Kuuntelin eilen yöllä Yle Areenasta ohjelmaa käsin kirjoittamisen historiasta ja niistä muutoksista, joita laji on varsinkin nyt viimeisinä vuosina kokenut, kun koulussa ei enää opeteta kaunokirjoitusta.

 

Asiasta voi varmasti olla montaa mieltä mutta yksi asia kiinnitti huomioni äkkiä, kun opettaja opetti lapselle d:n kirjoittamista. Että miten se deen maha oikein pyöristyy. Ja dejavu – olin taas 1990-luvun alussa, kun Nokian konsultti opetti meille mindmap – tekniikkaa, positiivista ajattelua ja kaikkia sellaista millä toimintaa, lukunopeutta ja muuta saattoi kehittää.

Se tietysti innosti piirtämään.

 

Myöhemmin kun olin kirjastossa työllistettynä ja jouduin tylsistymään mm. kirjojen hyllyttäjänä kehittelin tekniikan – tuon visuaalisuuden avulla – eli muunsin kaikki kirjaimet kuviksi ja kas kummaa jo silloin d oli paksumahainen  mies oikeastaan, a kaksintaisteluun valmis lännenmies( tosin vailla päätä ja yläruumista mutta se niin haitannut), B – no voitte kuvitella. Jne jne.

 

Työ kävi joutuisasti kun aivoille jäi aikaa miettiä muutakin kuin pelkkää järjestystä ja aakkostusta.

Miten mahtaa käydä näiden nykykoululaisten jotka opettelevat yhtä aikaa piirtämään ja kirjoittamaan tarinoita beemäisistä ukoista vai auraavatko he tiensä veekäppyrä kutturallaan eteenpäin.

 

Myös hallitus on valinnut tämän positiivisuuden strategiakseen: erittäin mielenkiintoinen kysymys on nykyisin aika yleinen ministerin vastaus opposition tai toimittajan kysymykseen. Todella hyvä avaus. Vähän niin kuin improvisaatiossa, että nujerretaan vastustaja olemalla samaa mieltä heti alusta. Oot paska tyyppi. Joo, niin oonki, ihan siis pohjamutaa lapsesta saakka