelee Jumalan katsovan alas maahan jos hän nyt ylipäänsä kuvittelee mitään koska pissattaa niin hiivatisti ja pelin jännitys on saanut unohtamaan tuon pissahädän joka muistuttaa äkkiä itsestään vasta erätauolla ja on pakko juosta vessaan, pelottaa että pissa tulee housuun niin kuin se silloin kerran tuli kun hän oli tulossa mummulasta kotiin ja siinä alikäytävän kohdalla se alkoi äkkiä valua reittä pitkin alushousujen ja villahousujen alle kun hän…kun hän..ja sitten piti kävellä jotenkin omituisesti jalat levällään kun se märkä hinkkasi reisissä ja oli hankala olla ja pelotti, että äiti alkaa huutamaan taas niin kuin se aina huusi ja se toinenkin alkaa huutamaan jos se oli siellä kotona…

- Päästäkäähän poika pissalle, joku outo ääni sanoo ja hän menee, kaivaa tärisevin käsin vetoketjua auki toppatakin reunuksen alta, koettaa olla katsomatta sivuilleen, tulee vain vaivaantunut olo kun tekee mieli vilkuilla, että minkä näköisiä niillä on pippeli näillä aikuisilla miehillä vaikka onhan hän nähnyt ja tietää, että se on isompi kuin hänellä mutta silti tekee mieli vilkaista mutta ei uskalla kun pelkää, että ne alkavat nauramaan tai jotain tai sanovat vielä jotakin pahempaa niin kuin Mara kansakoulussa oli sanonut koska se tiesi sellaisia pahoja sanoja, se kaiveli veitsellään niitä sanoja pulpettiinkin niin kuin homo ja vittu ja sellaisia joita hän ei olisi ikinäkuuna uskaltanut kotona äidilleen sanoa ja siitä hyvästä se oli joutunut seisomaan käytävään jälki-istuntoon niin kuin hänkin joskus vaikka hän ei muistakaan miksi. Ja Mara sanoi aina, että lapsetkin tulevat sieltä vitusta ja hän ei osaa ajatella kun tuntuu että ei siellä mitään ole muuta kuin pissaa mutta Mara kuulosti aina niin varmalta että se kyllä tietää eikä hän sitten kehdannut sanoa, että kyllä ne lapset tulee pyllystä kun siellä on se reikä, että mistä muualta ne muka tulis ja sieltä ne tehdäänkin jotenkin vaikkei hän oikein tiennyt miten eikä sitä voinut keneltäkään kysyäkään ja joskus vessassa oli alkanut pelottaa, että jos hänelläkin tipahtaa pyllystä pieniä lapsia niin mitä sitten ja miten ne muka hänen sisälleen olisivat joutuneet.

- Täällä sitä vaan lihhaa pietään käjessä vaikka puoli maalimmaa näläkää näkkee, joku mies nauraa möreällä äänellä vieressä, muutkin nauravat ja koko pieni vessa tuntuu pursuavan paksua naurua kuin hammastahnatuubi jota iso käsi puristaa lujasti ja hän näkee sen käden niin kuin se olisi jotenkin tuttu käsi ja alkaa pyörryttää päässä niin kuin pyörisi koko ajan ympyrää ja pitää ummistaa silmät että se menee ohi. Selässä jännittää, ei tahdo pissa millään tulla niin kuin se olisi pelännyt tulla esiin pienenä liruna keskelle noita isoja, kohisevia kaaria jotka vaahtovat rännin pohjalla kuin mikäkin haiseva koski. Hän ajattelee jotain muuta, Tarzania kun se huutaa käsi suun edessä Rion valkokankaalla ja hyppää liaanilla puusta toiseen ja heti pissa tulee vaikka se on paljon ohuempi suihku kuin vieressä, sen hän näkee, se tulee lujalla voimalla ja kuohuu ränniä vasten kuin Pommac kun sen pullon avaa vaikkei äiti kyllä raski semmoisia ostaa, se aina sanoo että kun ne on niin riivatun kalliita ja ei sitä ennenkään limukkaa juotu, äitin mehua jos oli eikä sitäkään niin usein ja mitä kaikkea se sitten aina puhuukaan kun hän haluaisi Pommacia kun sitä telkkarissakin mainostetaan ja kun se kuohuu sillä lailla mukavasti.Kuplivan kirpeä, ne telkkarissa sanovat siitä.

- Tuostakaan lihasta taia monelle ennää ilua olla, joku huutaa nauraen.

- Mistä sinä sen tiijät..

- Tuommonen olematon palanen, liekkö joku näläkiintynyt jo osasa siitä ottanu..

- Haista sinä Kiliponen sanonko mitä..

- Jos vaan tuot tarjolle niin heti haistan…

- Haistele sinä vaan oman akkas vittua…

- Siinä ny oo haistelemista, se sentään pessee sen toisin ku erräät..

- Ja mistähän sää sen tiijät…

- Minkä?

- Että joku ei pesis..

- En mistään, sanovat vaan että haisee silakalle jos ei akka pese vehkeitään…

- Haiskoon perkele vaikka paskalle, minä niitä ala nuuskimaan..oo sun tapojas..

            Miesjoukko purskahtaa nauruun haisemisesta puhuneelle, se vetää äkkiä vetoketjunsa ja tunkee ulos niin kuin pahasti taklattu, ei sano mitään ja joku huutelee sen perään että taitaa Arpella olla liikaa haistelemista kun noin suuttu ja taas ne nauravat niin että mahat hytkyvät ja tulee jotenkin hyvä olo, hän ei tiedä miksi, niin kuin olisi jonkun sisässä pehmeässä ja hytkyisi itsekin sillä lailla mukavasti.

            Vittu ruma sana.Sitä ei saa sanoa.Mutta suupieleen kohoaa pieni hymy kun hän laittaa vetoketjua kiinni.Vittu on vittu. Äidillä on semmonen mutta ei sitä voi ajatella, kun tulee heti hankala olo niin kuin sillä mistä nuo miehet puhuvat ja äidillä ei olisi mitään tekemistä keskenään vaikka jotenkin hän vaistoaa että on ja että sillä jollakin on tekemistä senkin kanssa, miten lapset syntyvät. Jotkut isot pojat sanovat sen vitun pukukopissa ja niillä on vakava ilme kasvoilla tai vihainen kun ne sanovat niin. Vittu tätäkin mailanresua, ne sanovat ja paukauttavat mailaa kumimattoon, räkäisevät lattiaan ison limpin. Äiti olisi ollut pahana jos olisi kuullut semmoisen sanan hänen suustaan.Tai sitten se olisi alkanut nauramaan, että mahatko tuota poikaparka ees älytä mitä se sana oikein tarkottaa.Semmoinen se on.Ikävä ihminen kun sille päälle sattuu eikä siltä oikein voinut kysyä, että mistä ne vauvat sitten tulevat kun se vaan sanoa tuhahti että ei sun semmosia tartte vielä poikarukka tietää ja sitten se on jotenkin vaivaantuneen ja vihaisen näköinen ja keksii heti tiskaamista ja muuta ja sitä että mee siitä pihalle senkin riekkolainen kun tuommosia alat kyselemään, penikka oot itekin vielä että kuka se sulle tuommosia on puhunu ja hän että Mara koulussa sano että ne tullee vitusta ja sitten se suuttuu ja huutaa että semmosten heittiöitten kanssako sinä siellä koulussa oot kaveri ja hän tietää että on parempi mennä pihalle ennen kuin asiat menevät entistä sotkuisemmaksi tai äiti alkaa kysellä enemmänkin kavereista kun se oli jo niin pahana siitäkin, että hän sai jälki-istuntoa.

             Viina haisee pahalle, eno sitä myy Torikadun Alkossa vaikka aina sanoiokin, että hän ei sitä myrkkyä ite ala juomaan, ettei se ole ihmiselle hyvästä.Muille se kyllä sitä myy vaikka aina valittaakin, että olisi elämässä kaivannut joskus vähän muutakin tekemistä kun sitä iänikusta Koskenkorva-pullon tyrkyttämistä asiakkaalle, muutahan ne ei juo vaikka mitä olis kaupannut.

            Hän lähtee baariin, kärkkäri pitää saada. Sen maku on elokuva ja Keskarin matsi.Elokuvien jälkeen sen saattaa ostaa Kino-Aulan kopilta, se on sopivan mustunut ja rapea ja sinappia siinä pitää olla ja sipulia, se maistuu aina erilaiselta kuin ruoka kotona, hän ei oikein älyä miksi mutta aina elokuvissa ja pelissä tulee kamala nälkä niin kuin suolet alkaisivat kurnimaan sellaisten pelien näkemisestä tai Tarzanin tai Riemukuplan. Niin kuin se nälkä olisi jossakin siellä kentällä ja sitten se äkkiä hyppäisi hänen mahaansa ja alkaisi murisemaan kuin mikäkin leijona ja sitten on pakko syödä vaikka niin jos ajattelee niin sitten niin ku piti syöttää se leijona joka siellä mahassa murisi että se olis ollut hiljaa vähän aikaa.  Baariin pitää tunkea,  siellä on äijää vieri vieressä pienessä puisessa huoneessa kuin ruuhkabussissa, onnikassa onnettomassa.

            Musiikki loppuu.Kynä pysähtyy, hän huomaa piirtäneensä aaneloselle oudon värikkään kuvan ja ajattelee sitten, että siinä hän seisoo baarin ovella, pieni hörökorvainen poika pipo päässä, suussa kärkkärin maku ja mitä ne kaikki äijät oikein ovat…

            ja makkaran maku tuntuu suupielissä, on varmaan pakko syödäkin jotakin mutta kohta…hän ei oikein sanoa mikä se olo on…jotenkin tuttu…kova nälkä..maalinnälkä..Pelellä varmaan oli kova nälkä kun se tykitty sen maalin vaikka niinhän sitä aina ajateltiin että kunnon pelimiehellä pitää olla kova nälkä että se pärjäisi…

             …vastakaupunkiin tulleita maalaisukkoja melkein kaikki, oululaisia tuskin kukaan. Niin kuin tuohon katsomoon olisi pakattu koko 60-luvun maaltamuuton historia. Taustalla kentän kaiuttimista Katri-Helena kailottamassa viattomalla pikkutytön äänellään heleästi kuin kansakoulun laulutunnilla puhelinlangoista ja heinälatoon majoittuvista kulkureista kuin modernista Jeesus-kuvaelmasta miljoonapäiselle reppuselässä muuttoaallon harjalla vaeltavalle kansalle, joka idän ikikorvista kohti lännen lätäköitä on lähtenyt kulkemaan kuka minkäkin syyn ajamana, mitä siitä sanoisi, ukkoa baari täynnä kuin meren mutaa, tahmeaa sakkia, mustaa joukkoa, höllyvää pintaa joka lainehtii sakeassa tupakansavussa kuin ukkilan rannan kortteet pitkine, kahisevine runkoineen, vessassa äijät hetkuttelemassa suonikkaita kyrpiään kourun äärellä, lasettamassa tulemaan vakiovitsiään vauraasta valkoisesta miehestä joka siinä lihaa piteli kädessään vaikka puoli maailmaa jo kuulosti näläkää näkevän ellei nyt sitten sattunut jo oleen puutteesta niin sokia ettei mittään ennää nähänykkään, ja paskaiset naurut päälle, römäkät kumeat naurut jotka iäksi ovat korvaan tarttuneet, niin nauroaa miehinen mies, ei sen kintuille tule kääpiöt kuseksimaan, ei saatana, eikä kaikenmaailman vinkuintiaanit perkele, ja baari joka on tupaten täynnä kohmettuneita sormiaan puhaltelevia ukkoja, toisilla pahvinen kahvikuppi kädessään sormien välissä, toisilla rapisevan paperin väliin sinappikääröön survottu tirisevän rasvainen mustanruskea halkeillut kärkkäri kaikilla mausteilla, suu jauhamassa pullein poskin ja puhalteluin tulikuumaa makkaraa, tungosta ja huutoa, hikistä ahtautta mitä sitäkään ei Oulussa juuri muualla koe, hän siellä tunkemassa äijien väleistä kuin hämärän haisevan jalkaluolan läpi kohti tiskiä, vantusessa repsottamassa äidin antamat makkararahat, pitkään tinkaamisen ja ruinaamisen tulos, tiukassa hikisen käden puristuksessa ettei vaan pudota, kadota, siellä ryömimässä kuin puitten juurella, äijien päät heilumassa karvalakkilatvuksina jossain etäisyyksissä,suunta kohti tiskiä kohisevassa ihmismeressä ostamaan kärkkäriä, polttamaan suunsa, ahmimaan kuin ei koskaan ja sinapit päälle…

            Ja puhelinlangat laulavat ja taivaalla loistaa kuu, kalpea poika taivasäitinsä varjossa auringon lainavaloa loistamassa, se sama kuu jonne ihminen on jo jalkansa astunut vaikkeivät sitä kaikki uskokaan, väittävät että se on vain lavastus, amerikkalaisten keksintö jolla ne koettavat huijata koko maailmaa.

            Hän menee vessaan, istahtaa pytylle housuja laskematta, itku tulee heti:

- Mulla on isää ikävä,hän sanoo ääneen ja ihmettelee mistä se tunne äkkiä mieleen tulee.Ei hän muistanut lapsena koskaan isää ikävöineensä.Se on vain ollut mies poissa, mies elatusmaksukuitissa mutta nyt Vivaldin ja värikynien kautta se on taas siinä, ikävänä…jotenkin surkeana olona että maailmassa monet asiat ovat niin kuin ovat ja heille on tulossa lapsi, toinen ja hän on luvannut mennä synnytykseen kun vaimo sitä niin kovasti haluaa ja siinä hän itkeä tihuuttaa jonkun saatanan paskalakin perään joka koskaan hänestä edes piitanut, perkele.

            Sitten hän kohentaa oloaan ja ajattelee että kyllä perkele hänellä perheellisenä miehenä monesti isää ikävä tuleekin.Niissä olosuhteissa. Ja jatkossa saattaa tulla enemmänkin mutta se oli sen ajan murhe se.