Niin että en minä enää tiennyt millaista se työssäkäyminen oikeastaan oli, se mistä velipuoli puhui.En tiennyt mitä se oli käydä samassa elektroniikkatehtaassa vuodesta toiseen, paikassa jota sitten leipääntyneenä ja liukuhihnaan kyllästyneenä alkoi kutsua päivähoitopaikaksi, paikaksi missä toimeensa kyllästyneet esimiehet paneskelivat nuoria bussipysäkiltä värvättyjä yksinhuoltajaäitejä firman saunassa aikansa kuluksi niin kuin sellainen harrastus olisi jo ollut huipputeknologiaan perehtyneen huippuosaajan luontaisetu että säälistä töihin palkatut nuoret naiset älysivät jakaa tavaraansa yhteisen hyvän eteen unilääkkeiden popsimisen ohessa.En minä sellaisesta mitään tiennyt. En siitäkään millaista oli herätä joka aamu ammattiyhdistyksen jäsenenä kuuden aikoihin hinkkaamaan jäätynyttä tuulilasia puhtaaksi, käynnistelemään autoa SAK:n viittoittama edunvalvonta selvänä ja kirkkaana mielessään.Että Että näitä vitun laseja nyt ilman pekkaspäiviä ja kunnollisia palkankorotuksia kukaan apina ala joka arkiaamu jynssäämään, kyllä tässä sen verran täytyy korvausta menetetystä vapaa-ajasta saada ettei ihan itkuksi pistä.

            Ei, ei minulla ollut sellaisia kokemuksia.Kahdeksan yhdeksän aikoihin alkoi työttömän arki, kahvit siinä keitti ja aukaisi tietokoneen, koetti orientoitua osaansa kohti sosiaalitoimen toimeentuloluukkua kävelevänä ihmisenä, mietti mitä strategiaa olisi siihenkin virastoon soveltanut saadakseen edes muutaman euron lisää kuukausittaiseen budjettiin. Velipuoli vankkana vasemmistoliittolaisena politikonalkuna oli tosin vakaasti sitä mieltä, että siltä laskujen ja muiden pakollisten menoja jälkeen jäänyt käteen yhtään sen enempää kuin minullekaan Kelan päivärahoista.Olin samaa mieltä, samalla viivalla oltiin.Ei se sitäkään ironiaa käsittänyt.Valitteli vain miten Aspolle oli asennettu tehtaan halliin pyöröovet joista porukkaa vispattiin pihalle kuin Chaplinin elokuvissa sen tahtiin miten tilauksia tuli tai oli tulematta, lomaukset pyörivät hyvin ja ihmiset kävivät töissä vain silloin kun töitä oli, muun ajan nekin olivat jo yhteiskunnan elätteinä niin kuin me kaikki muutkin, sai siinä Antti Piippo kehua lehdistölle miten hienoa oli silloin 80-luvun alussa ollut perustaa sellainen firma kaupunkiin, firma jonka silloin uskottiin pelastavan koko sen pohjoisen, kuihtumassa olevan konepajakaupungin. Kohta tulisivat virolaiset katsastamaan koneita jotka sitten kiikutettiin lahden yli kohti halvempien työvoimien maita, nekin piti vielä itse kädestä pitäen opettaa käyttämään koneita nämä saatanan kalevipoegit jotka väänsivät suomea kuin mongolialaiset paviaanit niin kuin ei olisi jo muutenkin vituttanut ihan tarpeeksi koko homma.Yli kaksikymmentä vuotta olit antanut elämästäsi sille paskalle tehtaalle ja läksiäisiksi kustiin päin naamaa paskaisen naurun säestyksellä, kyllä siinä alkoivat vitsit olla vähissä, poliitikot muuta kuin kusettivat kansaa ja rohmusivat itselleen kaiken rahan mitä saivat, lahjoivat toisiaan ja hakkasivat selkään, siinä sitä olikin työmiehelle lusikkaa kiitokseksi niistä kisoista, sitä tunsi häviävänsä sadasosasekunilla joka kerta kuin Mieto, sitä veekäppyrää siinä aikansa kuluksi tajunnan taululle piirteli ja lipitti kaljaa ja hoilotti Nykäsen Matin perässä että jotta mä elämältä kaiken sain…paskanhajun jälkeeni jätin vain…

            Ei, en ollut töissä käynyt enkä vasaraa kädessäni pidellyt, en ollut kokenut sitä pakkasaamujen katkeruutta kun turhautuneena ajeli sorvin ääreen seisomaan ja katselemaan, miten nämä uupuneet,vuorotöiden ja sekavan lääkityksen rasittamat yksinhuoltajaäidit latoivat piirilevyä kasaan saadakseen isän unohtamalle piltilleen vaippapakeit marketista ostettua ja Eriksonin keskukset toimimaan. Elleivät sattuneet olemaan tehtaan saunassa pakollisella perseenjakovuorollaan hakemassa itselleen vähän parempia osia tehtaan sisäisessä draamassa, lupsuttivat limankalvon peittämällä lihasputkellaan insinöörintason siementä sisuksiinsa kuparikierukkansa ruhjottavaksi.