”Veriset jalanjäljet Chilen saappaiden alla, tuskan laulu kuparipölyn seasta, raskas huokaus lieden äärellä, stadionin itkumuuri, todellisuus Chilessä on aistiemme ulkopuolella, me emme osaa kuvitellakaan mitä kaikkea ihmiset kokevat, me emme näe niin kauas, me emme kuule niin kauas, silti me emme saa sulkea silmiämme, me emme saa tukkia korviamme, sillä me voimme tuntea tuon tuskan sydämellämme, sydämeen kätketyllä surulla me voimme avata nuo tuskan sanomat ja ymmärtää, nähdä tuska sisällämme ja itkeä ja parkua, huutaa, vaiertaa heidän puolestaan, heidän puolestaan me myös kaadumme, taistelemme, vihaamme, sillä leppymätön on sydämen tuli meidän sisällämme...”

 

                Pera taittoi lehden, laittoi sen takaisin pöydälle. Lievää pahempi puna oli kohonnut poskille.Hän ei oikein ollut uskonut, että ne julkaisisivat sen runon.Mutta siinä se nyt oli, lehdessä kaikkien nähtävillä.Hän oli lukenut runon montaa kertaa käsittämättä ihan selvästi mitä hän oikeastaan oli yrittänyt sanoa.Toukokuinen aurinko paistoi kuumana keittiön ikkunasta.Valo tanssi äidin ruudullisella pöytäliinalla.Tuntui vain siltä, että se tunne jota tuo runo kuvasi oli muuttunut todeksi kun se oli julkaistu lehdessä, paljon todemmaksi kuin hän sitä kirjoittaessaan oli osannut kuvitellakaan.Ja samalla tuntui kuin jokin hänessä itsessäkin olisi  tullut todeksi, jos ei muu niin ainakin se nolostumisen tunne joka ihon alla kiersi kuin outo kutina että ylipäänsä oli kehdannut runon lehteen lähettää.Tunne että oli sanonut jotain omaa, jotain sellaista jota kukaan ei häneltä ollut vaatinut.

                Vaikka miksei hän olisi saanut lähettää, ei kai niissä tunteissa mitään hävettävää ollut. Vieläkin pisteli vihaksi kun ajatteli, miten ne juntan kenraalit olivat viskoneet viattomia ihmisiä kidutettaviksi jonnekin stadionin kellareihin.Tai että siltä muusikolta oli murskattu sormet; raivon ruusut tuntuivat  räjähtivän kukkaan hänen kallon luidensa rajaamassa puutarhassa kun kuvitteli tuollaisia asioita.

                Peltojen ja Nuottasaaren punatiilisen kansakoulun takana ison autohallin katon rajassa hirvi oli loikannut turhaan  hyppyynsä ja jähmettynyt siihen neonvalon siniseksi kyltiksi mainostamaan Ladoja.Hän katseli sitä, luki vielä urheilusivut ja söi keittämänsä makaroonit.Kuudeksi piti ehtiä harkkareihin vaikka väsyttikin.Välillä tuntui, että halusi vain lopettaa.Ettei jaksanut enää.Että oli vain saanut tarpeekseen kaikesta siitä paskasta eikä ymmärtänyt itsekään miksi.Silläkin viikolla oli kolmet lätkäharjoitukset ja jalkapallopelit päälle.Tai sitten kaikki johtui vain siitä ,että hän oli siellä Forssassa joutunut istumaan vilttiin kesken turnauksen, sellaista ei ollut koskaan ennen tapahtunut. Hän muisti vieläkin , miten hän koko lopputurnauksen oli sitten hiippaillut nolona pitkin motellin käytäviä kuin olisi pettänyt koko porukan. Ei sellaisia osannut ajatella vaikka mielessä kävikin, että lopettaisi koko pelaamisen.Ajatuksessa oli jotain uhmakasta niin kuin hän olisi halunnut sanoa valmentajalle, että paskat sen Suomen mestaruuksista ja mistään.Mutta mitä sitten.Sitä hän ei tiennyt, alkoi vain pakata taas pelivehkeitä kassiin, lenkkarit, hikiset verkkarit, sukat, tutut kamppeet joita hän jo vuosia oli kuskannut mukanaan.

                Sitten hän katseli taas hirveä ja Konelan uutta autohallia.Mitähän hän oikein sillä sydämeen kätketyllä surulla oli tarkoittanut.Mitä tuskan sanomia se oikein oli availemassa.Tuntui omituiselta kun ei itsekään oikein käsittänyt mitä oli kirjoittanut.Niin kuin olisi lukenut lehteen painettua runoa ja ihmetellyt, että kukahan senkin on tehnyt ja mitä sillä kaikella tarkoittanut.Että kaikkea ne ääliöt keksii kirjoitellakin eivätkä ymmärrä edes hävetä.Tai mitä joku Mörskyn kaltainen idiootti olisi ajatellut siitä runosta – joo siellä se Kivelän Pera on nyt helevetin vihanen juntalle, saa Pinochet pelätä ihan urakalla…ja paskaiset naurut päälle.

                Tuntui kuin tuollaiset ajatukset olisivat vain lisänneet hänen uhmaansa. Hänelle eivät enää sellaiset idiootit naureskelleet.

 

 

 

 

 

 

1.

 

Hän muisti äkkiä sen kuvan: mies istumassa tuoliin köytettynä pimeässä kellarihuoneessa, teräviä tikkuja työnnettiin sen kynsien alle.Ihramahainen sotilas kävellä köpsötteli ja pyyhki hikeä otsaltaan likaisella nenäliinalla. Se käväisi työntämässä tikkuja syvemmälle ja peruutti katsomaan tulosta.Sen suusta törröttivät rumat hampaat jotka saivat sen näyttämään oravalta.Musta, rasvainen tukka oli kammattu taaksepäin niin kuin lättähatuilla.

- Saatanan sisukas kommunisti…se ähisi ja kävi potkaisemassa tuoliin sidottua polveen.Kynsien alta valui verta lattialle.Tuoliin sidotun pää riippui sivulle, sen kasvot olivat veren ja hien peitossa, toinen silmä muurautunut umpeen.

- Melkonen nisti..toinen, paksuviiksinen nauraa räkätti ihramahan takana ja ehdotti, että moinen nisti pitäisi ripustaa kattoon roikkumaan hetkeksi, ehkäpä sen muisti sitten virkistyisi.

- Pääsee ylistämään Allendeaan oikein korkeuksistaan…

                             Epämääräinen, suttuinen mielikuva katosi silmistä.Hän ei ollut varma oliko se hänen omia pakkomielteitään vai se rehtorin psykologian tunnilla mainitsema alitajuntako siellä huhuili omiaan. Vai oliko hän peräti tulossa hulluksi niin kuin hän joinakin unettomina öinä oli alkanut miettimään.Vai sepittikö hän vain mielikuvan omasta päästään, oli nähnyt tai kuullut ,että siellä ihmisiä kidutettiin tuolla tavalla. Mutta sen hän tiesi heti mistä  aineen kirjoittaisi.

 Lehtori kirjoitti taululle kirjoittaman aineenkirjoitusaiheita.Ajankohtainen poliittinen asia.Chile. Lisääkin kuvia tulvi mieleen: Chilen katuja, palava presidentinlinna, Allende kurkkimassa kypärä päässä linnansa ikkunasta, Annu vaahtoamassa natseista…Television uutisten ja ajankohtaisohjelmien tuttua kuvastoa.Mutta ennen kaikkea tuo kuva. Pimeä kellari Chilen jalkapallostadionin kellarissa. Erityisesti häntä kylmäsi ajatus jalkapallosta ja stadionista, siellä oli pelattu ennen, nyt kellareissa kidutettiin ihmisiä. Hän ei osannut kuvitellakaan ,että Oulussa joku kuskaisi Raatin kellariin ihmisiä kidutettavaksi.Se oli hänestä taivaisiin asti huutava vääryys, ei jalkapallokenttiä oltu tarkoitettu ihmisten kiduttamiseen.Hän ei ollut varma mistä tuo kuva hänen päähänsä oli pulpahtanut, oliko hän nähnyt sen jossakin televisio-ohjelmassa vai oliko se tulla tupsahtanut päähän muuten vain. Tuntui kuin kuva olisi jotenkin vainonnut häntä.Kynä lähti liikkeelle  itsestään.Lauseet putkahtivat paperille kuin tyhjästä. Hän alkoi ylistää sitä miten Chilen kansasta oli vihdoinkin tullut vapaa.Ajatuksessa oli ironinen sävy.Hän ei oikein ymmärtänyt mitä vapaata kiduttamisessa oli.

                             Pera vilkaisi ikkunasta Rantakadun toisella puolen näkyvää uutta kerrostaloa.Vanha puutalo oli purettu sen tieltä,kaupunki muuttui, kaikki muuttui.Niinhän ne jotkut lauloivat – kaikki muuttuu, muuksi muuttuu.Hän antoi kynän liikkua paperilla niin kuin paperi olisi ollut jää jota pitkin kynä luisteli.Hän ei enää jaksanut ajatella pelaamistaan kun oli sen lopettanut ja kantanut kamat keltsuun, hän ei oikein tiennyt mistä päätös oli syntynyt, koko kesän harkkareissa rampatessaan ja palloa potkiessaan hän sitä oli pähkännyt, treeneihin lähteminen oli alkanut maistua puulta eikä hän ollut varma johtuiko kaikki siitä, että häntä oli istutettu viltissä turnauksen ajan, niinkö lapsellinen hän olikin.Mutta kun sitten oli kantanut ykkösen peruina hänelle päätyneen, pelivehkeillä lastatun Kohon sinisen kassin kellariin lukkojen taakse hän oli lähinnä tuntenut jonkinlaista vahingoniloista helpotusta, oli ajatellut äitiäkin ja isää jonka äiti sen syksyn kunniaksi oli raahannut oikeuteen hänen koulunkäyntiin liittyvien lisäelatusten takia,asia josta he olivat ämmän kanssa jo edelliskeväänä riidelleet, se oli pakottanut hänet hakemaan koulusta rehtorilta todistuksen tuota oikeudenkäyntiä varten ja hän sitten nolona käynyt selittelemässä kansliassa asiaa todistuksesta ja miten sillä todisteltaisiin, että hän pärjäsi koulussa hyvin ja siten ansaitsi nuo lisäpennoset joita äiti isältä oli kinumassa.

Paskat siitä, paskat isästä ja äidistä ja niiden riitelemisestä, nyt hän ylisti Chilen kansan vapautta.Vapaus, se sana maistui oudolta, kirpeältä kuin syksyinen omena, narskahti hampaissa. Kynä melkein kuin lensi paperilla, kynä tuntui tuon tylsän ainekirjoitustunnin kunniaksi päättäneen ylistää Chilen kansan juuri saamaa vapautta jollakin vähän perverssillä mutta sitäkin nautinnollisemmalla tavalla, hän ei ollut varma tunnoistaan, kynä näytti kuitenkin osaavan raivata tiensä läpi noiden ristiriitaisten tuntemusten risukon, läpi koko Chilen epäselvän yhteiskunnallisen tilanteen.Hän naurahteli hiljaa mielessään sanoja paperille syytäessään.Hän muisti miten hän oli jo edelliskeväänä kirjoittanut runon Chilestä ja lähettänyt sen Kalevan nuorten palstalle.Hän oli kirjoittanut kuparipölyn seassa laulettavasta tuskan laulusta. Hän ei oikein tiennyt mistä tuskasta hän oli kirjoittanut mutta sillä hetkellä kun hän oli naputtanut sanoja koneella paperille ne olivat tuntuneet tosilta, todemmalta kuin se kerrostalokaksio jossa he asuivat, todemmalta kuin mikään tunne minkä hän muisti sitä ennen kokeneensa.Niin kuin hänen sisällään olisi asustellut joku toinen ihminen jota hän tuon runon kautta oli päässyt vilkaisemaan.Oli hän lähettänyt runoja aiemminkin, julkaissut ne kuitenkin varmuuden vuoksi nimimerkillä.Hän ei ollut halunnut, että kaverit olisivat tulleet pukukopissa virnuilemaan tai kyselemään, että mitä nää niinku niinku semmosilla taskulamppu päässä vimpuloivilla muikuilla oikein niinku tarkotit.Että selitäpä mulle ku oon sen verran pölijä etten tuota korkeempata matematiikka älyä.Olisivat vain ruvenneet vittuilemaan kaikesta ja haukkumaan runopojaksi, eihän sellainen sopinut Kärppien B:ssä pelaavalle.

                             Mutta nyt hän ei enää välittänyt.Hän oli lopettanut pelaamisen eikä hänen enää tarvinnut miettiä mitä nuo pukukoppiin survoutuneet ääliöt ajattelivat hänen kirjoittamisistaan.Hän halusi kirjoittaa nuo lauseet, ne suorastaan tulvivat hänestä ulos.Hän ajatteli kaikkia noita ihmisiä siinä pimeässä kellarissa, sitä ihramahaa joka työnteli tikkuja tuon kidutettavan kynsien alle, miestä joka roikkui tuolissa kiljumassa, sitä viiksiniekkaa joka vain nauraa räkätti toisen tuskalle.Kylmät väreet menivät selkäpiitä pitkin eikä hän ollut aivan varma mitä kaikkia tuntemuksia tuo mielikuva hänessä oikein herättäi.Oli kuin olisi katsellut Lahjomattomia telkkarista ja ollut vuoroon Nessisen ja vuoroon Caponen puolella.Kirjoittaminen tuntui silti vapauttavalta, hän ei oikein käsittänyt miksi, oliko se hänen omaa tuskaansa jota hän siinä kuvasi.Oravahammas irvistelyineen vaikutti jotenkin tutunoloiselta.

                             Solidaarisuus, sana häivähti mielessä ja sai olon tuntumaan lämpimältä.

Hän oli kuullut tuon termin varmaan ensimmäisen kerran Annun suusta silloin edellisyksynä  sen vallankaappauksen aikoihin.  He olivat viettäneet aikaa Annun kotona sen kunniaksi, että sen isä oli mennyt lusimaan jotain ikivanhaa rattijuoppoustuomiotaan eikä ollut ollut koko ajan kyttäämässä heitä tai Annua.Solidarisuus; ainakin hän tunsi solidaarisuutta niitä poliiseja kohtaan jotka olivat kyrväyttäneet sen mustakulman ja pistäneet lusimaan linnaan, koska se takasi heille Annun kanssa rauhan olla kahdestaan.Ämmä nyt ei ainakaan ollut ollut solidaarinen, hänestä tuntui että enemmänkin se oli alkanut sinä syksynä muistuttaa jotain kaasuuntuvaa hirviötä jota oli saanut pelätä että se rynnii siihen naapurikämppään vaikka avaimenreiästä kun on olevinaan niin kauhean huolestunut omasta pojastaan ja siitä ,että tämä nyhjää aikaansa sellaisen surkimuksen ja talon yleisen kiertopalkinnon kuin Annun kanssa, tytön joka siskoineen eli ilman äitiä, kukaan talon juoruämmistä ja tuskin muutkaan ,ei edes Pera tiennyt missä Annun äiti oikeastaan oli vai oliko se kuollut, tullut hulluksi.Ei Pera ollut koskaan kehdannut kysyäkään kun Annukaan ei näyttänyt haluavan puhua asiasta.

Vaikka hän oli monta kertaa ennen Annun muuttoa ajatellut, että ei enää pitänyt siitä, että hän oikeastaan inhosi koko akkaa niin nyt kirjoittaessaan hän huomasi jotenkin muistavansa sen eri tavalla, lämpimänä pehmeänä ihmisenä ja itsellekin alkoi tulla lämmin, hyvä olo, hyvä olo siitä kun muisti miten käsi oli hipelöinyt sen paljasta ihoa.Erikoisesti hän muisti sen yhden yön.Se oli ollut edellisyksynä vähän sen jälkeen kun Chilessä oli tehty vallankaappaus ja Allende oli tapettu, televisiossa olivat pyörineet uutiskuvat kaduille vyöryvistä tankeista ja sotilaista.

 

Mutta sen yksi yö…se yö…. hänellä oli venähtänyt Annun kanssa yli puolen yön, he olivat nussineet ja nussineet siitä ilosta että saivat kerrankin tehdä sen sisällä Annun omassa huoneessa ja kaikessa rauhassa ilman , että piti koko ajan pelätä niin kuin keltsussa että joku talon yli-innokas kellaripartiolainen tuli keskeyttämään heidän puuhiaan kylmällä sementtilattialla tai parvekkeen ovivälikössä niin kuin Männistön äijä oli tehnyt.Annu ei kyllä halunnut sanoa sitä nussimiseksi.Sen mielestä se sai koko asian kuulostamaan joltakin rumalta. Pera oli jälkeenpäin vain maannut sängyllä ja hypistellyt Annun punamustaruudullista puvillapaitaa joka sillä oli kaikessa housujenrepimisen kiireessä jäänyt päälle.He olivat puhuneet runoista joita Annu luki paljon, se oli lueskellut runoja joista linnuista jotka kaikki olivat matkalla helvetin kuuseen ja häntä oli huvittanut moinen ilmaisu.Miten linnut saattoivat olla matkalla helvetin kuuseen, Annu oli sanonut että runous on sellaista, asioita saattoi ajatella monella eri tavalla ja hän oli koettanut ajatella sitä helvetin kuusta jonne ne linnut olivat matkalla ja oli tuntunut kuin päässä olisi ruvennut vain pyörimään eikä mikään enää hetkeen tuntunut samalta kuin ennen.Häntä oli kummastuttanut, että niinkin lyhyt runonpätkä saattoi panna ajatukset sekaisin.Politiikastakin he olivat puhuneet, Annu oli ollut koko ajan kärttämässä hänen mielipidettään.Mitä mieltä hän oli Chilen tapahtumista? Kyllä hän tiesi asiasta, katsoi uutisia jos ehti vaikka monesti harkkarit Tekarilla loppuivatkin vasta yhdeksältä.

- Eikö ookki kauheeta, juntta kaappaa tuosta vaan vallan,Annu oli keuhkonnut ja hän oli nähnyt sen kasvoilla kauhun tai jotain sen suuntaista, epäillyt että ne olivat vain sen isukin puheita, sehän oli jonkinsortin kommunisti vai mikä nisti se olikaan, hän ei vielä silloin piitannut politiikasta vaikka naureskelikin aina muun talon mukana, kun Annun isä, se mustakulmainen idiootti soitti joka vappu parvekkeeltaan sitä omituista ”työn orjat sorron yöstä nouskaa…” lauluaan ja hän kuvitteli miten ihmiset marssivat kadulla Linnansaaresta kaupunkiin päin, lauloivat tuota samaa laulua ja niillä kaikilla oli kädet nyrkissä ja punaiset liput liehuivat tuulessa ja ihmiset tulivat kuin näyttämään että mitä herroille sanottiin kun oikein siltä tuntui…satoja vihaisia ja päättäväisen näköisiä ihmisiä marssimassa pitkin Oulun keskustaa.

- On kai, Pera oli naurahtanut vaivaantuneena,hän oli silloin päässään aivan muut murheet kuin Salvador Allenden kuolema tai juntan vallankaappaus, enemmän mieli oli askarrellut koulun, Pyrinnön punttitreenien ja Pakkalan harjoitusten parissa, Pikkaraisen Aatun jatkuvien ei teistä oo mihinkään haukkumisten parissa ja jossain keväämmällä häämöttävän Forssan turnauksen, heiltä kun tunnuttiin odotettavan jo jonkinlaista suoritusta, olivathan he samalla porukalla jo olleet hopealla C-junnujen SM-turnauksessa.

 

                             Hän muisti äkkiä sen vaivautuneen, kiusaantuneen olon kun Annu oli tuon kysymyksen kysynyt niin kuin hänen olisi heti pitänyt pystyä päättämään kummalla puolella oli ja miten suhtautua tuohon vallankaappaukseen johon hänellä ei pelaamisen ja harjoittelemisen takia muutenkaan ollut ollut aikaa paneutua. Aatu muutenki jauhanut koko syksyn seuraavan kevään B-junnujen SM-turnaustaan ja sitä että heidän piti siellä pärjätä.

Pera vilkaisi taas ikkunasta.Hän ajatteli hetken Annun muuttoa ja oli aivan varma, että sen isä, se paskapää oli hommannut koko jutun päästäkseen hänestä eroon.Kynä sai lisää vauhtia näistä mielikuvista.Hän vihasi sitä kusipäätä.Käytävässäkään se ei ollut koskaan tuntevinaan niin kuin olisi vain toivonut ,että hän pitää näppinsä erossa sen tyttärestä.Hän antoi kynän lentää yli paperin  aivan kuin olisi ollut maila tanassa syöksymässä kohti vastustajan maalia ,hän kehui huvittunutta ironiaansa peitellen, miten hyvää oli että Chilen kansa oli nyt saanut vapautensa, miten koulujakaan ei enää tarvinnut käydä kun koulut oli lakkautettu, miten kenenkään ei tarvinnut oppia lukemaan tai saada tietämisen tuskaa taakakseen, sai olla vapaa, ylioppilaatkin oli nakattu vankiloihin joten heidänkin stressinsä oli hellittänyt kun ei tarvinnut hiki otsassa helmeillen pelätä tulevia kirjoituksia.Jokin outo, pirullinen naurunvirne viipyili suupielessä kun hän kirjoitti lauseitaan paperille.Hän vilkaisi luokan seiniä ja ajatteli ,että ehkä ei olisi tehnyt pahaa vaikka sekin koulu olisi hetkeksi pantu kiinni. Päässä pyöri hysteerinen naurunpuuska. Ei ollenkaan pahaa.Hän ei ollut oikein varma kenen puolella hän tuossa sodassa oli, hänestä tuntui ettei ulkopuolisen kannattanut olla kenenkään puolella.Sodat olivat sellaisia, totuus niissä tapettiin aina ensimmäisenä ettei se olisi sitten häirinnyt muuta tappamista. Niin kuin isän ja äidin riitelykin, niitä muu tuntunut kiinnostavankaan kuin toistensa haukkuminen. Lehtori korjaili luokan edessä jonkun toisen luokan kokeita tai aineita, vilkaisi silloin tällöin luokkaa.Ihmiset liikahtelivat pienissä pulpeteissa, oli muuten hiljaista.Joku imeskeli mietteliään näköisenä keltaisen kynänsä päätä kuin olisi koettanut sieltä imaista lausetta paperille.

 

                             Ehkä hän oli jotenkin silloin suuttunut tai hermostunut tuosta Annun tivaamisesta.Siinä he olivat loikoilleet sen huoneen lattialla sänkyä vasten ja Annu  oli tuijottanut häntä niin kuin se olisi ollut hänenkin vika, että se juntta ja Pinochet olivat kaapanneet vallan Chilessä ja tappaneet Allenden. Tai niin hän sen oli ottanut vaikka olikin tuntunut järjettömältä, että se hänen vikansa oli että joku juntta kaukana Chilessä kaappasi vallan.

 Peran pää oli jupissut omia vastalauseitaan. Niin kuin hänellä olisi ollut joku mielipide moiseen asiaan, hänhän treenasi hullun lailla sen kahjon Pikkaraisen opeissa ja keväällä olisi kuulemma tiukka turnaus Forssassa, piti harjoitella ,piti vetää kaikenmaailman kuvioita ja istua Montulla kuuntelemassa taktiikkapalavereita Box playstä ja ties mistä ja siihen päälle pelit ja punttiharjoitukset Pyrinnöllä niin että hiki vaan lensi, hehän olivat sentään voittaneet C-junnuissa SM-hopeaa Vaasassa.ja Aatulla jääkiekkoliiton sinisine valmennuskansioineen oli suuret suunnitelmat koko Kärppiä varten.Niin että mitä mieltä hän oli Chilestä ja vallankaappauksesta, Salvador Allendesta.Annun olisi sopinut mennä haukkumaan Aatua, heidän valmentajaansa, siinä sitä vasta natsikomentelija oli.Ei siellä kaukalossa mistään solidaarisuudesta höpisty eikä armonpullia jaeltu, siellä pelattiin paikasta ja valmentaja oli koko ajan vinoilemassa, että ei tänne oo pakko tulla jos ei huvita, tuolla on Tekarin portilla jonossa kyllä tulijoita riesaksi asti.

- En mää tiijä…on kai se kauheeta..Pera koetti sanoa takeltaa, kiihkeiden kannanottojen esittäminen puolialastoman naisen vierellä ei ollut hänen parhaita puoliaan, oli vaikeaa keskittyä kahteen asiaan yhtä aikaa varsinkin kun elin alkoi taas huolimatta edellisistä ponnisteluista osoittaa elpymisen merkkejä ikään kuin se ei millään olisi saanut tarpeekseen tuon karvaisen kolmion sisällä olevan kostean aukon tutkimisesta.Siellä sitä olikin sellainen solidaarisuuden lämpöinen pesä ,että sinne teki mieli kurkistaa vielä toisenkin kerran.

                             Pera silitteli Annun vaaleanruskeaa karvoitusta ja nojasi hankalasti kyynärpäätään sänkyyn, veltto elin tiputteli viimeisiä siemeniään reidelle, se tuntui kostealta ja olisi tehnyt mieli sipaista sormella ja maistaa mutta hän epäili ettei Annu olisi pitänyt moisesta kulinaristisesta näystä joten jätti maistamiset sikseen ja mietti hetken millainen perverssi hän oikeastaan olikaan kun olisi halunnut maistaa omaa siemennestettään; Chilen kansa tuskin olisi ollut ilahtunut moisesta solidaarisuuden osoituksesta.

- Kauheeta…se on hirveetä..ei niin saa tehä..ne on natseja..

- Kekkä, Pera naurahti Annun äkillistä kiivastumista joka heitti hänen kätensä sen pehmeältä, kiharaiselta karvoitukselta kuin märän rätin ikään kuin nuo Annun kuvitelemat natsit olisivat olleet syypää siihenkin ,että hän piti kättä sen karvoitukselta.Perasta se oli epäreilua ja hänkin oli ainakin sillä hetkellä valmis vihaamaan noita hänelle etäisiä natseja, koska ne saivat Annussa aikaan tuollaisen hänen kannaltaan ikävän reaktion.Vitun natsit.Voisi sanoa ,että hänen kiivaan solidaarisuutensa alkujuuret hehkuivat Annun häpykarvoissa ja siinä hämmennyksessä minkä tuo Annun kiivas reaktio hänessä oli saanut aikaan vaikka oli kai siinä ollut muutakinSe oli tuntunut hetken muuten niin herkkään sävyyn aivan liialliselta niin kuin hänen kätensäkin olisi ollut jotenkin natsimielinen, hakaristitatuointia vaille Hitlerin kiivas ja fanaattinen kannattaja valmiina heilauttamaan itsensä ilmaan.

                             Niinpä Pera oli koettanut pelastaa natsikätensä ja itsensä kysymällä vähän vaivaantuneesti tuon kekkä kysymyksensä osoittaakseen jos ei muuta niin kiinnostusta Annun reaktiota kohtaan tai ehkä vain saadakseen oikeuden hipelöidä uudestaan Annun karvoitusta.

- Juntta, ne jotka tappo sen Allenden..

- Ai sen…Pera oli koettanut takellella omaa vastaustaan runouden, Annun kostean karvoituksen ja jatkuvan politiikasta höpisemisen sekoittamassa päässään, mihin suuntaan lähteä vaikka hän normaalisti kyllä tiesi mitä tehdä, käydä koulua, lukea läksyt niin hyvin että pärjäsi kohtuudella, pakata pelikamat kassiin ja vintata Jopollaan harkkareihin, pelata kunnolla ja käydä sitten joka kevät Bio Kiistolan lavalla pokkaamassa seuran puheenjohtajan, majurin jakamat mitalit ja lusikat.Sitähän hän oli tehnyt vuosia, siitä asti kun oli ensimmäiset harjoitushokkarit saanut, pelannut, harjoitellut ja pärjännyt.

 

                             Perasta alkoi siinä kynää heilutellessaan tuntua, että hänelle sen Allenden kuolema silloin oli ollut lähinnä yhtä jännää kuin Me vakoojien konnamaisen luihun rosvon veivinheitto, kohtuullisen etäistä ja outoa, omalla tavallaan dramaattista jo senkin takia, että uutisissa asiasta puhuvat toimittajat tuntuivat aina asiasta kertoessaan olevan kovastikin kiihdyksissään niin kuin äitikin joka aina jaksoi uutisia katsellessaan päivitellä ,että on se maailma mennyt päivilleen kun resitenttejäkin ammutaan.Sitten sen oli tietysti pitänyt vielä kommentoida juttua vähän irvokkaasti ihmetellen ,että mitenkähän se Suomessa olisi käynyt jos Kekkonen olisi samalla lailla linnaansa ammuttu, ei olisi tainnut ihan onnistua.Pate oli taas tapansa mukaan vain naureskellut äidin puheita ja saanut Peran ties monennenko kerran ajattelemaan, että jollei äijä ollut ihan täysi idiootti niin ainakin hyvällä tiellä idiotismin iloihin sillä menolla.Nyt jokin toinen asia oli tulossa mieleen, sekö että sen Allenden kuolema oli äkkiä siellä kynän kärjessä muuttunut jotenkin todemmaksi, samanlaiseksi kuin mummun, äidinäidin kuolema muuatta vuotta aiemmin kun he olivat käyneet sitä Kuusamossa hautaamassa ja akat olivat alkaneet ruumishuoneella mummun avonaisen arkun äärellä parkumaan äitinsä perään niin selkäpiitä riipovasti että kylmät väreet olivat vain luistelleet pitkin ruotoa tylsillä hokkareillaan.

                             Kynä kuitenkin vain jatkoi tuon moraalisen ristiriidan hahmottamista kuvailemalla vähän irvokkaan, ilkikuriseen sävyyn Chilen kansan vapautusprojektin vaiheita.Vapaus, vapaus, kuta enemmän siitä kirjotti sitä todemmalta se alkoi tuntua.Ainakin silloin kun hän oli kantanut kamat keltsuun hän oli jollain oudon hilpeällä tavalla tuntenut olevansa vapaa, enää ikinä hänen ei tarvinnut mennä kentälle kuuntelemaan valmentajan ikäviä vihjailuja siitä kenelle paikka joukkueessa kuului ja kenelle ei, sielläpähän vihjaili kenelle halusi.

 

                             Pera ei oikein  ollut päässyt silloin syksyllä Annun moraalisesti närkästyneeseen tunnelmaan kiinni. Hän alkoi  taas jotenkin pakkomielteenomaisesti epäillä ,että se mustakulmainen isukki oli jauhanut Annun pään täyteen noita kauheuksia ja junttia ja muuta jotka hänkin kyllä oli nähnyt telkkarista, tankit kaduilla ja sen linnan jonka ikkunassa se pressa oli konepistooleineen seisonut ennen kuin se sitten oli tapettu.Hän ei oikein tiennyt mistä hänelle sellaisia pakkomielteenomaisia ajatuksia päähän lykkäsi. Hänen oli kyllä helppoa uskoa Annun isästä sellaista kun he eivät muutenkaan tulleet mitenkään toimeen, se ei koskaan käytävässäkään ollut edes näkevinään häntä, kai se ajatteli ,että hän vain pisti sen tyttären piloille ja olisi ollut parempi jos hän olisi häipynyt hevon kuuseen hämmentämästä sen hienon tyttären musiikkilukiolaisen elämää, sillä äijällä näytti olevan omalle tyttärelleen ihan muita suunnitelmia kuin sellaisen pitkätukkaisen hunsvotin näköisen lätkäpojan petikaverina oleilu.

.Mutta Pera ei tiennyt, hän ei niin ollut silloin ajatellut koko asiaa ja kun Annu oli vilkaissut häntä kuin paheksuen moisen piittamattomuuden edessä Pera oli vain kohauttanut hartioitaan vähän häpeissään, ei kai hän kaikkea jaksanut ajatella kun piti pelaamistakin miettiä ja kuunnella jätkien naruirvimisiä kun ei saanut penkiltä sen enempää ylös ja olisi pitänyt vain jaksaa harjoitella enemmän, puskea vaikka väkisin lisää rautaa ilmaan ja rampata Pyrinnöllä vaikka yksin reenaamassa vähän lisää.Mitä tekemistä Chilellä tai sen presidentin kuolemalla oli niitten asioitten kanssa.

- Niin, sehän oli kansan valitsema presidentti..natseja sellaset hirviöt on..

                             Annu tuntui olevan niin vihainen ettei se antanut enää edes koskea itseään.Hirviöt ja natsit muovasivat Peran mieliin kuvantapaista juntanedustajista, kuvan jota oikein ilennyt edes ajatella. Pera oli koettanut enemmänkin miettiä minne survoisi tuon natsikätensä,se hypähteli hermostuneena pitkin sängyn päiväpeitettä kuin levoton käärme kuumalla kalliolla mutta juuri sillä hetkellä alkoi käytävästä kuulua vihainen ovikellon räminä joka säikäytti heidät molemmat niin pahasti että Chile ja natsit saivat jäädä hetkeksi kun he kumpikin vilkaisivat säikähtäneenä toisiaan.Joku siellä veivasi soittokellon ruuvia kuin aikeissa kiskoa sen ovesta irti.

 

                             Pera vilkaisi lyijykynää pitelevää kättään ja naurahti, että siinä se natsikäsi nyt sitten kirjoitti kauniita ja ironisia sanoja solidaarisuudesta.Syksyllä hän oli huomannut joskus jopa ikävöivänsä Annua vaikka monesti yhdessä ollessa oli tuntunut ,että hän lähinnä inhosi tai häpesi sitä, siitäkö se todellisuuspuuska häneen olikin iskenyt –että kun Annu oli nyt poissa, kaukana, se alkoikin tuntua todellisemmalta kuin silloin kun se oli ollut paikalla hänen kähmittävänään.Se taas vuorostaan sai ihmettelemään ihmismielen outoutta ja kynään uutta liikettä kun hän koetti hahmotella tuon ristiriitaisen tilanteen mieleen nostattamia tuntoja.

                             Se ovikello. Hän kuuli taas sen räminän korvissaan.Äiti hakemassa poikaansa kotiin, äiti kuin avaimenreiästä kaasuuntuva hirviö joka syöksyy silmät salamoiden sisään, sen poika on hukassa, ei ole tullut ajoissa kotiin, se on pelkkää kaasua, sinisenä ilmassa leijuvaa sankkaa sumua joka tunkee joka paikkaan, herättää vain kauhua josta ei tiedä mitä se on, mistä se tulee.Niin kuin jokin äitiyden hirviö olisi aineellistunut juuri sillä hetkellä sinne oven taakse.Hän tunsi taas raskaan painon rinnassaan niin kuin tuo ihramahainen kiduttaja olisi survonut häntä paskaisella sormellaan päin tuolin selkämystä.Kynä kiisi paperilla eikä häntä antanut pusertavan tunteen estää sanojen virtaamista, oli kuin sanat olisivat virranneet paperille juuri tuon tunnon takia, kuvat vilisivät silmissä niin kuin vastustajien pelipaidat ennen kentällä.

 

- Kuka se on..

                             Perakaan ei ensin osannut arvata.Kello näytti olevan jo puoli yksi;huono vitsi livahti pään läpi – nyt ne saatanan natsit kuuli heidän puheensa ja seisovat jo pyssyineen oven takana valmiina kiikuttamaan heidät stadionin kellariin kidutettaviksi.Kohta he istuisivat tuoliin köytettyinä tuijottamassa paskaisesti nauravaa äijää joka tunki likaisia tikkuja heidän kynsiensä alle.Mutta ei sellaisia voinut ruveta sanomaan ääneen.Kuka se voisi olla. Peralla ei mennyt kauaa tajuta ettei siellä mitään natseja ollut vaan eräs toinen henkilö.Sekin tuntui kyllä olevan tulossa ovien läpi vaikka väkisin kuin juntan kidutuskammioihin kommunisteja kuskaavat sotilaat.Pelkkä julma diktaattori se oli, aina vaan komentelemassa ja käskemässä. Piru vieköön, mieleen palasi kauhukuva kun he olivat rakastelleet  Annun kanssa niitten olohuoneen lattialla ja hän oli äkkiä Annun touhutessa ihanine perseineen siinä päällä alkanut ajatella ämmää siinä seinän takana ja koko elin oli lurpsahtanut äkkiä surkeasti kasaan kuin ilmansa menettänyt pallo, Annu oli ollut vähän kummissaan mutta hän ei ollut osannut sanoa mitään, sitten se oli vain lohduttanut että ei se mitään, ootetaan vähän ja häntä oli ärsyttänyt niin kuin silloin ensimmäiselläkin kerralla keltsussa kun he olivat yrittäneet nussia pommarin eteisessä ja hän oli ollut niin kiihkoissaan ,että oli ruiskauttanut siemenensä Annun mahalle, yli-innokas toope.

- En mää uskalla aukasta..

                             Sitten kolahti postilaatikko kun joku yritti kurkkia sisään ja sitten kuului ääni joka oli saada Peran vetämään pussin päähänsä. Pitikö sen vielä keskellä yötä tulla ovikelloja rimputtelemaan.Oikein huutamalla huutaa niin että kaikki koko Aleksinkulmassa varmasti kuulivat.

- Kyllä minä tiijän että se mun poika on siellä..

                             Voihan vittu, se oli ämmä.Miksi vitussa sen piti sinne tulla, olis vaan köllötellyt tyytyväisenä Patensa vierellä ku sellasen ukon itelleen oli ottanut.Olisi kiduttanut sitä.Vaikka kyllä se jo väliin kuulostikin kiduttavan koko ukkoa, nalkutti sille koko ajan paskarytkyistä ja muusta vaikka miten oli silloin alussa naimsiin mentyään kehuskellut miten hyvä mies tämä Paavo on, raitus ja työssäkäyvä.

- Se on sun äitis..Annu supatti korvaan.

                             Niin kuin hän ei perkele olisi sitä muutenkin tiennyt.