Ja kun Rauko merimieshattuineen oli häipynyt minä käännähdin Tuvan ovesta sisään tuntemaan jonkunlaista normaalia oloa, siinähän sentään väännettiin nyt lehtijuttuakin kuin vanhasta muistista, tarvinnut koko ajan hävetä omaa työttömyyttään, joka sai ihmiset kääntämään katseensa pois niin kuin eivät olisi tienneet, miten minuun suhtautua, niin kuin jonkunlainen kollektiivisen syyllisyyden aalto olisi pyyhkäissyt yli pöytäseurueen jos minä väärään porukkaan eksyin, olin kuin elävältä kuollut sankarivainaja, laman uhri siinä missä muut selviytyjiä, jotka eivät enää tienneet miten päin olla, kursseilla kohdeltiin kuin vähä-älyistä niin että välillä tuntui kuin olisi joutunut johonkin vimmattuun pyöritykseen, missä vastustaja pisteli sua koripalloluvuilla turpiin että urea vaan seinissä loiskui. Ja sekin saattoi olla vain omia kuvitelmiani niin että sitten päätyä lähinnä pohtimaan, että mikä totta mikä ei ja oliko jossakin joku normiyhteiskunta, jonka silmistä peilasin omaa irvikuvaani.

 Ja teatteriprojektinkin oli saatu alulle, mikäs minun oli ollessa mutta siltikin iholla viipyili kummallinen en ole vakituisessa palkkatyössä, en siis ole mitään – olo jota en saanut karistettua pois, en käsittänyt mikä se oli tai miksi, olisinhan voinut nimetä itseni huonotuloiseksi yrittäjäksi, sekin olisi varmaan kelvannut identiteetiksi siihen hätään mutta koska päivän toimet oli tehty ajattelin siemaista oluen ja olla, en ollut mitään, olin vain mies vailla ominaisuuksia, kasa epämääräisiä haluja, jotka kiskoivat minua eteenpäin. Ja ny tuo halu kiskoi minut Tuvalle ilman, että olin täysin selvillä miksi, millainen addiktiivinen peli nyt mielessäni oli käynnissä, oliko Raukon kanssa suorittamani katuvalaistuksen tarkistus herättänyt minussa joitakin uinuvia tuntoja, joista en ollut edes niiden mattokasojen äärellä niin selvillä mutta jokin minussa vain himosi nyt tuoppia, isoa tuoppia johon tarttua, oikein sellaista jättiläisen kyrvän kokoista tuoppia, johon koko Suomen muotoilutaide oli panostanut kaikkensa. Että kun siihen miehinen mies kätensä tarrasi niin johan olo oikeni, suunta selkeni, nousivat maasta miekkamiehet, umpilammeesta urohot ja koston miekka vakaa alkohi oikeutta maahan jakaa.

                      Nuorena kärppäjunnuna oli sellaisia pelejä tullut joskus pelattua jotakin Sallan Karhuja vastaan mutta eivät ne peliltä olleet tuntuneet sellaiset 10 – 0 luvut, ensin niitä maaleja oli ladottu kuin huvikseen, sitten sekin alkanut tympiä ja lopuksi pelottaa kun oli katsonut niiden isokokoisten mutta kömpelöiden maalaisjuntturoiden naamoja että ei kai ne perkele ihan oikeesti kohta päälle tuu ja kopistele turpiin kun kentän reunallakin joku keuhkonsa repinyt akka kiljunut näyttämään meille kaupunkilaisille että mistä päin se Sallan uljas peto oikein kusee.

                      Mutta Musta Haukkahan ei ollut aikeissa antaa periksi ihan helpolla. Ennenkin oli pallit huurteessa pelattu, kovaa työtä tehty kuten valmentajat aina jaksaneet jankuttaa. Niin kuin olisi jossakin savotassa rämmitty vaikka vain lootassa mustan kumiläpyskän perässä luisteltiin.

 Niin että enhän minä tietenkään suoraan kotiin päässyt kun Krouvissa olin kolme tuoppia vetänyt, alkoi taas olla sillä lailla menevän miehen olo että ei jaksanut istua yksin kämpillä.Puolituttu pulleaposkinen tumma nainen änkesi samaan pöytään valittelemaan, miten sen entinen siippa ei yhtään muistanut sitä, koetin kuunnella mutta en olisi millään jaksanut, nainen mulkoili minua vihaisesti kuin olisin minäkin yksi sen eksistä, paskiainen joka yhtään piitannut, en edes tuntenut ämmää mutta siinä se mäkätti kuin vanha aviopuoliso, hyvä ettei pariterapiaa alkanut ehdottelemaan.

 Teki mieli kysyä missä vaiheessa me naimisiin oli menty kun en muistanut sitä kovin hyvin.Vaikka samanlaistahan se monesti avioliitossakin oli ollut, ei siinä päässyt toiseen kaiken sen kiireen keskellä tutustumaan, enemmänkin vain oli eletty yhdessä ja sitten yhtenä päivänä huomattu, että toinen on helvetin vieras, helvetin omituinen ja helvetin ärsyttävä ja ihmetelty, että mistä se kaikki joskus oli mahtanut alkaakaan.Että miten tuollaisen kusipään kanssa ylipäänsä oli joutunut tekemisiin. Että oliko sitä joutunut jonkun satunnaisen mielenhäiriön uhriksi. Ja kun pinna tarpeeksi kiristyi niin sellainen totuushan piti oikein ääneen vielä julistaa, tosin minä en siinä masennuksessani ollut enää jaksanut edes raivota kovinkaan paljoa.

                      Tosin en minä eksästä enää sillä lailla ajatellut, enimmäkseen meillä oli ihan asialliset ja kunnon välit mitä nyt se ositusoikeudenkäynti oli pistänyt pinnan kireälle ainakin minulla ja se saattoi olla syy, että sinä syksynä katsoin vastainnostuneen blogistin itsevarmuudella aloin eksällekin nälvimään hitusen.

  Minulle pyöri enemmän päässä projekti että mitä minä olin oikein tekemässä. Sarjiksen leuhkiminen vähän vitutti, mitä sen heti oli pitänyt ruveta pullistelemaan kuin jonkun saatanan apinan, en tiennyt sen taustoja enkä tekemisiä Turussa, jos olisin tiennyt olisinko ajatellut toisin, en tiedä, ehkä olisi muuttunut varautuneemmaksi mutta kun en tiennyt niin olin lähinnä välillä ihmeissäni sen oudoista reaktioista aivan kuin olisin siinäkin suhteessa antanut mieleni vaellella sinne opiskeluaikojen hyviin tunnelmiin.

 Aivan kuin kesken sen vauhdinpidon ja palavereiden ja puhelujen minuun olisi iskenyt hetkellinen todellisuuspuuska että mitähän tässä oikein oltiin tekemässä. Että mikä sitä oikein luultiin olevansa, joku suurikin stara. Eihän minulla ollut kuin Marva ja Ana tiedossa esiintyjiksi, tekstistä harmainta haisuakaan muuta kuin se että se jotenkin menisi samaan tyyliin kuin edellinenkin, vähän ihmettelinkin mistä minä moisen energian olin päälle saanut vai oliko se psyykkaaminen auttanut, olinko minä taas se Heinäpään Musta Haukka joka kiisi Pakkalan vastajäädytetyllä kentällä näyttääkseen kaikille miten hyvä olin luistelemaan, miten minut ehdottomasti piti valita edustusjoukkueeseen, miten minun piti koulukavereidenkin silmissä näyttää pätevyyteni, minähän olin niihin aikoihin liikkunut enimmäkseen porukoissa, jossa kaikki pelasivat lätkää ja mitä yhtään muistin porukan kinginä oli heilunut se Jalosen veljeksistä vanhin, se josta ei sitten mitään pelimiestä ollut tullut toisin kuin niistä kahdesta muusta. Siellä jossakin nuoruudessako minä olin, kiitämässä hurjaa vauhtia pitkin jäätä Mustan Haukan kuva pelipaidassani, tuon kuuluisan intiaanipäällikön joka niin kovasti oli herättänyt kauhua valkonaamoissa vaikka sitten olikin lopulta päätynyt kiertäväksi sirkusnumeroksi valkoisen miehen showbusinekseen. En tiennyt miksi minä juuri tuon asian valitsin psyykkaamiseni kohteeksi, liittyikö se jotenkin siihen juristin luona ramppaamiseen, isääni ja siihen mitä sitten kesällä kuulin tuon miehen kuolemasta, surinko minä sitäkin siinä, harrastin jonkinlaista toimintaterapiaa ja se mitä sitten paljastui kaiken sen terapian jälkeen oli minullekin kyllä yllätys.

Että isä minullakin oli vaikka ei ihan sellainen kuin olin kuvitellut.Ei sentään Taivaan isä, joka omassa metafoorisuudessaan oli monella lailla mystinen käsite ja herätti ihmisissä ristiriitaisia tunteita. Isä, sellainenhan minäkin olin joten tuohon prosessiin joutuessani en ollut osannut odottaa ihan kaikkea mitä sieltä lopulta tuli, minähän halusin vain pärjätä, tehdä jotain omaa ja päästä siitä äidin tuomien mattokasojen aiheuttamasta raivosta johonkin suuntaan ja pääsinhän minä vaikka en tajunnutkaan, miksi nuo unet ja muut sitten myöhemmin alkoivat minua vauhtiin päästyäni vaivata oikein kunnolla. Niin kuin olisin kokenut sen kaiken jo aiemmin mutta nyt ollut enemmän tietoinen siitä mitä oikein tapahtuu.

                      Ja kyllähän minäkin jotenkin välillä tunsin itseni lähinnä pelleksi siinä touhutessani mutta jotenkin olin vain päättänyt, että tämä homma etenee.Ja kun homma eteni soitin vielä Analle ja kerroin, että seuraavana päivänä viideltä olisi toimistolla palaveri projektista, se lupasi ilmoitella Marvalle ja minä päätin että yhteen tuoppiin siinä vielä oli varaa, sitten menisin kämpille minkä tiesin jo entuudestaan valeeksi koska pysähtyisin kuitenkin  Tuvan kautta Kenkään, suorastaan tossun pohjalle meditoimaan karaoken säestyksellä ja kun sieltä lopulta pääsisin kämpille syöksyisin suoraan nettiin suhaamaan, käytännössähän minun olisi pitänyt olla työharjoittelussa mutta koska sen tiedotussuunnitelman teko oli tyssännyt aluetyöntekijään eikä se ketään edes tuntunut kiinnostavan olin lopettanut koko homman siihen, kukaan ei kontrolloinut minun tekemisiäni, kurssin vetäjälle riitti että sillä oli Kämärin allekirjoittama työharjoittelusopimus ja minulle riitti että sain vähän ylimääräistä rahaa, kaikki olivat tyytyväisiä ja minä istuskelin lopulta päivän siellä täällä suhattuani ja asioita sovittuani Kengässä kuuntelemassa kun se pullukka sossu laulaa lätkytti jostakin Lapin kesästä tavalla joka toi lähinnä mieleen sääskeet ja hyttysöljymainoksen.

                      Sitä paitsi olin löytänyt Kämärin tekemän vanhan suunnitelman joten ei minulla oikeastaan mitään tekemistä ollutkaan, kunhan vähän viistoilin vanhaa suunnitelmaa ajan tasalle jos joku tuli kysymään että oliko sitä jotakin rahan eteen tehty.

                      Tumma oli kuitenkin sitkeä eikä lähtenyt pöydästä pubin nurkassa vaan tuijotti minua entistä sitkeämmin.

- Sun blogis on ihan surkee, se sitten sanoi ja sai minut vähän hätkähtämään kun en niitä lukijoita liiemmin livenä ollutkaan tavannut, olo oli hitusen nolokin niin kuin minut olisi yllätetty pusikosta paskalta.Tuli miettineeksi mitähän kaikkea sontaa minä jo sinne nettiin olin ehättänytkään suoltaa kun se itsekritiikkikään aina yhdentoista aikaan yöllä parin promillen kumarassa kaikkein terävimmillään tainnut olla.En kyllä yleensä sortunut siihen aikaan blogeja pitelemään, sen verran oli itsekritiikkiä mutta en toisaalta ihan kaikkia liikkujani muistanutkaan, olihan se saattanut sormi lipsahtaa joskus.

- Jaa, sä luet sitä, otan osaa, ei sitä oo pakko lukee..

- Ethän sä osaa edes kirjottaa..

- Noin se sano mun eksäkin..

- Vai niin se sano.

- Joo, paska mikä paska.

- Sittenhän se oli fiksu nainen..

- Paskatutka parhaasta päästä..

                      Minä vilkaisin tummaa jonka vatsanseutu näytti pyöristyneen vaikka se sitä puserolla olikin koettanut peittää, naiminen kävi mielessä mutta en jaksanut innostua, en mistään ja mietin mahtoiko se johtua siitä tiedosta jonka olin isän kuolemasta saanut, sekö minua rassasi, touhusin kaikkea kuin hullu mutta en oikein jaksanut välittää mistään, olin kuin jossakin shokissa, turra ja tuijasin tummaakin kuin olisin vain koettanut arvioida millainen se on sängyssä, yhtä tyly ja tympeä kuin siinä pöydässäkin, vittuili vain koko ajan ja näytti hapanta naamaa. Todennäköisesti se olisi tuijannut kattoa sen näköisenä, että sielläkin on jotain kiinnostavampaa kuin se sen päällä äheltävä miehenpuolikas, ainakin sitä olisi pitänyt pehmittää puoli vuotta ennen kuin pahimmat traumat olisi käyty läpi ja enimmät kärsimyksen kitiinikerrokset kuorittua.

                      Sitä paitsi minullahan oli se kirjeenvaihtokaveri vaikken oikein osannut arvioida miten sellaisesta suhteesta voisi mitään tulla kun asuttiin niin kaukana toisistaan, kirjoittaminen sähköpostin välityksellä kyllä oli ihan mukavaa.

- Sähän voisit tulla meidän teatteriprojektiin mukaan, keksin sitten vääntää jutun toisaalle, tuli heti vähän tömäkämpi olo, oltiin tekemässä teatteria eikä oltu mitään kadunkulmissa hiippailevia hämärämiehiä, häpeissään sivuilleen vilkuilevia työttömiä luusereita.

- Mihin, se näytti vähintäänkin epäluuloiselta niin kuin olisi arvellut ,että kusetan sitä oikein urakalla.

- Semmoseen yhteen juttuun mitä oon tekemässä.

- Ja mikähän juttu se on.

                      Yhtä tympääntyneenä kuin aiemminkin. Epäluuloisena. Moneen kertaan petettynä. Suu vittumaisessa virneessä.

- Voisit vaikka istuu jossain roskalaatikossa, siitä niinku lähtis.., minä päätin ottaa kaikki Johnstonen improkirjasta lukemani viisastelut tämän happamen akan kääntelyyn.Huitaisin vittumaisen pallon sen jalkoihin ja katsoin mitä se teki.Vai tekikö mitään.Olihan minulla moisesta vähän kitkerääkin kokemusta kun jossain vaiheessa työttömyyttä olin hakenut yhdelle teatteritaiteen kurssille, valintaraati etunenässään kaljupäinen kaupunginteatterin näyttelijä oli lykännyt minulle muovisen kynätelineen kouraan ja käskenyt ruveta sitä niille kaupittelemaan, olin mennyt ihan änkäksi ja alkanut suunnilleen änkyttää että ostakaa, ostakaa.Se oli ollut sitä lajia surkea esitys että olin lähtenyt paikalta vähin äänin ja itseäni häveten, vasta baarissa oli päähän pulpahtanut parempi idea joka oikeastaan oli ollut jo alussa mielessä että miten minua eronnutta, kahden lapsen isää vituttikin seisoskella siinä kaikenmaailman paskapäiden arvioitavana, olisin siitä lähtenyt puhumaan että vittu ostakaa, joo ostakaa, ostakaa nyt saatana tämmönen surkee teline, mitään te ette sillä tee mutta kattokaa nyt mua, tämmönen surkee luuseri, säälittävä tapaus täällä ramppaamassa pitkin ihmisten käytäviä ja tämmöstä saatanan telinettä kauppaamassa, että ostakaa nyt vittu vaikka säälistä…ja sitä siinä sitten jälkikäteen olin kehitellyt ja ajatellut ,että sitä ihminen itse itsensä dumppaa joskus pahasti kun pelottaa olla vihainen.

                      Ainakin se vastasi tämä nainen.

- Mitä mä nyt siellä tekisin..

- Istusit vaan ja näyttäsit vaikka sääriäs…

- Mä en oo ajanu säärikarvoja..

- Ne pitäs kyllä ajaa..otin asiantuntevan ilmeen naamarille kuin olisin vakavamminkin pohtinut sen osallisuutta vielä kohtuullisen levällään olevassa projektissa ja miten se esitteli roskalaatikosta ajeltuja sääriään, alkoi ottaa eteenkin niin kuin tuo fantasia olisi onnistunut herättelemään alapään pelimiehetkin.Mutta huijasivathan ne naisia olemattomiin elokuviinkin netissä jo, miksen siis minäkin.Puhua päpätin jostakin projektista niin kuin se olisi jo totta.Psyykkasin itseäni Mustan Haukan vimmaan ja päädyin sitten pohtimaan ,että sitäkö se sitten nuorenakin oli ollut, hurjaa treenaamista, vinttaamista Keskarille, pelaamista, uskoa että pääsee porukoihin kun jaksaa yrittää, lapsen luottamusta maailmaan, äitiin, kouluun, kaikkeen mihin nyt 13-vuotias sinisilmä vain ikinä saattoikaan luottaa.

- En mä taida..mutta oon mä kirjottanu kerran..

- Niinkö, koetin olla kohtelias kun se sen bloginkin oli ottanut puheeksi niin että kai se siinä vähän arvaili minunkin kirjoittamisiani, olinhan minä muistanut sinne kehua menneet urotekoni, hyvän kun en ollut ansioluetteloanikin lykännyt mukaan.

- Yhen novellin alun..se alkaa niin et vanhemmiten hän oli alkanut haista..

- Ihan hyvä alku, jatkuuko se jotenkin..

- En mä oo päässy sen pidemmälle..

                      Äkkiä kännykkä alkoi soida omenanammuskelijan tunnaria. Se oli eksä. Se oli taas tuohduksissaan blogistani ja alkoi paasata kiukkuisella, ylätyylisen närkästyneellä äänellä, että miten minä kehtaan oikein kaikkea sellaista sinne kirjoitella, siitä toisesta pankkitilistäkin, eikö minua yhtään hävetä. Koetin taas selittää että ei, että en minä tiedä miksi minä kirjoitan, ei kai sen ole pakko lukea niitä, iskee vain sellaisen kiihtyneen mielentilan päähän ja on pakko purkaa sitä johonkin ettei pönttö leviäisi lopullisesti. Vanhasta muistista alkoi puskea raivoa kehiin, sen saarnaamisesta tuli olo kuin olisi ollut opettajan puhuttelussa, koira joka häpeissään hiipi sängyn alle paskottuaan lattialle. Sen taidon se osasi, pahalla päällä ollessaan se sai vaikka puhelintolpatkin häpeämään omaa olemassaoloaan ja kutsumaan termiitit paikalle puremaan itsensä palasiksi. Se alkoi vinkua taas lapsista että mitä nekin ajattelee kun isä sellaista, teki mieli sanoa että muistavatpahan paremmin että niilläkin semmoinen on.

Karvasäärinainen virnuili huvittuneena, sitten se äkkiä tempaisi minulta puhelimen ja alkoi selvittää puhelimeen ,että turhaan sä miestäs, entistä haukut, se on fiksu tyyppi ja kirjoittaa hienoa tekstiä.Sitten se läväytti puhelimen kiinni ja antoi takaisin.

- Näin ne asiat hoidetaan, se naurahti.

- Vai hienoo tekstii mä nyt kirjotankin…

- Kuhan sanon, viitti tommosta kuunnella.

                      Olisin maksanut pari senttiä nähdäkseni eksän ilmeen.Kai se nyt manasi että siellä mä kapakassa juoppojen akkojen kanssa istun, toivottavasti ei mennyt selvittämään sitä nuoremmalle tytölle että sellanen se sun isäs on, silkka puliukko, ei ihme että se niistä 30 eurostakin semmosen metelin piti.

Nuorempi  oli pari päivää aikaisemmin soittanut onnitellakseen synttäristä ja olin istunut juuri Tuvalla kuuntelemassa Hopon valituksia edellistalven yrittäjäkurssin vetäjästä, vääpeliksi haukutusta maisterista, jonka hampaisiin Hopokin oli joutunut , Hopo oli selittänyt miten sitä oli vituttanut kun aikuista ihmistä pompoteltiin kuin vähäjärkistä, pidettiin puhutteluja vaikka miten olisi itse työnantajan kanssa sopinut asioiden hoidosta, hyvä ettei jälkkäriä määrätty, sitä sitten oli siinä nauraa räkätetty ja kiroiltu kun minullakin vielä hyvässä muistissa se puhuttelu, jonka vääpeli ja aluesihteeri olivat minulle työharjoittelun päätteeksi pitäneet ja syyttäneet minua kirkkaan viinan juonnista ja siitä ,että olin tullut töihin viinalta haisten, syytös joka oli tuntunut absurdilta koska en juonut enää muuta kuin kaljaa, minulta oli mennyt aikaa selvittää mistä moinen olisi voinut tulla ja kuka väittänyt moista, sitten keksinyt että olin muutaman kerran laittanut työharjoitteluun mennessäni hiuslakkaa päähän kun kaupasta ei ollut geeliä löytynyt. Hiuslakassa oli alkoholia jonka tuoksut sitten varmaan joku keskuksen työntekijöistä nuuhkinut nenäänsä, mennyt valittamaan aluesihteerille että eikös ole kauhee toi harjoittelija, viinallekin haisee töissä, ehkä oli epäilty sitäkin että kävin työaikana ryyppäämässä kun niiden nettisivujen teko oli pitänyt hoitaa naapurissa olevan Hyvän Mielen talon koneilla, en ollut aluesihteeriä juurikaan nähnyt vaan olin tehnyt hommani itsekseni kun kerran niin oli sovittu.Yhden kerran sihteri tupakalla tokaissut minun epäilyksiini poskiontelotulehduksesta, jotta oli silläkin niitä tulehduksia ollut silloin kun se vielä kirkasta viinaa oli juonut, en ollut käsittänyt vielä silloin pätkääkään sen repliikistä mutta myöhemmin kyllä sitten kun ne kohtuullisen riehakkaina olivat minut yhdessä vääpelin kanssa murjoneet maan rakoon, mokomankin luuseripaskan, sopi siinä itseään sääliä vaikka minä sitten olinkin jo Hauenpään seurassa miettinyt millaisen tragedian siitäkin saisi kun vielä muisti, että tuon rähjäkkään haukkumisen päälle vääpeli seuraavana aamuna kursseilla alkanut motkottaa minulle kuin alakoululaiselle että piti muistaa tervehtiä aamuisin kohteliaasti, se oli jo vistonut niin matalalta että sitäkin siinä sitten Hopon kanssa muisteltu niin kuin niitä pikkujouluista poisjääntejä ja muuta, sinnekin olisi ollut pakko mennä rangaistuksen uhalla, sellainen yrittäjäkurssi se oli ollut ja tuo kirkkaan viinan episodi päätynyt sitten työvoimaviranomaisille kun olin kurssin loppuarvioon kirjannut sen ihan rehellisesti jonkinlaisena väärinkäsityksenä, aluesihteeri tosin ei ollut pitänyt siitä vaan oli ilmeisesti saanut kuulla asiasta vääpeliltä koska viimeisenä harjoittelupäivänä tupakalla sanoi että jos vielä asiaa penkoisin niin raastuvassa tavattaisiin.

Minua Hopon valittelut siinä tyttären synttärionnitteluiden päälle olivat jo vähän väsyttäneet, paska kurssihan se oli ollut niin kuin ne kaikki ja minäkin ängennyt sinne aloittelemaan yrittäjäuraani lähinnä siksi ,että sille syksyä oli ollut tiedossa ositusoikeutta ja käräjiä enkä ollut halunnut kuluttaa aikaani yksin sellaisena syksynä, olin oikein psyykannut itseni haastatteluihin tiukasti ja jumppaamalla jotta nyt sitä osataan, halutaan ja pystytään taas kerran ja ollaan niin perkeleen positiivisella mielellä että, lallatellut sitten haastattelussa että kyllä minä yrittämisen päälle ymmärsin kun joka kuukausi yritin Kelan päivärahoilla sumplia elämää eteenpäin. Olin jopa vähän yritellyt ymmärtää vääpeliä, tuota tiukkanaamaista, isohampaista saman koulun kasvattia, kallista omakotitaloaan asuttavaa eronnutta kahden ammatin kunnianhimoista naisparkaa, joka oli joutunut eroamaan lääkärimiehestään ja ottanut kaiketi niin pahasti pulttia erostaan että oli kursseillakin muistanut muistella joskus miehen ikävästi pyörinyttä etusormea vääpelin pitäessä ties mitä monologiaan tai valitusryöppyään ja niin pahasti oli se sormi vituttanut vääpeliä että sen oli tehnyt mieli puraista se poikki ja minä vielä sitten ikäväkseni sinä syksynä olin lääkärissä käydessäni nähnyt sen saman sormen kirjoittamassa minulle antibioottikuuria koska olin vääpelin eksän vakituinen potilas vaikken ollutkaan sanonut tuolle tummatukkaiselle miehelle siitä että olisi saanut olla kiitollinen että vielä saattoi kirjoitella sormellaan. Ehkä olisi pitänyt.

Kiitin karvasäärinaista avusta ja se nauroi että mitäs tosta. En ymmärtänyt sen logiikasta paskaakaan kun se hetkeä aiemmin oli haukkunut omaa miestään. Se siitä naisten solidaarisuudesta.

                      Siihen se sitten jäi, huomasin äkkiä että housuissa alkoi elämä vilkastua ja aloin kiinnostua liikaakin tämän naisen säärikarvoista ja haisemisesta kun juttu sujui, se oli kuin jonkunlaista yhdynnän esileikkiä teatterin keinoin ja päätin oieta vessaan ja hipsiä sieltä hiljaa Kenkään niin kuin alkuperäinen suunnitelma oli, en halunnut naisia, en ensimmäistäkään, olin mielummin vaikka se kuvitelmieni suuri blogisti, tutkiva journalisti joka heilui kapakasta toiseen tarkkailemassa yhteiskunnan tilannetta, tekemässä havaintoja ja vetämässä siihen päälle lärvit, sammumassa tietokoneen chatin tai pornosivujen äärelle kuin suureen, isää ikävöivään unohdukseen sieg heilien kera, en jaksanut muuta, alkuun pääsi aina hyvin mutta tälläkin naisella kuulosti olevan ongelmia omasta takaa niin paljon etten minä jaksanut niitä ruveta jakamaan niin että Kenkään minä siitä hipsin.En minä tiedä miksi se minulle kirjoittamisestaan alkoi puhua, ehkä se oli blogista päässyt käsitykseen että olin kirjailija tai jotain vastaavaa, ainakin vakavammin otettava henkilö jolta saattaisi odottaa vastakaikua omille yritelmilleen, itse en enää tiennyt kuka minä olin enkä jaksanut välittääkään, vielä vähemmän äheltämään jonkun vanhemmiten haisemaan ruvenneen naisen päällä.

                      Ehkä minä olin se 13-vuotias Musta Haukka joka vain halusi päästä edustusjoukkueeseen, johonkin porukkaan, joskus niihin aikoihin minä kuitenkin sen psyykkaamiseni aloitin, ilmeisesti se oli ollut joku niitä sen syksyn todellisuuspuuskia jolloin olin äkkiä tajunnut, että olin tosissani pistämässä kasaan porukkaa jonka tarkoituksena oli saada aikaiseksi jonkunlainen teatteriesitys.

                      Että ollaan nyt sitten Mustaa Haukkaa ja taistellaan taas kerran, se saattaisi selittää ne muutkin reaktiot jotka sitten tulivat kun olin niin kaivelemalla alkanut kaivelemaan menneisyyttäni. Tuli sitten sitä psykodraamaa ihan koko piletin hinnalla.

Se surkean reipas nuori mies jonka nääntynyt yksinhuoltajaäiti ravasi psykiatrien luona valittamassa uupumustaan niin että perse oli räjähtää. Joka näki aina pahoja enneunia niin kuin olisi halunnut vetää kaikkia vastaantulijoita turpiin. Ellei sitten äitynyt uhkailemaan että hänpä ottaa tästä ja lähtee ryyppäämään koko huushollin perseestään alas, sellaisia mielikuvia tunki päähän aina psyykatessa ja jokin omituinen uhan tuntu, vaaran josta en saanut selkoa. Ku alko silleen vituttaan tää raataminen…ja siinä Musta Haukka, peloissaan olemassa kiltti, kunnollinen, ties mitä ettei jätettäisi, sitäkin siinä sopi pohtia tuopin äärellä, antaa ajatusten valua hiljaksiin kuin ikkunaa pitkin noruvan vesipisaran, pois jonnekin.

                      Oi sitä ihanaa nuoruutta.Sitäkö minä lipitin kurkusta alas oluen muodossa, katselin hämärää Puistokatua ja kuuntelin kun joku vähäjärkinen hoilasi Lapin äidin kehtolaulua televisioruutua tuijottaen. Äiti siinä lasta tuuditti. Kuuntelepa sitä mokomakin mattokasojen ja Flora-pakettien raiskaaja.

                      Ja minähän kuuntelin kunnes humala minut armahti moiselta hämmentävältä nostalgiatuokiolta.Ja kävellä köpsöttelin ne pari korttelinväliä kotiin netin ääreen nuokkumaan.